Tässä keväällä me ostettiin meille kodin siivous-palvelu, ja ekan kerran jälkeen todettiin, että halutaan siitä todellakin pysyvä juttu. Jokaviikkoiselle siivoojan käynnille en koe tarvetta, mutta otettiin siivous neljän viikon välein toistuvana, ja se on ollut ihan täydellinen ratkaisu. Kerran neljässä viikossa me pidetään rokulipäivä: siivooja tulee heti aamusta, ja mä olen sitten aina lähtenyt kuopuksen, tai tänään kaikkien lasten, kanssa kahvilaan aamupalalle tai näkemään ystäviä. Muutaman tunnin päästä siitä saa tulla puhtautta kiiltelevään ja hyväntuoksuiseen kotiin, ja ai että se on niin luksusta! Näinä siivouspäivinä me ei myöskään laiteta kotona ruokaa. Ei askareita, ei sotkuisia astioita, ei spagettia lattialla.

Toki iltapalalla lattia jo menee sotkuun, mutta ennen sitä saa nauttia edes muutamien tuntien ajan täysin siististä ja puhtaasta kodista. Sotku ei haittaa mua, meillä on aina vähän sotkuista jostain nurkasta, vähintäänkin pyykkejä porraskaiteella, hiekkaa eteisessä ja astioita lavuaarissa (+ leluja siellä täällä). Arjessa yritän siivota joka päivä vähän jotain, että sotku ei pääse kertymään hillittömäksi. Mutta silti se fiilis, kun saa tulla ihanan puhtaaseen kotiin, jonka siivouksen eteen ei ole tarvinnut itse tehdä mitään. Ai että! Lasten mielestä parasta on tietenkin siivoojan pöydälle jättämät viisi karkkia, yksi jokaiselle perheenjäsenelle.

Tämä on ollut yksi sellainen arjen helpottaja meillä, vaikka se kiiltävä puhtaus vain hetken säilyykin. Ei pelkästään se siivous, vaan se yhden päivän totaalirentoutuminen: noutoruoka tai ravintolassa käynti ja täydellinen kotitöiden unohtaminen. Yleensä samalla pidän myös vähän kevyemmän työpäivän, vaikka se ei aina onnistukaan. Mä oon ihan hurjan kiitollinen siitä, että tämä on meille mahdollista. Ja olen kyllä hurjan kiitollinen myös mukavalle siivoojalle, jonka voi ilomielin päästää tänne siivoamaan. Täytyy myöntää, että mua jännitti etukäteen tosi paljon päästää joku tuntematon meille kotiin, varmasti ihan siksi, koska se oli ensimmäinen kerta mun elämässä kun mun kotiin tulee siivooja. Mutta jännitys osoittautui heti ihan turhaksi, ja ollaan oltu ihan super tyytyväisiä tähän ratkaisuun.

Tänään me haettiin Rossosta pizzat kotiin, ja herkuteltiin. Taaperokin sai elämänsä ensimmäistä kertaa maistaa ikiomaa lasten Nalle-pizzaa, ja oli siitä niin haltioissaan. Ihanan rento päivällinen yhdessä, ja onhan se pizza nyt vaan hyvää!

Tällä viikolla siivous oli tosi hyvään aikaan, sillä huomenna meille tulee ystäviä juhlistamaan Oton 28-vuotissynttäreitä. Istutaan ensin iltaa meidän terassilla, kunnes lapsilla koittaa nukkumaanmenoaika. He saavat jäädä tänne tätinsä kanssa nukkumaan, ja me lähdetään jatkamaan iltaa kaupungille aikuisten kesken. Ihanaa päästä juhlistamaan Oton synttäreitä, ja saada kaverit kylään grillailemaan ja syömään kakkua. Kohta mä sotken jauhoilla ja tomusokerilla tuon meidän kiiltelevän puhtaan keittiön, kun alan väsäämään Otolle synttärikakkua. Mutta ei se mitään, en malta odottaa että pääsen maistamaan kakkutaikinaa. Pitäkää peukkuja että saadaan huomenna yhtä kaunis sää kuin tänään!

En ole melkein vuoteen kirjoittanut meidän perheen kaksikielisyydestä, vaikka postausta kielijutuista on toivottu. Syynä on ollut lähinnä sopivan hetken puute, ei ole ollut sellaista hyvää hetkeä kirjoittaa näistä jutuista. Ja toisaalta myös se, että kielestä on turhaa kirjoitella liian usein, koska muuten ei välttämättä olisi mitään uutta sanottavaa. Nyt kuitenkin on tullut aika ottaa pieni tsekkaus siihen, miten kaksikielisyys sujuu nyt meidän koulun aloittajalla, 5-vuotiaalla ja 1-vuotiaalla tällä hetkellä. Niille joille meidän perheen kaksikielisyys tulee uutena juttuna, suosittelen lukemaan mun edellisen postauksen aiheesta, jossa kerron enemmän meidän kielellisistä taustoista, ja siitä, miksi meillä puhutaan kahta kieltä, vaikka molemmat vanhemmat ollaan suomenkielisiä sukujuuriltamme.

Koululaisen kielitaito

Tuleva ekaluokkalainen puhuu tällä hetkellä ruotsin kieltä paremmin kuin suomea. Hän nauttii ruotsin kielestä, ja puhuu sitä mielellään kotonakin. Hänellä sujuu vaihtaminen kielestä toiseen tosi luontevasti, ja hän kirjoittaa ja lukee sujuvasti sekä ruotsiksi että suomeksi. Suomen luku- ja kirjoitustaito tuli hänelle n. neljävuotiaana, mutta ruotsin kielen lukeminen ja kirjoittaminen alkoi sujua vasta vuotta myöhemmin, n. 5-vuotiaana. Ensin oli opittava lukemaan sujuvasti suomeksi, että ymmärsi sen, miksi asiat kirjoitetaan ja lausutaan eri tavalla ruotsiksi. Nykyään se sujuu kuin vettä vaan.

Helsingissä on meneillään kokeilu, jossa suomen kielen tunnit aloitetaan jo ekaluokalla ruotsinkielisissä kouluissa. Tämä on musta tosi hyvä juttu, koska ollaan huomattu, että suomen kieli kaipaa myös tukea. Eskarin ansiosta esikoinen on kuullut viimeisen vuoden aikana enemmän ruotsin kieltä kuin suomea, ja sen huomaa puheesta. Jotkut suomenkieliset sanat unohtuvat välillä tai korvautuvat ruotsinkielisillä sanoilla, ja joskus hän myös kääntää ruotsinkielisiä fraaseja suoraan suomeksi puheessa. Se on hauskan kuuloista, mutta tietenkin oikeakielisyys on tärkeää, ja mä yritän pitää huolen että puhun itse oikein suomeksi kotona. Pääosin hän kuitenkin puhuu molempia kieliä tosi hyvin, selkeästi ja oikein. Uskon että molempien kielten oppiminen sujuu myös koulussa oikein hyvin.

Miten menee viisivuotiaalla

Suomi ja ruotsi ovat aikalailla tasavahvoja meidän viisivuotiaalla, tosin hän yleensä puhuu mieluummin kotona suomea. Hänkin kyllä vaihtaa sujuvasti kielestä toiseen, ja osaa hyvin ruotsin kieltä, mutta ainakin toistaiseksi suomi tuntuu hänelle kotona luontevammalta. Olen huomannut, että myös kavereilla on kielen kehityskessä merkitystä. Viisivuotiaalla on pari dagiskaveria, jotka puhuvat dagiksessa kavereille ennemmin suomea. Esikoisen kaksi BFF:ää taas ovat molemmat vahvemmin ruotsinkielisiä, jolloin he puhuvat aina keskenään ruotsia.

Keskimmäinen ymmärtää kaiken ruotsiksi hyvin, ja ilmaisee itseään sujuvasti molemmilla kielillä, vaikka usein valitseekin suomen kielen silloin kun saa itse päättää. Ääntäminen sujuu hyvin, ja on luontevaa. Viisivuotias on nyt tämän kevään ajan lukenut suomeksi helppolukuisia kirjoja, ja on hauskaa nähdä että meneekö hänelläkin se suunnilleen vuosi ennen kuin lukeminen alkaa luonnistua täysillä myös ruotsiksi. Yksittäiset sanat taitavat jo onnistua, mutta kokonaisia kirjoja hän ei vielä lue ruotsiksi.

Kaksikielisen 1-vuotiaan puhumaan oppiminen

Kuopus on meidän lapsista se, joka on kuullut ruotsia ihan syntymästään asti. Isompien tyttöjen ollessa kotona Otto on puhunut systemaattisesti ruotsia koko kuopuksen elämän ajan, mutta aina välillä (vähän turhan usein) kolmestaan ollessa ollaan sitten puhuttu vaan suomea. Kuten isommilla tytöillä, myös kuopuksella suomen kieli on vahvempi kuin ruotsi tässä vaiheessa elämää. Olisi hauskaa tietää, olisiko näin, jos mun sijaan kotona olisikin ollut Otto tämän kevään ajan. Syksyllä Oton vanhempainvapaan aikaan nimittäin kuopus oppi uusia sanoja molemmilla kielillä suunnilleen samassa tahdissa, mutta kevään aikana se on vaihtunut niin että suomi on huomattavasti vahvempi, ja ruotsinkielisiä sanoja on unohtunut ja jäänyt pois.

Ruotsiksi hän ymmärtää kyllä monet perusjutut, kuten ”kom hit”, ”kommer du bort”, ”ska vi läsa en bok?” ym. mutta suomeksi hän ymmärtää paremmin ja enemmän. Suomeksi sanavarastoa on mahdoton laskea, kun sanoja tulee joka päivä monia uusia ja lauseitakin on tullut jo parin kuukauden ajan. Ruotsiksi tulevia sanoja on kuitenkin helposti laskettava määrä: boll, bebbe/bebis, sova, pappa, mamma, tacktack ym.

Meidän pitäisi selkeästi siis skarpata tässä lisää. Lohtua tuo kuitenkin se, että tiedän jo valmiiksi, että hän oppii sitten kielen viimeistään dagiksessa, kuten meidän isommatkin tytöt aikanaan. Hän myös ymmärtää ruotsin kieltä, eikä se ole hänelle täysin uusi asia, vaan ihan tuttu juttu. Ei oteta stressiä, mutta kiinnitetään entistä paremmin huomiota. Mitä enemmän hän osaa ja ymmärtää, sitä helpompi kieltä on puhua hänelle.

Ruotsin kieli arjessa

Arjessa meillä kuulee kotona molempia kieliä. Edelleen Otto tosin tekee niin, että jos meillä on ei-ruotsinkielisiä ihmisiä kylässä, tai ollaan itse kylässä jossain missä ei puhuta kahta kieltä, niin hän vaihtaa kokonaan suomeksi, koska se on hänelle helpompaa. Tämä ei onneksi ole ollut meille ongelma ainakaan toistaiseksi, enkä usko että se loppupeleissä vaikuttaa kovinkaan paljoa kielen kehitykseen. Nykyään lapsilla on aika paljon leikkitreffejä ja synttäreitä ruotsinkielisten kavereiden kanssa, ja siitä syystä he kuulevat kieltä nykyään useammin kuin vain isältään tai päiväkodissa.

Joskus pari vuotta sitten lapsia piti maanitella katsomaan ennemmin BUU-klubbenia kuin Pikkukakkosta, mutta nykyään on ihan toisin päin. He katsovat tosi mielellään ruotsinkielisiä lasten ohjelmia, ja esimerkiksi Yle Areenan Hajbon sarjat ja videot on meidän pikkukoululaisen lemppareita. Meidän lapset leikkivät keskenään useimmiten suomeksi, mutta välillä myös kannustetaan leikkimään ruotsiksi, varsinkin silloin kun kuopus on mukana leikissä. Me luetaan paljon kirjoja, sekä suomeksi että ruotsiksi. Lapset lukevat itsekseen ja toisilleen, ja me luetaan Oton kanssa heille molemmat omilla kielillämme.

Hauskat sanamokat suomeksi

Isommilla tytöillä tulee aina välillä hauskoja sanamokia, kun he puhuvat suomea ja ajattelin nyt jakaa niistä muutaman. Ruotsiksi on sanonta ”pikulitet” silloin kun joku on tosi pieni. Meidän tytöt on käyttäneet samaa etuliitettä myös suomeksi ja muidenkin sanojen kanssa. ”Pikuvarovasti” oli kuulemma ”tosi varovasti”. Ruotsiksi sanotaan ”jag tror inte så” eli suomeksi ”en usko”. Mutta meidän tytöt sanovat ”mä en luulisi niin”, koska tro tarkoittaa sekä uskoa että luulla. Jos vaikka kysyn, että ”onkohan teillä huomenna jumppaa” niin vastauksena voi olla ”mä en luulisi niin”.

Suomeksi sanotaan esim. että ei ole tehnyt jotain ”pitkään aikaan”, mutta ruotsiksi sanotaan ”på länge” eli vaan ”pitkään”. Siksi joskus meidän lapset sanoo vaikka että ”mä en oo piirtänyt pitkään” tai ”me ei olla käyty täällä pitkään” kun he oikeasti tarkoittavat ”pitkään aikaan”. Muita hauskoja juttuja joita viime aikoina on tullut olivat esimerkiksi ”triangelin muotoinen” eli kolmion muotoinen ja ”kirjoittaa alas” (ruotsiksi skriv ner, suomeksi vastaava ilmaisu ”kirjoittaa ylös”).

Aina kun huomaan näitä suoria käännöksiä, niin pyrin korjaamaan niitä lempeästi, jotta jatkossa sama ilmaisu onnistuisi oikein. Monia juttuja saa korjata useaan kertaan, koska ne varmaan tuntuvat niin luontevilta. Se ei kuitenkaan haittaa, koska 99% ajasta molemmat kielet sujuvat tosi hienosti, ja lapsia ei myöskään haittaa, että korjaan. Me ollaan aina oltu kielen suhteen tosi kannustavia, eikä koskaan naureta vaikka tulisikin virheitä, vaan kannustetaan ja kehutaan.

Kuinka jatkossa

Aiotaan jatkaa samalla linjalla, kuin tähänkin asti. Vuosi vuodelta ruotsin kielestä on tullut luontevampi ja luontevampi osa meidän arkea. Lapsille se on ihan selkeästi tunnekieli siinä missä suomikin, ja he osaavat ilmaista itseään tosi rikkaasti myös ruotsiksi. Me jatketaan edelleen samalla mallilla, että Otto puhuu ruotsia, ja mä suomea, ja lasten nukkuessa sitten puhutaan keskenään suomea. Kun Oton loma pian alkaa, hän on taas enemmän kotona ja ehkä myös kuopuksen ruotsinkielinen sanavarasto lähtee kasvamaan kohinalla jälleen. Uskon että kaksikielisyys tulee olemaan suuri rikkaus meidän lasten elämässä myös tulevaisuudessa, ja siitä on varmasti hyötyä sekä koulussa muita germaanisia kieliä opiskellessa että työelämässä.

Tiedän että blogia lukee monia kaksikielisiä perheitä, miten teillä on sujunut koulun aloitus ja suomen tunnit?

Eilen käytiin meidän isojen tyttöjen kanssa Marcuksen & Martinuksen keikalla Kaisaniemen puistossa. Pakko sanoa, että oli ehdottomasti yksi siisteimpiä juttuja mitä ollaan yhdessä tehty, me nautittiin kaikki niiiiiiin paljon! Ostettiin liput jo aikoja sitten, ja tätä odotettiin ja jännitettiin yhdessä koko kevät tyttöjen kanssa. Ihan mahtava keikka kertakaikkiaan, ja musta on vaan niin ihanaa että me voidaan tehdä yhdessä tällaisia siistejä asioita!

Tytöt alkoivat kuuntelemaan Marcusta & Martinusta kun kuulivat joskus laivan muumidiskossa heidän biisin ”Elektrisk”, ja siitä lähtien on tätä poikakaksikkoa fanitettu oikein urakalla. Siinä on kyllä sellaiset määrätietoiset ja lahjakkaat tyypit, että ei voi kuin ihailla. Ei paljoa parempia roolimalleja voi nuorille ollakaan, joten oikein ilolla tuen tätä fanitusta. Tyttöjen innostusta seuratessa (ja melkein joka päivä M&M musiikkia kuullessa) on itsekin varmaan tullut ryhdyttyä jonkin sortin faniksi. Heissä on sellaista positiivista meininkiä ja hyvää fiilistä, ja musiikkikin on enemmän kuin jees.

Tuntuu niin kreisiltä ajatella, että meillä on jo niin isoja lapsia, että heidän kanssa voi näin helposti ja vaivattomasti lähteä isolle puistokeikalle, eikä keikalla kertaakaan tarvinnut jännittää, että miten se sujuu lasten kanssa. Silkkaa musiikin ja tanssin ja kavereiden riemua koko keikka, ihan kuin olisin ollut omien kavereiden kanssa siellä, mutta ne olikin mun lapset.

Tavattiin keikalla sekä Modernisti Kodikas-blogin ihanaa Kerttua ja hänen tyttöään, että meidän kaveria ja heidän kaksosia, jotka on meidän tyttöjen tuttuja kavereita. Lapsilla oli ihan mahtava meininki, he tanssivat ja kiljuivat ja fiilistelivät kaikki yhdessä. Välillä flossasivat ja shufflasivat (kertokaa tietävämmät jos se ei taivu noin suomeksi) ja pomppivat. Niin siistiä, että näin pienillä on jo niin suuri intohimo joihinkin asioihin, ja miten täysillä he eläytyivät keikkaan. Ehkä kaikkein siisteintä oli se, että he tutustuivat myös uusiin lapsiin keikan aikana, ja kaikki olivat yhtä suurta ja iloista porukkaa. Keikan jälkeen sitten innoissaan kerrottiin kuinka on saatu uusia ihania ystäviä. Miten helposti lapset ystävystyvät! Siitä ennakkoluulottomuudesta ja ystävyyden riemusta voisi jokainen aikuinenkin ottaa mallia.

Kuvat: Kerttu / Modernisti Kodikas

Tämä kokemus oli niin hieno, että se jää varmasti meille lämpimäksi muistoksi ikuisiksi ajoiksi. Ja tämän keikan jälkeen tiedän, että voidaan hyvin lähteä tyttöjen kanssa keikalle vaikka kauemmaskin, jos tulee joku heidän fanittamansa bändi esim. Tukholmaan tai muihin naapurimaiden kaupunkeihin. He jaksoivat tosi hienosti, ja tässä kun vielä kasvavatkin koko ajan niin huimaa vauhtia, niin en epäile hetkeäkään, etteikö onnistuisi hienosti joku vielä isompikin keikka.

Keikalla alle 12-vuotiaat eivät päässeet mitenkään lavan lähelle, sillä se Golden Circle -alue oli K-12. Se oli vähän harmi pienten puolesta, mutta ymmärrän kuitenkin hyvin miksi näin oli tehty. Onneksi meidän lapsia tämä ei tuntunut haittaavan, he näkivät hyvin kun kiipesivät aidalle istumaan, ja sitten välillä fiilistelivät ja tanssivat ihan maan tasalla, ja kuuntelivat keikkaa samalla. Kauempana ei ainakaan ollut mitään ahdistavaa tungosta, vaan mahduttiin oikein hyvin siihen hengailemaan.

Ollaan kyllä vieläkin kaikki ihan fiiliksissä eilisestä. Pakko oikein välillä pysähtyä vaan fiilistelemään sitä, miten siistit lapset me ollaan saatu. He on vaan niin huikeita tyyppejä, että on vaan ihan mahdottoman suuri onni saada olla heidän vanhempia. <3

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.

Sain muutama viikko sitten kutsun Tallinnan muotiviikoille. Reissu olisi ollut alunperin jopa neljän päivän mittainen, ja ensin ajattelin että suuresta kunniasta huolimatta, en mitenkään pysty sille osallistumaan. Mua jäi kuitenkin niin paljon kiinnostamaan ihan huikean hieno mahdollisuus päästä tutustumaan Etelä-naapurin muotiviikkoon (ja ylipäätään muotiviikkoon ihan eka kertaa), että päätin kysäistä jos reissu onnistuisi typistää yhden yön reissuksi niin että matkustan perjantaina, ja tulen jo lauantaina takaisin. Se onneksi sopi, ja niinhän siinä sitten kävi että tänään mä otan lautalla suunnan kohti Tallinnaa, ja olen ekan kerran yötä pois sitten kuopuksen syntymän.

KÄÄK! Kuinka innoissaan ja kauhuissaan voi ihminen olla! Kauhuissaan en ole mistään muusta kuin siitä, miten kestän erossa mun palleroisista 36 tuntia! Innoissaan olen kaikesta muusta. Tiedän paremmin kuin hyvin, että jokainen meidän mukuloista pärjää isänsä kanssa ihan yhtä hyvin kuin munkin kanssa, mutta tämä mun oma henkinen napanuora vaan ei ole vielä katkennut. Tiedän, että kuopus menee aina muutenkin nukkumaan Oton kanssa, ja että hän nukkuu koko yön, eikä kaipaa mua aamullakaan jos herää isin kanssa. Tiedän että heille tulee hauska perjantai ilta isi-tyylillä, ja he nauttivat varmasti. Tiedän, että kaikki menee hyvin. On vaan niin raastava ajatus lähteä kokonaan toiseen maahan, vaikka ei Tallinna Tamperetta kauempana olekaan.

Olen kuitenkin ihan uskomattoman innoissani tulevasta illasta ja lauantaipäivästä, ja siitä että lauantaina saan aamulla nukkua pitkään hotellisängyssä, ja mennä ihan aikuisten kesken ihanalle hotelliaamiaiselle. Se jos mikä on luksusta! Parasta on se että reissulle lähtee mukaan Emilia, ja olen varma siitä että meille tulee tyttöjen kesken ihan huippuhauska reissu!

Eroahdistuksen lisäksi olen potenut kyllä pahimman luokan vaatekriisiä, sillä en ole koskaan ennen ollut muotiviikoilla. Voin kuitenkin kuvitella että kahden suomalaisbloggaajan lisäksi siellä on koko Viron tyylikkäimmät tyypit, joten olen kovasti koittanut miettiä mitä voisin laittaa päälle että sovin teemaan. Ehkä mä vielä keksin! Pitää vähän tutustua virolaisiin blogeihin tässä matkalla, ja uskon että tulen tapaamaan tosi kivoja ihmisiä. Ihan mahtavaa päästä tutustumaan naapurimaan blogi- ja muotiskeneen.

Verkostoituminen on kyllä oman alani tärkeimpiä juttuja, sillä tämäkin hieno mahdollisuus tarjoutui minulle ihan vaan siksi, että tutustuin pari vuotta sitten HDW Little Marketissa ihanaan Meriliniin, joka on virolaisen Mimi Disain -lastenvaatemerkin perustaja. Merilin halusi kutsua mut tutustumaan Viron muotiviikkoihin, ja erityisesti ensimmäistä kertaa järjestettävään muotiviikkojen Lasten päivään, eli lauantaihin. Samalla pääsen tsekkaamaan kuitenkin myös vaikka mitä kuumia aikuisten merkkejä. En valehtele ollenkaan jos sanon että tämä on yksi mun unelmien täyttymyksistä. Kannattaa aina olla mukava kaikille kenet tapaa, ja avata oma suu jos joku kiinnostaa. Ei ikinä tiedä mitä huikeita ovia edessä avautuukaan, kun muistaa vaan olla kunnioittava ja kiva kaikille kenet kohtaa.

Ihanaa viikonloppua kaikille toivottelee innostunut Iina matkatunnelmissa! Täältä tullaan Tallinn Fashion Week!