Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Olen ehkä vähän hullu, mutta aion nyt jakaa teille muutamia noloja hetkiä mun elämän varrelta. Niitä on mahtunut mukaan aika tosi monta, enkä kaikkea edes muista, mutta osa on jäänyt niin hyvin mieleen että kerron teillekin.

1. Kun mulla oli ala-asteella kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin ja juoksin koulun käytävällä vaikka ei saanut, törmäsin opettajaani ja kaaduin lattialle. Sain opettajalta nuhtelut, myöhästyin bussista ja itkin kotona varmaan kolme tuntia että en mene enää ikinä kouluun. Se tuntui niin maailmanlopulta silloin oikeasti, itkusta ei ollut tulla loppua. Mulla oli ikää ehkä 10 vuotta silloin, enkä koskaan ollut hävennyt mitään niin paljon. Näin jälkeenpäin tekisi vaan mieli silittää 10-vuotiaan Iinan päätä ja sanoa että voi kuule, eihän se nyt niin noloa ollut ja tulet kokemaan elämässäsi paljon nolompiakin tilanteita. En sitten tiedä lohduttaisiko se, hah!

2. Kaikki raskaanaolevat tietävät että silloin pissattaa, ihan kokoajan. Kun odotin esikoistamme ja olin jo aika pitkällä, mulle kävi yksi juttu jota häpesin ja samaan aikaan huvituin siitä ihan hulluna, mikä ei kyllä yhtään auttanut. Olin tulossa muistaakseni Kampista kotiin, ja jo metrossa mulla oli pissahätä. Jotenkin pääsin kuitenkin pitkän matkan meidän kodin rappuun asti, kun hississä sitten alkoi tuntua siltä että nyt ei tästä tule enää yhtään mitään. Sain juuri ja juuri kotioven auki, kun se tapahtui. Vauva potkaisi mua lujaa virtsarakkoon, ja mä pissasin housuun. Siinä meidän ovella, ovi oli vielä auki. Kukaan ei nähnyt tätä, mutta ai luoja musta tuntui että mä kuolen häpeästä. Samaan aikaan mua kuitenkin nauratti että eihän hitto vie aikuiselle ihmiselle voi käydä noin! Tästä on viisi vuotta aikaa eikä tätä varmaan saisi vieläkään kertoa ääneen koska se on niin noloa, mutta pointtini on että ihan sama, ei se ole noloa koska en voinut mitenkään estää sitä tilannetta, enkä mä nyt tahallaan sitä tehnyt.

3. Tämä sattui yläasteella, muistaakseni seiskaluokalla. Me keskusteltiin nimistä, ja mä sanoin että en tykkää yhdestä nimestä. Kaikki muutkin olivat sanoneet nimiä joista tykkäävät, ja nimiä joista eivät tykkää, mutta tämä yksi nimi jonka mä sanoin sattuikin olemaan yhden tytön koiran nimi. Ja siitähän riemu repesi. Mä olisin voinut vajota maan alle, kaikkien muiden mielestä mä olin ihan törkeä koska en tykännyt koiran nimestä, jonka en edes ollut tiennyt olevan kyseisen koiran nimi. Se sama olisi voinut käydä kenelle tahansa, mutta se kävi sitten vain mulle. Silloin posket punertuivat ja teki vaan mieli oikeasti juosta piiloon ja pysyä siellä. Miten pienistä jutuista tuleekin niin hirveän isoja tuossa iässä?

4. Opiskeluaikana mä matkustin joka päivä raitiovaunulla. Yhtenä päivänä sinne tuli tarkastajat, ja näytin ihan muina naisina korttiani koska olin ihan varma että siellä on aikaa. En tiedä mikä aivopieru se oli, mutta aika oli umpeutunut jo kaksi päivää aiemmin, enkä ollut vaan tajunnut. Sain sakot pummilla matkustamisesta, ja paljon pahoja katseita. Voitte uskoa että sen jälkeen olen ollut ekstrahuolellinen siitä että kortilla on aina aikaa tai arvoa. Opiskelijan kukkarossa silloin se 80€ sakko todella tuntui ja kyllä hävetti. Tuntui että kaikki katsoivat mua kuin B-luokan kansalaista koska sain tarkastajalta sakkolapun kouraani.

Nykyään noloja tilanteita on ehkä vähemmän kuin nuorempana, tai sitten mua ei vaan hävetä enää niin paljoa. En jää enää murehtimaan jos jotain vähän hassua tapahtuu. Mutta nyt tämän sanottuani ääneen lähiaikoina on varmasti luvassa jotain ihan supernoloa. Pitääkin kertoa siitä sitten täällä!

Ai miksi mä kerron teille mun elämän noloimpia hetkiä? Siksi, että kävin tuossa pari viikkoa takaperin yhdellä elämäni mielenkiintoisimmista illallisista ravintola Grönissä (illallisen tarjosi Kirjakauppaliitto). Mukana oli tuttuja bloggaajia, sekä tämän vuoden Kirjan ja Ruusun päivän kirjailija Ronja Salmi, 23, kuvittaja Jami Nurminen ja Kirjakauppaliiton puheenjohtaja Katriina Jaakkola. Kirjan ja Ruusun päivän (23. huhtikuuta) konsepti on varmasti monelle tuttu, silloin puolisot ostavat toisilleen toinen kirjan ja toinen ruusun.

Jokaisena Kirjan ja Ruusun päivänä valitaan yksi kirjailija, jonka kirjoittaman kirjan saa vain sinä päivänä, kaupan päälle vain ostaessaan kirjakaupasta minkä tahansa toisen vähintään 10€ maksavan kirjan. Nerokas taka-ajatus tässä on siis houkutella ihmisiä käymään kirjakaupassa, eikä vain selaamaan Buzzfeediä ja iltapäivälehtiä. Kirjaa ei tosiaan saa koskaan muulloin mistään, kuin tuona kyseisenä päivänä, sitä ei jaeta siis bloggaajille tai toimittajillekaan arvosteltavaksi etukäteen.

Tämän vuoden kirjailija, Ronja Salmi on 23-vuotiaana saavuttanut enemmän kuin moni kaksikymmentä vuotta vanhempana. Onks noloo? on paitsi Ylellä pyörinyt TV-sarja, myös Ronja Salmen kolmas teos, joka käsittelee ystävyyttä, heppoja, kiusaamista, ihastumista ja tietysti sitä paljon puhuttavaa noloutta. Ensimmäistä kertaa ikinä Kirjan ja Ruusun päivän kirjaksi on valittu lasten kirja aikuisten kirjan sijaan, mikä on musta aivan huikeaa ja vallankumouksellista. Kirja soveltuu parhaiten alakouluikäisille, mutta varmasti myös vanhemman kannattaa se selata läpi.

Itse suurena lukutoukkana aion ehdottomasti käydä kirjaostoksilla silloin, koska ostan kirjoja muutenkin paljon ja pakkohan mun on päästä lukemaan tämäkin teos. Mä olen pienestä asti lukenut paljon, ja jatkanut samaa lukuperinnettä myös lasten kanssa. Rakastan kivijalkakirjakauppojen tunnelmaa, ja uuden kirjan tuoksua. Tämä kirja on varmasti myös hyvä säilyttää kaapissa, sillä ennenkuin mä huomaankaan on mun omista lapsista tullut niitä varhaisteinejä joista vanhemmat on noloja, pojat on noloja, itse on ainakin tosi nolo ja kaikki muukin on ihan noloa. Kahden vuoden päästä mun esikoiseni astelee jo koulun penkille, herregud!

Molemmat sekä Ronja että Jami ovat aivan huikean inspiroivia tyyppejä, ja nauraa rätkätettiin illallisella vähän väliä. Saatiin myös aikaiseksi erittäin mielenkiintoinen keskustelu noloudesta ja kaikesta muusta. En voi muuta sanoa kuin että tunnen itseni onnekkaaksi kun pääsen tapaamaan näin huikeita ihmisiä.

Mitä noloa teille on sattunut? Oletteko tykänneet aiemmista Kirjan ja Ruusun päivän kirjoista? Aiotteko juhlistaa päivää kirjaostoksilla?

Sukupuolisensitiivisyys, aihe johon en ole itse ottanut kovinkaan paljoa kantaa, mutta joka tuntuu olevan tapetilla usein. Viimeisin veto oli tietenkin Perussuomalaisten kieroutuneita vitsejä aiheuttanut lippiskampanja, joka kaikessa naurettavuudessaan oli ennenkaikkea surullinen. Se toi esiin sen, miten suuri ihmisjoukko meidän yhteiskunnassa on edelleen, joka ei ymmärrä sitä että kaikkia ei tarvitse tunkea samaan muottiin. Suuri joukko ihmisiä, jotka kaipaisivat oikeaa tietoa, ja kykyä nähdä sen oikean tiedon omien rajoittuneiden käsitystensä takaa.

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolten kieltämistä, sukupuolten välisten erojen kieltämistä, tai sukupuolettomuutta. Se tarkoittaa vain sitä, että tarjotaan kaikille yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, vailla ennakko-odotuksia, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä. Sukupuolisensitiivisyys on itsemääräämisoikeutta. Se tarkoittaa sitä, että tyttöä ei pakoteta tekemään yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä asioita, tai pukeutumaan ”niinkuin tytöt pukeutuu”, ihan vaan koska hän on tyttö.  Se ei tarkoita sitä, että tytölle ei voisi antaa tytön nimeä tai ostaa vaaleanpunaisia vaatteita. Se tarkoittaa sitä, että ihminen jolla on piirteitä molemmista sukupuolista, on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Meidän molemmilla lapsilla on prinsessanimet, siis ihan suoranaiset prinsessanimet. Toisen nimi tarkoittaa kruunua, ja hän on siitä järjettömän ylpeä. Toisen nimi tulee videopelin kauniilta prinsessalta. Me ei edes mietitty että haluttaisiin erityisesti antaa prinsessanimiä, huomattiin se vasta kun toimittaja huomautti tästä meille haastatellessaan meitä. Nimistä huolimatta, en ole koskaan olettanut että meidän tytöt tykkäisivät prinsessoista. En ole koskaan olettanut että he tykkäisivät edes omista nimistään, enkä myöskään loukkaantuisi jos he joskus haluaisivat vaihtaa nimekseen vaikka Havu tai Timo.  Hehän nimeä kantavat, en minä.

Meidän perheelle sukupuolisensitiivisyys on itsestäänselvyys, ja uskoisin että se on sitä monille muillekin. Se on asia mitä ei tarvitse julistaa, tai mitä tulisi edes ajateltua. Sitä vaan arjessa yleensä ottaa huomioon sen, että jokainen on yksilö. En voi vaatia lasta tykkäämään barbeista koska itse tykkään, en halua tuputtaa hänelle Hello Kitty -suklaamunaa jos hän on mieltynyt Star Warsiin, enkä missään nimessä käske lapsen mennä leikkimään kotia jos hän haluaa kiipeillä. En myöskään estä lapsia nauttimasta tyttöydestään täysillä, tai tekemästä yleisesti tyttöjen juttuina pidettyjä juttuja. Meillä vietetään tyttöjen päiviä, lakataan kynsiä, shoppaillaan, tehdään kampauksia ja lauletaan prinssessalauluja. Ei siksi että meidän tytöt ovat tyttöjä, vaan siksi että he pitävät niistä asioista. Jos toinen lapsistamme olisi poika, tai vaikka interseksuaalinen, hänellä olisi ihan yhtäläinen oikeus haluta tehdä näitä asioita.

Se, miksi aiheen kuitenkin haluan tuoda esiin on että vielä löytyy se tietty prosentti ihmisistä jotka eivät ymmärrä. Jotka pitävät tasa-arvoa ”huuhaana” ja haluavat sulkea kaikki ihmiset tiettyihin muotteihin, joiden väliin ei mahdu mitään. Sukupuolisensitiivisyyden ideana ei ole tehdä naisista miehiä ja miehistä naisia, sen ideana on vaan tiedostaa se että kaikkien meidän ei tarvitse olla samanlaisia, mutta me kaikki ollaan silti ihan yhtä hyviä.

Mä en aio kieltää sitä faktaa etteikö olisi asioita joita edelleen pidetään yleisesti tyttöjen tai poikien juttuina. Varmasti aina tulee olemaan naistenlehtiä, omat pukukopit tytöille ja pojille, ja tampooneja jotka on naisille tehty, vaikka ainakin She’s the man -leffan mukaan auttavat myös nenäverenvuotoon. Silti kenenkään ei pitäisi edistää näitä ahtaita muotteja. Mä rakastaisin nähdä enemmän lelulehtiä joissa on poikia imuroimassa, tyttöjä leikkimässä turtleseilla ja ennenkaikkea kaikki lapset yhdessä tekemässä mitä hyvänsä, eikä niin että tyttöjen ja poikien jutut on eroteltu omille sivuilleen. Lapsille ei tarvitse opettaa niitä muotteja, mihin meidät on vielä kasvatettu.

Vaikka uskon, että monessa perheessä asia on niinkuin meillä: itsestäänselvyys, se ei silti ole sitä kaikille, eikä saisi olettaa että koko yhteiskunta on suvaitseva siksi että enemmistö on sitä. Mut tekee surulliseksi se, että vielä on ihmisiä, vanhempia, joille heidän omat lapsensa eivät uskalla kertoa olevansa esimerkiksi homoja tai että eivät tiedä kumpaa sukupuolta tuntevat olevansa. Jos mä olisin vielä 2010-luvulla tai tulevaisuudessa se vanhempi, jolle ei uskalleta kertoa,  mä olisin tosi pettynyt itseeni. Nykyään kuitenkin on saatavilla tietoa vähän eri malliin kuin vaikka 20 vuotta sitten. Nykyään suvaitsemattomuutta ei voi mitenkään järjellä perustella hyväksyttäväksi.

Tänään telkkarista tulee Marja Hintikka Live jossa sama aihe on tapetilla. Toivottavasti se onnistuu herättämään lisää keskustelua, hyväksyntää ja ajatuksia.

Näkyykö sukupuolisensitiivisyys teillä kasvatuksessa tai arjessa? Mitä mieltä olette siitä että lapsia yritetään pakottaa tiettyihin sukupuolirooleihin?

Alkuviikko on sujunut hektisesti mutta hyvällä mielellä. Olen päässyt tapaamaan huikeita tyyppejä, ja tänään tuli tasan vuosi kuluneeksi siitä kun aloitin työt Jevelolla. Mulla on jotenkin niin superhyvä fiilis! Meillä aloitti tänään myös uusi huipputyyppi tiimissä, ja vein sekä oman vuosipäiväni että hänen ensimmäisen päivän kunniaksi pullaa aamulla töihin. Tuntuu kyllä aivan kreisiltä että tämä vuosi on mennyt näin nopeasti, mutta niinhän se aina tuntuu. Vuodessa olen kyllä myös oppinut ihan älyttömästi, ja nyt kun mietin ensimmäistä työpäivääni, mua suorastaan hihityttää. Mua jännitti silloin niiiiiiin paljon!

Mä sanoin tällä viikolla myös ensimmäistä kertaa ääneen yhden mun suurimmista haaveista, ja arvatkaa mitä: en menettänyt kasvojani, en nolostunut, en saanut osakseni huvittuneita katseita. Sanoin haaveeni ääneen sellaisille ihmisille, jotka mahdollisesti ehkä voisivat joskus auttaa minua unelmani toteuttamisessa. Ei sitä tiedä, u never know. Oikeastaan mulla ei ole unelmia, mulla on suunnitelmia. Ja tähän asti aina kun olen sanonut suunnitelmiani ääneen, ne  ovat konkretisoituneet: niistä on tullut haaveen sijaan päämääriä, joita kohti pyrin. Ja tähän asti olen onnistunut nämä tavoitteeni myös saavuttamaan aina jossain vaiheessa. Uskon vahvasti, että myös tämän haaveen, unelman, suunnitelman, tulen joskus toteuttamaan, ja se saa perhoset leijailemaan mahanpohjassa.

Huomaa että kevät on alkanut ja valo on lisääntynyt: jotenkin sitä on itsekin enemmän täynnä energiaa. Aikainen herätys ei tunnu enää yhtään niin aikaiselta, kun voi nähdä jo ensimmäiset sarastavat valonsäteet. Ja tänään tuli myös hieno ahaaelämys kun tyttöjen tanssitunnin jälkeen oli vielä vähän valoa jäljellä, ensi kertaa sitten syksyn. Tytötkin sitä ihmettelivät. Minä hömelö unohdin kuitenkin mun Ray Banin Clubmasterit sinne tyttöjen tanssikoululle, arvasinhan mä että ei mun kannata hankkia kunnollisia aurinkolaseja. Ei muuta kun huomenna soittoa sinnepäin sitten, kun kotona vasta huomasin ja toimisto oli mennyt kiinni. Toivottavasti joku olisi ollut niin ihana että olisi käynyt viemässä ne sinne toimistoon ja saisin ne vielä takaisin. Pitäkää mulle peukkuja! Hävettää kyllä vähän, mutta kai sitä oli niin innoissaan menossa katsomaan tyttöjen lopputanssia että ei käyneet lasit mielessäkään.

Vielä on huomenna työpäivä jäljellä ja sitten ollaan tyttöjen kanssa perjantai kotona ja lauantaina tosiaan ollaan siellä Kampin Lastentorilla. Huomenna ja perjantaina pitäisi valmistella vielä loput kirppiskamppeet, onneksi mulla on kaksi reipasta apulaista jotka auttavat oikein mielellään. En malta odottaa että saan olla tyttöjen kanssa koko perjantain, meille tulee varmasti huippu päivä. Odotan vaan sitä että saadaan perjantaiaamuna tyttöjen kanssa makoilla meidän isossa sängyssä, aamuauringon paistaessa, hupsukuvioiset yöhousut jalassa, syöden viinirypäleitä ja lueskellen satuja kaikessa rauhassa.

Postauksen kuvat viikonlopun pulkkamäkireissulta, meillä oli ihan sika kivaa! Esikoinen ei vaan suostu enää laskemaan äidin ja isin kanssa kun hän on ”niin iso tyttö että laskee aina ihan itse”. Kai me ollaan Oton kanssa sitten vielä pieniä tyttöjä kun ajatellaan että on hauskempaa laskea yhdessä ;).

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Lapset ovat olleet ruotsinkielisessä päiväkodissa pian vuoden päivät, ensi viikolla tulee vuosi täyteen. Sitä ennen ruotsin kielen puhuminen oli kotona ollut satunnaista, ei jokapäiväistä tai ei aina edes jokaviikkoistakaan. Kolme päivää viikossa päiväkodissa teki kuitenkin kielelle hyvää. Jo ensimmäisten viikkojen aikana esikoinen innostui kielestä niin että innosti isinsäkin puhumaan sitä useammin, hän halusi oppia ihan hurjan kovasti. Kuopus oli päivähoidon aloittaessaan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha, ja hänellä kestikin huomattavasti kauemmin ennenkuin niitä ruotsinkielisiä sanoja alkoi tulla, mikä on ihan ymmärrettävää.

Nyt, lähes 12 kuukautta myöhemmin, molemmat puhuvat ruotsia. Esikoinen käyttää kieltä melko sujuvasti, ja hän puhuu sitä usein oma-aloitteisesti myös silloin kun on kotona vain mun kanssa. Hän puhuu myös siskolleen usein ruotsia. Nuorempi neiti käyttää joitakin tiettyjä sanoja/lauseita useammin ruotsiksi, kuten nej tai nääää, tack för maten, jag vill, vill du leka med mig ja kisibrott, mutta puhuu pääosin enemmän suomea. Hän kuitenkin vastaa  aina ruotsiksi jos hänelle puhutaan ruotsia, eli huomattavasti edistystä on kuitenkin tapahtunut. Molemmat puhuvat kieltä rohkeasti, eivätkä pelkää virheitä tai sanojen unohtelua. Jos he eivät muista jotain sanaa ruotsiksi, niin se tulee välissä suomeksi, taivutettuna ruotsin kieliopin mukaan. Varsinkin esikoinen muodostaa jo tosi luontevasti ruotsinkielisiä lauseita ja osaa kysellä ja selittää Aliaksessakin ruotsiksi hirmu hyvin.

Me ollaan luettu tosi tosi paljon ruotsinkielisiä kirjoja, oikeastaan melkein kaikki sadut ollaan luettu ruotsiksi viime aikoina. Toki joitain kirjoja suomeksikin, mutta sanotaanko vaikka niin että viitenä iltana seitsemästä iltasatu on ruotsiksi. Tässä on kovasti auttanut myös päiväkodin tuki, ollaan saatu lainata päiväkodista ruotsinkielisiä kirjoja aina kotiin niin pitkäksi aikaa kun ollaan haluttu. Yleensä tytöt ovat valinneet kolme kirjaa, ollaan pidetty niitä pari viikkoa ja palautettu ja sitten taas valittu uudet. Ollaan myös ostettu itse ruotsinkielisiä kirjoja, ja saatu niitä paljon myös lahjaksi kummeilta ja sukulaisilta.

Tytöt ovat katsoneet usein telkkarista Buu-Klubbenia, ja Netflixissä laitan usein kieleksi ruotsin kun he katsovat jotain elokuvaa tai lastenohjelmaa. Netflixissä on tosin se että kieli on Ruotsin ruotsia, eikä suomen ruotsia, niin siellä on välillä sellaisia sanoja joita tytöt eivät ole kuulleetkaan, ja ääntäminen on erilaista. Mutta hyvin he ovat jaksaneet katsoa ohjelmia silti. Kuunnellaan myös paljon suomenruotsalaista lastenmusiikkia kuten Arne Alligatoria, Djungeldrummania, Sos o Koppia ja muita. Etenkin päiväkodissa joulun alla livekeikan vetänyt Arne Alligator on ihan lemppari, sekä tietenkin Buu Klubbenista ja päiväkodin jumppatunneilta tuttu Hoppa på-biisi jota he luukuttavat aina ihan täysillä.

Enää ei ollenkaan jännitä että kykenisivätkö tytöt ruotsinkieliseen kouluun, aivan varmasti kykenevät. Esikoisella on vielä kaksi vuotta aikaa oppia ennen koulua, ja kuopuksella neljä. Ei ole epäilystäkään etteivätkö he voisi myös opiskella ruotsiksi sitten kun sen aika on.

Me ollaan oltu tosi tyytyväisiä ruotsinkieliseen kunnalliseen varhaiskasvatukseen muutenkin. Mä en koskaan, en kertaakaan lapsia viedessä tai hakiessa ole tuntenut että hoitajilla olisi liian kiire tai etteivät meidän lapset tai kukaan muukaan lapsi saisi tarpeeksi syliä tai huomiota. Ryhmät eivät ole kasvaneet, ja lapset ovat saaneet olla tutussa porukassa ja ympäristössä. Lapsilla on viikottain jumppaa, metsäretkiä, tunnekasvatusta ja ruotsinkielentunteja. Lapset ovat päässeet teatteriin, kirjastoon ja saaneet Arne Alligatorin esiintymään päiväkotiin. Silti päähuomio on vapaassa leikissä, laulussa ja arkipäivän asioissa. Niinkuin noin pienillä vielä kuuluukin. Tunnelma on tarpeeksi kodinomainen, eikä pätkääkään sellainen ”laitosmainen” kuten monet päiväkodeista kuvittelevat.

Meidän esikoinen sekoittaa språksoppaa vielä englanninkielellä, hän kun yleensä valitsee katsoa kaikki youtubevideot englanniksi. Hän kyselee kysymyksiä meiltä vanhemmilta englanniksi, ja osaa monia englanninkielisiä lauluja ja loruja. Numerot ja aakkoset hän on osannut englanniksi jo pitkään, mutta nyt hän kyselee sellaisia asioita kuin ”Where is my pony? There it is” tai ”What is this?”. Myös kuopus tuntee monet satuhahmot englanniksi, esimerkiksi Tyyris Tyllerö on heille ihan vieras käsite mutta Humpty Dumpty on tuttu munamies. Mä en koe että se haittaa mitään että opettelee itsenäisesti englantiakin, jossain vaiheessahan sen kuitenkin oppii. En tiedä auttaako ruotsin kieli siinä, mutta myös englannin ääntäminen sujuu tosi luontevasti.

Löytyykö mun lukijoista kaksikielisiä tyyppejä / perheitä? Miten teillä sujuu kielen oppiminen? Onko suomen kieli vahvempi vai heikompi kuin toinen kieli? Miten tuette toisen kielen opettelua?