Meidän lapsilla alkaa huomenna hiihtoloma, mitä ollaan kovasti odotettu. Mitään kovin suuria suunnitelmia meillä ei ole, Otollakin on töitä koko viikko, mutta jotain kivaa pientä kuitenkin. Ulkoilua yhdessä, leffamaratoneja, leipomista ja lautapelejä. Yleensä ollaan vietetty hiihtolomat Oulussa sukulaisten luona, mutta toisin on tänä vuonna. Tänä vuonna ollaan kotona koko loma, paitsi yhdeksi yöksi lapset menevät tädilleen yökylään, kun saivat häneltä joululahjaksi leffailta-lahjakortin. He ovat suunnitelleet tätä leffailtaa jo sieltä joulusta asti, että mitä herkkuja he ostavat ja mitä leffoja katsovat. Siitä tulee varmasti hauskaa heille.

Ensi viikolla aion nauttia siitä, että aamuisin ei ole pakko nousta heti, vaan voi jäädä vaan sänkyyn loikoilemaan. Aion rutistaa meidän pienintä murua aamuisin kainalossa rauhassa, kun ei ole niin kiire aamupalalle ja pukemaan. Isompiakin rutistan, mutta heitä ei yleensä kiinnostele köllötellä äidin kainalossa minuuttia kauempaa, joten pikahaleilla mennään. Töitä aion tehdä kyllä, mutta rennolla meiningillä ja lasten ehdoilla, eli vähän lyhyempiä päiviä. Ihanaa!

Halusin listata teille myös muutamia viimeaikojen suosikkijuttuja, joten tässä tulee! Viimeksi listasin lemppareita tammikuun alussa, nyt vuorossa siis helmikuun parhaat jutut. Valitsen nämä lemppari-kategoriat aina ihan mielivaltaisesti tähän mukaan sen perusteella, mitä mieleen juolahtaa. Tässä kuussa teki mieli listata ainakin paljon ruokajuttuja ja sarjoja, vaikkakin myös vähän räntätä parista suomalaisesta sarjasta. No, lukekaa eteenpäin niin näette lisää!

Paras aamupala: Ruisleipää, gouda-juustoa, tomaattia ja basilikaa, sekä ripaus suolaa ja pippuria. Nin yksinkertaista ja hyvää! Tätä on tullut syötyä viime aikoina melkein joka aamu.

Paras sarja: Ollaan katsottu Netflixistä iltaisin SuperStorea. Se on ihan älyttömän viihdyttävä ja rento sarja, jota löytyy jopa viisi kautta. Jokainen hahmo on nerokkaasti kirjoitettu ja vaikka sarjassa on paljon tosi tyhmää läppää, siinä käsitellään myös huumorin keinoilla tärkeitäkin teemoja. Tästä tulee niin hyvä mieli ja olen niin iloinen, että löydettiin se. Itsekseni katsoin Yle Areenasta hehkutetun Kullannuput-sarjan, joka on ihan tuore. Olen samaa mieltä siitä, että puvustus ja lavastus on sarjassa ihan huikea, sekä teinit olivat aivan ihania ja symppiksiä ja musatkin tosi hyvät.

Siis sain niin paljon tyyli-inspiraatiota kevääseen ja kotiin! Mutta sen sijaan sarjan aikuiset hahmot olivat jotenkin niin 2000-luvun alkuun jämähtänyttä, että oikein ärsytti. Mutta silti olen iloinen, että katsoin. Ja sarjan tunnaribiisi, F:n Ihana, on aivan I-H-A-N-A! Niin söpö biisi! Ja loppuun täysin asiaan liittymättömästi täytyy vielä sanoa, että itse en myöskään ymmärrä Aikuiset-sarjan hypeä. Siis mun mielestä päähenkilö on ehkä rasittavin ikinä, eikä sarjassa ollut mitään samaistuttavaa.

Paras puuha lasten kanssa: Höpöttely kainalokkain. Ollaan halittu ja juteltu viime aikoina jotenkin ihan ekstrapaljon. Nuorimmalla on meneillään kunnon kyselyvaihe ja hyviä kysymyksiä tulee ihan jatkuvasti. Ja isompien kanssa nyt on muuten vaan niin ihana jutella kaikesta maan ja taivaan välillä.

Paras ruoka: Oton tekemä peurapata viime viikonloppuna. Se oli niin käsittämättömän herkullista ja täynnä makua, että aloin harkitsemaan josko me tilattaisi peuraa vähän itsekin pakkaseen. Tämä peuran filee saatiin appiukolta, joka oli tilannut peuraa.

Paras hetki: Hitsi, tää on paha! Mutta kyllä se varmaan oli kuopuksen minipienet synttärijuhlat, joihin kutsuttiin vaan Oton isä ja sisarukset. Oli niin ihana nähdä heitä ja viettää rento synttärilauantai yhdessä. Ja miten iloiseksi meidän mini tuli kun hän sai kuitenkin omat juhlat, vaikka vieraita olikin niin vähän. Isompien juhlien aika on sitten joskus myöhemmin, kun se onnistuu turvallisesti.

Paras herkku: Testasin instassa ystävänpäiväviikolla vilissyttä Magnumin uutuusjäätelöä nimeltä Double Caramel Billionaire ja olihan se kyllä aivan älyttömän hyvää. Hitsi, en malta odottaa, että kaikki kevään jätskiuutuudet tulee kauppoihin!

Paras ostos: Oton mulle kauppareissulla ostama laventelin sävyinen kynsilakka. Siis niin ihana pieni kevätostos, joka ilahdutti ja ilahduttaa edelleen joka päivä kynsissä. Pitkään metsästin hyvää sävyä, onneksi Otto löysi!

Paras työjuttu: Se, että ON työjuttuja, kivoja työjuttuja! Joululoman ja hiljaisen alkuvuoden jälkeen olen helpottunut ja onnellinen, että kevääksi on töitä tulossa. Ei me vieläkään olla palattu koronaa edeltävälle tasolle, mutta ainakin tiedän, että selviän taas hetken eteenpäin ja on ihania projekteja tulossa.

Paras vaate: Kaikki neuleet. Helmikuu on ollut ainakin tähän asti sen verran kylmä, että olen vaan kääriytynyt erilaisiin neuleisiin. Neuleet lämmittävät ja niissä on ihanan kotoisa olo.

Paras juttu, joka on vielä tulossa: Ainakin kaksi super kivaa juttua on tulossa: se, että perjantaina lapsilla alkaa jo mainittu hiihtoloma ja se, että ensi viikolla me suunnataan Oton kanssa yhdeksi yöksi hotelliin rakkauslomalle kahdestaan. Ollaan oltu viimeksi yötä kahdestaan silloin New Yorkissa reilu vuosi sitten ja treffeilläkin on tullut käytyä kuluneen vuoden aikana ehkä kolmesti, niin tämä tulee kyllä ihan todella tarpeeseen. Mutta joo, tämän viikon perjantaita odotan kyllä niin paljon! Siitä tulee ihana päivä lasten kanssa.

Sellaisia helmikuun lemppareita. Tämä on ollut kyllä aika kiva kuukausi, vaikkakin myös jossain määrin rankka. Helmikuussa on kuitenkin jo lupaus keväästä ja se jos mikä kantaa eteenpäin. Kevät, aurinko, taimien ja siementen kylvö istutuslaatikoihin, trampoliini, pyykkien ripustaminen pihalla linnunlaulua kuunnellen, kaikki se siintää jo jossain, ei enää niin saavuttamattomissa. Ihanaa!

Ikä: 29 vuotta ja neljä kuukautta. Hyvä ikä, syksyllä täytän 30. 

Kuinka pitkä olet: 167cm. Moni luulee pidemmäksi kuvien perusteella ja hämmästyy kun tavataan livenä. Mulla on naurettavan pitkät jalat, jotka ehkä saavat mut näyttämään muutenkin pitkältä, vaikka en ole.

Silmien väri: Minulla on siniset tai siniharmaat silmät. Meillä on koko perheellä samanväriset, se on hassua. 

Koulupolku: Kävin peruskoulun jälkeen lukion, minkä jälkeen hain parturi-kampaajaksi ruotsinkieliseen ammattikouluun. Opiskelin siellä 9kk, mutta sitten opinnot jäivät kesken kun tulin raskaaksi.

Keskiarvo: En muista enää tarkkaan, mutta kaikissa aineissa se taisi olla yläkoulun päättötodistuksessa 9,3 ja lukuaineissa 9,6.

Viihdyitkö koulussa: Tykkäsin kyllä tosi paljon olla koulussa, varsinkin peruskoulussa. Lukiossa en oikein viihtynyt. 

Kotieläimiä: Minulla on ollut oma koira Mörkö, jonka sain lukion ekalla. Mörkö jäi kuitenkin mun äidin terapiakoiraksi silloin kun muutin yksin asumaan. Sen jälkeen mulla ei ole ollut lemmikkejä.

Lempiväri: Mun ehdoton lempiväri on vaaleanpunainen ja sitä löytyykin meiltä kotoa paljon. Tällä hetkellä viehättää kovasti myös beige, greige, laventeli ja vaaleankeltaisesta tykkään aina. 

Onko sinulla sisaruksia: Ei ole, paitsi koirapikkuveli Armas. 

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän ja rakastan heitä. Mulla on monia sukulaisia, joiden kanssa olen superläheinen ja sitten on paljon myös sellaisia sukulaisia, joita nähdään ainakin kerran yleensä aina kun käydään Oulussa. Musta on ihanaa, että olen pitänyt esim. serkkuihin yhteyttä ja tiedän ainakin suunnilleen mitä heille kuuluu yms. Ja Oton puolen suku on myös mulle ihan yhtä tärkeä ja rakas ja heihin pidetään myös yhteyttä ja nähdään! 

Lempi vuodenaika: Kyllä se on kesä, koska joulu ei ole vuodenaika ja koko talvi ei ole mun lemppari, vaan ainoastaan se joulun aika. 

Paras lukemasi kirja: Tämä on kyllä paha, koska olen lukenut niin paljon hyviä kirjoja. Tosi vaikea valita vain yhtä. Muutama lemppari: Michelle Obama Minun tarinani, Anne Frankin päiväkirja, Maria Veitola: Veitola, Beth O’leary: Kimppakämppä.

Paras näkemäsi elokuva: Kyllä tähän on pakko sanoa Titanic. Ikuinen lemppari, maailman ihanin leffa.

Lempiyhtyeesi: Hitsi, tää on kyllä kans paha. Ei oikein tule mieleen yhtyeitä, vaan artisteja. Mutta ylivoimainen suosikkiartistini on Ed Sheeran. 

Mikä biisi soi nyt: Viimeksi taidettiin autossa kuunnella Oton kanssa Fall Out Boyta. No hitsi, siinä on ehkä yksi sellainen lempiyhtye! 

Mitä rakastat: No tietenkin mun perhettä! Mutta myös: kahvia kaurajuomalla, tuoreita kukkia, lämpimiä kesäiltoja, linnunlaulua omalla pihalla, meidän kotia, mun työtä. Ja niin montaa muuta asiaa, suurempaa ja pienempää. 

Mitä inhoat: Tahallista ilkeyttä. Sitä, että sanoo tai tekee jotain ainoana tarkoituksena satuttaa toisia.

Mitä odotat tällä hetkellä: Ensi viikon perjantaita, koska silloin lapsilla alkaa hiihtoloma. Mulla on usein ikävä lapsia, kun he ovat koulussa ja dagiksessa päivät. Illat on arkisin niin lyhyitä. Hiihtolomalla saadaan olla monta päivää yhdessä!

Harrastatko liikuntaa: Kyllä, lenkkeilyä säännöllisesti, venyttelyä, kehonpainotreeniä ja joogaa satunnaisesti. 

Soitatko mitään soitinta: En soita, enkä ole koskaan soittanutkaan.

Mitä harrastuksia sinulla on: Lenkkeily ja lukeminen, sekä maalaaminen. 

Mikä kamera sinulla on: Olympus O-MD E-M1 Mark III, ihan paras kamera. Olympuksen O-MD-sarjalla menty vuodesta 2014 ja pois en vaihtaisi.

Syötkö suklaata: Joskus, mutta en tykkää sellaisesta ”pelkästä” suklaasta, vaan pitää olla suklaata + jotain makua.

Suklaa vai salmiakki: Kyllä sanoisin, että salmiakki on mulle pahempi himo. Turkinpippuria tekee mieli nytkin! 

Lempijäätelö: Kyllä se on Daim-tuutti. Klassikko, joka oli lemppari jo lapsuudessa. 

Sauna: Rakastan saunoa ja meidän omassa kotisaunassa tulee kyllä parhaat löylyt. 

Paras paikka missä olet käynyt: New York, josta voisin jauhaa loputtomiin.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Yhdysvallat, Japani ja Malediivit. Jenkeissä haluaisin New Yorkin lisäksi matkustaa länsirannikolla, missä mulla on myös kaukaisia sukulaisia. Japanissa haluaisin nähdä Tokion ja kaiken sen ympäriltä. Malediiveille haluaisin matkustaa kuukaudeksi rentoutumaan.

Meikkaatko kouluun: Vitsi miten ihana kysymys, klassista ystäväkirja-materiaalia! Aloin meikkaamaan kouluun joskus vitos-kutosella ja meikkasin kyllä ihan loppuun saakka joka päivä sitten, kun olin sen aloittanut. Nykyään kun teen ison osan töistä etänä, tulee oltua paljon ilman meikkiä. Kotona en jaksa meikkailla.

Kadutko jotain: En kadu, koska kaikki mitä olen tehnyt elämässä on johdattanut mua kohti tätä hetkeä. Ainakaan mitään suurta ja tärkeää en kadu. Ehkä kadun ihan vähän sitä, että myin joskus meidän Mini Rodinin Jaguar Pico-haalarin pois, kun se oli niin herkku ja kuopus olisi voinut käyttää sitä, jos en olisi myynyt vuotta ennen kuin hän syntyi. 

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Jos voisin, niin poistaisin migreenin multa kokonaan. Elämä ilman sitä olisi niin paljon mukavampaa. 

Lempi juhlasi: Kyllä se on joulu, kaikki tietää, että olen maailman jouluihmisin jouluihminen. 

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän mun perheen ja läheisten mielipiteistä. Pyrin olemaan välittämättä tuntemattomien ihmisten mielipiteistä, vaikka joskus se on vaikeaa.

Mistä ostat vaatteesi: Mulla ei ole mitään yksittäistä merkkiä tai liikettä, josta ostaisin. Kaapissa on sulassa sovussa niin kotimaista, pikamuotia, second handia kuin luksusbrändejäkin. Nykyisin pyrin ostamaan mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman vähän yhtään mitään. 

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Pyrin aina olemaan muodostamatta mielipidettä kenestäkään ennen kuin olen oikeasti tutustunut, mutta toki se on ihan inhimillistä, että syntyy ennakkoon joitakin mielikuvia esim. somen tai muiden ihmisten puheiden perusteella. Mutta en koskaan ole antanut minkään etukäteismielikuvan estää tutustumasta johonkuhun. 

Mistä haaveilet: Pitkästä hyvästä elämästä mun perheen kanssa, johon kuuluisi sopivasti työtä merkityksellisten asioiden parissa, yhteistä aikaa ja seikkailuja. 

Mitä teet tänään: Teen töitä ja lisäksi aion käydä lasten vaatekaapit läpi pienten vaatteiden osalta. Olen laittamassa lasten vaatteita pian myyntiin ja pitää käydä kaapit läpi sitä varten, sinne on taas kertynyt kaikenlaista pieneksi jäänyttä.

Tämä oli kyllä niin hauska kysely, paljon sellaisia kysymyksiä, joihin en ole välttämättä koskaan ennen vastannut. Oli kiva miettiä näitä! Kysymykset bongasin ihanasta Iidan matkassa -blogista! Tästä on hyvä lähteä kohti ystävänpäivä-viikonloppua. Meillä ei ole mitään sen suurempia suunnitelmia, mutta ehkä voisi leipoa ystävänpäiväkakkua! Ihanaa viikonloppua ja tulevaa ystävänpäivää kaikille <3

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

1.2.2020 me laskeuduttiin New Yorkiin JFK:n lentokentälle. Pitkän odottelun jälkeen päästiin maahantulotarkastuksesta läpi, löydettiin taksi ja ajeltiin kohti Manhattania ja meidän Midtownissa sijaitsevaa hotellia. Käytiin nopeasti viemässä tavarat huoneeseen ja lähdettiin etsimään lähintä ruokapaikkaa. Päädyttiin Times Squaren lähellä sijaitsevaan Shake Shackiin, tilattiin hampurilaisateriat ja pienpanimo-oluet ja mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä, kuin se yksinkertainen ateria puolen vuorokauden matkanteon jälkeen.

Oltiin niin järkyttävän väsyneitä, mutta silti oli ihan uskomattoman kova halu päästä tutkimaan kaupunkia meidän ympärillä! Se oli lauantai-ilta, joten Times Square oli aivan täynnä, siis aivan tupaten täynnä porukkaa. Ääniä, valoja, ihmisiä, tuoksuja, autoja. Kunnon superautoja kisailemassa, turisteja kuvaamassa, paikallisia viettämässä lauantai-iltaa. Se kaikki oli niin PALJON! Eikä sitä tunnetta voi mitenkään selittää, se vaan oli ihan niinkuin aina leffoissa kuvittelee sen olevan. Ja vielä enemmän.

Olin aina etukäteen ajatellut, että New Yorkin täytyy olla jotain täysin uskomatonta, koska niin moni puhuu siitä. Monet mun ystävät tai tutut, tai jotkut vaikuttajat jotka olivat käyneet New Yorkissa, viittasivat menneisiin reissuihin usein. Olin ymmärtänyt, että se kaupunki tekee vaikutuksen ihan toden teolla. Ja heti kun pääsin sinne, mä ymmärsin miksi. Joskus kun matkustaa leffakokemusten perässä, se totuus voikin olla vähän tylsempi tai vähemmän näyttävä. Mutta New York oli kaikkea muuta. Se oli juuri niin iso kun aina oli kuvitellut, kaikki oli juuri niin näyttävää ja uskomatonta ja New Yorkilaista kuin etukäteen haaveili.

Minuun se meidän reissu teki lähtemättömän vaikutuksen ja sitä tulee muisteltua lähes joka viikko. Voi olla, että jos sen jälkeen olisi päässyt normaalisti reissaamaan, se ei ehkä olisi niin paljoa mielessä. Mutta kun tuli tehtyä ihan valtavan merkityksellinen reissu vain kuukautta ennen kuin koko maailma meni lockdowniin, se todella jää mieleen. Sen jälkeen en ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa, eikä ole aavistustakaan milloin tulen seuraavan kerran olemaan. Muistelen siis tätä reissua, nojatuolimatkailen New Yorkiin videoiden ja kuvien avulla, muistelen hassuja oravia central parkissa, jotka leikkivät hippaa. Muistelen sitä, kuinka me istuttiin lämmitetyllä kattoterassilla Empire State Buildingin edustalla, juotiin viiniä ja kuunneltiin hyvää musiikkia.

Siitä kaikesta tuntuu olevan ikuisuus, se oli kuin toisesta maailmasta. Tai ei ”kuin”, se oli toisesta maailmasta. Maailmasta ennen koronaa. Kuinka huolettomia me silloin oltiin. Onneksi saatiin kokea ne hetket, olen niistä niin kiitollinen. Ja olen varma, että vielä joskus me tullaan kokemaan yhtä mielettömiä hetkiä ja vielä joskus me tullaan näkemään se kaikki uudestaan. Ja näkemään myös kaikki se, mitä ei meidän lyhyellä reissulla ehditty nähdä.

Tuntuu oudolta ajatella, että jos koronasta olisi tiedetty kaikki se mitä nyt tiedetään, meidän reissu ei luultavasti olisi toteutunut ollenkaan. Tuntuu niin oudolta muistella niitä valtavia ihmismassoja, pitkiä jonoja lentokentillä ilman turvavälejä, täyteen buukattuja lentoja, joissa oli ihan hulluna turisteja joka puolelta maailmaa. Silloin se kaikki oli ihan normaalia.

Naurattaa muuten, että mulla oli kolme FFP3-maskia mukana itsellä lentoja varten. Ei siksi, että olisin suojautunut koronalta, vaan koska mulla oli juuri ollut migreeni ja pelkäsin, että meidän lähelle istuu koneessa joku, jolla on voimakas hajuvesi, mikä pahentaisi migreeniä. Oltiin ostettu niitä maskeja kotiin meidän DIY-proggiksia ja Oton hiusten värjäystä varten, ettei mun tarvitse haistella voimakkaita tuoksuja. Ja niinhän siinä kävi, että ekalla menolennolla edessä olevalle penkkiriville istui joku, joka oli suihkutellut kunnolla lempituoksuaan. Siinä vaiheessa olin kiitollinen, että otin itselleni sen maskin mukaan, niin ei tarvinnut haistella. Enpä todella arvannut silloin, että vielä joskus maskeja pidetään joka pakassa.

Huhhuh. Vuosi on välillä tuntunut pitkältä, mutta silti kulunut nopeasti. Kyllä te tiedätte, vaikka en osaakaan selittää. Jotkut päivät tai viikot ovat tuntuneet pitkiltä, mutta kokonaisuutena vuosi on vilahtanut ohi valon nopeudella. Nyt ollaan jo matkalla kohti uutta kevättä ja kesää. En tiedä mitä tämä vuosi tuo tullessaan, mutta sen tiedän, että vielä joskus palaan näihin maisemiin. Oli se sitten milloin tahansa, tiedän, että siitä tulee maailman siisteintä.