Mä sain kommentin tuossa jokin aika sitten, että olisiko mun mahdollista tehdä taas postausta palautumisesta, kun raskaudesta on nyt kulunut jo pidemmän aikaa, melkein seitsemän kuukautta. Koska en vielä(kään) ole kyennyt tekemään sitä ruokapostausta ihan johtuen siitä että ollaan sairasteltu eikä ruokavalio tai jääkaapin sisältö ole ollut ihan sitä mitä normaalisti, niin ajattelin nyt kuitenkin toteuttaa edes jonkin toivepostauksen. Mutta älkää huoliko, se ruokapostaus on kyllä ehdottomasti tulossa, kunhan pääsen taas vauhtiin kokkailussa!

Toisen lapsen jälkeen en ole ottanut palautumisesta yhtään niin paljoa stressiä, kuin ensimmäisen jälkeen. Alussa myönnän toki kytänneeni aika ajoin että joko se pötsi on pienentynyt, mutta nyt kun raskaudesta on jo suhteellisen pitkä aika niin en ole kauheasti enää kiinnittänyt asiaan huomiota. Osansa tekee varmasti myös se että kesällä kun olin vasta synnyttänyt oli keli sellainen että kroppa oli jatkuvasti esillä ja sitä tuli katsottua pienissä sortseissa ja bikineissäkin peilistä useammin. Nyt on jo talvi ihan käsillä ja pehmeiden collegepaitojen ja farkkujen alta sitä harvemmin tulee murehdittua että pilkottaako jostain raskausarpi tai löllönahkamakkara.

Mun mielestä mä oon palautunut ihan hyvin, mahdollisesti jopa paremmin kuin Tiaran jälkeen, tai aikaisemmin siis. Oon tyytyväinen mun kroppaan, voisi se olla kiinteämpikin mutta en mä sitä vihaa. Se on ihan bueno, mun näköinen vartalo kuten aina ennenkin. Vaikka olenkin ihan sinut itseni ja nykyisen ulkoisen habitukseni kanssa, on kroppa ja sen kunto kuitenkin mulle tärkeä asia. Siksi mä otin kesällä itseäni niskasta kiinni ja päätin että säännöllisen liikunnan on tultava osaksi mun elämää taas tauon jälkeen.

Ostin kahvakuulan ja aloin käymään lenkillä. Ensin pidin itselläni tiukkaa rutiinia, liikuin säännöllisesti kuusi kertaa viikossa kahvakuulaillen ja pari kertaa viikossa lenkkeillen. Sitten liikunta kuitenkin jäi, ja jäi, ja jäi, kun tuli pimeää ja kylmää. Aloin taas puputtamaan herkkuja harva se ilta ja laiskistuin niin että ennen leipomani mustikkapiirakat ja mutakakut vaihtuivat mihinkäs muuhun kuin kauppojen valmiisiin kaloripommeihin. Eihän ne itsetehdytkään herkut terveellisiä ole, mutta en koe niitä ihan yhtä pahana kuin lisäaineiden kyllästämiä keksejä ja muita mussutettavia, mitä kauppojen valikoimista löytyy.

Muutaman viikon mussutettuani mä kyllästyin ja päätin alkaa uudelleen liikkumaan. Kerkesin saada lenkkeilyyn taas hyvän vauhdin päälle ennen kuin tultiin kipeäksi koko perhe ja nyt tuntuu että pitää taas aloittaa alusta. Yllättäen herkutkin ovat maistuneet sairasteluajan, ruoka sen sijaan ei. Lapsilla on sentään ollut fiksua syötävää mutta äiti ja isi on laiskotelleet heidäkin edestään. Suorastaan ällöttää miten huonosti on tullut syötyä, onneksi olo alkaa muuten olla jo helpompi ja ensi viikolla taidankin tehdä oikein extrasuperterveellistä ruokaa.

Nyt hyppäsin vähän asian viereen kun aloin juttelemaan ruokavaliosta ja liikunnasta, mutta ajattelin vähän niinkuin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kertoa missä mennään niidenkin suhteen, kun kyseisistä aiheistakin multa on toivottu postausta. Tämän enempää ei tällä hetkellä ole kerrottavaa, mutta kunhan pääsen takaisin vauhtiin niin voin vaikka esitellä mun kahvakuulan, se on armeijan vihreä ekotekoinen kaveri ja mä tykkään siitä että kun sillä treenaa niin se tuntuu ja tulokset näkee oikeasti pian. Tavoitteena mulla ei ole muuttua lihaksikkaaksi, eikä se mun heiveröisellä kuulalla onnistuisikaan – mutta haluan edelleen kiinteytyä ja pysyä hyvässä peruskunnossa. Suurin tavoite mulla on se että saisin liikunnan takaisin osaksi mun jokapäiväistä elämää, niin ettei kynnys lähteä lenkille tai jopa salille olisi näin suuri.

Onneksi olen siitä onnekkaassa asemassa että ainakaan toistaiseksi liikunnan puutos tai herkuttelu ei ole pahemmin ulkonäköön vaikuttanut, vaan lähinnä fyysiseen oloon joka on välillä ollut tosi voimaton ja surkea. Tai ainakin koen että tuota ylläolevaa kollaasia katsoessani näytän suunnilleen samankokoiselta kaikissa kuvissa lukuunottamatta yhtä. Mutta selvää on että eihän kukaan voi ikuisesti olla liikkumatta ja mussuttaa vaan herkkuja pysyen yhtä hoikkana kuin ennenkin. Siksi haluankin tehdä kunnon muutoksen juuri nyt etten koskaan pääse ylipainoiseksi asti.

Ja jos joku pohtii siellä mun nykyistä painoa, niin tällä hetkellä painan saman verran kuin astellessani ensimmäistä kertaa elämässäni äitiysneuvolaan vuonna 2011. Paino on näiden vuosien varrella vaihdellut 43:sta kilosta 62:n kiloon ja nyt olen taas siinä omassa painossani. 62 kiloa painoin siis mennessäni synnyttämään Tiaraa ja 59 kiloa mennessäni synnyttämään Zeldaa.

Se yksi kuva kollaasista, josta puhuin on otettu silloin kun painoin 43 kiloa mennessäni ensimmäiselle neuvolakäynnille Zeldan odotusaikana ja se oli jo liian vähän jopa mun mielestä, mutta kuten olen täällä useaan kertaan kertonutkin niin en koskaan pyrkinyt siihen painoon vaan mulla vaan lähti painoa ihan itsestään vaikka söin kuin hevonen. Kävin jopa lääkärissä sen takia ja multa otettiin vaikka ja mitä kokeita ja testejä kilpirauhasarvoista lähtien mutta mitään ei löytynyt. Onneksi kuitenkin raskausaikana paino nousi ja nyt raskauden jälkeen olen jo useamman kuukauden pysynyt omassa painossani ja toivon ettei se tästä muutukaan mihinkään suuntaan. Tässä vielä se kuva isompana, ja kuva tämänhetkisestä tilanteesta vaatetettuna:

Siinäpä se kaikessa lyhykäisyydessään. Mä veikkaan että jos jokin muutos kropassa vielä tapahtuu niin se tapahtuu sitten kun lopetan imetyksen, sitä taas en ole vielä suunnitellut että milloin se tulee tapahtumaan. Mutta jos haluatte vielä palautumisesta kuulla niin kirjoitan siitä sitten kun imetys on loppunut ja hormonitoiminta palautunut ennalleen joskus hamassa tulevaisuudessa, sitten sen näkee mitä nämä vuodet oikeasti ovat mun kropalleni tehneet.

Tämä jäi hieman myöhäiseen tämä postaus kun tuolla meidän pienemmällä neidillä on nukahtaminen edelleen vähän turhan hankalaa sen flunssan jäljiltä, mutta sainpa kuitenkin tehtyä! Nyt koitan vielä saada kommentit vastailtua ja taidan laittaa Facebookin puolelle vielä yhden hauskan videon Tiarasta ja mun kaverista Oonasta. Kuvasin sen tänään päivällä niin että Tipa ei huomannut ja hän selitti innoissaan vaikka ja mitä, haha! Huomenna julkistan arvonnan voittajan, jotta partakone lähtee oikeaan osoitteeseen. Kiitos ihan mielettömän paljon kaikille osallistuneille, teidän määrä oli ihan järjettömän suuri, 895, wau!

Varmaan jokaikinen teistä on viimeistään tänään törmännyt Mami Go Go -blogista alkaneeseen A beautiful body -haasteeseen? Mä mietin koko päivän että uskallanko osallistua itse. En siksi etten uskaltaisi näyttää kroppaani, en siksi että häpeäisin itseäni vaan siksi että monien mielestä tuntui olevan tekopyhää huomion hakemista osallistua haasteeseen jos kroppa ei ole täynnä taisteluarpia. Kyynelsilmin toisten ihanan koskettavia tarinoita lukeneena mulla oikeasti pisti niin monta kertaa vihaksi kun luin jonkun haukkuvan kirjoittajaa siitä että on tekopyhää osallistua jos ei ole näkyviä merkkejä synnytyksestä.

Päätin kuitenkin kuunnella ystäviäni, niitä oikeita, jotka muistuttivat minua siitä, että ei tämän haasteen tarkoitus ole kilpailla siitä kenellä on pahimmat arvet ja eniten kiloja vaan se että voi tuntea itsensä kauniiksi  äitinä, omassa vartalossaan ja saa kertoa oman tarinansa. Se että jokaikinen äiti on kaunis, ja jokaikinen äiti saa olla ylpeä vartalostaan ja siitä että on luonut sisällään uutta elämää, jäi siitä sitten paljon jälkiä tai ei ollenkaan, tai jotain siltä väliltä.

Uskokaa tai älkää myös mun vartaloni on muuttunut ja paljon onkin. Mulle on tullut muotoa vähän joka puolelle ja vaikka joku ei näitä muotoja ehkä huomaa kuten minä niin voin vakuuttaa että ne toisten silmiin pienet muutokset saattavat itsestä tuntua maailman suurimmilta. Munkin kroppa on käynyt läpi kaksi raskautta ja kaksi synnytystä viimeisen kahden vuoden aikana ja mä kyllä näen sen kun mä katson itseäni peilistä. Mulle ne muutokset ovat todellisuutta ja kyllä mäkin koen epävarmuutta peilin edessä.

Ensimmäisen raskauden jälkeen mä onneksi pääsin sinuiksi itseni kanssa ja vaikka toisen raskauden aikana ulkonäkökriisi ja painoahdistus koittivat välillä nostaa päätään mä otin yritin ottaa rennosti. Mä tiesin että mitä tahansa ikinä koskaan mun vartalolle tapahtuukin, se palkinto on kuitenkin maailman paras ja kaiken sen arvoinen. Ja vaikka niitä jälkiä ei sitten jäänytkään muutamaa hassua arpea enempää, en koe olevani yhtään vähemmän oikeutettu olemaan ylpeä kropastani kuin joku joka sai enemmän jälkiä. Joku toinen saa maailman helpoimman raskauden ja miljoona tiikeriraitaa, joku toinen saa loputtomasti ongelmia raskausaikana vuodelevosta migreeneihin ja supistuksiin mutta kroppa palautuu nopeasti.

Mun mielestä on aika lopettaa ihmisten arvottaminen ulkonäön perusteella. Miten kukaan voisi olla tekopyhä omalla vartalollaan? Tuo on ehkä tyhmintä mitä koskaan olen kuullut! Mä toivon että Mintun aloittama mieletön haaste antaa rohkeutta mahdollisimman monelle äidille olla ylpeä itsestään juuri sellaisena kuin on. Tässä olen minä, kaksi kertaa raskaanaolleena ja kaksi kertaa +15kg lihoneena. Kaksi kertaa synnyttäneenä, kolme kuukautta viimeisestä synnytyksestä.

Tänään oli se kauanodotettu jälkitarkastus, jos sitä enää tämänpäiväisen jälkeen voi sillä nimellä kutsua! Meidän vauvalle ja mulle oli laitettu peräkkäiset ajat että ensin on vauvan lääkärineuvola ja sitten mun jälkitarkastus ja sehän meni aivan pipariksi. Kesän kunniaksi meille oli tietenkin laitettu lääkäri-opiskelija ”lääkäriksi” ja nyt täytyy kyllä sanoa että jäi huono maku suuhun koko käynnistä. Mä ymmärrän kyllä että opiskelijankin täytyy saada harjoitella mutta miksi, oi miksi opiskelijat täytyy laittaa yksin harjoittelemaan? Tai tiedänhän minä, resurssipula, mutta kun se johtaa vain suurempiin harmeihin.

Meidänkin käynti kesti lopulta 1,5h aiheuttaen jonollisen kyrsiintyneitä asiakkaita ja ylilääkärin paikalle – vaikka kyseessä  oli ihan rutiinitarkastukset. Meidän jokaisella neuvolakäynnillä harvinaisen tyytyväiseksi tituleeratun vauvan tunnin kestäneestä lohduttomasta itkusta (joka varttitunnin lonkkien vääntelystä aiheutui) hämmentyneenä unohdin sitten kysyä kaikki mieltäni askarruttaneet asiat mm. liikunnasta ja meinasi unohtua jälkitarkastustodistuksenkin saaminen mutta onneksi tämä ylilääkäri sitten muisti kysyä että olenko jo saanut sen lääkäriltä. Niin ja niissä vauvan lonkissahan ei ollut mitään vikaa, opiskelija vain ”kokeili vauvan pulssia nivusista” ja ihmetteli kun ei saanut pulssia tuntumaan silloin kun vauva huusi. Anteeksi, olen vain edelleen tuohtunut koska ei varmasti kukaan haluaisi että omaa pientä vauvaa itketetään aivan turhan takia ja vielä niin pitkään! Täytyy sanoa että tämän päivän lääkärikäynti oli yksi mun elämän turhauttavimpia kokemuksia.

Mutta nyt siihen itse palautumiseen, vaikka en kyllä jälkitarkastuksen perusteella ole yhtään sen viisaampi kuin aiemminkaan. Mitat otettiin jo tiistaina ja kertyneistä 15:stä raskauskiloista oli jäljellä vielä neljä. Mä oon vain tyytyväinen niihin neljään kiloon sillä ennen raskautta mun paino oli jostain syystä laskenut aika alas vaikka söin normaalisti enkä liikkunutkaan normaali vaunulenkkejä enempää. Tällä hetkellä koen olevani siis noin suurinpiirtein mun omassa ihannepainossani! Täytyy vain toivoa että imettäminen ei laske nyt mun painoa enää niin alas kuin mitä se tosiaan ennen raskautta oli.

Palautuminen raskauden jälkeen on varmaan yksi herkimmistä aiheista nostattamaan mielipiteitä niin suuntaan kuin toiseenkin meidän äitien keskuudessa (heti imetys-korvikesodan ja perhepeti vs. pinnasänky -taiston jälkeen tietysti). Toisaalta pitäisi palautua nopeasti mutta toisaalta sekään ei ilmeisesti ole hyvä jos palautuu nopeasti. Itse olen vastaanottanut sekä arvailuja siitä että palaudunko enää koskaan ennalleni toisen raskauden jälkeen, että kommentteja siitä kuinka pukeutumalla tiukkoihin vaatteisiin ja esittelemällä kroppaani synnytyksen jälkeen kasaan paineita toisille äideille palautua nopeasti ennalleen synnytyksen jälkeen.

Mun mielestä se vain tuntuu väärältä että pitäisi peitellä omaa kroppaansa vain siksi ettei jollekin tule paha mieli! Miksei siitä saisi olla ylpeä jos on palautunut hyvin? Miksei saisi iloita kun näkee raskauden jälkeen peilissä viimein sen tutun oman itsensä ja pukeutua juuri niinkuin itse haluaa? Faktahan on kuitenkin se että jokainen palautuu omaan tahtiinsa, eikä mun mielestä palautumisesta pitäisi ottaa mitään paineita kun ei sille näin pian synnytyksen jälkeen oikein voi eikä edes saakaan tehdä mitään. Jos mä itse loisin esimerkkiä että heti synnytyksen jälkeen pitää himokuntoilla ja ei saa syödä muruakaan jotta on mahdollisimman pian entisellään, mä ymmärtäisin syyttelevään sävyyn kirjoitetut kommentit paineiden asettamisesta – mutta jokainen lukija tietää että niin en ole tosiaan tehnyt!

Enkä kyllä ala säkkiinkään pukeutumaan ettei kukaan ottaisi paineita. Mä oon niin tyytyväinen mun kroppaan kuin 6 viikkoa synnytyksen jälkeen voi olla ja pukeudun myös sen mukaan. Viimeksi en ollut ollenkaan näin tyytyväinen näin pian synnytyksen jälkeen, kilojakin oli jäljellä silloin vielä paljon enemmän. Palautuminen voi siis olla todella erilaista jokaisen äidin lisäksi myös jokaisen eri raskauden kohdalla. Mä kirjoitin palautumisesta viimeksi viikko synnytyksen jälkeen – tyytyväisenä senhetkiseen tilanteeseen ja silloin jo totesin että palautuminen on erilaista kuin ensimmäisestä raskaudesta.

Kaikenkaikkiaan koen olevan myös fyysisesti paremmassa kunnossa tämän toisen raskauden jälkeen vaikka vietin keväällä useamman kuukauden vuodelevossa! Jaksan hyvin nostella vaikka molempia muksuja yhtäaikaa ja työnnellä tuplarattaita ylämäessä vaikka kyydissä on rattaiden painon lisäksi 17kg muksuja ja 5kg ostoksia. Viime postauksessa mainitsemani lantiokivut menivät muutamassa päivässä ohi kuten silloin ounastelinkin ja niiden jälkeen olen onneksi ollut ihan kivuton. Myös raskausarvet (ne kokonaiset kaksi kappaletta) ovat haalistuneet suht huomaamattomiksi eivätkä ne mua häiritse yhtään, siinä ovat muistona vanhan umppariarven kyljessä. Linea negrakin erottuu vielä, vaikka raskausaikana sitä ei näkynyt ollenkaan! Hassua miten se tuli näkyviin vasta synnytyksen jälkeen.

Mä oon ottanut tasaisin väliajoin kuvia mun mahasta nyt synnytyksen jälkeen tätä postausta mielessä pitäen että niistä näkee miten palautuminen on viikkojen varrella edennyt. Lähtötilanne kaikelle palautumisellehan oli siis tämä:

Kuvissa mun masu raskausviikolla 36+0 – tasan viikkoa ennenkuin meidän pikkuinen näki päivänvalon. Nämä ovat viimeisiksi jääneet masukuvat! Huh miten iso se olikaan, olin jo iloisesti unohtanut kaiken sen tukaluuden. Hassua ajatella että kuusi viikkoa sitten meidän pieni neiti vielä köllötteli tuollanoin ja mä vain toivoin että hän syntyisi jo ja saisin pitää häntä sylissä. Nyt hän on ollut täällä meidän nuuskuteltavana ja ihasteltavana jo niin kauan ettei tosiaan osaisi kuvitella elämää ilman! Mutta ainiin mun ei pitänyt taas kerran herkistellä vauvahuuruissa vaan kertoa jotain aivan muuta! Tässäpä siis kollaasia masun palautumisesta synnytyksen jälkeen:

Nyt tuntuu niin isolta tuo eka masu vaikka silloin se tuntui aivan minimaaliselta sen megapötsin jälkeen! Eihän se iso ole, mutta on se tietty isompi kuin tämänhetkinen masunen. Ylimääräistä nahkaa on vielä, ei ehkä enää sen jättivatsan vertaa mutta kyllä tuonne saisi muutaman hamsterin ängettyä eikä tekisi tiukkaa. Istuessa se lähinnä näkyy ja jos alkaa oikein vartavasten venyttämään sitä ihoa, seistessä ei enää juurikaan.

Painoa mä en halua enää saada alemmas, mutta kiinteytyminen olisi kiva juttu! Mua vaan nyt edelleenkin mietityttää se että milloin saa alkaa tekemään vatsalihasliikkeitä tai esimerkiksi juoksemaan ja hyppimään? Koen että lantionpohjalihakset ovat ihan normaalit eikä musta tunnu ollenkaan pahalta jos vaikka juoksen pikaspurtin bussiin mutta saisinkohan mä vielä edes tehdä niin? Harmittaa kyllä niin vietävästi kun en saanutkaan niitä vastauksia tänään joita olin toivonut. Pitänee varmaankin vielä ensi viikolla soitella neuvolaan uudemman kerran ja koittaa vaikka saada uutta jälkitarkastusaikaa (onnea vaan yritykseen kesän aikana, tiedän!). Kuinka pian synnytyksen jälkeen te olette uskaltaneet aloittaa raskaamman liikunnan?

Mulla on pikkuhiljaa aika rientää koisimaan kun huomenna on ne Oton sukulaisen valmistujaiset, mutta toivottavasti piditte postauksesta! Ihanaa viikonloppua ja hurjan paljon onnea kaikille valmistuneille tai koulunsa päättäneille♥♥

PS: Tuttikertomuksen toteutan mahdollisimman pian kun niin moni toivoi sitä, halusin vain tehdä tämän ensin!

Tämä on varmaan vuoden tähän asti toivotuin postaus, näin ainakin päättelisin kymmenistä kommenteista joita olen kevään aikana vastaanottanut koskien palautumista! Mä ymmärrän kyllä hyvin kiinnostuksen aihetta kohtaan, valehtelisin jos väittäisin etten ollenkaan raskausaikana pohtinut että miltäs se kroppa tulee raskauden jälkeen näyttämään. Huvittuneena muistelin Tiaran syntymän jälkeisten ensimmäisten päivien pullamössömasua ja toivoin hartaasti että se mössö häviäisi tälläkin kertaa yhtä nopeasti.

Se mikä mua inhottaa siinä kun keskustellaan palautumisesta raskauden jälkeen tai raskauden tuomista muutoksista kroppaaan, on kateus ja naisten toisilleen kasaamat paineet. Mullekin tulleista kommenteista monessa jopa ilmaistiin toive tyylillä ”Jännä nähdä mitä toinen raskaus tekee sun kropalle, mullakin se oli vasta toinen raskaus joka pilasi vartalon, sullekin käy varmaan niin”. Mä oon ennenkin kirjoittanut blogissani siitä että yleensä naiset itse ovat toistensa ulkonäön (tai no oikeastaan kaiken) arvostelijoita ja mua kuvottaa se ilmiö edelleen.

Raskaanaollessa tämä ilmiö taas kerran oikein korostui kun aina näistä ulkonäkömuutoksista kirjoittaessani vastaanotin todella paljon negatiivissävytteistä spekulaatiota siitä miten nämä muutokset tulisivat toteutumaan mun kropassani. Peittyisikö vatsani raskausarpiin viimeisillä raskausviikoilla vai räjähtäisikö arpitilanne käsiin vasta synnytyksessä (kerroin saaneeni kaksi raskausarpea vanhan umpisuolen leikkausarpeni läheisyyteen josta iho oli valmiiksi kireällä ja toivoin ettei arpia tulisi enempää). Jäisikö vatsanahka löysälle pitkäksi aikaa kun nahka jo näytti niin venyneeltä ja siltä että poksahtaisi (aina kun laitoin masukuvia) yms.

Mä annan sellaisen neuvon nyt jokaiselle joka tätä kirjoitusta lukee, että älä yritä lannistaa raskaanaolevaa ystävääsi/tuttuasi/kumminkaimanvytteljentärtäsi/ketään raskaana olevaa, huolimatta siitä miten raskaus on vaikuttanut sinun kroppaasi aikoinaan tai mitä kauhutarinoita raskaudenjälkeisestä vartalosta olet kuullut. Kukaan ei hyödy sinun seinille maalaamistasi piruista mitenkään, ne eivät hävitä sinun raskausarpiasi eikä kaverisi löysä mahanahka muutu kiinteäksi vaikka kuinka toivoisit levinnyttä persettä raskaanaolevalle inhokkibloggaajallesi.

Jos aiot jonkun raskaanaolevan ulkonäköä tai muuttuvaa vartaloa jotenkin kommentoida, niin tee se kannustaen ja positiivisella sävyllä. Jos ystäväsi tuskailee ensimmäisen raskausarven kanssa, vinkkaa voiteesta joka saattaisi auttaa sen sijaan että ennustat niitä arpia tulevan vielä rutkasti lisää. Jos hän murehtii muuttuvaa kroppaa ja pelkää ettei saa vanhaa vaatekokoaan enää koskaan takaisin, kerro tietäväsi monta jotka ovat olleet entisellään pian synnytyksen jälkeen tai mainitse vaikkapa imetyksen kuluttavan rutkasti kaloreita päivittäin.

Jokainen raskaanaoleva aivan varmasti tiedostaa mitä kaikkea ikävää kropalle saattaa raskauden myötä käydä, ihan ilman että heitä vielä pelotellaan lisää. Miksi ei siis voisi pelottelun sijaan kannustaa ja olla positiivinen, valaa tulevaan äitiin uskoa itseensä. Ja kun asia kuitenkin on niin että jokainen nainen on erilainen eikä kukaan voi etukäteen tietää mitä tapahtuu. Toisille ei todellakaan jää mitään jälkiä raskaudesta tai useistakaan raskauksista, toisille taas jää elinikäiset arvet, mutta miksi pelotella sellaisella mihin ei kukaan voi vaikuttaa etukäteen, mitä voi vain arvailla ja lopulta hyväksyä?

Pahoittelut paasauksesta, mutta halusin nyt sanoa tämän mitä en raskausaikana viitsinyt kenellekään myöntää: Kyllä, ne kommentit satuttavat ja pelottavat hormonihuurujen kourissa kamppailevaa äitiä. Aiheena kuitenkin oli mun palautumiseni, joten nyt keskityn siihen! Mun paino tässä raskaudessa oli nelisen kiloa vähemmän synnytyspäivänä kuin viimeksi vaikka raskaus jatkuikin viikon pidemmälle, joten siinä mielessä lähtökohdat palautumiselle olivat ihan mukavat. Vaa’alla en edelleenkään synnytyksen jälkeen ole käynyt, joten en tiedä paljonko kiloja on lähtenyt mutta siihen mä ainakin olen ihan tyytyväinen jo mitä peilistä tällä hetkellä näkyy! Onhan masussa edelleen mistä ottaa kiinni ja istuessa varsinkin löllön huomaa, mutta viikko synnytyksen jälkeen tämä on mulle ihan mahtava tilanne. Mä nappasin kuvia palautumisesta kolme päivää synnytyksen jälkeen sekä viikko synnytyksen jälkeen ihan vertailun vuoksi:

Vyötärö on vielä ihan hukassa, mutta on toi pötsi huomattavasti pienentynyt jo tuosta tiistain kuvasta tähän päivään mennessä ja eiköhän seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana toivottavasti lähde viimeisetkin lölleröt. Arpia mulle tosiaan tuli ne kaksi kappaletta jotka esittelin täällä jokunen viikko takaperin, ne onneksi vaalenivat jo ennen synnytystä kun ostin Bio Oilia, eikä arpia kerennyt muualle ilmestymään niin raskauden kuin synnytyksenkään aikana. Synnytyksen jälkeen ja mahan vapauduttua järkyttävästä pinkeydestä ovat arvetkin hävinneet lähes jäljettömiin mun suureksi ilokseni!

Vertailun vuoksi mä laitoin myös vierekkäin kuvat palautumisesta Tiaran odotuksen jälkeen ja pikkutyypin odotuksen jälkeen. En mä tiedä onko noissa niin suurta eroa, mutta ainakin Tiaran odotuksen jälkeen olin palautumiseen tyytyväinen ja niin olen nytkin! Se on myös jännää sitten pidemmän päälle huomata vaikuttaako imetys palautumiseen ja jos niin millä tavalla. Viimeksihän imetys ei ottanut onnistuakseen Tiaran ennenaikaisuuden ja mun epävarmuuden vuoksi, mutta tällä kertaa imetys on ainakin toistaiseksi sujunut hyvin.

Mulle menevät jo kaikki omat farkut jalkaan ja napinkin saa kiinni mutta farkut ovat vielä sen verran tiukat että tuntuvat aika epämukavilta. Mulle kävi tällä kertaa sama juttu kuin viimeksi, että lantio leveni synnytyksessä ihan hurjasti ja kestää taas hetken aikaa että luut palautuvat normaalipaikoilleen. Ainoat ”vaivat” joita mulla synnytyksen jälkeen on nyt ollut ovatkin lantion alueen luiden kivut aamuisin kun herään, ne ovat oikeastaan samanlaisia kuin liitoskivutkin. Aina kun hetken olen liikkunut aamulla ja heräillyt, kivut menevät ohi, mutta heti herätessä tuntuu ikävältä. Mutta eivätköhän ne kohta tästä mene ohi, muistelisin nimittäin kärsineeni samasta vaivasta viimeksikin!

Muuta kerrottavaa mulla ei tähän asti vielä palautumisesta oikeastaan ole, mutta voin tehdä vaikka uuden ”tilannekatsauksen” kuukauden tai parin kuluttua. Kesäkuntoon on vielä matkaa mutta mistäs sitä tietää jos mä vaikka elokuun viimeisillä helteillä olisin uhkarohkea ja uskaltaisin lähi rannalle jopa bikinit päällä?

Hyvää yötä ja ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3 Mä suuntaan nyt (taas kerran) nuuhkimaan tuhisevaa vauvaa ja sitten ajattelin ummistaa itsekin silmät yöunille!