Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.
Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.
Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?
Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.
Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.
Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.
Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.
Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.
Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.
Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.
Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉
Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?
