Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!

Meillä oli kivoja suunnitelmia äitienpäiväksi, yhteistä aamupalaa ja lasten kanssa ulkoilemista ja Oton kokkaamaa herkkupäivällistä, mutta eilen illalla mullekin iski sitten raju vatsatauti ja edes vesi alkoi pysymään sisällä vasta aamuyöstä. Olo on hurjan voimaton vielä ja ei oikein tule äitienpäivätohinoista mitään, mutta sitten taas toisaalta olen saanut ihan maailman parhaita äitienpäivälahjoja ja kortteja lapsilta ja ainoa asia mikä mua harmittaa on se että en voi hukuttaa noita molempia mukuloita pusuihin ja haleihin ettei nuorempi nappaisi multa tätä tautia jota hänellä ei vielä ole ollut.

Äitiys on hienointa mitä mä olen koskaan saanut kokea. Äitinä mä tunnen olevani omassa roolissani. Kun juoksen lasten kanssa pihalla puhaltamassa saippuakuplia tai luen tytöille satukirjaa tai leivon heidän kanssaan pullaa tai silitän tukkaa tai lasken heidän kanssaan liukumäestä, mä olen minä. Lapset kainalossa omassa kodissa Oton kanssa mä tunnen oloni hyväksi, turvalliseksi ja kotoisaksi. 

Lapset on armollisia, heitäkin harmittaa että nyt ei voinut antaa haleja tai märkiä pusuja, mutta he ymmärtävät. ”Äiti huomenna kun sinä olet terve niin halitaan ja pussaillaan koko päivä!” Voin kertoa että en ole hetkeen odottanut mitään niin paljon kuin sitä. Olen kyllä lähettänyt molemmille haleja ja pusuja Oton kautta.

Esikoinen oli kirjoittanut tekemäänsä korttiin että ”Äiti on rakas ja sen kans voi leikkiä ja se on minun kaveri. Rakas äiti. Tiaralta.” Se sai kyyneleet silmäkulmaan, sillä tiesin että hän kirjoitti sen suoraan sydämestä, näin hän tuntee minusta. Kuopus sanoi että ”Sitten kun äiti on terve niin leivotaan äidille kakku. Suklaakakku. Koska minä ja äiti tykätään suklaasta, ja koska minä rakastan äitiä. Ja äitienpäivänä pitää olla äitien kakkua”. Aika ihania äidin pieniä<3

Meidän arjessa rakkaus on läsnä jokaisessa hetkessä, ja koen sen olevan suurin onnistumiseni äitinä ja toki myös Oton onnistuminen isänä. Eväät rakastamiseen mä sain omalta maailman rakkaimmalta äidiltäni, joka on vieläkin apuna ja tukena aina vaikka mitä tapahtuisi. Ihailen omaa äitiäni eniten maailmassa, sillä hän on kaikista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta säilyttänyt oman positiivisen asenteensa. Ja vaikka hän on käynyt läpi mitä, hän on aina jakanut rakkautta ympärilleen ja huolehtinut muista parhaansa mukaan. Hän ei koskaan ole unohtanut sanoa mulle että rakastaa mua.

Mä olen kiitollinen siitä kaikesta mitä äitiys on tuonut mun elämään, ja mitä se tuo siihen joka päivä. Vaikka tämä äitienpäivä meni vähän plörinäksi näin paremman ilmaisun puuttuessa, olen hurjan onnellinen jokaisesta päivästä jona saan kunnian kutsua itseäni noiden kahden maailman mahtavimman tytön äidiksi. He rakastavat mua, olin sitten laittautuneena ottamassa asukuvia tai oksennustaudin jälkeen tukka likaisena yöpaidassa.

Tänään ympyrä sulkeutuu, viisi vuotta sitten äitienpäivänä 8.5.2011 mä aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Siinä missä tänään jäävät pois perinteiset äitienpäivävideot, en myöskään pysty tänään mihinkään kunnon synttärikatsaukseen. Mutta 5v ei ole mikään ihan pieni juttu, ja ensi viikolla on luvassa synttärihöpötyksiä ja katsausta menneisiin viiteen vuoteen. Äitienpäivävideon puuttumisen lupaan korvata Mallorcavideolla!

Vielä kerran aivan ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja kiitoksia teille kaikille jotka mun höpötyksiä täällä luette päivästä ja vuodesta toiseen <3

Tänä vuonna kesä yllätti ja tuli kerrankin jo ennen kuin sitä osasi edes kunnolla kaivata. Me ollaan vaan kokoajan tässä odoteltu lähestyvää lomaa ja haaveiltu +20 asteen lämpötilasta, kun yhtäkkiä mentiinkin jo sen ohi. Eilen oltiin piknikillä isolla porukalla Kaisaniemenpuistossa, ja lapset pelasivat kolme tuntia jalkapalloa. Synttäreiden jälkeen esikoinen lähti kaverin synttäreille, ja kuopus jäi isin ja äidin kanssa ulkoilemaan ja syömään jäätelöä. Ihan hyvä diili. Kotimatkalla takaisin hakemasta Tipaa synttäreiltä oli vaan niiiiin täydellistä. Lämmin kesätuuli, auringonporotus, paljaat sääret ja iloiset hymyt.

Se oli tyyntä ennen myrskyä, tänään herättiinkin viideltä aamulla siihen että esikoinen oli napannut ilmeisesti synttäreiltä jonkun oksennustaudin, rajun sellaisen. Onneksi lapsilla nuo tuntuvat menevän nopeaa ohi, sillä nyt tätä kirjoittaessani hän jo mankuu ulos leikkimään, vaikka vielä pari tuntia sitten mikään ei pysynyt sisällä kymmentä minuuttia kauempaa. Nyt vaan jännätään sairastutaanko me muut ja ehditäänkö sairastaa kaikki ennen lomaa, onhan tässä vielä viikko aikaa että luulisi kyllä. Himosiivous ja käsienpesu ovat olleet tämän päivän sana.

Kuopuksella oli tänään neuvola, ja me käytiin kahdestaan siellää kun Otto piti etäpäivää ja hoivasi samalla kipeää esikoista. Neuvolassa oli kaikki juuri niinkuin pitääkin, ja oli ihanaa viettää Zeldankin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Hänestäkin on tosiaan kasvanut jo niin iso tyttö, että rattaita ei enää tarvita ja me käveltiin puolentoista kilsan matkat suuntaansa ihan reipasta tahtia. Kävelymatkoilla me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihmeteltiin miksi kukat kuihtuvat jos ne poimii, mietittiin minkä muotoisia pilvet olivat ja laskettiin ohi ajaneita autoja.

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on saada tutustua omiin lapsiin jokainen päivä vähän enemmän ja enemmän, ja tietää että (yhdessä Oton kanssa) tuntee heidät paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa. He ovat nimittäin aika mahtityyppejä, ja mä tunnen itseni valtavan onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi kun saan olla juuri heidän äitinsä. Vaikka tavallaan on haikeaa että lapset kasvavat, ja esimerkiksi rattaista luopuminen on tietyn aikakauden loppu, on se kuitenkin ihan mielettömän ihanaa että oppii omasta lapsestaan taas vähän lisää ja voi tehdä hänen kanssaan taas vähän enemmän kaikkea jännää ja puhua  kaikesta mahdollisesta enemmän ja enemmän hänen kasvaessaan.

Menipä syvälliseksi yhtäkkiä! Nyt mä lähden takaisin ulkoilemaan kuopuksen kanssa, ja käyn samalla ostamassa kaupasta lisää mustikkakeittoa. Pidetään peukkuja että pysytään me muut terveenä.

IHanaa viikonloppua kaikille <3

Olin viime lauantaina ystäväni Great Gatsby -teemaisilla 25v-synttäreillä, ja sinne piti tietysti pukeutua teeman mukaisesti. En meinannut millään löytää sopivaa mekkoa, koska rakastamani 20-luvun tyyli ei ole juuri nyt pinnalla muodissa yleisesti, eikä sellaista näinollen ihan joka kaupasta löytynytkään. Ystäväni oli tilannut oman mekkonsa Englannista riskipelillä, palautus olisi kuulemma maksanut 60 euroa – eli mekon oli parempi olla sopiva. Ja sehän oli, synttärisankari näytti upealta.

Juhlapäivänä, edelleen tuskaillessani asuttomuuttani mä vielä kerran selasin Pinterestiä ja yritin keksiä jotain tee-se-itse-hätäratkaisua, kunnes mulla vihdoin välähti: Hitto mullahan on ihan 100% teemaan sopiva mekko omassa vaatehuoneessani. Zeldan odotusaikana ostin Cubuksesta silloisen blogialustani avajaisiin ihanan puuteriroosanvärisen helmikoristellun mekon, joka on tyyliltään ihan 20-lukua.

Sovitin mekkoa, ja se oli edelleen oikein hyvän kokoinen, sillä se on malliltaan muutenkin väljä eikä ihonmyötäinen. Mekko itsessään oli sen verran hyvin teemaan sopiva, että en jaksanut edes ottaa stressiä muista asusteista. Yksinkertaiset sandaletit ja laukku vain, ja avot.

Takki Sheinside* / Mekko Cubus / Kengät Zara / Laukku Rebecca Minkoff / Koru Nora Norway / Kello Marc by Marc Jacobs* / Korvakorut Glitter / *saatu blogin kautta

20-luvun tyyliä miettiessäni olin onnellinen pidennyksistä ja siitä että tukassa löytyy sekä massaa että pituutta, sain tehtyä hiuksistani sekä koristeen että kampauksen. Muistin että mulla on yksi ihana helmikoristeltu mekkoon sopiva otsapanta, mutta etsiessäni sitä en löytänytkään sitä tai mitään muutakaan todistetusti ainakin joskus omistani otsapannoista. Niinpä piti ottaa käyttöön suunnitelma ö ja tehdä sellainen itse, omista hiuksista. Letitin puolikkaan päässäni kiinniolevan teippipidennyksen itselleni pannaksi, ja kiinnitin sen pinnillä.

Nutturan väkersin ihan summanmutikassa juuri ennen lähtöä, puolet pidennyksistä kieritin vaan ympyräksi niskaan ja kiinnitin pinneillä, toisen puolen pyörittelin kahden osion letille ja sen jälkeen kiinnitin sen pinneillä myös. Koristelin vielä toisella pikkuletillä. Kuulostaa hankalammalta kuin se olikaan, siis oikeasti vaan mun kädet teki jotain ja yritin tihrustaa vessan likaisesta peilistä että mitä ne teki, ja kuorrutin lopputuloksen isolla kerroksella ainoaa lakkaa mitä meiltä löytyi: pettämätöntä Wellan 2,95 hiuslakka extra strongia jota löytyy jokaisesta kaupasta.

Mielestäni lopputulos oli erittäin onnistunut, varsinkin kun asuun käytetty rahasumma oli pyöreä nolla. Tämä oli osoitus siitä että joskus kannattaa säästää niitäkin vaatteita mitä ei ole käyttänyt kolmeen vuoteen, sillä ei sitä koskaan tiedä milloin niille tulee tarvetta. Tosin tämä koskee vain sellaisia erikoisempia vaatteita joita ei ihan helposti kaupasta löydä koska tahansa.

Eilen tuli pieni postaustauko, kun me viiletettiin töiden ja dagiksen jälkeen ensin tanssiin ja sitten hakemaan mun äidille etukäteisäitienpäivälahjaa kun hän lähtee tänään kotiin, ja sitten vielä hakemaan Ottoa lentokentältä, kun hän tuli takaisin työreissulta. Nyt nautitaan tyttöjen kanssa neljästä vapaapäivästä ja suunnataan pian kaveriporukalla piknikille puistoon.

Aivan ihanaa helatorstaita kaikille <3

Sunnuntaina oli harvinainen Vappupäivä monestakin syystä. Ensinnäkin: kevään lämpimin päivä tähän mennessä, viimeisenä parina vuotena vappuna on ollut ihan jäätävn kylmää ja nyt oli niiiiin upea sää! Toiseksi, me saatiin sekä Tiaran kummitäti miehineen paikalle Jyväskylästä, että Zeldan kummisetä paikalle kahden vuoden Aasiassa reissaamisen jälkeen. Ilmassa oli siis todellakin jälleennäkemisen riemua. Me kokattiin kaikki yhdessä kunnon vappubrunssi, ja saatiinkin aika mehevä herkkupöytä aikaiseksi.

Tarjolla oli tietysti vapun henkeen itsetehtyä perunasalaattia, nakkeja ja hodareita, broileri-pekoni-salaattia hunajamelonilla, avokadolla muilla herkuilla, hedelmiä, ruisnachoja, juuressipsejä, kastikkeita, paahdettua sipulia, vege”liha”pullia, patonkia, brie-juustoa, munkkeja, simaa, prinsessaskumppaa, limuja* (*saatu blogin kautta) ja mehua. Ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi ja otettiin vielä monta kertaa lisääkin. Kaikki oli ihan superhyvää ja oli ihanaa kun yhdessä ahertamisen jälkeen sai vaan nauttia ja syödä ja höpöttää.

Kummitäti toi tytöille prinsessaskumpan ja me tytöt kilisteltiin sillä, pojat ja mun äiti joivat simaa. Neidit olivat aivan pähkinöinä omasta skumpastaan, veikkaan että tästä tulee kaikkien tulevien juhlahetkien kiva juttu. Armas-koirakin hengaili partsilla ja vilkuili kaihoisasti nakkia ja pekonia. Oli oikeasti niin rentoa ja kivaa, ja mahtavaa nähdä tyyppejä joita ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Lapsetkin ottivat yllättävän lämpimästi vastaan kummisedän, aivan kuin hän ei olisi koskaan poissa ollutkaan, vaikka olisi voinut luulla että kahden vuoden tauko ja tuuhea parta pelottavat.

Brunssailun jälkeen lähdettiin vielä leikkipuistoon ja nautittiin mielettömän upeasta säästä porukalla. En voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntuu nämä ihanan lämpimät säät! Kyllä se kesä vielä sieltä tulee. Sunnuntai ja koko viikonloppu olivat kyllä just sitä mitä tähän väliin kaivattiin. Rentoa yhdessäoloa vailla aikatauluja, aurinkoa ja ihan superisti hyvää ruokaa ja ihania ihmisiä. Näillä jaksaa tämän työviikon, ja helatorstai onkin jo vapaa taas! Mulla on rentoutuneempi fiilis kuin pitkään aikaan, ja sitä vielä edesauttaa se että ensi viikolla koittaa vihdoin meidän Mallorcan loma!

Kiitos meidän ihanille vieraille. On parasta että on sellaisia kavereita joiden kanssa voi jatkaa aina siitä mihin on jääty, oli välissä sitten tuhannet kilometrit, kaksi vuotta tai kolmen tunnin automatka.

Ihanaa alkanutta viikkoa ja toukokuuta kaikille <3