Pyörähdettiin eilen reissu Tampereen lähellä Oton isoisän luona. Ajokeli oli ihan mahdottoman hirveä sekä mennessä, että varsinkin tullessa, mutta onneksi Otto on varma kuski eikä tarvinnut hänen kyydissään pelätä. Ehjinä selvittiin. Oli tosi mukava käydä siellä suunnalla pitkästä aikaa, ja lapsetkin tykkäsivät kovasti. Siellä oli myös kissa ja lapset olivat tietysti ihan intona kissasta. Itse kissa-allergisena pysyttelin kohteliaan etäisyyden päässä, vaikka allergialääke onneksi auttoikin eikä mulle tullut mitään oireita.

Oton isoisän luota ajeltiin vielä läheiseen Lempäälän Ideaparkkiin, joka olikin vähän isompi kuin Oulun vastaava! Mä en ollut koskaan ennen Ideaparkissa käynyt ja olihan siellä lääniä missä pyöriä. Me ei haluttu ajaa koko paluumatkaa pimeällä joten ei hirveän kauaa siellä oltu mutta kerkesin mä ostaa lapsille pari uutta kivaa vaatetta Kappahlista, Zeldalle kaktuspöksyt ja Tiaralle tiipiipaidan. Tänä keväänä edellämainitut tuntuvat olevan kovia hittejä kaikissa lastenjutuissa niin sisustuksessa kuin vaatteissakin, ja ennustan että kaktusfanina meiltä tulee erilaisia kaktusjuttuja löytymään kyllä jonkin verran.

Tänään ollaan vietetty ihan rauhallista kotipäivää sitten vaan, aika lailla siivoillen ja leikkien. Mä keräsin lasten kaapeista kaikki pieneksi jääneet vaatteet ja pesin niitä oikein urakalla, sillä parin viikon päästä on luvassa yksi aika siisti tapahtuma jossa mulla on oma kirppispöytä! Siitä lisää myöhemmin, mutta sanon jo etukäteen että jos on ajatuksissa lähteä kaupungille tai tulla Helsinkiin niin 5.3. löytyy Kampista kaikkea kivaa. Lapset auttoivat mua lajittelemaan vaatteita ja yhdessä valkattiin myös parit pieneksi jääneet jutut jotka kuitenkin säästettiin, kun ne olivat niin lemppareita.

Ollaan tehty ihan niitä perusjuttuja, syöty itsetehtyjä hamppareita, käyty esikoisen kanssa viemässä roskia räntäsateessa, kasteltu yhdessä kukkia ja vähän on lapset saaneet pomppia sängylläkin. Roskienvientireissulla esikoinen sanoi ihanasti, että hän voi aina olla mulle se kaveri joka tulee räntäsateeseenkin viemään roskia mun kanssa. Meinasi tulla tippa linssiin. Ne on ne pienet ihanat arkiset jutut, jotka elämästä tekee oikeasti elämisen arvoista. Ja lasten kanssa niitä juttuja riittää, ei mulla ainakaan ennen lapsia ollut ketään joka olisi hihkunut onnesta kun ilmoitan että roskapussit ovat täynnä.

Mä olen maailman kiitollisin siitä, että mulla on näin ihana perhe jonka kanssa jokainen minuutti tuntuu lahjalta. Ihan sama sisältääkö se minuutti huutavan lapsen, räkää valuvan nenän tai vessapaperirullan joka on tyhjä juuri silloin kun toinen lapsista on pöntöllä ja toinen potalla ja olisi kiire lähteä jonnekin. Mitään ei saa ottaa itsestäänselvyytenä, sen jos jonkin mä olen oppinut tässä elämässä.

Menipä diipiksi yhtäkkiä, mä olen jotenkin ollut ihan ajatuksissani koko viikonlopun ja miettinyt vaikka ja mitä. Oikeasti mun piti vaan kirjoittaa meidän kivasta viikonlopusta. Mutta joskus näinkin!

Aivan ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja toivottavasti huomenna paistaisi aurinko!

Helou! Ihan ekaksi täytyy kiittää teitä kaikkia ihan hurjan paljon kaikista upeista kommenteista joita jätitte mun työpäiväkirjapostaukseen! Oli ihanaa vaihtaa teidän kanssa ajatuksia, ja tuli itsellekin tosi hyvä mieli, sellainen fiilis pitkästä aikaa että olin ihan ytimessä: vuorovaikutuksessa teidän tyyppien kanssa. Tein sitä, mikä on aina ollut mulle se blogin suurin suola ja sokeri.

Sen verran täytyy vielä sanoa tässä postauksessa, mitä kommenteissani jo täsmensinkin, että vaikka noin kirjoitettuna määrä näyttää hurjalta, niin ei kuitenkaan käytännössä sitä aina ole. Esimerkiksi Sea Lifessa vierailu perheen kanssa tai instakuvan lisääminen lounaalla, vaikka ne kuuluvat mun työhön, niin toisaalta ne ovat myös huvia. Instakuvan lisääminen vie lounaasta murto-osan, ja Sea Lifessa taas oli todella mielenkiintoista ja oli ihanaa tutkia kaloja lasten kanssa, vaikka paljon valokuvia otinkin ja imin itseeni tietoa. Ja vaikka siis työhön käytetty aika näyttää suurelta, niin suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan työltä tunnu.

On paha lähteä vertaamaan uuvuttavuudessa eri ammatteja keskenään, koska ne ovat niin erilaisia. Esimerkiksi työtä josta ei ollenkaan nauti ja johon ei itse voi juurikaan vaikuttaa ei mielestäni voi verrata sellaiseen työhön joka lähtee omasta itsestä 100%  ja jonka tahtia pystyy itse määräämään. Kaikessa on puolensa, toiset haluavat sulkea työt oven taakse päivän päätteeksi joka päivä samaan aikaan, toiset vähän niinkuin elävät työn keskellä kokoajan mutta rakastavat sitä ja kokevat sen palkitsevana. Tärkeintähän on se että työ on sellaista jonka kanssa itsellä on hyvä olla ja joka sopii omaan elämään. Mun töissä parasta on kaiken muun lisäksi se miten paljon  saan olla lasten kanssa, ja se että meillä on joka viikko yhteinen ekstrapäivä viikonlopun lisäksi. Omasta vapaa-ajasta voin hyvin joustaa kunhan saan olla tyttöjen kanssa rauhassa.

Mutta se siitä! Mä en mitenkään erityisesti halua täällä blogissa valittaa että ”voivoi kun tämä elämä on nyt niin rankkaa ja vie hirveästi aikaa”, koska se ei sitä yleensä ole, vaan ennemminkin keskittyä olennaiseen: kertomaan meidän elämästä ja niistä asioista joita pidän mielekkäänä. Tämä nyt oli vaan mun mielestä hauska kurkistus mun työviikkoon, ja saa sellaiseksi jäädä. Katsotaan vaikka parin vuoden päästä uudelleen, miltä sitten näyttää. Ja älkää huoliko mun yöunista, tänäänkin heräsin ihan itse, pirteänä kahdeksan tunnin unien jälkeen kello 8 tasan.

Meillä on tänään ollut tyttöjen kanssa kiva vapaapäivä, ja ollaan rakennettu teltta olkkariin, pelattu muistipeliä ja käyty ulkona vaikka ilma vähän kökkö olikin. Esikoinen on iloinnut opittuaan vihdoin tekemään ihan itse rusetin, ja kuopus on hihkunut onnesta voittaessaan muistipelin, kahdesti. Hän on ollut kuulemma myös ankka koko päivän, sillä jalkaan on puettu isin isot sormikkaat räpyläjaloiksi. Mun äiti lähti kotiin eilen ja häntä sekä kuvissa söpöilevää Armasta on tietysti tytöillä kova ikävä, mutta onneksi on puhelin! Ja lopuksi vielä kuva jonka Otto otti musta ja Tiarasta erään tarha- ja työpäivän jälkeen tällä viikolla. Se on vähän heilahtanut enkä ole kovinkaan edustava siinä, mutta musta se oli vaan niin söpö kun Tipa on niin iloisen näköinen. Minun iso tyttö.

Huomenna me ajellaan Oton isoisän luokse päiväksi Tampereen lähelle, ja ajateltiin samalla käydä kurkkaamassa Lempäälän Ideapark ekaa kertaa ever. Se on varmaan iso paikka, siistiä mennä sinne. Ja kiva muutenkin lähteä parin tunnin ajelulle, me tykätään koko perhe automatkoista. Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Me vähän lintsattiin tänään tyttöjen kanssa. Alkuperäinen suunnitelma oli että tytöt menevät kasilta nukkumaan, ja mä alan samantien tekemään töitä. Sen sijaan mä olinkin kaivelematta läppäriä työlaukusta, vaihdoin mikkihousut jalkaan ja laitoin popit päälle. Me pidettiin tyttöjen kanssa tanssi-ilta. Bailattiin Antti Tuiskun, Sannin ja Robinin tahtiin ja meille tuli niin hiki että ei mitään järkeä. Tämä on vanhemmuuden kivoimpia puolia: että mä saan olla sellainen vanhempi kuin mä haluan, ja mä haluan olla sellainen vanhempi joka joskus sanoo piut paut säännöille ja pitää lasten kanssa hauskaa, joskus silloinkin kun ei muka oikeasti pitäisi. Ja jos ne perusarjen rutiinit on ihan kondiksessa, niin ei se lapsen perusturva siitä järky että joskus arkenakin valvoo tunnin pidempään tanssien. Ja ei ne mun työtkään mihinkään häviä jos lykkään niitä vähän myöhemmäksi, siellä ne kiltisti odottivat mua edelleen.

Meillä oli niin huiput keskustelut että olisin voinut vaan antaa lasten valvoa vaikka koko yön höpötellen, mutta se olisi ollut ehkä vähän turhan radikaalia. Onneksi lasten ei tarvitse herätä ihan niin aikaisin kuin mun aamulla, vaan saavat ihan hyvät 11h yöunet vaikka valvoivatkin tavallista myöhempään.

On niin ihanaa että tytöt ovat jo niin isoja että heidän kanssa voi oikeasti hengailla ja pitää hauskaa. Heillä on hauskoja juttuja, he innostuvat helposti melkeinpä mistä tahansa ja heidän mielestä äidin tanssimoovit ovat aina cooleja vaikka muut eivät olisi samaa mieltä (en tiedä, en uskalla kokeilla niitä muita). Mutta mä ainakin otan kaiken irti siitä että joku arvostaa mun moonwalkia ja fanittaa mun kanssa Robinia.

Ja kuunneltiin muuten se Sannin pahamaineinen V-sanalla varustettu uusi single. Meidän mukuloita ei suojella kirosanoilta, ne ovat vaan sanoja, enkä aio tehdä niistä mitään hirveää mörköä jota pitää piilotella lapsilta. Niitä kun jokatapauksessa kuulee jossakin. Esikoinen oppi laulun sanat heti, korvasi vaan oma-aloitteisesti v-sanan sanalla persikka, joka on yhdessä sovittu meidän mukuloiden voimasanaksi jonka he sanovat jos harmittaa ja joku ei onnistu tai vaikka varvas kolahtaa pöydän jalkaan. Kuopus nyt ei oppinut yhdestä kuuntelukerrasta mitään sanoja, mutta en mä ole huolissani hänenkään sanavaraston karttumisesta. Molemmat ovat kyllä v-sanan aiemminkin kuulleet, ja tietävät että sitä ei lasten kuulu sanoa. Toistaiseksi eivät ole tätä edes kyseenalaistaneet, ja sitten kun joskus kyseenalaistavat, on mulla vastaus valmiina. Että mitähän persikkaa toimi ainakin mun mielestä oikeen hyvin.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Voi vitsi miten kiva päivä meillä oli eilen, siis vieläkin nousee hymy korviin kun mietin! Me lähdettiin heti aamupäivästä kahdestaan Tiaran kanssa metrolla keskustaan, ja oltiin laittauduttu yhdessä ja valittu vielä vähän samisvaatteetkin. Tukatkin laitettiin puolinutturoille molemmilta.

Kierreltiin ensin kauppoja, mä annoin neiti esikoisen päättää ihan kaikesta. Matkalla kysyin haluaako hän ensin syömään vai ensin shoppailemaan, ja hän halusi ensin kauppoihin. Kierrettiin Kampissa ja Forumissa, ja ihasteltiin kaikkea. Tiara löysi itselleen Cubuksesta ihanan Fluttershy  My Little Pony -hupparin, joka oli pakko ostaa. Käytiin myös lelukaupassa, mitä varten Tiara oli säästänyt omia rahojaan. Hän olisi voinut ostaa itselleen sellaisen kivan ponin mistä tykkäsi, mutta hän osti mieluummin kaksi pientä nukkea, jotta Zelda voi leikkiä toisella niistä. Niin ihana neiti! Ja hänelle jäi vielä muutama kolikko, joilla sai ostettua itselleen H&M:ltä My Little Pony -pinnit joissa on värikästä tekotukkaa mukana, ah. Niistä on haaveiltu monet kerrat!

Mä löysin myös itselleni kivan collegepaidan ja Otolle kaulahuivin, ja Zeldakin sai vielä Frozen-käsikorun. Tiara oli loistavaa shoppailuseuraa ja ihana makutuomari sovituskopissa, meillä oli niin hauskaa. Oli ihan parasta saada olla kahdestaan ja jutella rauhassa. Jotenkin nousi myös omat lapsuusmuistot pintaan, koska mä olin aina äidin kanssa kahdestaan kun ei mulla sisaruksia ole. Muistan kuinka lähdettiin aina joskus Itikseen ja shoppailtiin monta tuntia ja käytiin kiinalaisessa syömässä, kun silloin ei sushia edes ollut saatavilla kovinkaan laajalti. Ja meillä oli aina niin kivaa äidin kanssa! Kuulemma niin oli myös Tiaralla, oli ihanaa kuulla se. Ehdottomasti pakko toteuttaa tälläinen päivä Zeldankin kanssa, mutta hän ei ehkä niin perusta kaupoista, me voitaisiin tehdä jotain muuta mukavaa yhdessä.

Meidän ihana reissu huipentui sitten siihen sushiin, jota Tiara oli kovasti odottanut. Hän oli niin ylpeänä kun sai itse tilata lasten nigiri-lajitelman ihan omasta ruokalistasta. Sitten piti kilistellä laseja kun ruoka oli tuotu pöytään, ja niin me kilisteltiin meidän isojen tyttöjen päivälle vesilaseilla. Tiara maistoi myös mun makeja, ja söi oman annoksensa tosi reippaasti.  Oli ihana istahtaa vielä alas kaiken kiertelyn jälkeen ja rupatella kaikessa rauhassa. Ja kyllä me vähän kikateltiinkin ja höpöteltiin vaikka mitä tyttöjen juttuja! Sushin jälkeen haettiin vielä Forumin Espressohousesta jälkkäriksi Tiaralle tuore mansikkamehu ja äidille kahvi. Nami!

Kun tultiin kotiin, oli tyttö väsynyt mutta onnellinen. Hänellä oli kuulemma ihan paras päivä ikinä! Kotona sisko odotteli, oli syönyt isin kanssa pannaria, katsonut ylläriylläri Frozenia ja leikkinyt neppis-autoilla, ennen kuin nukahti päiväunille. Kuulemma heilläkin oli ollut tosi kivaa yhdessä. Illan tytöt leikkivät Tiaran ostamilla pikkunukeilla, kerrankin koko illan sulassa sovussa. Ennen iltapalaa katsottiin vielä yhdessä koko perhe Tie El Doradoon Viaplaysta ja nauraa rätkätettiin Oton kanssa ihan kippurassa niille hahmoille.

Ei voi muuta sanoa kuin että on mulla maailman ihanimmat tytöt, ja maailman ihanin Otto <3

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?