Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Torstaina tosiaan sairastui vatsatautiin esikoinen, perjantaina kuopus ja pe-la välisenä yönä vielä minä. Otto säästyi, ainakin toistaiseksi. Viikonlopun suunnitelmat menivät ihan uusiksi, kun mä olinkin sitten koko lauantain vielä tosi heikossa kunnossa. Nukuin kolmet päiväunetkin, ja menin silti nukkumaan jo kymmenen jälkeen. Sunnuntaiaamuna onneksi heräsin pirteänä ja hyvävointisena kuin peipponen jo kello kuudelta aamulla. Ei riittänyt unta enää sitä pidempään. Eilen illallakin oli vaikea saada vielä unta (vaikka valvoin normaalia myöhempään) koska olin lauantaina nukkunut niin paljon. Tai ainakin epäilen sen johtuneen siitä, yleensä mulla ei nimittäin tosiaankaan ole nukahtamisvaikeuksia jos olen herännyt kello kuusi aamulla, hahah.

Eilisaamuisten voileipätehdas touhuilujen jälkeen Otto nukkui pienet päiväunet ja me hengattiin ja leikittiin tyttöjen kanssa kun vihdoinkin oli vähän parempi olo. Iltapäivällä lähdettiin ulos ja ajeltiin vähän kauemmas hakemaan pajunkissoja. Käytiin oikein kumpparit jalassa metsäretkellä, ja käytiin salaisessa pajunkissapaikassa jonka Otto tiesi. Musta tuntuu että pajunkissat on joku tarkoin varjeltu salaisuus. Koskaan ei missään lue mistä niitä löytää eikä kukaan koskaan kerro missä niitä on, mutta aina kaikilla vaan on niitä! 😀 Mä olisin valmis vaikka ostamaan omani jos ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa metsästää. Onneksi Otto tosiaan tiesi tuon yhden paikan, jonne meilläkin oli mahdollisuus nyt eka kertaa viiteen vuoteen mennä kun on auto.

Ilta vietettiin tyttöjen kanssa pajunkissoja koristellen, ja niistä tuli tosi ihania! Laitettiin ne jo esille, vielä pitää saada muutkin pääsiäiskoristeet paikoilleen ja pääsiäisruohot kasvamaan, niin pääsen esittelemään kevätkotia täälläkin. Onneksi tytöt on ainakin jo päiväkodissa laittaneet rairuohot kasvamaan, niin on edes yhdet hyvin kasvaneet ruohot jos meidän omat ei kerkeä kasvaa niin paljoa. Voisi kyllä ottaa huomisen asiaksi saada ne kylvettyä, niin olisi ainakin ensi viikolla jo hyvän pituiset.

*kumisaappaat saatu Nokian Jalkineilta.

Tänään ollaan sitten palattu jo ihan normiarkeen töineen ja päiväkoteineen. Ihana kevätaurinko on piristänyt mieltä, ja ei toi viikonloppukaan niin paha ollut vaikka sairasteltiin, ainakin tuli levättyä ja lauantaina etenkin heitettyä aivot narikkaan kun ei muutakaan jaksanut. Katsoin kokonaisen kauden Aupaireja päiväunieni välissä, enkä siis ole kertaakaan elämäni aikana aiemmin katsonut yhtään kokonaista tuotantokautta mitään yhdessä päivässä. Jaksoja oli onneksi vain yhdeksän ja ne olivat aika lyhyitä, mutta silti. Se oli tosi luksusta. Otto oli niin ihana kun hän hoiti mua ja touhusi lasten kanssa koko päivän.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja toivottavasti loppuviikko olisi yhtä aurinkoinen <3

Meillä oli tälle viikonlopulle vaikka ja mitä suunnitelmia, aikoja sitten sovittuja, mutta yllättäen kaikki suunnitelmat peruuntuivat meistä riippumattomista syistä. Vaikka odotettiin kovasti kaikkea kivaa, niin toisaalta on aivan ihana saada tällainen tsillailuviikonloppu tähän väliin, maaliskuussa kun melkeinpä joka viikonlopulle on ohjelmaa. Eilen aamulla ja tänään koko päivän on ollut aivan törkeän nätti sääkin, on todellakin voinut ottaa ilon irti vapaasta ja ulkoilusta. Välillä tekee hyvää ottaa iisisti.

 

Mä olen kaikessa hiljaisuudessa vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut liikkumaan säännöllisemmin taas, tosin tätä on takana vasta parisen viikkoa. Kun viimeksi etenin sellaisella ”muutan koko elämäni kerrasta poikki”-asenteella, olen nyt tehnyt kaiken vähän hitaammin. Treenaan vain silloin kun siltä tuntuu, ja en kiellä itseltäni karkkia kokonaan: kotona on aina oltava levyllinen lempparisuklaata. Olen huomannut että kun sitä suklaata on, sitä ei edes tee mieli. Ja kun ei ole pakko treenata, alkaa yhtäkkiä mieli tehdä kyykkyjä kahvakuulan kanssa Eye of the tigeriä kuunnellen.

Ruokailu meillä on aina ollut suhteellisen terveellistä, mutta nyt kun Otto on innostunut terveellisestä kokkailusta myös, on jotenkin entistä helpompaa olla sortumatta mihinkään hätävarapakastepizzoihin edes kerran kuussa. Jos itseä väsyttää ruuanlaitto, niin toinen on valmiina paistamaan bravuuriuunimunakkaan helpoksi päivälliseksi joka maistuu kaikille. Tuntuu että molemmilla on paljon enemmän energiaa, kun liikutaan enemmän ja syödään paremmin. Sokeria olen välttänyt jo pitkään kaikessa muussa paitsi suklaassa, ja nyt kun olen ollut ilman suklaatakin olen huomannut etten kaipaa makeita juttuja arjessa muutenkaan. Uskokaa tai älkää, jopa ES-tölkit on kadonneet Oton paikalta aamupalapöydästä. Mutta herkuttelusta ei olla luovuttu silti kokonaan, ja en voi väittää etteikö hamppari maistuisi aina välillä. Kyllä todellakin maistuu, ja hyvällä omallatunnolla.

Ollaan purettu energiaa aurinkoisessa pulkkamäessä, maalattu vesiväreillä, vuokrattu Onnelin ja Annelin talvi ja katsottu se lasten kanssa, kokkailtu aasialaista uunilohta ja uunijuureksia, siivottu hulluna, käyty läpi lisää kirppiskamppeita ja valittu maaleja tulevaan projektiin. Otto on myös juossut lenkin, ja itse tein HIIT-treenin illan ratoksi, tytöt pomppivat mukana.

Ihan paras lauantai <3

Muistatteko vielä, kun kirjoittelin joulukuussa lähteneeni mukaan OP:n Syke-pilottiin ja sen myötä myös hyvinvointihaasteeseen? Jos ette muista niin muistin virkistykseksi voi käydä lukaisemassa TÄÄLTÄ mistä on kyse. Olen siis mukana Indiedaysin ja OP:n Syke -yhteistyökampanjassa, jonka myötä olen valinnut itselleni Laturi -hyvinvointihaasteen jossa mitataan mun aktiivisuustasoa tämän pilotin aikana. Edellisen postauksen aikaan en ollut vielä käynyt mittauttamassa aktiivisuustasoani, mutta joulukuun aikana kävin ja tulokset olivat mielenkiintoisia!

OP Syke on vakuutuksena erilainen kuin kaikki muut: sen painopiste on vakuutetun omassa aktiivisuudessa ja hyvinvoinnissa, ja se palkitsee siitä että asiakas voi hyvin, alentamalla vakuutusmaksua. OP Sykkeen vakuutusehdot mahtuvat älypuhelimen ruudulle, ja se sisältää normaalia tapaturmavakuutusta laajemman vakuutusturvan sekä omasairaalapalvelut pilotin ajaksi, eli toukokuun loppuun asti. Vakuutuksen hinta on 15 euroa kuussa, ja tosiaan jos pilotin aikana loukkaantuu, voi yhden puhelinsoiton soitettua käydä Omasairaalassa hoidettavana, ja vakuutus maksaa kaikki kulut samantien, ilman korvauskattoa ja ilman omavastuuta.

Mutta takaisin mun valitsemaan hyvinvointihaasteeseen, eli Laturiin. Laturin energiatesti oli mielenkiintoinen kokemus tuossa juuri ennen joulua. Testissä mitattiin todella montaa eri osa-aluetta, kuten verenpainetta, nukkumista, lihaskuntoa, tasapainoa, liikkuvuutta, stressitasoa, vyötärönympärystä ja painoa. Lihaskuntoa testattiin monella eri tavalla ja testissä kesti n. 40 minuuttia. Mä en osannut olettaa omasta kunnostani muuta, kuin että varmaankin oma energiaindeksini on ainakin keskitasoa. Koen jaksavani arjessa ihan suhteellisen hyvin.

Suomalaisten keskiarvo on 8h aktiivista ja energistä aikaa vuorokaudessa. Maksimitulos taas on 16 aktiivista tuntia, jolloin nukkumiselle jää vielä 8 tuntia. Mun tulos oli yllättäen 12h14min joka oli siis tosi hyvä! Menin testiin kolmen tunnin yöunilla pitkän työpäivän jälkeen, molempien mukuloiden ollessa jäätävän kovassa kuumeessa juuri silloin. Mutta yllättävän hyvin mä siis jaksoin ja tulos oli enemmän kuin tyydyttävä itselleni.

Mulla on tulossa vielä kaksi energiatestiä, ja niitä varten kuitenkin parannettavaa löytyi vielä: sekä notkeudessa että keskivartalon lihaksistossa. Eli mähän olen siis notkea kuin näkkileipä, ja mun keskivartalo on edelleen kahden raskauden jäljiltä vähän heikompi kuin muut kropan osat. Pitäisi tehdä siis paljon vatsalihasliikkeitä ja venytellä hulluna joka ilta.

Näitä osa-alueita mä yritän nyt parantaa, omaan tahtiin ja yhtään stressaamatta, ennen seuraavaa testiä. Haluaisin saada tulokseksi 14 tuntia, joka tuntuisi sopivalta. Jotenkin tuo testitulos oli mulle kuitenkin tosi huojentava, kai mä ihan hyvässä kunnossa olen vaikka en kovin usein ehdi (jaksa) harrastamalla harrastaa liikuntaa.

Mun liikunta on koko talven koostunut suurimmaksi osaksi hyötyliikunnasta: kävelen työpäivinä aina n. 4-5km, joinakin päivinä vielä enemmän ja osan matkoista samalla pulkkaa vetäen/vaunuja työntäen. Lisäksi ulkoilen lasten kanssa pulkkamäessä, tanssin tyttöjen kanssa kotona joka viikko itseni hikeen asti ja ehkä kerran viikossa innostun treenaamaan kahvakuulalla tai käyttäen omaa kehonpainoani vastuksena. Nyt aion kuitenkin yrittää muistaa venytellä edes pari kertaa viikossa, ja kehittää keskivartaloni lihaksia silloin kun treenaan muutenkin.

Mä olen vasta haasteeni alussa, koska olen vasta kartoittanut lähtötason. Eli tekin ehditte oikein hyvin vielä pilottiin mukaan! OP:n syke pilotti kestää siis sinne toukokuun loppuun asti, ja hyvinvointihaasteita voi valita neljästä eri vaihtoehdosta. Minkä tahansa haasteen valitsetkin, onnistumisesta palkitaan kuukausimaksun alentamisella. Nämä haasteet toimivat hyvänä tsempparina elämäntapamuutoksessa, tai kunnon kohentamisessa, ja onhan se kiva että hoito on turvattu mikäli jotain treenatessa sattuisikin.

Lukijakilpailu:

Minkälaisia ajatuksia sinussa herättää OPn Sykkeen kaltainen pilotti, joka yhdistää vakuutuksen ja hyvinvoinnin?

Vastaa kysymykseen kommenttiboksissa ja voit voittaa 250€ arvoisen hyvinvointiviikonlopun Vierumäellä. Kaikkien kampanjaan osallistuneiden bloggaajien postauksiin kommentoineiden kesken arvotaan yksi lahjakortti. Osallistumisaikaa on 5.2. asti ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Kilpailun säännöt löytyvät täältä.

Onnea kisaan!

Meidän neiti 2v9kk aloitti isosiskonsa jalanjäljissä tanssiharrastuksen viime viikolla. Kuopus käy samalla tunnilla missä Tiara aloitti viime syksynä, ja me ollaan tietenkin ihan haljeta ylpeydestä kun katsotaan miten molemmat viilettävät menemään ja pitävät hauskaa, miten innoissaan he ovat tunneilla. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että harrastus on mukava, innostava ja sitä harrastaessa on hauskaa. Tavoitteellinen harrastaminen on okei heti jos jompikumpi lapsista itse innostuu siitä, mutta en aio tuputtaa mitään väkisin, koskaan.

Me ollaan harrastushistorioinemme aivan toistemme ääripäitä Oton kanssa, mulla on ollut enimmillään kolmena päivänä viikossa harrastuksia: kaksi tanssituntia ja yksi taidekoulutunti, ja Otto taas treenasi tavoitteellisesti kahta eri urheilulajia vuoden ympäri viikon jokaisena päivänä, melkein kaikki viikonloput kisa- ja treenireissuilla matkustellen ympäri Suomea ja ympäri Eurooppaa. Molemmilla on omasta harrastushistoriastaan vain hyviä muistoja, vaikka erilaisia ollaankin oltu. Erilaisuudesta huolimatta ollaan tästä asiasta, onneksi, tosi samoilla linjoilla: Lapset itse saavat päättää mitä harrastavat, mutta yksi liikunnallinen harrastus olisi hyvä olla jo pienestä asti. Ei tarvitse olla tosissaan tai kilpailla missään jos ei halua, mutta kunhan on joku missä saa vähän riehua ja pitää hauskaa, se riittää.

Jos lapset itse innostuvat jostain enemmän, niin me tuetaan täysillä. Jos jompikumpi haluaa aloittaa vaikkapa ratsastuksen, lentopallon tai jääkiekon ja alkaa harrastaa niitä täysillä, tai haluaa ottaa lisää tanssitunteja niin se ei tosiaankaan ole mikään ongelma. Sitä en kuitenkaan halua että he joutuvat koskaan ottamaan liikaa paineita, varsinkaan vielä kovin pienenä, harrastuksista. Enkä myöskään halua  että kouluiässä harrastuskertoja on liikaa, ja lapsi uupuu harrastuksen ja koulutyön määrästä. Harrastaminen on ok niin kauan kun lapsi itse jaksaa ja nauttii siitä.

Liikunnallisten harrastusten lisäksi kuvioihin voi hyvin astua musiikki, taidekoulu tai jokin muu taiteellisempi juttu myöhemmin, ja silloin pitää varsinkin pitää huolta siitä että lepoon, leikkiin ja vapaaseen olemiseen jää aikaa kaiken muun lisäksi. Onneksi tässä on vielä muutamia vuosia aikaa ennenkuin pitää oikeasti näitä asioita miettiä. Ja voihan se olla että meidän lapset keskittyvät ihan muihin juttuihin, ja jatkavat tanssia muuten vain aikuisikään asti sen kummempaa harrastuksia miettimättä. Ei voi tietää.

Haluan tehdä selväksi molemmille neideille sen, että jos he keksivät jonkin harrastuksen jota haluavat kokeilla, ei tarvitse kuin pyytää niin se järjestyy (ellei kyseessä ole jotain aivan utopistista kuten laskuvarjohyppyä tai laitesukellusta viisivuotiaana). Ja haluan tehdä selväksi myös, että harrastaessa on lupa kokeilla ja olla tykkäämättä, epäonnistua, kokeilla uudestaan ja vaihtaa mielipidettä.

Juuri nyt Showtanssi tuntuu olevan molempien mieleen. Siellä on kivoja koreografioita, välillä tuttuja biisejä Frozenista ja Risto Räppääjästä kaiken muun kivan musiikin lisäksi. Mukavia kavereita, kiva ope ja hauskoja harjoituksia. Ja jokaisen tunnin jälkeen äidit ja isit saavat tulla katsomaan lopputanssin, mikä on ihan parasta. Tunnin jälkeen saa raikuvat aplodit ja juosta oman vanhemman turvalliseen syliin. Mitä muuta voisi enempää toivoakaan?

Alle kolmivuotiaan harrastuksista vielä sen verran, että ihan hyvin voi kokeilla jos tuntuu että oma lapsi saattaisi jaksaa jo keskittyä, ja etenkin jos hän on vaikka isosisaruksen mukana tutustunut jo vähän johonkin harrastukseen. Tämä meidän tyttöjen tanssitunti on oikeasti 3-4-vuotiaiden tunti, mutta me kysyttiin erikseen että voisiko kuopus aloittaa jo nyt heti tammikuussa kun hän niin kovasti halusi. Vastaukseksi saimme että mikään ei estä kokeilemasta joko se sujuisi, ja sehän sujui. Varmasti myös se että on ollut päiväkodissa, ja tottunut myös tekemään asioita vanhemmista erossa vaikuttaa siihen että kuopuskin hymy korvissa vaan kiljaisee heippa, vilkuttaa ja lähtee reippaasti tanssimaan eikä meitä kaipaile ollenkaan tunnina aikana.

Mitä teidän lapset harrastavat? Kuinka usein? Missä iässä harrastu(k)s(et) on aloitettu?