Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Torstaina tosiaan sairastui vatsatautiin esikoinen, perjantaina kuopus ja pe-la välisenä yönä vielä minä. Otto säästyi, ainakin toistaiseksi. Viikonlopun suunnitelmat menivät ihan uusiksi, kun mä olinkin sitten koko lauantain vielä tosi heikossa kunnossa. Nukuin kolmet päiväunetkin, ja menin silti nukkumaan jo kymmenen jälkeen. Sunnuntaiaamuna onneksi heräsin pirteänä ja hyvävointisena kuin peipponen jo kello kuudelta aamulla. Ei riittänyt unta enää sitä pidempään. Eilen illallakin oli vaikea saada vielä unta (vaikka valvoin normaalia myöhempään) koska olin lauantaina nukkunut niin paljon. Tai ainakin epäilen sen johtuneen siitä, yleensä mulla ei nimittäin tosiaankaan ole nukahtamisvaikeuksia jos olen herännyt kello kuusi aamulla, hahah.

Eilisaamuisten voileipätehdas touhuilujen jälkeen Otto nukkui pienet päiväunet ja me hengattiin ja leikittiin tyttöjen kanssa kun vihdoinkin oli vähän parempi olo. Iltapäivällä lähdettiin ulos ja ajeltiin vähän kauemmas hakemaan pajunkissoja. Käytiin oikein kumpparit jalassa metsäretkellä, ja käytiin salaisessa pajunkissapaikassa jonka Otto tiesi. Musta tuntuu että pajunkissat on joku tarkoin varjeltu salaisuus. Koskaan ei missään lue mistä niitä löytää eikä kukaan koskaan kerro missä niitä on, mutta aina kaikilla vaan on niitä! 😀 Mä olisin valmis vaikka ostamaan omani jos ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa metsästää. Onneksi Otto tosiaan tiesi tuon yhden paikan, jonne meilläkin oli mahdollisuus nyt eka kertaa viiteen vuoteen mennä kun on auto.

Ilta vietettiin tyttöjen kanssa pajunkissoja koristellen, ja niistä tuli tosi ihania! Laitettiin ne jo esille, vielä pitää saada muutkin pääsiäiskoristeet paikoilleen ja pääsiäisruohot kasvamaan, niin pääsen esittelemään kevätkotia täälläkin. Onneksi tytöt on ainakin jo päiväkodissa laittaneet rairuohot kasvamaan, niin on edes yhdet hyvin kasvaneet ruohot jos meidän omat ei kerkeä kasvaa niin paljoa. Voisi kyllä ottaa huomisen asiaksi saada ne kylvettyä, niin olisi ainakin ensi viikolla jo hyvän pituiset.

*kumisaappaat saatu Nokian Jalkineilta.

Tänään ollaan sitten palattu jo ihan normiarkeen töineen ja päiväkoteineen. Ihana kevätaurinko on piristänyt mieltä, ja ei toi viikonloppukaan niin paha ollut vaikka sairasteltiin, ainakin tuli levättyä ja lauantaina etenkin heitettyä aivot narikkaan kun ei muutakaan jaksanut. Katsoin kokonaisen kauden Aupaireja päiväunieni välissä, enkä siis ole kertaakaan elämäni aikana aiemmin katsonut yhtään kokonaista tuotantokautta mitään yhdessä päivässä. Jaksoja oli onneksi vain yhdeksän ja ne olivat aika lyhyitä, mutta silti. Se oli tosi luksusta. Otto oli niin ihana kun hän hoiti mua ja touhusi lasten kanssa koko päivän.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja toivottavasti loppuviikko olisi yhtä aurinkoinen <3

Olen mukana Indiedaysin ja Vaasanin kampanjassa, jossa pääsin sanomaan sen leivällä. Eli toisinsanoen osoittamaan rakkautta ja piristämään arkea, tässätapauksessa rättiväsyneen isin ja kolmen vuorotellen vatsataudista kärsineen neitokaisen sunnuntaiaamua, hauskalla voikkaribrunssilla. Otto oli niin ihanasti hoitanut meitä kaikkia kolmea täällä vuorotellen, ja lapset olivat tylsistyneet sisällä jo pari päivää, että oli aika jo keksiä jotain hauskaa ja tavallisuudesta poikkeavaa. Tämä auttoi myös itseäni, kun ei taudin jälke

en oikein tehnyt mieli mitään niin hauskan näköinen värikäs ruoka innosti syömään edes vähän. Me laitettiin pystyyn voikkarihahmotehdas samalla kun testailtiin Vaasanin uusia Taika-sarjan ruis- ja kauraviipaleita.

Leikkasin meille hedelmiä ja vihanneksia eri muotoisiksi paloiksi, ja jokainen sai tehdä itselleen millaisen hauskan hahmoleivän halusi. Katseltiin etukäteen Pinterestistä vähän inspiraatiota, vaan meille perinteiseen tapaan kaikki oli vähän sinnepäin. Lasten mielestä kaikkein hauskimpia olivat hunajamelonista tehdyt sahalaitakuviot, joista sai sekä kruunun että terävät hampaat. Oton lemppari oli paprikarenkaan sisään paistettu muna, mutta Otto nyt on tuollainen kananmunahamsteri muutenkin, söisi niitä joka aterialla jos voisi.

Oli ihanaa tehdä jotain yhdessä kun vihdoin kaikilla oli hyvä olo. Lapsille Taika-voikkaritehdas oli maailman paras yllätys, ja Otolle oli kivaa saada istua melkein valmiiseen pöytään kun edesllipäivänä hän oli huolehtinut sekä lapsista että musta. Me istuttiin koko perhe yhdessä pöydän ääressä vääntämässä voikkarihahmoja varmaan yli tunti aamulla ja meillä oli niin hauskaa. ”Äiti kato miltä tää näyttää, tää on mun hirviö-prinsessa!”. ””Minä haluan tehdä lehmän, koska lehmä on mun lempieläin!”.

Meidän voikkaritehtaassa oli mm. banaaniviipaleita, hunajameloni”hampaita”, kirsikkatomaatinpuolikkaita, kevätsipulia, juustoa, broilerileikettä ja kinkkuleikettä, paistettuja kananmunia paprikaviipaleiden sisällä, raakaa paprikaa ja kurkkua sekä viipaleina että puolikkaina viipaleina, hilloa, maapähkinävoita ja normi margariiniä. Niistä sai kyllä ihan hauskat lopputulokset tehtyä, vaikka itse sanonkin. Pääasia että lapset tykkäsivät!

Taika-sarjan leivistä meillä pääsivät testiin siis Herkku Kaura ja TaikaRuis ruisviipaleet. Herkku Kaurassa on seassa omenanpaloja ja auringonkukansiemeniä, ja ne ovat kuitupitoisia ja laktoosittomia. Omena ja auringonkukansiemenet toivat kivasti makua ja rakennetta, ja ohut leipä paahtui rapsakaksi, just niinkuin pitääkin. TaikaRuis on mulle muutenkin tuttu leipä, sillä sekä paahtoleivän että ruisleivän ystävänä ostan sitä aina jos himoitsen grillattuja voileipiä. Toimii hyvin ihan perus paahtiksena myös, ja on maidoton, sekä sisältää 8,9% kuitua.

LUKIJAKILPAILU: Kenelle sinä haluaisit osoittaa rakkautesi herkkuleivillä? Vaasanilla on käynnissä hauska Instagram-kilpailu, jossa palkitaan joka perjantai kaksi voittajaa herkullisin eväskorein, joiden arvo on n. 40 euroa. Voittajat julkistetaan @vaasan_leipomot -instagram-tilillä. Osallistu kilpailuun Instagramissa julkaisemalla kuva omista leipäterveisistäsi, ja tägäämällä kuva #sanoseleivällä #jyväntaikaa @vaasan_leipomot.

Onnea kisaan kaikille ja huippua maanantaita!

Meidän lasten välikausivaatteet eivät ole tänä keväänä Po.Pia, Villervallaa tai Moloa kuten aimmin, vaan ne ovat Kappahlista, Kaxs Proxtec-sarjaa. Tekniset ominaisuudet ovat 10 000mm vesipilarista fluorohiilettömyyteen asti samat (tai paremmat kuin osassa) kuin kalliimmissa kavereissa, mutta kuosit paljon kivemmat. Mä olin jotenkin vaan niin kyllästynyt kaikkiin niihin kuoseihin. Tuntuu että ne samat on vaan nähty jo jokaisena välikautena mitä lasten kanssa on ollut, tämä on nimittäin jo yhdeksäs välikausi mihin vaatteita ostelen, jos lasketaan Tiaran ekasta keväästä alkaen. Halusin jo jotain uutta. Onhan ne kivoja, mutta vaihtelu virkistää.

Olin jo ihan luovuttanut kun oltiin vk-vaateostoksilla lasten kanssa koska mitään tarpeeksi kivaa ei löytynyt, kunnes Tipa halusi mennä Kappahliin kun bongasi sieltä Frozen-pinnejä. Samalla tulin sitten kurkanneeksi vaatteetkin ja löysin nämä aivan ihanat Koala-takit! Alunperin ajattelin että otan Koala-takin vain toiselle, koska meidän lapsilla harvoin on mitään tismalleen mätsäävää. Mutta molemmat ihastuivat siihen niin paljon että ostettiin sitten molemmille samanlaiset takit ja housut. Ja lapset rakastavat näitä asuja, eivätkä malta odottaa että pääsevät oikeasti käyttämään niitä. Mäkin tykkään kyllä tosi paljon.

Kuopukselle otin housut kahdessa eri koossa, koska toiset olivat juuri nyt tismalleen sopivat, ja toiset vielä pikkuisen liian isot. Näille on tarkoitus vielä ostaa kaupunkitakiksi Mini Rodinilta joko klassiset Picot tai sitten uudet ihanat Bomberit. En ole vaan vielä päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen että kummat valitsen, kun molemmat on aika ihania. Pico on klassinen ja ajaton mutta bomberitkin on klassikko, ja niissä on niin hauskat kuviot takana. Ehkä mä vaan annan lasten päättää nämäkin kun he valitsivat kerran näin kivat vk-vaatteetkin, haha!

*Kengät saatu blogin kautta.

Kuravaatteet on onneksi vielä viime vuodelta ihan sopivat, eikä niitä niin paljoa ole päiväkodissa käytettykään koska ulkovaatteissa on itsessään niin hyvä tekniset ominaisuudet. Tämän vuoden aikana meidän lapsilla on haettaessa ollut ehkä viisi kertaa kuravaatteet päällä, vaikka kokoajan ovat siellä olleet kyllä saatavilla.

Hanskoja, pipoja ja huiveja pitää vielä metsästää kivoja jostain. Myöskin Vikingin vk-kengät on molemmilla jo sopivat, ja nyt saatiin nämä Hai-kumpparit* Nokian jalkineilta sekä lapsille että mulle, niin on nekin sopivassa koossa. Citytennarit pitää vielä hankkia molemmille ja jotkin kivat ballerinat ehkäpä, vaikka on niitä jo entuudestaankin parit.

Keltainen on ehkä pirtein väri mitä on olemassa, ja koalat supersöpöjä. Ihanaa kun meidän tytöt ovat niinkuin kaksi maailman söpöintä pientä aurinkoa takeissaan <3

Millaisia vk-vaatteita teillä on tänä vuonna?

Olen ehkä vähän hullu, mutta aion nyt jakaa teille muutamia noloja hetkiä mun elämän varrelta. Niitä on mahtunut mukaan aika tosi monta, enkä kaikkea edes muista, mutta osa on jäänyt niin hyvin mieleen että kerron teillekin.

1. Kun mulla oli ala-asteella kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin ja juoksin koulun käytävällä vaikka ei saanut, törmäsin opettajaani ja kaaduin lattialle. Sain opettajalta nuhtelut, myöhästyin bussista ja itkin kotona varmaan kolme tuntia että en mene enää ikinä kouluun. Se tuntui niin maailmanlopulta silloin oikeasti, itkusta ei ollut tulla loppua. Mulla oli ikää ehkä 10 vuotta silloin, enkä koskaan ollut hävennyt mitään niin paljon. Näin jälkeenpäin tekisi vaan mieli silittää 10-vuotiaan Iinan päätä ja sanoa että voi kuule, eihän se nyt niin noloa ollut ja tulet kokemaan elämässäsi paljon nolompiakin tilanteita. En sitten tiedä lohduttaisiko se, hah!

2. Kaikki raskaanaolevat tietävät että silloin pissattaa, ihan kokoajan. Kun odotin esikoistamme ja olin jo aika pitkällä, mulle kävi yksi juttu jota häpesin ja samaan aikaan huvituin siitä ihan hulluna, mikä ei kyllä yhtään auttanut. Olin tulossa muistaakseni Kampista kotiin, ja jo metrossa mulla oli pissahätä. Jotenkin pääsin kuitenkin pitkän matkan meidän kodin rappuun asti, kun hississä sitten alkoi tuntua siltä että nyt ei tästä tule enää yhtään mitään. Sain juuri ja juuri kotioven auki, kun se tapahtui. Vauva potkaisi mua lujaa virtsarakkoon, ja mä pissasin housuun. Siinä meidän ovella, ovi oli vielä auki. Kukaan ei nähnyt tätä, mutta ai luoja musta tuntui että mä kuolen häpeästä. Samaan aikaan mua kuitenkin nauratti että eihän hitto vie aikuiselle ihmiselle voi käydä noin! Tästä on viisi vuotta aikaa eikä tätä varmaan saisi vieläkään kertoa ääneen koska se on niin noloa, mutta pointtini on että ihan sama, ei se ole noloa koska en voinut mitenkään estää sitä tilannetta, enkä mä nyt tahallaan sitä tehnyt.

3. Tämä sattui yläasteella, muistaakseni seiskaluokalla. Me keskusteltiin nimistä, ja mä sanoin että en tykkää yhdestä nimestä. Kaikki muutkin olivat sanoneet nimiä joista tykkäävät, ja nimiä joista eivät tykkää, mutta tämä yksi nimi jonka mä sanoin sattuikin olemaan yhden tytön koiran nimi. Ja siitähän riemu repesi. Mä olisin voinut vajota maan alle, kaikkien muiden mielestä mä olin ihan törkeä koska en tykännyt koiran nimestä, jonka en edes ollut tiennyt olevan kyseisen koiran nimi. Se sama olisi voinut käydä kenelle tahansa, mutta se kävi sitten vain mulle. Silloin posket punertuivat ja teki vaan mieli oikeasti juosta piiloon ja pysyä siellä. Miten pienistä jutuista tuleekin niin hirveän isoja tuossa iässä?

4. Opiskeluaikana mä matkustin joka päivä raitiovaunulla. Yhtenä päivänä sinne tuli tarkastajat, ja näytin ihan muina naisina korttiani koska olin ihan varma että siellä on aikaa. En tiedä mikä aivopieru se oli, mutta aika oli umpeutunut jo kaksi päivää aiemmin, enkä ollut vaan tajunnut. Sain sakot pummilla matkustamisesta, ja paljon pahoja katseita. Voitte uskoa että sen jälkeen olen ollut ekstrahuolellinen siitä että kortilla on aina aikaa tai arvoa. Opiskelijan kukkarossa silloin se 80€ sakko todella tuntui ja kyllä hävetti. Tuntui että kaikki katsoivat mua kuin B-luokan kansalaista koska sain tarkastajalta sakkolapun kouraani.

Nykyään noloja tilanteita on ehkä vähemmän kuin nuorempana, tai sitten mua ei vaan hävetä enää niin paljoa. En jää enää murehtimaan jos jotain vähän hassua tapahtuu. Mutta nyt tämän sanottuani ääneen lähiaikoina on varmasti luvassa jotain ihan supernoloa. Pitääkin kertoa siitä sitten täällä!

Ai miksi mä kerron teille mun elämän noloimpia hetkiä? Siksi, että kävin tuossa pari viikkoa takaperin yhdellä elämäni mielenkiintoisimmista illallisista ravintola Grönissä (illallisen tarjosi Kirjakauppaliitto). Mukana oli tuttuja bloggaajia, sekä tämän vuoden Kirjan ja Ruusun päivän kirjailija Ronja Salmi, 23, kuvittaja Jami Nurminen ja Kirjakauppaliiton puheenjohtaja Katriina Jaakkola. Kirjan ja Ruusun päivän (23. huhtikuuta) konsepti on varmasti monelle tuttu, silloin puolisot ostavat toisilleen toinen kirjan ja toinen ruusun.

Jokaisena Kirjan ja Ruusun päivänä valitaan yksi kirjailija, jonka kirjoittaman kirjan saa vain sinä päivänä, kaupan päälle vain ostaessaan kirjakaupasta minkä tahansa toisen vähintään 10€ maksavan kirjan. Nerokas taka-ajatus tässä on siis houkutella ihmisiä käymään kirjakaupassa, eikä vain selaamaan Buzzfeediä ja iltapäivälehtiä. Kirjaa ei tosiaan saa koskaan muulloin mistään, kuin tuona kyseisenä päivänä, sitä ei jaeta siis bloggaajille tai toimittajillekaan arvosteltavaksi etukäteen.

Tämän vuoden kirjailija, Ronja Salmi on 23-vuotiaana saavuttanut enemmän kuin moni kaksikymmentä vuotta vanhempana. Onks noloo? on paitsi Ylellä pyörinyt TV-sarja, myös Ronja Salmen kolmas teos, joka käsittelee ystävyyttä, heppoja, kiusaamista, ihastumista ja tietysti sitä paljon puhuttavaa noloutta. Ensimmäistä kertaa ikinä Kirjan ja Ruusun päivän kirjaksi on valittu lasten kirja aikuisten kirjan sijaan, mikä on musta aivan huikeaa ja vallankumouksellista. Kirja soveltuu parhaiten alakouluikäisille, mutta varmasti myös vanhemman kannattaa se selata läpi.

Itse suurena lukutoukkana aion ehdottomasti käydä kirjaostoksilla silloin, koska ostan kirjoja muutenkin paljon ja pakkohan mun on päästä lukemaan tämäkin teos. Mä olen pienestä asti lukenut paljon, ja jatkanut samaa lukuperinnettä myös lasten kanssa. Rakastan kivijalkakirjakauppojen tunnelmaa, ja uuden kirjan tuoksua. Tämä kirja on varmasti myös hyvä säilyttää kaapissa, sillä ennenkuin mä huomaankaan on mun omista lapsista tullut niitä varhaisteinejä joista vanhemmat on noloja, pojat on noloja, itse on ainakin tosi nolo ja kaikki muukin on ihan noloa. Kahden vuoden päästä mun esikoiseni astelee jo koulun penkille, herregud!

Molemmat sekä Ronja että Jami ovat aivan huikean inspiroivia tyyppejä, ja nauraa rätkätettiin illallisella vähän väliä. Saatiin myös aikaiseksi erittäin mielenkiintoinen keskustelu noloudesta ja kaikesta muusta. En voi muuta sanoa kuin että tunnen itseni onnekkaaksi kun pääsen tapaamaan näin huikeita ihmisiä.

Mitä noloa teille on sattunut? Oletteko tykänneet aiemmista Kirjan ja Ruusun päivän kirjoista? Aiotteko juhlistaa päivää kirjaostoksilla?