Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Lemon Juice & Glycerinen kanssa.

Lasten kanssa askarteleminen on ehkä mun oma henkilökohtainen suosikkini kaikesta, mitä yhdessä lasten kanssa voi tehdä. Tykkään kyllä askarrella ihan yksinkin, ja varsinkin näin joulun alla askartelu on erityisen lähellä mun sydäntä. En ole aina välttämättä se kaikkein taitavin askartelija, mutta nautin askartelusta ja siitä tulee hyvä fiilis.

Jouluihmisenä mulla on täällä jo joulun valmistelut täydessä vauhdissa, ja yksi tän joulun DIY-projekteja mulla on meille PERHEJOULUKALENTERI. Viime vuonna tein pariskuntajoulukalenterin – ja tehdään varmaan se(kin) tänä vuonna, mutta perhejoulukalenteri on samalla idealla, koko perhettä ilahduttava ja jouluun valmisteleva kalenteri. Perhejoulukalenterin ideat tulevat myöhemmin tänne blogin puolellekin, mutta tähän hätään kerron siis että perhejoulukalenteri sisältää jokaiselle päivälle jonkun kivan yhdessä tehtävän asian, jotka joko ovat jouluisia tai ainakin jollain tavalla liittyvät jouluun.

Siinä liimaillessa, leikkaillessa ja muutenkin käsillä tehdessä kädet joutuvat välillä koville. Puhumattakaan siitä, että askartelun lisäksi mä olen viimeiset kaksi kuukautta vaihtanut jokaisen vaipan meidän taloudessa, sillä Otolla on edelleen se jännetuppitulehdus peukalossa. Onneksi hänen käsi pääsee pian töihin lepäämään, hah. Mun kädet sen sijaan kaipaavat kipeästi hoivaa ja huolenpitoa, ihan joka päivä, sillä ne ovat kovassa käytössä. Mä rakastan tehdä käsillä, ja sen lisäksi kolmen lapsen kanssa kädet ihan oikeasti eivät lepää hetkeäkään, ennen kuin lapset ovat nukkumassa, jos silloinkaan. Usein ne vielä lasten nukkumaanmenoa naputtelevat näppäimistöä.

Käsillä tunnetaan, koetaan ja tehdään ihan uskomattoman paljon. Käsiin ja tuntemiseen liittyy paljon muistoja: se miltä tuntuu vastasyntyneen pehmeä iho kun sitä koskettaa ensimmäistä kertaa, pehmeä ja vähän kutittava villasukka jonka mummu on neulonut, kiiltävä ja kova vihkisormus ensimmäistä kertaa sormessa. Niin monet asiat joita me koetaan liittyvät käsiin, mutta harvoin sitä edes tulee ajatelleeksi arjessa, kuinka iso merkitys niillä on. Siksi niistä on tärkeää pitää hyvää huolta.

Olen esitellyt ennenkin blogissa käsien iholle tarkoitettuja hoitotuotteita, ja kertonut siitä kuinka kärsin halkeilevan kuivista käsistä talvisin. Mä saan blogin kautta paljon kosmetiikkaa testiin, ja vain murto-osa siitä päätyy tänne blogiin asti näkyville. On paljon sellaisiakin tuotteita & merkkejä, joista ei merkittävää hyötyä ole, tai ne eivät kuivu riittävän nopeasti tai tuoksuvat niin voimakkaasti, että en pysty käyttämään. Lemon Juice & Glycerine ei onneksi ole yksi niistä merkeistä, päin vastoin.

Muistan jo lapsuudesta, miten äitini, jolla aina välillä jäi hassuja mainoslauluja päähän soimaan, lauloi: ”Lemon Juice ja Glyceriiin, sitä sisältää, eikä enää karheutta käsihinne jää.” Tai jotain sinnepäin. En edes silloin tiennyt mikä merkki tai tuote oli kyseessä, tai edes sitä että laulu liittyi mainokseen, mutta toki sen hiffasin joskus vuosia myöhemmin, kun tajusin lukea minkä nimistä käsisaippuaa meillä oli lapsuudenkodissa. Hahaa sori äiti kun tämän paljastin, luet kuitenkin!

Lemon Juice & Glycerinellä on pitkät juuret ihonhoidossa, ja heidän tuotteitaan on ollut kaupoissa kymmeniä vuosia. Merkki on suomalainen klassikko, joka on nyt uudistunut, ja mä sainkin uudistuksen myötä testiin Lemon Juice & Glycerine Tehokosteuttavan Käsivoiteen erittäin kuiville käsille, sekä Lemon Juice & Glycerine Käsikuorinta -voiteen. Käsille sopivien tuotteiden lisäksi Lemon Juice & Glycerineltä löytyy jalkavoiteita sekä saippuoita. Tehokosteuttava käsivoide sisältää ihoa kosteuttavaa ja hoitavaa betaiinia ja glyseriiniä, sekä vahvistavaa sheavoita ja E-vitamiinia. Kuorinnassa taas on luomuriisirakeita, jotka hellävaraisesti kuorivat ihoa, eivätkä saastuta vesiä, toisin kuin monien muiden kuorinta-aineiden sisältämät mikromuovit.

LUKIJAKILPAILU:

Mikä on sinun lemppari käsityösi? Jaa oma suosikkisi postauksen kommenttiboksissa, ja olet mukana kahden Lemon Juice & Glycerine -tuotepaketin arvonnassa. Paketti sisältää yhden Tehokosteuttavan Käsivoiteen ja yhden Kuorinnan. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonta-aikaa on 23.11. asti ja tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. Onnea kisaan!

Mukavaa iltaa kaikille <3

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.

Nyt esittelyyn pääsee meidän perheen ”huonekalu” tai asia josta kaikkein eniten saan kyselyitä blogissa ja somekanavissa. Eli meidän lattiatyyny. Me ostettiin se elokuussa, kun jossain yhtäkkiä törmättiin siihen netissä ja se tuntui olevan kuin vastaus meidän kaikkiin toiveisiin. Se oli heräteostosten heräteostos, sillä samana päivänä kun me nähtiin sen kuva, Otto kävi jo ostamassa sellaisen. Se oli nimenomaan rakkautta ensisilmäyksellä, vähän niinkuin meidän parisuhde. Kyllä, vertasin juuri meidän parisuhdetta tyynyyn.

Lattiatyyny on iso, oikein jättimäinen. Tasainen, paksu ja mukavan pyöreä muodoltaan. Se vie ison osan lattiasta meidän olkkarissa, ihan tarkoituksella. Sen päällä on ihanaa pötkötellä, siitä voi tehdä lisäsohvan lattialle jos sen nostaa nojaamaan sohvaa/bOblesia/seinää vasten ja sen päällä kuopus nukkuu aina aamupäikkärit menestyksekkäästi. Siihen vauvan voi jättää yksin nukkumaan ja istahtaa itse sohvalle tai keittiön pöydän ääreen, koska jos vauva sattuu heräämään hän osaa tulla itse alas, tai jos hän unissaan kierähtäisi alas, olisi pudotus korkeintaan muutaman sentin, ja sekin meillä pehmeälle matolle.

Helpoiten meidän kuopus nukahtaa tissille tai kainaloon, mutta ennen lattiatyynyä en uskaltanut nukuttaa häntä niin että hän olisi voinut jäädä yksin nukkumaan sängylle tai sohvalle. Lattiatyynylle voidaan mennä aina yhdessä pötköttämään, ja sitten kun hän nukahtaa, voin helposti nousta pois, ja vieläpä niin että hän ei herää mun poistumiseen. Tiivis tyyny ei nitise eikä pompsahtele kun siitä nousee pois, vaan pysyy paikoillaan, eikä vauva huomaa että äiti on hilpaissut pois. Siinä kuopus nukkuu pitkiäkin päikkäreitä. Hätätapauksessahan iso patja menisi vielä vaikka kahden leikki-ikäisen varavuoteena, kun se on niin suuri. Lapset on monesti kysyneetkin, että saisivatko joku yö yökyläillä olkkarissa ja nukkua tuon lattiatyynyn päällä, ja aivan varmasti vielä joku kerta saavat.

Meidän lattiatyynyssä on likaa hylkivä päällinen, ja sen voi myös pestä pesukoneessa. Luonnonvärinen päällinen on ihanan tuntuinen, ja se hylkii likaa tosi hyvin. Lapset ovat mm. pitäneet sen päällä meikkistudiota mun vanhoilla meikin jämillä, ja kostealla pyyhkimällä olen saanut esim. aurinkopuuterin siitä pois helposti.  Se hylkii pukluja ja kuolaa, sekä maitoa. Sen päällä uskaltaa hyvin katsoa leffaa niin että syö samalla suklaata, vaikka lasten kanssa. Monesti lapset on siinä syöneet myös aamupalaa jos on ollut just joku hyvä jakso pikkukakkosta menossa, ja he ovat halunneet katsoa sen samalla kun ovat syöneet.

Tyyny on toiminut Oton pelituolina, lasten päiväsänkynä, Vain Elämää -studiona ja sitä vasten kuopus opetteli myös ekoja kertoja seisomaan, kun se oli sopivan pehmeä ja matala.

Vaikka se vie ison tilan meidän olkkarista, se on ihana juuri siksi. Vauvan kanssa leikitään aina lattialla, ja on kivaa että lattiatasolla on mukava paikka istuskella. Tyyny ei suuresta koostaan huolimatta ole ikinä tiellä, koska sitä käyttää aina joku. Hyvin harvoin se on tyhjillään, jos me ollaan kotona.

Se on yksinkertaisesti niin loistava hankinta, että suosittelen tätä jokaiselle vauvaperheelle joka viihtyy lattialla, ja ihan kaikille muillekin. Tämä on varmaan kaikista ”vauva”hankinnoista eniten meillä arjessa käytössä oleva jos ei turvaistuinta lasketa. Eikä se edes alunperin ollut mikään vauvahankinta, vaan koko perheen yhteinen juttu. Tällä on ollut paljon suurempi merkitys arkeen, kuin sitterillä, kehdolla tai leikkimatolla, vaikka hinta on suunnilleen sama, ja käyttöikäkin on huomattavasti pidempi, ehkä ikuinen? Meidän tyyny on ostettu Ikeasta, mutta isoja ja ihania lattiatyynyjä on myynnissä muuallakin, ja helppohan tällainen on vaikka väkertää itse jos löytyy vaan ompelukone.

Mikä on ollut teillä sellainen yllättävä arjen helpottaja? Nyt saa laittaa kaikki vinkit kehiin, sillä lattiatyyny ei ainakaan itsellä olisi tullut mieleen, ja varmasti on muitakin sellaisia ei-niin-ilmiselviä arkea helpottavia juttuja!

Sinne meni sekin seitsemäs Isänpäivä, ja uusi viikko on alkanut. Meidän viikonloppu sujui melko rauhallisissa tunnelmissa yhdessäolon ja ruuan äärellä. Lauantaina toinen tytöistä pääsi kummitätinsä kanssa käymään Eläinmessuilla ja oli aivan fiiliksissä siitä. Toisen kanssa taas järkättiin kivaa ohjelmaa kotona. Eilen vietettiin yhdessä Isänpäivää ensin kotona aamiaisella herkutellen, ja iltapäivällä Oton perheen luona. Lapset auttoivat aamiaisen valmistelussa into piukassa ja meillä oli niin kivaa, kun yhdessä kokkailtiin ja katettiin pöytää, ja kiherrettiin isänpäivälahjoista, että mitähän se isi niistä tykkää.

Taktinen päätös siirtää karkkipäivä perjantaille oli muuten loistava, ja tehdään niin varmaan jatkossakin. Jotenkin se lauantai on jämähtänyt omasta lapsuudesta ajatuksiin, mutta perjantai toimii meidän perheelle paremmin. Perjantaina takana on koko arkiviikko, ja ilta kuluu muutenkin lähinnä rennosti ottaessa: silloin voi hyvin pötkötellä sohvalla ja katsoa leffaa karkkipussin kanssa. Lauantaisin yleensä touhutaan enemmän ja ulkoillaan pitkään, ja yleensä leffalle ei ole sopivaa hetkeä kuin vasta myöhään illalla, muuten se katkaisee kummallisesti päivän puuhat. Eli jatkossa karkkipäivä perjantaisin, tämä sopii lapsillekin loistavasti kun he saavat karkkipäivän ”aikaisemmin”, hah. Milloin teillä vietetään karkki- tai herkkupäivää, vai vietetäänkö?

Karkkipäivästä isänpäivään, vikka mulla ei omaa isää olekaan, on kiva että nykyään saan viettää Isänpäivää Oton kanssa, ja Oton perheen luona. Ja tietysti soittaa omalle papalleni myös. Mukavia arkea piristäviä juhlapäiviä ei ole koskaan liikaa, ja on kivaa että Isänpäivä on saanut merkityksen munkin elämässä oman perheen myötä. Me ollaan tosi perhekeskeisiä, ja on myös kivaa kun voi viettää aikaa isolla perheporukalla yhdessä.

Viikonloppuna aloitettiin pikkuhiljaa jo joulun valmistelut, vaikka tänä vuonna meillä ei ole edes aavistustakaan missä joulua vietetään ja miten. Mutta eiköhän nekin ajatukset tästä kirkastu. Muutama lahja on jo ostettu, kun sattui olemaan hyviä tarjouksia parista jutusta, mitä lapset ovat joulupukilta toivoneet. Molemmat kirjoittivat jo viikko sitten pukille, ja aika paljon samoja toiveita löytyi tällä kertaa. Saa nähdä miten tehdään niiden kanssa, miten teillä on toimittu jos on ollut samoja toiveita lapsilla paljon? Lahjatoiveita ja vinkkejä on tulossa blogin joulukalenteriin tänäkin vuonna, joten kerron niistä sitten siellä lisää!

Joulukalenteri starttaa tosiaankin taas joulukuun alussa, ja mulla on 20/24 luukusta lyötynä lukkoon, mutta muutaman luukun verran on vielä varaa toiveille. Eli jos toivotte jotain erityistä joulukalenteriin tänä vuonna, niin kertokaa ihmeessä. Joulukalenteri noudattaa tänäkin vuonna samaa linjaa kuin aiemmin, eli sieltä tulee löytymään jouluruokaohjeita, lahjavinkkejä, joulukoristeita, jouluun liittyviä ajatuksia & mielipiteitä, diy-vinkkejä ja muuta. Se on järjestyksessään jo blogin viides vuosittainen joulukalenteri, aika monta luukkua on siis rustattu joulusta, WAU! Mutta mä rakastan joulua, ja ei todellakaan lopu ideat kesken vaikka tänä vuonna tuleekin täyteen 120 kirjoitettua luukkua joulujuttuja.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille ja jakakaa ihmeessä ajatuksianne karkkipäivästä, lahjatoiveista ja joulukalenteritoiveista!

Seitsemäs Isänpäivä, ihan oikeasti. Me ollaan oltu perhe jo niin pitkään, että Otto juhlii tänään seitsemättä Isänpäiväänsä. Ihan hullua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen Isänpäivän marraskuussa 2011, kun meidän esikoinen oli kuusiviikkoinen, ja Isänpäivää edeltänyt yö oli surkein, mitä oltiin siihenastisessa vauva-arjessa ehditty kokemaan.

Muistan kuinka väsäsin Otolle munakokkelista sydämen jonka reunustin pekonilla, ja samaan aikaan viihdytin väsynyttä ja itkuista vauvaa, ja koitin itse pysyä hereillä, kolmen pätkissä nukutun tunnin yöunilla. Se oli yksi niistä yhden käden sormilla laskettavasta huonosti nukutusta yöstä, joita esikoisella oli vauvavuonna. Vähänpä silloin tiesin nukkumisesta, tai lähinnä siitä millaista on kun ei saa nukkua, yleensä me nimittäin nukuttiin loistavasti. Kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin olen kokenut kyllä kaikki mahdolliset nukkumisen ja nukkumattomuuden skaalat joita maailmasta löytyy. Ja olen saanut kulkea tämän matkan parhaan kumppanin kanssa.

Otto on ollut aina läsnä ja rakastanut meidän lapsia niin täysillä kuin vaan on mahdollista. Kun katson kuuden vuoden takaisia kuvia nuoresta isästä, pörrötukassa ja aamupöhnässä, mä näen juuri saman rakkauden, joka hänen silmissään paistaa tänäkin päivänä kun hän katsoo meidän lapsia. Silmien alla tosin näkyy muutama ryppy enemmän, kuin kuusi vuotta sitten, naururyppyjä vain. Hän on kasvanut niin mielettömän upeaksi isäksi, että mua itkettää kun kirjoitan tätä.

Vaikka hän on aina ollut läsnä, ja tehnyt enemmän kuin parhaansa, tämä tämän vuoden yhteinen aika, Oton vanhempainvapaa, on kasvattanut Ottoa isänä ihan hurjasti. Hän on todellakin omistautunut aina lapsilleen kun on voinut, mutta ennen tätä vapaata hän on ollut aina arjessa vähintään ne viisi päivää viikosta kiinni töissä, ja viettänyt lasten kanssa vain ne isien keskimääräiset 4h14min vuorokaudessa, ja tietysti lomat. Vanhempainvapaa on tuonut aivan uudenlaista syvyyttä siihen isyyteen, ja ymmärrystä myös perus arjen pyörittämisestä.

Musta on ihan mahtavaa katsoa Ottoa meidän tyttöjen kanssa, ja välillä mä oikeasti vaan pysähdyn katsomaan, miten hellä ja turvallinen ja rakastava hän on. Miten he hassuttelevat ja leikkivät yhdessä, ja miten hän keskittyy siihen mitä he yhdessä tekevät. Otto rakastaa opettaa lapsille uusia asioita, ja hän omaa sellaisen sopivan rauhallisen asenteen siihen opettamiseen. Usein Otto ja tytöt pelaavat yhdessä, tai rakentavat legoilla. Hän on saanut meidän lapset ihastumaan Star Warsiin, Super Marioon, supersankareihin ja autoihin. Hän leikkii silti ihan yhtä sulavasti barbeilla ja nukeilla, kuin valomiekoillakin. Tosin barbieleikeissä meillä on mukana Hulk, Thor, Captain America ja Iron Man, ja Hulk on nimetty tyttöjen toimesta Otoksi.

Otto on luonteva isä, ollut alusta asti. Hän jotenkin sujahti siihen vanhemman rooliin niin helposti, ehkä jopa muakin helpommin. Hän on aina osannut höpötellä pienille vauvoille ja isommillekin mukeloille, ja ollut rauhallinen. Vaikka Otto ei ikinä ole ollut sellainen kasvatusoppaita kahlaava vanhempi, kuten minä joskus olen, hän on aina ollut avoin mun ehdotuksille. Hän ei ole jämähtänyt mihinkään kangistuneisiin kasvatuskäsityksiin, tai pahempaa: ollut välinpitämätön. Päin vastoin. Hän haluaa ja yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin mahdollista, ja kokeilee mielellään myös uutta. Hän ei ikinä pidä mun toiveita hölmöinä tai ole kieltäytynyt kokeilemasta.

Koska mulla ei ole omaa isää, en ennen Ottoa oikein edes tiennyt millaista isää lapsilleni toivoisin. En ollut koskaan ajatellut asiaa – millainen isän pitäisi olla, ennen kun tulin raskaaksi. Mutta tiedän, että Otto on parempi isä kuin koskaan olisin osannut toivoa tai odottaa. Meillä on ihan oikeasti täysin tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus meidän perheessä. Toki toinen tekee joitain asioita enemmän kuin toinen, mutta silti kumpi tahansa kelpaa mihin tahansa, paitsi Otto imetykseen ja minä auton rattiin. Ja nekin asiat ovat ehkä muutettavissa: no okei, Otto ei varmaan kykene imettämään ikinä, mutta toisaalta, en mäkään ikuisesti aio imettää. Ja auton rattiin toivon uskaltavani vielä tämän vuosisadan puolella. Ehkä joskus 50 vuoden päästä autot on niin helppoja että lähden autokouluun opettelemaan eläkepäivien ratoksi.

Tämä syksy on ollut meille molemmille tunteellinen ja rankka, ja laittanut asioita ihan uuteen perspektiiviin läheisten menettämisen myötä. Tärkeimpänä niistä se, että tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Ja tiedän, että ihan samalla tavalla, Otto luottaa että mä olisin juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin nytkin olen. Me jaetaan samat arvot, ja pidetään samoja asioita tärkeänä.

Tiedän, että Otto ei unohtaisi halia tyttöjä, eikä sanoa että rakastaa. Ja hän lukisi iltasadun joka ilta. Hän vastaisi lasten kysymyksiin, ja muistaisi aina kannustaa tavoittelemaan unelmiaan. Hän veisi heidät mökille, ja Ouluun mun sukulaisille, ja pitäisi huolen että he saavat harrastaa. Hän hassuttelisi, pöristelisi, kertoisi tyhmiä isivitsejä ja olisi ottamassa kiinni jo ennen kuin kuopus ehtii kaatua. Hän juttelisi vaikeistakin asioista, eikä koskaan olisi tunteeton. Hän lämmittäisi saunan joka lauantai, ja laittaisi kylpyyn vähän liikaa kylpyvaahtoa. Hän pitäisi huolen, että meidän lapsia kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja että he itse kohtelevat kaikkia hyvin. Hän tekisi joulusta taianomaisen, tai ainakin yrittäisi parhaansa. Aina ja kaikessa. Koska sellainen hän on. Maailman paras isi.

Jos lapsilta kysyy, miksi isi on maailman paras isi, saa aika ihania vastauksia.

”Meidän isi on maailman paras isi siksi, koska se osti ton harmaan lattiatyynyn ja me voidaan tehdä sen päälle perhekasa.”

”Parasta on että isi lukee aina meille iltasadun joka ilta, ja isi tietää kaiken.”

”Ishi!” *maailman levein kaksihampainen hymy*

Voin yhtyä kaikkiin näihin kolmeen vastaukseen. Maailman parasta isänpäivää vielä kerran Otolle <3