Oulun reissulla me käytiin mun äidin luona kylässä, ja nappasin itselleni vähän omia lapsuuskuvia mukaan. Mulla on tähän asti ollut vaan muutama itselläni ja ajattelin että olisi kiva jos niitä olisi vähän enemmänkin! Olen joskus aiemmin näyttänyt omia lapsuuskuviani täällä ihan muutaman, mutta se taisi olla silloin kun Tiara oli alle 1-vuotias ja Zeldaa ei vielä ollut olemassakaan. Moni teistä myös aina kommentoi, että jompikumpi tai molemmat tytöistä näyttävät ihan multa, ja ajattelin itsekin että olisi hauskaa vähän vertailla että onko meissä samaa näköä vaiko eikö ole.

Kun mun työkaveri näki tuon ylemmän kuvan, hän meinasi tukehtua kahviinsa kun kerroin että se olen minä. Hän luuli pojaksi. Suurimmassa osassa mun lapsuuskuvista mulla on päällä just jotkut tuon pikkumyyasun tyyliset vaatteet, college ja collegehousut, usein siniset tai vihreät. Ja tuo korvasta korvaan -otsatukka, ai että! Meillä oli joskus trampoliinikin kotona, vitsi mä muistan vieläkin kuinka hauskaa siinä oli pomppia!

Ylempi kuva on otettu musta ja äidistä johonkin lehteen mihin äitiä haastateltiin, en kyllä yhtään muista enää että mihin tai miksi, varmaan liittyi jotenkin äidin töihin. Alemmassa kuvassa iloinen Iina ja ihanat muumilakanat sekä muumikalenteri suoraan ysäriltä, pinkkeine niiskuneiteineen. Näissä kuvissa mä olen 3-vuotias.

Lapsena mä vielä tykkäsin kovasti hiihtää, ja hiihtelin aina mummolan pihalla edestakaisin. Mihinköhän mun hiihtoinnostus hävisi siinä tarhaiän ja ala-asteen ensimmäisen hiihtotunnin välissä? Varmaan oli liian pitkä tauko välissä. Meidän tytöt eivät ole vielä kokeilleetkaan hiihtämistä, ehkä ensi talvena kun nyt nuo lumet jo sulivat pois.

Tämä kuva on mun 7-vuotissynttäreiltä otettu, huutakaa hep jos teilläkin oli Spice Girls -vaatteet!! Mä olin super fanittaja, ja olen vieläkin vähän. Löytyi barbit ja valokuva-albumit ja kaikki maailman vaatteet ja asusteet. Piirsinkin pelkkiä spaissareita ja se leffa piti katsoa VHS:ltä vähintään kerran viikossa. Jalassa oli tietysti Tukholmasta ostetut läskipohjalenkkarit, samantyyliset kuin Spice Girlseillä. Aww!

Minä syöttötuolissa pienenä vs. Zelda syöttötuolissa pienenä. Mä kuulemma luin aina hyvin tarkasti äidin hesarit läpi syöttötuolissa. Zelda vaan hoopoili muuten vaan. Eikää, ehkä ihan pieni vauvakuume tuli kun katson tuota kuopuksen veikeää hymyä.

Minä keinuhepan selässä 1-vuotiaana vs. Zelda keinuhepan selässä yksivuotiaana. Miten musta tuntuu että mä olin tosi vakavana kaikissa mun vauvakuvissa! Tai ehkä se johtuu siitä että 90-luvulla ei voinut ottaa niin monta otosta joka kerta että olisi saanut aina hymykuvan. Toista se on nykyään kun voi räpsiä vaikka 1000 kuvaa kerralla jos kärsivällisyys riittää, filmiä se ei kuluta yhtään.

Iloinen 2-vuotias Iina vs. iloinen 2-vuotias Tiara. En nyt tiedä onko samaa näköä, mutta yhtä iloiselta me ainakin näytetään molemmat! Pakko sanoa että en kestä noita ysärivaatteita, on ne aika hulvattomia!

Mä taisin olla pienenä yhtä innostunut tanssista kuin meidän tytötkin ovat! En tosin kestä noita tossuja, ai kauhea mun jalat näyttää ihan ankan räpylöiltä!

Mun silmiin ei näissä kuvissa meissä ole juuri mitään samaa näköä tyttöjen kanssa! Mutta sitten taas kun katson muuten vaan heitä niin kyllä mä löydän omiakin piirteitä. Suurin ero meillä on varmaan silmät, tytöillä kun on isot silmät ja mulla tämmöiset semipienet. Se tekee paljon. Lapsuuskuvia on kyllä hauskaa aina katsella, eikö!

Mitä mieltä olette? Löytyykö samaa näköä? Ja keneltä kaikilta löytyi Spice Girls vaatteita? 😀 Ihanaa maanantaita tyypit!

Viime aikoina olen törmännyt netissä moneen listaukseen ”asioista joita ei kerrota synnytyksestä”. Nämä listat kuitenkin tuntuvat muistuttavan toisiaan aika paljon, huumorilla höystettyine kauhukuvineen.  Niissä on usein listattu ne kaikki asiat jotka löytyvät ensimmäisellä neuvolakäynnillä saatavista lippulappusista, vanhemmuusoppaista, vauvasivustoilta ja keskustelupalstoilta ensinäkemältä, kuten se että synnytyksessä saattaa tulla kakka, se että alapäähän laitetaan ehkä tikkejä ja se että ensisynnytys saattaa kestää päiväkausia ja synnyttäjällä ei ole välttämättä mitään kontrollia mihinkään.

Mä päätin listata ne asiat, jotka ovat myös ihan yhtä mahdollisia synnytyksessä, mutta jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle kuin ne ”asiat joita kukaan ei kerro synnyttämisestä”. Nämä ovat asioita, jotka itsestänikin olisi ollut kiva tietää mahdollisiksi etukäteen kaiken sen pelottelun vastapainoksi. Tässä tulevat ne asiat, joita mun mielestä kukaan ei OIKEASTI kerro synnytyksestä.

1. Ensisynnyttäjänkin synnytys saattaa päivien sijaan kestää vain 4 tuntia tai vähemmän,

joten jos sinusta tuntuu ihan oikeasti siltä että nyt se vauva on sieltä tulossa, niin käy ihmeessä tarkistamassa tilanne. Aina on parempi tarkastaa, kuin sitten vaikka synnyttää matkalla autoon. Matka- ja kotisynnytyksiä sattuu nimittäin yllättävän paljon. Omat synnytykseni kestivät 4,5h ja 1,5h, joista ensimmäinen perätilasynnytys.

2. Supistukset eivät ole kaikilla mitään hirvittävää tuskaa ensimmäisestä  asti.

Joillakin synnytyssupistukset eivät ole juuri kuukautiskipuja kovempia (tai edes niin kovia) ennenkuin vasta ihan loppumetreillä (tai siis sent(e)illä). Itselläni synnytys alkoi tuntumaan synnytykseltä siinä vaiheessa kun olin 8cm auki, sitä ennen olo ei ollut sen hankalampi kuin edellisinä viikkoina kun mulla oli ollut supistuksia.

3. Vauvan synnyttäminen alateitse on mahdollista vaikka lapsi on tulossa ulos pylly edellä.

Ja turvallista, mikäli lääkäri on todennut sen olevan mahdollista. Kaikki riippuu tietysti vauvan koosta ja lantion sisämitasta. (Eli se että lantiosi on ulospäin kapea ja kaikki kummastelevat ääneen miten sinusta mahtuu ulos yhtään mitään ei tarkoita että lantiosi sisämitta olisi pieni ja synnyttäminen sinulle mahdotonta). Ensisynnyttäjänä perätilasynnytyksen alateitse kokeneena voin kertoa että ei ollut yhtään sen ”pahempaa” kuin normaali alatiesynnytys. Paikalla oli vaan vähän enemmän porukkaa, lääkäriä ja lastenlääkäriä, mikä toi turvallisuudentunnetta. Eli jos vauva onkin perätilassa, ei kannata heti panikoida, niinkuin itse vähän tein kun perätilasta ensimmäisen kerran kuulin. Onneksi synnytys sitten käynnistyi niin yllättäen ja nopeasti että siinä ei ehtinyt enää tositoimissa panikoidakaan.

4. Lapsivedet saattavat mennä vasta ihan lopuksi eivätkä suinkaan ensimmäisenä, tai huomaamattomasti.

Mun ensimmäisessä synnytyksessä lapsivedet räjähtivät mm. kätilön hiuksille kun hän käski mun harjoitella ponnistamista. Ja uskokaa tai älkää, ei hävettänyt yhtään, nauratti vaan ihan hulluna sekä mua että kätilöä.

5. Ponnistaminen voi olla täysin kivutonta, jos epiduraali vaikuttaa juuri silloin.

Itse en ole tätä kokenut koska epiduraali ei koskaan ehtinyt vaikuttaa, mutta ponnistamisesta jäi silti hyvät muistot.

6. Ponnistusvaihe voi olla myös tosi nopea, eikä kestä välttämättä ikuisuutta.

Tunnen muutaman äidin jotka ovat synnyttäneet vauvansa yhdellä  tai kahdella ponnistuksella, omat ponnistusvaiheeni ovat olleet 17 ja 12 minuuttia.

7. Synnytyskipu saattaa tuntua oudoissa paikoissa, eikä suinkaan ole kaikilla samanlaista.

Jälkimmäisessä synnytyksessä mua sattui eniten pakaraan joka kramppasi ponnistaessa, ja muistan edelleen elävästi kuinka sanoin kesken ponnistamisen että ”Mua sattuu pakaraan, tää on ihan naurettavaa!!!”.

8. Synnytyksessä voi myös naurattaa,

vitsailla ja puhua höpöjä, tai sitten voi myös olla ihan hiljaista.

9. Synnytyksen jälkeen ei olo välttämättä ole suinkaan ”kuin maratonin juosseella”.

Saattaa olla että energiaa on niin paljon että vaikka lapsesi syntyy klo 23.00, sinä nukahdat ensimmäisen kerran vasta seuraavana iltana klo 23.00 kun olet tuijottanut vauvaasi koko ajan voimatta irroittaa katsetta hetkeksikään. Ja vaikka väsyttäisikin, niin uni ei välttämättä tule. Olet käynyt juuri läpi aika hitsin ison kokemuksen ja saanut syliisi uuden ihmisen, minkä johdosta pääkoppa käy aivan ylikierroksilla.

10. Synnytyksessä saattaa tapahtua jotain mistä et ole välttämättä lukenut koskaan aiemmin.

Synnytyksessä saa kysyä, jännittää, vaatia tietoa ja pyytää apua, varsinkin synnytyksessä. Se on ainutkertainen kokemus, jossa osittain kyllä menettää kontrollin. Silloin on tärkeää että pystyy luottamaan niihin henkilöihin jotka auttavat, kätilöön, lääkäriin ja puolisoon tai tukihenkilöön.

Se mitä mä haen tällä postauksella on positiivisempi suhtautuminen synnytykseen. En sano että synnytys olisi kivutonta ja vaaleanpunaista hattaraa alusta loppuun, mutta sanon vaan että ei se kaikilla ole hirveää ja kauheaa ja pelottavaa ja ällöttävääkään. Vaikka ne usein listatut asiat saattavat olla niitä yleisimpiä synnytyskokemuksia, se ei tarkoita että kaikki kokisivat synnytyksen niin. Ennen omia synnytyksiäni mä ainakin halusin lukea mahdollisimman erilaisia synnytyskokemuksia, jotta sain mahdollisimman laajan kuvan siitä mitä kaikkea voi tapahtua, en pelkkiä kauhukertomuksia joita netti on pullollaan. Jokainen synnytyskokemus on yhtä arvokas, oli se sitten millainen tahansa.

Mitä te haluaisitte kertoa synnyttämisestä, mitä yleensä ei kerrota missään?

Olen työskennellyt nykyisessä työpaikassani Jevelolla pian 11 kuukautta markkinointi-assistenttina. Nämä 11 kuukautta ovat opettaneet mulle markkinoinnista, asiakaspalvelusta, tuotekehityksestä, koruista ja startupeista (ja miljoonasta muusta asiasta) enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Jokainen päivä töissä on ollut mulle uuden oppimista, ja mä olen imenyt kaiken tiedon itseeni mitä vaan irti saan.

Olen saanut varmuutta ja vastuuta, ja oppinut käyttämään englantia lähes yhtä luontevasti kuin äidinkieltäni. Mä jopa ajattelen englanniksi työpäivien ajan, joskus muutenkin. Startupissa olen saanut tehdä monia erilaisia juttuja, ei voi sanoa yhdenkään päivän olleen toisen kanssa samanlainen. Kun yritys on pieni, jokainen saa osallistua moneen asiaan. Joskus stailaan valokuvauksia,  usein tuotan kuvallista ja kirjallista sisältöä meidän eri kanaviin ja toisinaan koordinoin sisältöyhteistöitä yhdysvaltalaisten tai eurooppalaisten bloggaajien kanssa, vain muutamia tavallisia juttuja luetellakseni. Usein tätä kaikkea samana päivänä. Olen päässyt työskentelemään omien intohimojeni parissa, valokuvauksen, kirjoittamisen ja markkinoinnin.

Olen kiitollinen siitä että mua ei alun alkaenkaan palkattu miksikään kahvinkeittäjäksi vaan olen saanut tuntea itseni tasavertaiseksi työntekijäksi jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Silti, en voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntuu että mulle on annettu mahdollisuus edetä näin pian. Tällä viikolla musta tuli assistentin sijaan Digital Content Producer & Community Specialist. Pitkä nimike johtuu siitä, että mä olen tosiaan töissä startupissa. Mun vastuualueita on hankala tiivistää kahteen tai edes kolmeen sanaan kuvaavasti, koska niitä on useampia.

Sen lisäksi että mulla on uusi hieno titteli, mä alan tekemään yhden päivän viikossa lisää töitä, mikä tarkoittaa sitä että lapset alkavat olla päiväkodissa neljä päivää viikossa. Yhden arkipäivän viikosta mä haluan edelleen pyhittää lapsille viikonloppujen lisäksi, koska mä olen niin onnekas että mulla on siihen mahdollisuus. Blogiin tämä ei tule vaikuttamaan, aion luoda sisältöä myös tänne yhtä ahkerasti kuin aiemminkin.

Parhaita asioita mitä olen tämän 11:sta kuukauden aikana oppinut on aikatauluttaminen ja etukäteen tekeminen. Siinä mä olen nykyään haka. Siinä missä ennen kirjoitin jokaisen blogini postauksen vasta juuri ennen julkaisua, mä kirjoitan nykyään aiheen muistiin aina heti kun sen keksin, ja teen postauksia valmiiksi etukäteen säännöllisesti niin usein kun pystyn. Siksi en stressaa yhtään sitä että blogille on vähän vähemmän aikaa.

Mä koen olevani ihan järjettömän onnekas, kun saan tehdä kahta työtä joista molemmista vilpittömästi nautin ihan täydellä sydämellä. En olisi koskaan ikimaailmassa voinut kuvitella että voin 24-vuotiaana kahden lapsen äitinä sanoa näin, mutta niin siinä vain kävi. Mulla on huikea vuosi tulossa, molempien töiden parissa, ja en malta odottaa mitä kaikkea pääsen kokemaan ja tekemään tulevien kuukausien aikana! Hienoa on myös se että kahdesta työstä huolimatta tässä palapelissä on edelleen iso tila lapsille, ja vähän jotain parisuhteellekin.

Kiinnostaisiko teitä muuten kurkistaa mun työviikkoon? Että pitäisin vaikka päiväkirjaa viikon ajan siitä milloin teen mitäkin töitä ja blogijuttuja? Musta olisi hauskaa nähdä itsekin ehkä että miltä se viikko paperilla näyttää, kun yleensä kaikki on vaan sellaista iloista sekamelskaa enkä jälkeenpäin edes aina tiedä missä välissä olen ehtinyt tekemään kaiken, haha!

Me nautitaan tänään ja huomenna vielä kahdesta vapaapäivästä tyttöjen kanssa ja mennään illalla kavereille syömään koko perhe. Mahtavaa torstaita kaikille <3

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Meillä on ollut ihana, rentouttava viikonloppu! Ei olla hösätty paikasta toiseen vaan ollaan otettu rennosti ja nautittu hyvästä ruuasta, lauhtuneesta ilmasta ja ystävistä. Eilen aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa tyttöjen kanssa, keiteltiin puuroa ja pestiin pyykkiä. Aamupäivällä tehtiin kunnon ulkoilureissu kun käytiin luistelemassa ja leikkipuistossa. Luistelu sujuu kerta kerralta paremmin meidän nelivuotiaalta, ja eilen oli ihanan ”lämmin” luistelusää, kun pakkasta oli perjantaisen -27:n sijaan -3 astetta.

Ei alkanut palelemaan heti varpaitakaan ja luisteltiin kaikessa rauhassa. Yllättävän vähän oli luisteluseuraa, vain pari tyyppiä kävi hetken aikaa luistelemassa meidän lisäksi. Ehkä Helsingissä on vaan niin paljon luistelukenttiä nykyään että ei ole tunkua yksittäisille kentille? Oli kyllä niin ihanaa luistella Tiaran kanssa, ja katsella samalla miten Otto ja Zelda laskivat vieressä pulkkamäkeä ja kiljuivat innoissaan.

Luistelu-puistoilu-reissun jälkeen me tehtiin viikon ruokaostokset ja tultiin kotiin kokkaamaan superhyviä uunibataatteja jotka bongasin Evelinan Kultahippu-blogista, ja jotka tehtiin siis K-Ruoka –ohjeella. Lisäksi marinoin kaveriksi itse broilerin filee ohutleikkeitä. Marinadiin laitoin yhden kokonaisen chilin, kolme valkosipulinkynttä, kokonaisen limen mehun, muutaman rkl oliiviöljyä sekä suolaa ja pippuria. Oli siis niin hyvää ruokaa että melkein valui onnenkyyneleet syödessä! Uunibataateista vaihdettiin reseptiä sillä tavalla, että lisättiin chilin kaveriksi kirsikkatomaattia ja vaihdettiin seesaminsiemenet pinjansiemeniin. Kiitos vain ihanalle Evelinalle, enpä ollut aiemmin törmännytkään tähän herkkuun!

Illalla vaan leikittiin lasten kanssa ja katsottiin My Little Ponya. Tyttöjen mentyä nukkumaan mä tein jonkin aikaa töitä, ja sitten katsottiin Oton kanssa Netflixistä Blood Diamond – veritimantti. Sehän on jo kymmenen vuotta vanha elokuva, mutta en ollut aiemmin nähnyt. Oli jotenkin tosi vaikuttava ja pysäyttävä, niinkun Leonardo Dicaprion leffat yleensäkin. Se mies ei kyllä ole tainnut tehdä yhtään huonoa elokuvaa?

Tänään ollaan pesty lisää pyykkiä, nautittu eilisistä uunibataatin jämistä, käyty moikkaamassa tyttöjen kanssa Juliaa ja Hugoa ja syöty Oton kokkaamaa mustapapukeittoa. Tuo mies on kyllä ottanut nyt missioksi jonkun ”nyt pitää saada Iina rakastamaan keittoja”. Mä en ole yhtään keittoihminen, eikä mulla koskaan tule mieleen itse tehdä niitä, mutta Otto tekee kyllä tosi hyviä keittoja! Ja jotenkin ne sopivat talveen kivasti!

Ihan paras viikonloppu mutta oli se kyllä ihan hitsin lyhyt! Jotenkin tuntuu että ei ehtinyt edes huomata kun viikonloppu oli jo ohi? Mutta onneksi on kiva viikkokin tulossa!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3