Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3

Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Ostin New Yorkista itselleni Levi’s Balloon -farkut, joihin olen aivan rakastunut. Mallista tulee mieleen 90-luku ainakin itselleni, mutta se on siis vaan hyvä mielleyhtymä. Aiemmin kun ostin farkkuja, mulla oli mielessä se vanha periaate, että farkkujen pitää ostettaessa olla niin tiukat, että ei suunnilleen pysty hengittämään. Tätä neuvoa jaettiin ainakin vielä 2010-luvun alkupuolella ahkerasti farkuista puhumisen yhteydessä, en tiedä onko tilanne sittemmin muuttunut. Näin kolmen lapsen äitinä se on neuvo, joka takaa sen, etteivät farkut tule mulla ikinä käytetyksi. En nimittäin pysty enää käyttämään vaatteita, jotka puristavat mun mahaa.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että kolmen raskauden jälkeen kireät, mahaa puristavat vaatteet eivät tule mulle enää kysymykseen. Ne aiheuttavat alavatsa- ja alaselkäkipuja ja turvotusta, siis sellaista fiilistä kuin olisi menkat alkamassa, vaikka ne olisivat juuri olleet. Tilanne oli ”pahin” ensimmäiset 1,5 vuotta synnytyksen jälkeen, mutta edelleen liian kireät housut saattavat tätä tunnetta aiheuttaa, jos pidän niitä pidempään. Siksipä nykyään farkkuostoksilla mulla onkin vain yksi periaate: farkkujen pitää olla mukavat ja riittävän löysät jo ekalla sovituksella. Sillä periaatteella valitsin myös nämä. Olisin saanut ahdettua itseni hyvin myös pienempään tuumakokoon, mutta otin nämä, koska muuten ne jäisivät käyttämättä. Voi olla, että nämä löystyvät käytössä, eivätkä sitten istu niin nätisti, mutta se on mun mielestä parempi vaihtoehto kuin kärsiä kivuista.

Tässä postauksessa jaan neljä eri asua samojen farkkujen kanssa. Nämä ovat mun arkiasuja, samanlaisia käyttöasuja kuin aiemmissa arkiasupostauksissa. Olen käyttänyt niin paljon näitä uusia farkkuja, että voin hyvin tehdä arkiasupostauksen pelkästään niitä käyttäen!

1. Puhvihihapaita, mustat nilkkurit & farkut

Tämä Gina Tricot’in paita oli uusi löytö täältä Oulusta. Juuri sellainen paita, jota olin etsinyt ja johon ihastuin heti! En ollut ostanut koko alkuvuonna yhtään paitaa (New Yorkista ostin vain nämä kuvissa näkyvät farkut sekä yhdet jumppatrikoot itselleni). Mun mielestä tämä istuu hyvin ja on kiva kaveri leveille farkuille. Rakastan paidan yksityiskohtia ja se tuntuu hyvältä päällä. Menee niin arkeen kuin juhlaan ja sen voi yhdistää hyvin myös vaikkapa farkkuhameeseen, suoriin housuihin tai kesällä vaikka shortseihin. Tämä asu on varmaan mun tämän hetken lemppariasu, se tuntuu niin omalta ja hyvältä!

2. Musta body & farkut

Tämä kuva on New Yorkista ja tässä mulla on nämä farkut ekaa kertaa jalassa. Parhaalta ne näyttävät kun on silitetty oikein kunnolla, ylemmässä asukuvassa olen pukenut ne jalkaani matkalaukusta Oulussa. Vaikka silitin ne ennen lähtöä ja olen säilyttänyt niitä täällä hengarissa, niin kerkesivät rypistyä matkan aikana. Tämä musta puhvihihabody on toinen mun tämän hetken lemppariyläosa. Sen ostin viime vuonna jo. Mun vartalon malli on aika suora ja tykkään siitä, että sekä puhvihihat että balloon-farkut tuovat siihen muotoa. Puhvihihojen kanssa myös niskanuttura näyttää kivalta ja freesiltä mun mielestä.

3. Villakangastakki, musta neule, maiharit ja farkut

Musta perusneule, suosikki-villakangastakki, farkut ja mustat niittimaiharit. Tämä on sellainen ihana turva-asu, joka ei voi mennä pieleen. Tässä asussa hengasin New Yorkissa kattoterassilla ja tässä asussa voisin hengata kotona koulun vanhempainillassa tai pr-tapahtumassa. Se sopii joka paikkaan. Tässä tosin takana oli jo ainakin 10h kävelyä New Yorkin kaduilla ja ulkonäkö ei ollut ehkä enää se freesein mahdollinen, mutta mun mielestä aivan riittävän hyvä kuitenkin.

4. Villakangastakki, leopardibleiseri, musta toppi, farkut ja maiharit

Tämä kuva on otettu Times Squarella, kun oltiin lähdössä syömään illalla. Yhdistin uudet farkut mustaan toppiin ja olkatoppauksilla varustettuun pari vuotta vanhaan leopardibleiseriin. Leopardibleiseriä tulee harvoin käytettyä kotimaassa, mutta New Yorkiin pakkasin sen mukaan. Tässä se ei tietty näy edes kunnolla, mutta se oli oikein sopiva. En tiedä miksi sitä ei tule niin usein käytettyä täällä Suomessa, kun kuitenkin tykkään siitä niin paljon. Pakkasin sen mukaan myös tänne Ouluun, koska laitan sen ehkä mun tädin synttäreille päälle yhdistettynä mustaan toppiin ja farkkuihin tai nahkahameeseen.

Nämä farkut ovat ehdottomasti yksi sellainen lempivaate ja vaatekaapin klassikko, jotka tulen pitämään siellä vuodesta toiseen. Voi olla, että jossain vaiheessa nämä ovat just ne housut, joiden olemassaololle meidän lapset nauravat (ja parin vuoden päästä lainaavat, kun ne tulevat takaisin muotiin).

Mikä oli sun lemppari näistä asuista? Millaisista farkuista tykkäät juuri tällä hetkellä?

Aloitin tammikuun alussa, uuden työvuoden kynnyksellä, käyttämään säännöllisesti paperista kalenteria. Kalenteri on vähän sellainen bullet journal -tyyppinen. Siihen täytetään itse ne päivämäärät ja muut, eli ei ole stressiä siitä, että tulisi tyhjää väliin, jos jonakin päivänä ei ehdi tai jaksa täytellä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä nollasta, vaan siinä on valmiit ruudukot ja kysymykset, mikä sopii tällaiselle laiskamadolle kuin minä.

Käytän sitä ainoastaan työpäivinä ja se toimii mulle sekä to do -listana, että päiväkirjana. Olen huomannut sen auttavan tosi paljon mua työskentelemään tehokkaammin. Lapsellista tai ei, mulle tulee tosi hyvä fiilis siitä, kun saan yliviivata tehtyjä tehtäviä. Kalenterissa on myös kaksi ”laatikkoa”, joihin voi pitää ikäänkuin päiväkirjaa päivän lopuksi. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan aina missä on onnistunut sen päivän aikana ja se voi siis olla ihan mitä vaan. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan, mitä on oppinut päivän aikana. Sekin voi olla ihan mitä vaan, pientä tai isoa.

Noiden kahden pienen boksin täyttäminen parilla lauseella on mun mielestä ihanaa. Katselen taaksepäin kulunutta päivää ja mietin, mitä siitä jäi käteen. En ole koskaan täyttänyt mitään päiväkirjaa säännöllisemmin kuin tätä, paitsi tietenkin blogia. Mutta se on eri asia. Osa noista asioista, joita olen oppinut tai oivaltanut, on hassuja ja sellaisia, että ei niistä nyt välttämättä mitään loppuelämän hyötyjä ole. Toisaalta osa on sellaisia isojakin ajatuksia, jotka ovat herätelleet mua. Ajattelin nyt listata teille 15 asiaa, jotka olen kalenteriin kirjoittanut oppineeni, sellaisena kuin olen ne sinne kirjoittanut.

1.  Että voisin ottaa oppia 19-vuotiaalta Iinalta, she had some balls.

Näin kirjoitin boksiin, kun olin lukenut mun kirjoittamia vanhoja tekstejä. Vaikka näin jälkikäteen aina ajattelen olleeni epävarmempi nuorena, niin joissain asioissa olin kyllä myös rohkeampi kuin nykyään. Teininä en esimerkiksi koskaan pelännyt, että suututan jonkun sanomisillani, vaan puhuin rohkeasti suuni puhtaaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Toki on hyödyllinen taito osata kommunikoida fiksummin, mutta joissain tilanteissa voisin ottaa oppia siltä 19-vuotiaalta Iinaltakin.

2. Että oikeasti olen saavuttanut jo tosi paljon, vaikka osin eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

Tämä oli yksi ilahduttava oivallus eräänä tammikuun ekoista työpäivistä. Tuli hyvä mieli, kun tajusin sen.

3. Että en enää mene katsomaan alle 100m2 asuntoja.

Käytiin jälleen kerran yhdessä asuntonäytössä, tällä kertaa  96m2 asunnossa, jonka ajattelin ehkä kuitenkin mahdollisesti sopivan meille, koska se oli sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan neliöitä lukuunottamatta täydellinen. Mutta ei, se oli liian pieni. Ei se vaan olisi mitenkään toiminut. Näin ollaan todettu joka kerta, mutta aina silti yritän uudelleen jos ihastun johonkin liian pieneen asuntoon.

4. Että joku muukin on kokenut samoja asioita kuin mä.

Tämä liittyi erääseen lukemaani kirjaan, joka sai mut ymmärtämään, että en ole joidenkin nuoruuteni kokemusteni kanssa niin yksin, kuin olin koko ikäni ajatellut. Se oli aika mindblowing hetki mulle.

5. Olemaan super rennosti koko päivän.

Se oli arkiviikon viimeinen työpäivä, mutta tein kaiken todella leppoisasti ja asetin itselleni vain helppoja ja mukavia tavoitteita. Teki hyvää.

6. Business Designin alkeet.

Tämä liittyy avoimen amk:n kurssiin, jota käyn tällä hetkellä. Super mielenkiintoinen aihe!

7. Armo, lempeys ja ymmärrys voittaa aina nokkeluuden.

Kävin PING Helsinkin PING Studiossa, jossa oli puhumassa futuristi, kirjailija ja säveltäjä Perttu Pölönen. Mieleen jäi tämä ajatus häneen puheenvuoronsa taustalla, että inhmillisyys ja armo ja lempeys on aina parempi, kuin toisen voittaminen tai nokkeluus. Olen niin samaa mieltä. Kukaan ei koskaan hyödy mitään siitä, että pääsee ”näpäyttämään” toista, paitsi ehkä saa hetkeksi itselleen paremman mielen. Paljon enemmän on hyötyä siitä, että kohtaa toisen lempeästi ja pyrkii löytämään yhteisen ymmärryksen.

8. Kysy neuvoa, puhu rohkeasti. Voit luoda jotain uutta ja merkittävää.

Tämä liittyi mun töihin. Kysyessäni itse neuvoa erääseen työasiaan, keksin uudenlaisen idean, jolla voi olla iso merkitys mun tulevaisuuden työnkuvalle. Lähden kehittämään sitä rauhassa lisää.

9. Silloin kun aivot ei toimi, mutta haluaa olla aikaansaava, voi esimerkiksi pestä lattiat.

Näin tein eräänä päivänä, kun ei vaan kertakaikkiaan tuntunut siltä, että saisin mitään järkevää kirjoitettua. Pesin lattiat, olin tyytyväinen.

10. Että voin suuttua fiktiivisestä kirjasta.

Siis oikeasti, en ole tainnut koskaan ennen lukea sellaista kirjaa, jossa päähenkilö on niin suututtava, että kiehun raivosta. Niin seksistinen, rasistinen, misogynistinen ja niin kaukana mun arvomaailmasta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta luin sellaisen kirjan, koska se äänestettiin lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi. Sen lukeminen tuntui välillä tuskalliselta, mutta sain luettua sen loppuun lopulta. Puoliväliin mennessä oivalsin ehkä jotain siitä, mistä ne päähenkilön asenteet kumpusivat, vaikka edelleenkään en niitä voinut hyväksyä. Oli tosi kiinnostava kokemus lukea jotain niin oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

11. Että jotkut ajattelevat vilpittömän myötätunnonkin tekopyhänä, eikä mun tarvitse vaivata sillä mun päätä.

Mun mielestä on surullista, että nykyisin on niin yleistä sellainen ”I call bullshit”-meininki, että etsimällä etsitään miten voisi saada jonkun kiinni tekopyhyydestä ja kritisoida ja syyllistää, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Tähän törmää netissä aivan joka päivä. Mun mielestä on huomattavasti vaikuttavampaa tehdä jotain hyvää itse, kuin keskittyä siihen, mitä muut tekevät tai eivät tee. Oksettava sanakin koko ”tekopyhä”. Ymmärrän tämän tekopyhyyden analysoinnin esim suurten yritysten kohdalla, mutta yksittäisten ihmisten osalta se on kyllä pelkkää hakuammuntaa.

12. Älä mieti liikaa, luota fiilikseen.

Moni siisti juttu jää tekemättä, jos sitä alkaa analysoimaan ja jännittämään liikaa etukäteen. Yleensä kannattaa vaan olla rohkea ja tehdä, eikä antaa tilaa epäilykselle omissa ajatuksissa.

13. Kannattaa avata suu silloin kun hyvä idea tulee mieleen, voi saada mahtavia työmahiksia.

Mulle tuli yksi simppelisti toteutettava idea mieleen, jota ehdotin eräälle asiakkaalle. Siitä innostuttiin heti, mua kiitettiin siitä että avasin suuni ja sain kivoja uusia työmahiksia tälle vuodelle. Se siis todellakin kannatti!

14. Että aina ei heti kannata ajatella pahinta, sillä kyse voi olla jostain ihan tavallisesta jutusta, tai jostain mikä koskettaa kaikkia muitakin.

Tammikuussa Instagramissa eräänä iltana mun (kampanja-)kuva ei näkynyt kenellekään. Huomasin heti, että se ei noussut kenenkään feediin, ei edes Otolle. Ajattelin heti, että olen itse tehnyt jonkin virheen, jonka vuoksi algoritmi hylkii mun lisäämää kuvaa. Panikoin siitä, että kyseessä ei ollut vain mun oma kuva, vaan myös asiakkaalle tuotettu sisältö. Onneksi hyvin pian selvisi, että sama ongelma oli kaikilla muillakin, enkä itse ollut tehnyt mitään väärää, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se herätti taas ajattelemaan, että kun joku negatiivinen asia pääsee yllättämään, kannattaa ensin vaan hengittää syvään ja selvittää mistä on kyse, ennen kuin antaa hikikarpaloiden nousta otsalle.

15. Ei kannata haalia liikaa tekemistä liian lyhyelle ajalle, voi saada migreenin.

Mulle kävi niin ennen meidän New Yorkin reissua, not cool. Takana oli kolme yli 12h työpäivää putkeen. Sitten olikin pakko levätä migreenin pahimmat tunnit ja tehdä loput pakolliset hommat migreenin kourissa hitaammin. Onneksi sain kaiken kuitenkin tehtyä ajoissa ja pystyin lähtemään reissuun ilman roikkuvia hommia ja ilman migreeniä.

Musta tuntuu, että opin tosi paljon lisää siitä, että oikeasti kirjoitan mun ajatukset ylös, enkä vain anna niiden kiitää ohitse. Aion ehdottomasti jatkaa tätä tapaa! Tämä on mulle tosi mullistavaa, koska en ikinä ennen ole tehnyt näin.

Mitä te olette oivaltaneet viime aikoina? Oletteko kirjoittaneet ajatuksia ylös jonnekin? Kirjoitatteko päiväkirjaa, tai oletteko joskus kirjoittaneet?

Me tultiin tänne hiihtolomalle ihmettelemään, että olisiko täällä sitä talvea, jota ei olla vielä Helsingissä päästy kokemaan tälle vuodelle. No, eipä täällä Oulussakaan kyllä kovin ihmeellinen lumitilanne ole valitettavasti. Plus-asteita löytyy täältäkin, mutta on täällä sentään hieman talvisempaa kuin pk-seudulla. Toki meillä oli muutenkin syitä tulla tänne: haluttiin tulla moikkaamaan sukulaisia ja kavereita ja lisäksi juhlistetaan mun tädin nelikymppisiä tällä viikolla. Mun täti perheineen on myös muuttanut uuteen kotiin. Oli niin hauskaa ja vähän outoa tulla tänne ihan uuteen paikkaan, kun ollaan viimeiset kymmenen vuotta aina vietetty Oulun lomat samassa talossa. Mutta aivan mielettömän ihana uusi talo heillä kyllä on, täällä todellakin kelpaa lomailla ja auttaa synttärijärjestelyissä.

Lapset tykkäävät kun täällä on leikkikavereita ja tietty mun äiti ja Armas-koirakin lyhyen matkan päässä. Ollaan käyty moikkaamassa äidin lisäksi mun pappaa ja tehty kirppiskierros Oton kanssa. Lapset ovat leikkineet innoissaan pihalla mun kummipojan kanssa ja tehneet lumiukkoja, monikossa. Koko talven edestä lumiukkoja parissa päivässä.

Aion hoitaa kevään lastenvaateostokset täältä Oulusta käsin, sillä täällä on paljon parempi valikoima kuin Helsingissä. Noomissa jo käytiinkin eilen. Löysin sieltä muutaman ihanan vaatteen kuopukselle, joita olin miettinyt jo etukäteen. Hippukidsissä varmasti käydään vielä Zeppelinissä ja Vadelmatarhan kirppiksen aion tsekata loppuviikosta uudelleen, kun siellä ei ollut eilisellä reissulla vielä oikein meille mitään. Pienemmissä koissa kylläkin oli vaikka mitä ihanaa. Aion tehdä myös postauksen kuopuksen vaatekaapin sisällöstä, kunhan päästään kotiin ja kaikki kamppeet alkavat olla selvillä. Siellä on itse asiassa yllättävän paljon vielä sellaistakin, mitä olen ostanut jo vuosi sitten. Paljon on tietty myös isosiskojen vanhoja suosikkeja, kun ollaan viimein alettu lähestyä niitä kokoja, joita he käyttivät silloin kun tiesin jo, että meille on tulossa kolmas tyyppi.

Suunnitelmissa on Oulun reissulla vielä ainakin nähdä lisää kavereita ja sukulaisia, sekä käydä mun äidin kanssa lounaalla syömässä blinejä, meidän hiihtolomaperinne! Täytyy toivoa, että sää pysyy talvisena koko viikon, niin saadaan fiilistellä lunta mahdollisimman pitkään.  Meinattiin myös mennä ehkä käymään Nallikarin talvikylässä, jos siellä vaan on ensi viikonloppuna lunta, jolloin sen pitäisi olla auki. Tällä viikolla ilmestyy myös kaksi kiinnostavaa lasten leffaa: Koiran elämää sekä uusi Heinähattu ja Vilttitossu, ei olla vieläkään osattu päättää, että kumpi mennään katsomaan! Oletteko te menossa katsomaan jompaa kumpaa?

Mä en itse lomaile tällä viikolla, vaan olen tehnyt aina aamuisin ja lasten mentyä nukkumaan kouluhommia (yhtä kurssia, josta kuulette myöhemmin lisää) sekä työjuttuja. Tällä viikolla ilmestyy myös vuoden ensimmäinen Ihanat erilaiset perheet -haastattelu sekä paljon muuta. Vaikka en varsinaisesti lomaile itse, niin kyllä mulla silti on sellainen fiilis, että on ihan lomalla, kun saan olla täällä. Täällä mieli lepää ja aina on se fiilis, että vuorokaudessa on enemmän tunteja kuin kotona.

Ihanaa viikkoa kaikille! 

PS: Meidän Yhdessä-podcastista ilmestyi eilen uusi jakso, jossa me jutellaan tulevaisuudesta. Käydään läpi niin meidän utopistisia haaveita kuin realistisia tavoitteitakin. Oli tosi mielenkiintoista jutella Oton kanssa näistä asioista ja suunnitella meidän yhteistä tulevaisuutta. Käykää ihmeessä kuuntelemassa!

Kuuntele jakso Spotifyssa

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakso löytyy myös Apple Podcast-appista.