Viime viikolla oli hauskaa, kun käytiin kaupassa autolla ja keskusteltiin Oton kanssa etupenkillä. 3-vuotias kuunteli takapenkillä meidän jutustelua. Otto sanoi mulle jotain ja lopetti lauseen siihen, että hän totesi mun olevan fiksu. Takapenkiltä väärin kuullut 3v tokaisi huolissaan, että “Ei äiti ole vi**u!”. Me vaan räjähdettiin nauramaan Oton kanssa. 

Ja vakuuteltiin, että isi sanoi että fiksu, ei sitä rumaa sanaa. Arki 3-vuotiaan kanssa on kyllä yhtä komediaa. Ja kyllä, hän tietää sen sanan. Ei meillä kiroilla enää kuten 9 vuotta sitten täällä blogissa, mutta tiukan paikan tullen saattaa joskus se v-sanakin päästä. Esim silloin, jos tippuu lautanen reuna edellä pikkuvarpaalle, kuten mulla viime viikolla kävi. Ei siis ihme, että sana jäi hänelle mieleen.

Tämä oli vain yksi viime aikojen hömpötyksistä, joka on saanut hymyn huulille. Musta tuntuu, että näitä hassuja tilanteita on arki täynnä. Miten voikin tulla niin paljon hauskoja juttuja. Musta tuntuu, että aika harvoin enää kuitenkaan kerron näitä hassuja juttuja täällä. 

Muistatteko vielä ajan, jolloin suurin osa blogin postauksista oli ihan tavallista arkea? Sellaista “Mitä me tänään tehtiin” -meininkiä ja kuvia? Mä kaipaan sitä, ainakin jossain määrin. Sellaista keveyttä ja suunnittelemattomuutta, tilannekuvia. Samalla kuitenkin haluaa pitää sen tietyn etäisyyden, eikä kertoa arjesta liikaa. Kuinka löytää se sopiva tasapaino, jossa on harkittua ja teemoitettua sisältöä, mutta sopivasti myös spontaania hömppää? Tämän kanssa olen tasapainoillut jo vuosia. Teemasisällön tekeminen on helpompaa ja tuntuu turvallisemmalta, ehkä siksi sitä tulee myös tehtyä enemmän. 

Mutta arki ja se tavallisen arjen onni on aina ollut mun juttu. Eikä se voi olla mun juttu, ellen anna sitä myös itsestäni muille. Siksi haluaisin tuoda tänne vielä enemmän sitä arkista spontaaniutta. Ajatusten virtaa ja tunteita. Niitä kyllä riittää täällä ihan joka päivä. Rakastin ennen sitä, kun onnistuin vaikkapa tiivistämään yhteen kuvaan jonkun hetken, joka oli arjen keskellä tosi merkityksellinen. Edelleenkin niitä kuvia tulee otettua paljon ja katseltuakin, mutta samalla en ehkä vaan jaa niitä tänne.

Aloitin keväällä myös viikon arkikuva -haasteen, jonka tavoitteena oli jakaa juuri niitä arjen merkityksellisiä kuvia. Haaste jäi muutaman kuukauden jälkeen pois. Miksi? Koska olisihan mun pitänyt tietää, että kun keksin, että mun on pakko tehdä jotain joka viikko, se ei enää huvita. Ja olisi ollut raskasta tehdä joka viikko vuoden ajan jotain, joka ei huvita. Uskon, että se pakkopullaisuus olisi alkanut melko nopeasti näkymään myös niistä postauksista. En halunnut väkisin keksiä merkityksellisyyttä.  

Ja mä nyt vaan satun olemaan tällainen, että fiilikset vaihtelee ja mulle sopii paremmin blogissa oma tahti, kuin se, että joku tietty asia toistuu aina samanlaisena joka viikko. Siksi täällä blogissa ei ole mitään viikonpäiville teemoitettuja postaussarjoja, eikä tule, nyt kun kokemus on opettanut. Ensin mua hävetti se, että en jaksanut eikä mua kiinnostanut tehdä sitä. Mutta nyt en jaksa enää hävetä, koska miksi häpeäisin omaa itseäni? Mä koen sen valtavana voimavarana, että olen pääosin spontaani ja yllätän usein itsenikin, kun keksin jotain ihan uutta ja erilaista. 

Osaan mä toki olla pitkäjänteinenkin. Siitä kertoo se, että olen tehnyt tätä hommaa jo yhdeksän ja puoli vuotta, no matter what. Mutta spontaanius on eniten se mun juttu.

Mitä mieltä te olisitte spontaaniuden lisääntymisestä? Vaikka vannon ajanhallinnan puolesta sisältökalenterin ja listattujen postausideoiden nimeen, haluaisin tuoda niiden rinnalle myös tajunnanvirtaa ja satunnaisia kuvaräpsyjä. Miltä se kuulostaa teistä? Olisi kiinnostavaa kuulla, että mikä kanava teille on mieluisin siihen arkisisältöön ja millaista sisältöä eniten kaipaatte blogeilta vuonna 2020?  Onko arkea kivempi seurata instassa ja blogit voivat olla pohdiskelevia ja teemoitettuja, vai olisko arjen kommellukset mukavaa sisältöä myös kirjoitettuna satunnaisesti? Molempi parempi?

Tehtiin Oton kanssa perjantaina Instagramiin Reels-video, jossa 15 sekunnissa pikakelattiin meidän yhteinen tarina. Sen tekeminen Oton kanssa oli ihan hulvatonta. Sovitin mm. hääpukuani ekaa kertaa sitten hääpäivän ja puettiin Baby Born meidän keskimmäiseksi. Hauskuuden lisäksi se oli myös ihan hirveän tunteita herättävää. Vaikka Otolla alkoi kuulemma tulla se biisi jo korvista ulos n. miljoonan kuuntelukerran jälkeen niin muuten hän oli ihan täysillä messissä. “Kosi” mua, vaihtoi vaatteita kolme kertaa ja kuvasi pätkät niin monta kertaa kuin piti, että saatiin ne musan kanssa edes suunnilleen kohdilleen.

Ja olen siitä niin kiitollinen. Olen kiitollinen, että Otto lähtee aina täysillä mukaan kaikkeen mitä keksin tehdä. Hän ei pelkää heittäytyä tai tehdä jotain ihan uutta. Otto ei koskaan nolostele tai mieti mitä muut ajattelevat. Ja kun me tehdään jotain yhdessä, meillä on aina hauskaa. 

Vaikka ihastuttiin ja rakastuttiin toisiimme ja edelleen joka päivä mulla on ihastuksen lepatusta rinnassa ja perhosia mahanpohjassa kun ajattelen Ottoa, ollaan kasvettu ennen kaikkea toistemme parhaiksi ystäviksi. Vaikka romanttiseen rakkauteen kuuluu ehdottomasti intohimo ja halu toista kohtaan, ne eivät mun mielestä sulje kuitenkaan pois sitä, etteikö samalla voisi olla myös oman puolisonsa paras ystävä. 

Parhaan ystävän puolia pidetään aina. Parhaan ystävän kanssa on sellainen me vastaan maailma -mentaliteetti ja toisen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä vaan. Parhaalle ystävälle ei nalkuteta, eikä hänestä puhuta koskaan selän takana pahaa toisille. Kaikesta halutaan kertoa ensimmäisenä parhaalle ystävälle ja hänelle voi sanoa kaiken suoraan. Parhaiden ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Parhaat ystävät ovat tasavertaisia, eikä heidän tarvitse taistella omasta ajasta tai  ottaa erikseen aikaa ystävyyssuhteelle. Parhaat ystävät haluavat muutenkin viettää toistensa kanssa paljon aikaa ja se on luontevaa. Parhaan ystävän kanssa voi olla aina oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Parhaan ystävän kanssa on ne omat inside-läpät ja hän ymmärtää pelkästä katseesta, mitä tarkoitat. 

Parisuhteita ei kuitenkaan ehkä yleisesti kuvailla usein yllämainitulla tavalla. Oikeastaan aika usein parisuhteista puhutaan BFF-suhteen vastakohtina. On yleisesti täysin hyväksyttyä, että puolisolle naureskellaan  tai puolisoiden toiminnasta valitetaan kavereiden kesken tai FB:n Naistenhuoneella. Puolisolle saa nalkuttaa – sehän on vain vitsikästä. Siitäkin vitsaillaan, miten puolisolta voi esimerkiksi salata omia ostoksia tai muita asioita, joista heille ei haluta kertoa. Tai siitä, miten hassun hauskaa on olla mustasukkainen. Sitä pidetään edelleen yleisesti ihan hyväksyttävänä (tai vähintäänkin tavallisena), että velvollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu parisuhteessa tasan. Ja siitä puhutaan paljon, miten parisuhteelle täytyy ottaa oikein erikseen aikaa, ettei se jää arjessa kaiken muun jalkoihin, koska se vaara on aina olemassa.

Mä väitän, että jos parisuhteeseen suhtauduttaisiin yleisesti enemmän niin kuin suhteeseen parhaan ystävän kanssa, olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia. Toki voin itse puhua vain omasta puolestani. Itse kaipaan noita luettelemiani asioita parisuhteelta ja olen onnekseni löytänyt itselleni puolison, joka kaipaa samoja asioita. Siksi meillä on helppo olla toistemme kanssa. Ehkä moni hakee parisuhteelta täysin erilaisia asioita kuin ystävyyssuhteelta, mistäpä minä sen tiedän. Mutta uskon silti, että jos parisuhteeseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti samanlaisella ilolla ja kiitollisuudella kuin parhaaseen ystävään, suhteessa on hyvä olla. 

Otto aina soittaa mulle vaikka olisi parin minuutin päästä kotona, jos näkee vaikka jotain siistiä/järkyttävää/hauskaa matkalla kotiin.  Koska hän vaan haluaa päästä kertomaan siitä heti. Ja joskus jos mulla on ollut joku pitkä työjuttu, jonka jälkeen käyn vielä nopeasti kaupassa ennen kuin menen kotiin myöhään illalla, ostan Otolle jonkun kivan pienen yllärin. Ihan vaan koska tiedän, että se tekee hänet iloiseksi. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä – mutta vaikka jätskiä tai joku tosi kummallisen näköinen pienpanimo-IPA. 

En usko, että kumpikaan meistä on koskaan haukkunut toista ystäville selän takana. Jos meillä on jotain sanottavaa toisen toiminnasta, sanotaan siitä suoraan toisillemme. Me odotetaan joka päivä innolla sitä, että saadaan olla kahdestaan illalla. Mutta kumpikaan ei ole ikinä mustasukkainen tai valita, jos toinen tekee jotain omaa tai näkee kavereita. Meillä on pilkettä silmäkulmassa. Höpötellään, vitsaillaan, vihjaillaan ja nauretaan, ihan joka päivä. Mutta jos mulla on paha mieli, saan aina näyttää sen. Ja Otto lohduttaa. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, että mun pitäisi tehdä vaikutus Ottoon. Toki usein mielelläni sen teen – ja Otto kehuu aina vuolaasti jos kehuttavaa on. Tai ihan muuten vaan. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, etten riittäisi omana itsenäni. Ja sama toisinpäin. 

Tärkeimmät sanat meidän suhteessa on “Mä rakastan sua”, “kiitos” ja “anteeksi”. Niillä pääsee todella pitkälle. Ja se, mikä tuo meille molemmille iloa ja onnea, on toisen tarpeiden huomioiminen ja toisen haaveiden mahdollistaminen. Omia haaveita ja unelmia ei tarvitse unohtaa parisuhteessa, päin vastoin. Mutta molemmat suhteen osapuolet voivat toimia toistensa parhaina sparraajina ja tsemppareina, unelmien mahdollistajina, jotka puskevat toisiaan  eteenpäin.

Multa toivottiin Instagramin puolella enemmän parisuhdepostauksia ja että jakaisin vinkkejä, miten saa arjessa enemmän parisuhdeaikaa. Mun mielestä se, että kaipaa enemmän yhteistä aikaa on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten sitä ei saa kuin ottamalla ja keskustelemalla. Laittamalla parisuhteen ykköseksi, niiden omien juttujen yli. Tietenkin on joskus myös vaiheita, jolloin aikaa vaan lähtökohtaisesti on vähemmän, eikä sille voi mitään. Väliaikaisessa tilanteessa ei auta kuin ottaa mahdollisimman paljon iloa irti niistä pienistä yhteisistä hetkistä joita saa. Mutta jos yhteistä aikaa ei tunnu olevan ikinä tarpeeksi ja se häiritsee, silloin jotain täytyy muuttaa. 

Kaikelle ei aina ole aikaa – ei ainakaan meillä. Joitakin valintoja on tehtävä. Me ollaan valittu parisuhde ykköseksi heti yhteisen perheajan jälkeen. Itse koen välillä omantunnontuskia ystävänä, vaikka ystäviäni tapaankin, eikä meillä ole koiraa tai muita lemmikkejä, tai aikuisilla useita pitkiä viikottaisia treenikertoja vaativia harrastuksia, jotka toisivat oman lisämausteensa ajanhallintaan. Me harrastetaan lenkkeilyä ja kiipeilyä, omien aikataulujen mukaan. Sekin helpottaa, että lapset ovat jo isompia ja meillä on nykyisin mahtava tukiverkko ja joustava arki. Näistä lähtökohdista yhteistä aikaa on melko helppo ottaa. Mutta aina niin ei ole ollut.

Niissä tilanteissa kun meillä on ollut vähemmän yhteistä aikaa (esim. kahden alle 2-vuotiaan vanhempina, joista toinen teki 7-päiväistä työviikkoa), on huumori, pusut ja me-henki pelastanut aika paljon. Se fiilis, että tässä mä jaan mun arkea mun parhaan ystävän kanssa ja teen töitä meidän yhteisten tavoitteiden eteen, ja vaikka välillä on rankkaa, olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja kokea sen kaiken rakastamani ihmisen kanssa. 

Nykyään me pystytään pitämään kahdenkeskisiä lounastreffejä lähes joka viikko, ja aina välillä käydään ihan kunnon deiteillä vaikka yön ylikin. Se on ihan parasta! Mutta eniten meidän yhteistä aikaa on ne pienet hetket arjessa: Kun tehdään yhdessä ruokaa, jutellaan autossa matkalla jonnekin, lajitellaan yhdessä pyykkejä tai käydään saunassa pitkän päivän jälkeen.

Yhteistä aikaakin tärkeämpää on rakkaus ja avoimuus ja se, ettei kadota yhteyttä toisiinsa. Että silloinkin jos yhteistä aikaa ei ole tarpeeksi, yrittää muistaa antaa pusuja, kuunnella ja sanoa, että rakastaa ja arvostaa. Niin ainakin meillä. <3

Törmäsin tähän ruokahaasteeseen Iidan matkassa -blogissa, ja tämän alkuperäinen versio oli peräisin Karoliina Pentikäisen blogista. Halusin itsekin osallistua tähän, koska en aiemmin ollut tällaista vielä tehny! Kivoja kysymyksiä ruoasta, näihin oli hauska pohtia vastauksia. Lisäsin itse muutaman kysymyksen, sekä loppuun tuon Helsinki-osion, koska itse asun täällä, enkä Tampereella.

Tärkeitä asioita ruoasta

Leivän ala- vai yläpuoli? Ehdottomasti yläpuoli, jos pitää valita vain toinen. Eli siis se “kansi”. Mutta yleensä syön molemmat.

Kevytjuusto- vai normi? Oltermanni 17% leivän päälle. Herkuttelujuustot sitten erikseen.

Pizza ananaksella vai ilman? Ilman! Mutta tortillat ananaksella! 

Maito vai korvaava ”maito”? Kotimainen barista-kaurajuoma, monella merkillä on hyvä! Ostan aina pienen 2dl purkin, joka riittää meille juuri sopivasti viiden päivän aamukahvimaidoksi Oton kanssa. Muuten en oikein maitoa/kaurajuomaa juo. 

Hedelmäkarkit vai salmiakki? Salmiakki ennemmin.

Jäätelö vai leivonnaiset? Jäätelö! Rakastan jäätelöä ja meillä on sitä aina pakkasessa.

Hernekeitto vai maksalaatikko? Hernari todellakin! Meidän koko perheen suosikki. Sen kanssa Oton tekemiä valkosipulikrutonkeja ja kunnolla sinappia!

Ravintola- vai kotiruoka? Tasapaino! Kyllä se on hyvä ruokaviikko mulle johon kuuluu sopivasti molempia. 

Kokkaaminen vai leipominen? Kokkaaminen! Leipoessa mun pitää aina vilkuilla reseptiä, kokatessa voi vaan kokeilla kaikkea ja se sopii paremmin mun spontaanille luonteelle. 

Aina (jää)kaapissa. Keltainen paprika, barista-kaurajuoma, Oltermanni, voi, margariini, kananmunat, kirsikkatomaatit, soija, kalakastike, inkiväärihillo, ruisleipä, Rummo-pasta, tomaattimurska, kookosmaito, kaurahiutaleet. 

Lempikasvis. Kesäkurpitsa, kukkakaali tai myskikurpitsa. 

Inhokkikasvis. Näitä ei nykyisin oikein ole, kun olen oppinut syömään kaikkea edes jollakin tavalla. Ennen tähän olisin listannut munakoison, mutta sekin voi olla hyvää!

Lempihedelmä. Ananas.

Inhokkihedelmä. En inhoa mitään hedelmää, mutta olen monelle raakana allerginen. 

Lempiruoka. Avokadopasta, kalatacot, sushi.

Jos vettä ei lasketa, lempijuoma. Hiilihapotettu vesi 😀

Lempimauste. Saako sanoa tuoreet yrtit? Kaikki maistuu vaan niin paljon paremmalle niiden kanssa. Aina pakko olla tuoreita yrttejä keittiössä. 

Paras ateria. Varmaankin viime talvena syöty seitsemän ruokalajin menu ravintola Spisissä, johon lopulta kuului 11 eri annosta. Syötiin se Oton ja meidän ystävien kanssa. Jokainen ruokalaji oli yllättävä, erilainen, harkittu ja yksinkertaisesti vaan silkkaa kultaa. Myös viinimenu oli aivan täydellinen – niitä ei onneksi ollut yhtätoista annosta sentään. 

Karmein ruokakokemus. Joku koulussa tarjoiltu perus kirkaslieminen keitto, jossa kellui mauttomia keittojuureksia ja kenties siskonmakkaroita, nakkeja tai kalapaloja. 

Ruoka, jota et ole koskaan ostanut ruokakaupasta. No ne keittojuurekset (siis valmiina sekoituksena), siskonmakkara, sisäelimet.

Peruslounas. Pastaa, jotain vihanneksia kaapista, juustoa ja pestoa. Myös valmis vegemakaronilaatikko tai edellispäivän jämiä. 

Woltin top 3. Tää on kyl paha, koska me aina vaihdellaan tosi paljon. Ja ne ruuat mitä useimmin syödään ravintoloista kotona take awayna, napataan usein itse mukaan kauppareissun yhteydessä tms. Jos tilataan Woltilla niin se on yleensä jotain spessumpaa, mutta ei olla tilattu varmaan ikinä vielä kahta kertaa samasta paikasta! Ollaan vähän outoja.  

Bravuuri keittiössä. Erilaiset tex mex -ruuat, pastat, nuudeliwokit. 

Keittiömoka. Ainakin joskus kun olen leiponut jotain tuplaamalla ohjeen määrät, olen muistanut tuplata vain osan aineksista ja muita laittanut sitten sen ohjeen alkuperäisen määrän. Näistä tulee aina mielenkiintoisia lopputuloksia. 

Irtokarkkipussin sisältö. Fizzy pop kirpeät pullot, Ahaa pikkupalat, vaahtosienet, jotain suolaista salmiakkia. 

Aamupala. Kaksi ruisleipää juustolla, voilla ja vihanneksilla (esim. paprika ja avokado) + kuppi kahvia kaurajuomalla.

Iltapala. Sama setti, mutta lisäksi paistettu tai keitetty kananmuna. 

Random-aatos ruuasta. En muista koska olisin viimeksi syönyt jotain oikeasti pahaa ruokaa. En varmasti vuosiin? On ruokia, jotka eivät ole välttämättä ihan mun mieleen, mutta oikeasti pahaa ruokaa olen syönyt viimeksi varmaan alaikäisenä koulussa. 

Helsinki-aiheinen lisäosio: 

Putte’s, Via Tribunali vai Skiffer (kun kyseessä on pitsa)? Tämä on paha, koska kaikissa superhyvää. Saanko valita kaikki? Saan, koska itse keksin tämän! Viimeksi söin Putte’sin pitsaa lukupiirin tapaamisessa ja voi jumaleissön se oli herkullista.  ollaan oltu siellä joskus myös rennoilla treffeillä. Skifferissä viehättää makujen lisäksi helppo saavutettavuus, niitä kun on niin monta ympäri Helsinkiä. Skifferissä on tullut käytyä varmaan eniten ja lapsille maistuu loistavasti myös. Via Tribunalin pizzoissa taas on parasta se, miten simppeleistä ainesosista voikin saada niin herkullisia makuja.

Paras brunssi? Ekbergin perinteinen brunssi on kyllä ihana, samoin Fazer Cafen. 

Paras lounaspaikka? Teurastamolla paljon hyvää tarjontaa vieri vieressä, sieltä ehkä lemppari Lopes y Lopes. 

Paras Fine Dining? No se Spis, jonka aiemmin mainitsin! Mutta myös Nude, jossa viimeksi kävimme treffeillä. Ihan lemppari oli myös Copas y Tapas, joka valitettavasti lopetti viime talvena. Siellä tuli käytyä useamman kerran ja aina ruoka oli ihan jäätävän hyvää. Kovasti toivon, että se tekisi joskus vielä comebackin. 

Olisipa hauska kuulla tuleeko teillä samoja vastauksia? Tai mitkä on teidän lemppari ravintoloita Helsingissä? Mitä te otatte yleensä irtokarkkipussiin?