Viime perjantaina oli meidän tulevan ekaluokkalaisen viimeinen eskaripäivä, ja torstaina oli viisivuotiaan viimeinen dagispäivä ennen kymmenen viikon kesälomaa. Ja ai että me ollaan nautittu, me ollaan nautittu niin paljon. Ei olla edes tehty mitään ihmeellistä kesäpuuhaa, ja nämä pari viikkoa ennen Oton loman alkua ovat vielä melko toiminnan & työn täyteisiä. Mutta jo se fiilis, että ei ole illalla kiire laittaa lapsia nukkumaan, vaan voi lähteä vaikka leikkipuistoon vielä seiskalta, on niin parasta. Kesäloma ja vapaus on niin best!

Eikä mun mielestä loma ole välttämättä pelkkä konkreettinen vapaa, vaan mulle se on enemmänkin mielentila. Tämä on varmasti seurausta yrittäjyydestä: kun ei niitä ”oikeita” lomia juuri koskaan ole, on loman merkitys muuttanut muotoaan. Nykyään loma on silloin kun muulla perheellä (tai vaan lapsilla) on loma, ja sitten se konkreettinen loma on se pieni harvinainen herkku silloin tällöin, joka tuntuu ajatuksena jo niin utopistiselta, että sitä ei oikein edes osaa kaivata.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tulisi nauttimaan varmasti ihan uskomattoman paljon siitä viikosta, joka me Kreikassa vietetään, ja jonka aikana en voi avata konetta kertaakaan, koska en ota sitä mukaan. Tuntuu hassulta ajatella, että se on yli kahteen vuoteen ensimmäinen kerta, kun en avaa konetta viikkoon. Tiedän myös jo valmiiksi, että vaikka tulen nauttimaan vapaudesta, tulen myös kaipaamaan naputtelua. Tämä blogi on niin syvällä mussa, että sitä alkaa kaivata jo parin päivän jälkeen. Ja hyvä niin. Se, että saa itse päättää työajoista, työn määrästä ja työn sisällöstä, ja tehdä sitä mitä rakastaa, on suuri etuoikeus. Sen rinnalla on ihan pikkujuttu luopua niistä palkansaajan lakisääteisistä lomista.

Lasten ollessa lomalla ihaninta on spontaanius ja kiireettömyys. Se, että ei joka päivä ole tiettyjä aikoja milloin jonkun pitää olla jossain, on ihanaa. Vaikka Otolla on töitä vielä pari viikkoa ennen lomaa, niin hän voi tehdä niitä etänä tai liukuvilla työajoilla, ja vaikka mulla on töitä niin mä voin tehdä ne täysin omilla ehdoillani. Kukaan ei määrää, että lapsen x pitää olla paikassa x kellonaikaan x joka arkipäivä. On niin ihanaa, kun voi ihan tavallisena tiistaina paistaa banaanilettuja aamupalaksi ison kasan, vaikka siinä kestää tunti. On ihanaa, kun ei tarvitse pakata joka ilta reppuja valmiiksi, ja voi lukea vielä toisen tai kolmannenkin iltasadun, jos lapset niin haluavat.

Tänäänkin ollaan nukuttu aamulla puoli kahdeksaan koko perhe (voitto!), lapsilla on ollut esikoisen tuleva luokkakaveri kylässä, mä olen käynyt pari tuntia työtapaamisessa, iltapäivällä laitettiin rauhassa ruokaa ja käytiin leikkipuistossa vielä seitsemän jälkeen illalla. Siellä oli ihanan rauhallista. Tänään aiotaan katsoa Oton kanssa Netflixistä Happya just niin monta jaksoa kuin tekee mieli, eikä tuijoteta kellosta, että klo 23 on pakko mennä nukkumaan. Ei ole, nyt on kesä!

Meillä on seuraavan viikon sisään tiedossa vaikka mitä kivaa, mutta kaikkein eniten me taidetaan odottaa lauantain Marcuksen & Martinuksen keikkaa tyttöjen kanssa! Siitä tulee niiiiiiiin siistiä, enää kolme yötä. Huomenna pitääkin pestä muuten Marcus & Martinus -vaatteet tytöille, että saavat ne sitten lauantaina päälle. Tätä on odotettu niin pitkään, ja tiedän että meillä tulee olemaan kolmestaan niin hauskaa siellä. Mun isot tytöt! Ihanaa iltaa kaikille <3 

Aina välillä tulee vastaan trendejä, joihin ihastuminen ottaa mulla vähän pidemmän aikaa. Yksi tällainen trendi on ollut culottes-housut. Mä olin aikanaan niitä tyyppejä, jotka alkoivat käyttää pillifarkkuja jo silloin, kun niitä ei edes saanut Suomen kaupoista. Ostin ekat pillifarkut 12-vuotiaana Tukholmasta. Kun mä puin ne kouluun, niitä ihmeteltiin ja niille vähän hihiteltiin, olihan vuosi 2003 vielä bootcutien kulta-aikaa. Olen aina rakastanut kapeita lahkeita, ja sitä, miten ne korostavat mun pitkiä jalkoja. Seiska- ja kasiluokalla pillejä alkoi vähitellen ilmestyä kaikille muillekin, enkä enää ollut niin outo omissani.

Pointti oli kuitenkin se, että kapeat lahkeet on aina ollut enemmän mun juttu. Vaikka leveät lahkeet ovat jo pitkään tehneet uutta tulemista, mä olen pysytellyt pilleissä. Ostin ensimmäiset culottes-pökät jo viime kesänä, mutta ne jäivät silloin melko vähälle käytölle. Tänä kesänä olen kuitenkin jotenkin löytänyt ne. Se voi olla, että viime kesänä mun kroppa ei tuntunut hyvältä culottesien kanssa, jotenkin ne tuntuivat leventävän mua ihan mahdottomasti (omasta mielestäni). Tänä kesänä culottesit ovat päässeet mun jalkaan jo monta kertaa, ennen kaikkea siksi, että ne ovat niin mukavat. Kuumilla hellesäillä ne ovat olleet ihanan ilmava vaihtoehto silloin, kun on halunnut kuitenkin shortsia pidemmät lahkeet jalkaan.

Tämä asu oli mulla päällä eräissä työhön liittyvissä kuvauksissa viime viikolla. Mulla oli silloin lyhyt, harmaa tukka, koska haalistin sitä blondausta varten. Olin tukkani suhteen hieman epävarma, mutta tämä asu tuntui tosi hyvältä ja omalta. Hiukset laitoin simppelisti kiinni taakse, jolloin koin että ne eivät kiinnittäneet niin paljoa huomiota. Käytiin nappaamassa kuvat työjutun jälkeen Oton kanssa Roihuvuoren japanilaistyylisen puutarhan portailla. Se on ihana kuvauspaikka, jonne on meiltä nopea mennä.

Mä rakastan värikkäitä jugend-taloja ja ihania keskustan kujia, ja haluaisin usein niitä kuvieni taustalle, niin kuin monilla upeilla muotibloggaajilla on. Meiltä kotoa on kuitenkin pitkä matka lähteä keskustaan ottamaan kuvia, ja usein silloin kun siellä on, ei kuvaukselle ole sopivaa hetkeä. Siksi mä olen ”joutunut” etsimään vaihtoehtoisia kuvauslokaatioita. Toisaalta, nämä idän puutarhat, puistot, venesatamat ja muut ympäristöt ovat enemmän sitä meidän tämänhetkistä elämää, kuin ne upeat jugend-talot. Ja upeitahan ne nämäkin ovat! Toki meidän elämä on joskus niitä jugend-talojakin, ja paljon vietetään keskustassa aikaa, mutta täällä luonnon keskellä on kuitenkin meidän koti. Ja miksi mun pitäisi tehdä kaikki samalla tavalla kuin muut? En tiedä. Eihän missään lue, että asukuvat eivät voi olla upeita ilman citytunnelmaa.

Mä huomasin, että tämä on tämän kevään kymmenes asu, jonka esittelen blogissa. Vasta kymmenes! Olen ehdottomasti petrannut viime vuodesta, mutta tahti on kuitenkin huomattavasti hitaampi, kuin joskus ennen. Koen vieläkin vissiä itsekriittisyyttä asujen, kuvien ja ulkonäön suhteen, vaikka haluaisin ottaa rennommin. Mutta ehkä tämä kesä ja lämpö nyt kannustavat mua esittelemään taas asuja useamminkin.

Tämä on muuten sama paita, joka mulla oli päällä myös maaliskuussa esitellyssä asussa! Tämä paita sopii moneen tilanteeseen, ja rennot raitapaidat on olleet yksiä tämän kevään suosikkivaatteita ehdottomasti. Niissä voi hyvin imettää, ja ne sopivat niin farkkujen kuin hameiden ja culottesienkin kanssa. Nyt kun ei ole enää violettia tukkaa, on punainen väri entistäkin helpompi käyttää. Vaikka käytin sitä myös violetin tukan kanssa, on se huomattavasti parempi ja raikkaampi vaalean tukan kanssa mun mielestä.

Paita Gina Tricot | Housut Zara | Laukku Rebecca Minkoff | Laukkukoru Coach | Kengät Flattered (saatu) | Korvakorut H&M | Aurinkolasit H&M |

Olin melko kriittinen näistä kuvista ensin, ja kamerasta niitä katsoessani ajattelin, että ei näitä voi julkaista. Nyt kun katson niitä uudelleen mietin, että miksi ihmeessä ei olisi voinut. Tältä mä näytin, ja se on ihan fine! Vaikka olen luvannut itselleni, että olen rohkeammin oma itseni, taistelen silti melkein joka kerta asupostausta tehdessäni näiden samojen ajatusten kanssa. Mutta mitä enemmän sanon niitä ääneen, sitä hölmömmältä ne tuntuvat. Jatkan siis edelleen asujen jakamista, ja rohkaistun toivottavasti joka kerta edes himpun verran lisää. Ehkä vielä joku kaunis päivä olen yhtä varma pukeutuja, kuin vielä pari vuotta sitten olin.

*Salon Pepe Åhman on blogini pitkäaikainen yhteistyökumppani, ja hiukset on laitettu bloginäkyvyyttä vastaan. Pidennykset saatu BP-Hairilta. 

Siitä on vain kuukausi, kun viimeksi kävin Raisalla Mikonkadun Salon Pepe Åhmanilla laittamassa violetin tukan freesimmäksi. Rakastin freesattua pastellista sävyä, ja violetti tukka tuntui niin omalta (ja tuntuisi edelleen). Sävytyksestä meni kuitenkin vain muutama päivä, kun super-helteet yllättivät meidät suomalaiset. Myös mun pidennetty pastellivioletti tukkani yllättyi, ja yllätti minut. Pastellivioletti sävy hävisi samantien, kun kuuma aurinko alkoi paahtaa. Pidennykset olivat violetit enää niistä kohdista, mistä omat hiukseni peittivät ne, ja muuten ne olivat aivan harmaat. Sävytin ne kerran uudelleen, mutta ne haalistuivat jo muutaman aurinkoisen tunnin aikana takaisin harmaaksi.

Koska mulla ei kertakaikkiaan riitä aika pidennysten sävyttelyyn joka päivä, tai edes joka viikko, päätin laittaa ihanan pastellivärin ainakin kesän ajaksi tauolle. En halua kulkea koko kesää tukka peitettynä auringolta, vaan haluan, että voin olla huolettomasti tukkani kanssa, oli sää mikä hyvänsä. Siksi päätin palata ainakin kesän ajaksi takaisin vaaleaan tukkaan, joka tuntuu pastellivioletin jälkeen kaikkein eniten mun itseni näköiseltä.

Heti kun kampaamo-aika oli varattu, lakkasin sävyttämästä omaa tukkaani suihkussa, ja annoin violetin haalistua. Viikon ajan olin puolipitkällä haalistuneen violetilla tukalla (koska pidennykset ei enää sopineet yhtään sen kanssa yhteen), jota pidin lähinnä nutturalla. Sain kuitenkin viikossa tosi hyvin väriä haalistettua pois, ja Raisan oli helppo raidoittaa mun oma tukka vaaleaksi, ja vain taittaa sävyä aavistuksen verran viileämpään suuntaan.

Sain BP-Hairilta uudet samanlaiset Multiway-pidennykset, jotka laitettiin ekallakin kerralla. Haalistuneet pastellipidennykset on edelleen tosi hyvässä kunnossa, ja säästinkin ne sitä varten, että jos palaan vielä syksyllä tai talvella violettiin. Niitä ei olisi voinut vaalentaa blondeiksi ilman, että hyvä kunto kärsii hurjasti, ja siksi päädyttiin nyt tällaiseen ratkaisuun. Mutta oikeastaan tämä on tosi hyvä, nämä vaaleat voi olla mun kesäpidennykset ja pastelliset voi olla sitten talvipidennykset.

Näitä uusia pidennyksiä leikattiin vain aavistuksen paremmin omaan päähän sulautuvaksi, mutta jätettiin ne tosi pitkäksi, koska halusin pitkän ja ihanan boho-kesätukan. Tämä vaalea on kyllä ihanan raikas ja niin HELPPO. On kyllä niin iisiä, kun suihkussa voi taas käydä viidessä minuutissa, eikä tarvitse odotella, että sävyttävä hoitoaine sävyttää tukkaa. Värjäyksessä ja sävytyksessä oli tietysti mukana Olaplex, sillä ilman sitä mun tukka ei kestäisi vaalennusta edes enää. Nyt se on tosi hyvässä kunnossa, ja ihanan pehmeä, eikä katkeile.

Parasta vaaleassa tukassa on helppouden lisäksi neutraalius! Ihanaa kun nyt ei tarvitse miettiä pukeutumista ollenkaan hiusten kannalta, vaan kaikki värit sopii hyvin yhteen tämän kuontalon kanssa. Ja sama meikissä, nyt voin hyvin käyttää ihan minkä väristä huulipunaa tahansa, eikä se riitele tukan kanssa. Kesällä on ihanaa käyttää paljon kirkkaita värejä, ja olenkin ihan fiiliksissä näistä lisääntyneistä mahdollisuuksista.

Violetti on niin hauska ja ihana ja mun lemppari, mutta on tässä blondissakin omat hyvät puolensa. Kesällä huolettomuus vie ehdottomasti voiton, katsotaan sitten syksyllä uudelleen, että mitä teen tukalle, vai teenkö mitään. Näillä mennään toistaiseksi!

Tässä vielä heti Raisan laittamana perjantaina:

Ja tässä lauantain häistä Turussa Hair Mondossa tehty kaason kampaus:

ALEKOODIT SALON PEPE ÅHMANILLE VOIMASSA VIELÄ TÄMÄN KUUN LOPPUUN:

OLAPLEX: Saatte Olaplex-käsittelyn hiusten värin ja leikkauksen yhteydessä hintaan 10€ Salon Pepe Åhmaneissa (normaalisti 35€), eli jos aiemmin on tuntunut liian suurelta tuo Olaplexin hinta käytettäväksi palvelun yhteydessä, niin nyt kannattaa kokeilla kuinka suuren eron se tekee käsittelyyn. Mä olen aika varma, että sen jälkeen ei enää koskaan tee mieli käsitellä hiuksia ilman sitä. LIVING PROOF: Saatte myös 20% alennusta Living Proofin tuotteista Salon Pepe Åhmanin kampaamoissa kesäkuun loppuun asti. Molemmat alennukset saatte mainitsemalla lukeneenne alennuksesta täältä mun blogista. Ajanvaraukseen pääsette suoraan TÄSTÄ.

Blondi vai violetti, kumpi on teidän mielestä parempi mun tukkaan?

Maaret Kallio haastatteli viittä tunnettua suomalaista HS:n jutussa, ja kysyi heiltä, mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen, mitä he toivovat, että olisivat tienneet silloin. Siitä syntyi ilmiö #olisinpatiennyt, johon itsekin nyt otan osaa. Aihe on lähellä sydäntä, koska teinivuosiin liittyvät mun elämän kaikkein suurimmat vastoinkäymiset ja opettavaisimmat kokemukset.

Olisinpa tiennyt nuorena, että mäkin saan sanoa ei, eikä se tee musta yhtään huonompaa tai vähemmän kilttiä. Olisinpa tiennyt, että mun ei tarvitse jaksaa yksin kantaa aikuisen vastuuta, vaan se on aikuisten tehtävä. Olisinpa tiennyt 14-vuotiaana, että mun ei tarvitse yhdessä yössä muuttua tyttärestä äidiksi omalle äidilleni. Tietäisinpä sen nytkin. Se on jotain, mitä en osaa enkä tiedä vieläkään. Kun on vaihtanut rooleja äitinsä kanssa vasten tahtoaan puoli elämää sitten, ja huolehtinut ja ollut huolissaan vuosikaudet, on vaikeaa päästää irti ja luottaa, että kyllä se äiti pärjää.

Olisinpa tiennyt silloin, että äiti selviää aivoinfarktista, keuhkoveritulpista ja kaikista niistä seuranneista vastoinkäymisistä. Jos olisin tiennyt, olisin voinut hengähtää, ja päästää irti pelosta edes joskus, edes hetkeksi. Olisin voinut olla rippileirillä tekstaamatta äidille joka välissä vain tarkistaakseni, että äiti ei ole kuollut. Olisin ehkä säästynyt niiltä helpotuksen kyyneleiltä, joita itkin autossa, kun äiti tuli rippileirille vanhempien vierailuiltana, ja sain varmistuksen sille, että hän on ihan voimissaan. Olisinpa tiennyt että hän vielä joskus nousee masennuksesta, ja alkaa taas nauttia elämästä ja hymyillä.

Olisinpa tiennyt, että mä olen arvokas omana itsenäni, ja mun ei tarvitse suostua asioihin mitä en halua tehdä. Olisinpa tiennyt, että kenelläkään ei ole oikeutta satuttaa mua, tai tehdä mulle asioita, joita en halua mulle tehtävän. Olisinpa tiennyt, että mulla on oikeus päättää itse mun omasta kehosta, aina.

Olisinpa tiennyt, että kaikki kyllä järjestyy. Se olisi antanut toivoa. Toisaalta, olisinko tässä ilman sitä sisua, jota kaivoin jostain, kun tuntui, että mikään ei järjesty ikinä, ja asioille on pakko tehdä jotain. En ehkä olisi. En siis toivo, että olisin ollut vähemmän jääräpäinen, enkä toivo, että olisin tiennyt miten upean miehen ja perheen ja uran joskus voin saada. Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt niin kovasti töitä kaiken eteen. En ehkä olisi oppinut arvostamaan kaikkea sitä, mitä nyt osaan arvostaa. En olisi ehkä oppinut nauttimaan niistä pienistä ilon aiheista ja onnistumisista, joita elämä tarjoaa joka päivä.

Ne kaikki asiat, joita toivon, että olisin tiennyt, on niitä asioita, joita opetan mun omille lapsille. Tiedän myös kokemuksesta, että he eivät ehkä tule oppimaan ainakaan niitä kaikkia siitä huolimatta, että yritän opettaa. Kaiken sairauden keskellä mun äiti opetti mulle, että mä olen hyvä ja arvokas juuri omana itsenäni, ja mulla on oikeus sanoa ei. En silti oppinut sitä, koska teini-ikä. ja epävarmuus. Voiko joku oikeasti sanoa, että olisi tajunnut sen jo teini-iässä? Jos voi, niin hullut propsit hänelle. Lohdutuksen sanana kuitenkin, että suurin osa meistä oppii sen joskus, vaikka siihen menisikin aikaa. Toivon silti, että omat lapseni oppivat sen aiemmin kuin minä.

Mä toivon, että meidän lapset eivät koskaan tule kohtaamaan niin surullisia asioita teini-iässä, kuin oman vanhemman sairastuminen tai menettäminen. Yhä edelleen, mun pahin pelko on, että he joutuisivat samaan tilanteeseen, jossa me ollaan Oton kanssa molemmat oltu. Toinen on menettänyt vanhempansa nuorena, ja toinen on ollut hyvin lähellä menettää. Näitä pelkoja ja hetkiä mä toivon, että he eivät koskaan joudu kokemaan, niin kuin me ollaan jouduttu.

Kun mä katson tätä aikaa taaksepäin 15 vuoden kuluttua, mä toivon, että voisin sanoa itselleni: Olisinpa tiennyt, että saadaan elää terveenä ja onnellisena, ja selvitään kaikista vastoinkäymisistä yhdessä, mitä eteen tulee. Koska en voi vielä, ei auta kuin toivoa parasta, ja rakastaa täysillä joka päivä.

PS: Olisinpa tiennyt, että ei kannata tehdä seitsemää markettivärinpoistoa kuudessa päivässä, se polttaa tukan kahden sentin mittaiseksi.

Heräsin: Ekan kerran 5.45 kun taapero huuteli sängystään ”Kukku, kukku. Äiti, Äiti. Kukku, Kukku. Äiti, äiti. Titaaaaa” eli syliin, äiti, vettä. Raukka siellä ihan hikisenä, vaikka nukkuu vaippasillaan peiton päällä ja ikkuna auki. Meidän yläkerta on ihan sauna, ja se on ainoa miinus näissä mielettömissä keleissä. Taapero herää kuumuuteen joka aamu. Eilen hän onneksi jatkoi uniaan vielä puoli tuntia juotuaan ison mukillisen vettä kerralla. Noustiin siis ylös klo 6.15.

Söin aamiaiseksi: Kaksi karjalanpiirakkaa ja Plantin meloni-kaura-kurkku-smoothien, joka oli yllättävän hyvää. Mulla on joku kurkkukausi menossa, tykkään kaikista kurkkujuomista (ja syön muutenkin paljon kurkkua).

Liikuin: Kaverini Jennin kanssa käytiin kahden tunnin vaunulenkillä ja leikkipuistossa lasten kanssa. Oli mahtavaa viettää aikaa ja höpötellä, ja asutaan Jennin kanssa sen verran lähekkäin, että lenkkitreffit voi sopia vaikka puolen tunnin varoitusajalla (parasta). Extempore lenkit on ihan best, varsinkin näillä säillä!

Huokaisin ihastuksesta: kun sain viestin, että yksi työjuttu jota on pitkään neuvoteltu, on viimein varmistunut. Tämä on sellainen juttu, jota odotan ihan superisti!

Söin lounaaksi: Uutta taco-subia flatbread-leivällä. Maistoin sitä viime viikolla eka kertaa, ja mainoksen nähdessäni tänään alkoi tekemään uudestaan mieli sitä.

Hymyilytti: Kun kuopus ”heräsi” päiväunilta vaunuista, ja tuli jatkamaan unia äidin syliin…kahdeksi tunniksi. Voin kertoa että oltiin pikkuisen hikisiä tämän jälkeen. Mutta olihan se tuhiseva taapero sylissä nyt maailman ihanin, ja kerkesin siinä samalla puhua muutaman tärkeän puhelun, hän kun ei korvaansa lotkauttanut mun höpöttelyille. Ei siis haitannut että en saanut naputeltua, kun sain hoidettua muita työasioita.

Pakkasin: keskimmäisen kaverille synttärilahjan hopeaan pussukkaan vaaleanpunaisella silkkipaperilla. Keskimmäisellä oli eilen kaverin synttärit Hoplopissa, joista hän oli ihan hurjan innoissaan.

Kielsin: kuopusta seisomasta sohvalla n. miljoona kertaa. Kielsin myös kaatamasta vettä olohuoneen matolle, ja repimästä muistikorttia mun tietokoneesta irti, sekä purkamasta mun lompakon sisältöä (jälleen kerran) pallomereen.

Kehuin: kuopusta, kun hän niin hienosti käveli Aurinkolahden rantabulevardin kokonaan ihan itse, keräsi lelut, puki isosiskon Marcus & Martinus -paidan päälle ja maistoi montaa uutta makua lounaalla ja iltaruualla.

Kiitin: kun Otto jousti niin ihanasti omasta menostaan, että sain hoidettua yhden työtapaamisen josta olin jo kieltäytynyt, mutta jonne olisin oikeasti halunnut mennä. En ollut edes pyytänyt että Otto järjestelisi omia menojaan, vaan kieltäydyin tapaamisesta heti, koska en halunnut että Otto joutuu luopumaan omastaan. Sitten kun tapaaminen tuli sattumalta puheeksi siihen liittyvästä työjutusta juteltaessa, Otto sanoikin, että tietenkin mun pitää mennä sinne, ja hän järjestää kyllä. Tämä on vain yksi niistä miljoonista syistä, miksi joka ikinen päivä olen niin kiitollinen siitä, että tuo mies on mun rinnalla.

Söin illalliseksi: pastaa ja jauhelihakastiketta, jonka kokkasin. Se on meidän go-to nopea illallinen silloin kun on kiire jonnekin heti päiväkodin jälkeen, kuten eilen oli keskimmäisellä sinne kaverin synttäreille.

Tapasin: lukijani, joka osti meidän vanhan Stokken Newborn setin. Kiitos hänelle hyvistä kaupoista ja hyvästä mielestä. Ihanaa kun setti pääsee uuteen hyvään kotiin!

Sovitin: mun kaason mekkoa. OMG häät YLIHUOMENNA! Se oli onneksi vieläkin ihan sopiva, ja tykkään siitä tosi paljon. Nyt pitää vielä miettiä jotkut ihanan simppelit korvikset, niin look on valmis. Mua jännittää niiiin paljon, ja oon niin innoissani!

Illalla: Tein kirjanpitohommia ja katsoin Temppareita Oton kanssa. Me ollaan katsottu ihan tv-tahtiin, ja eilisen jakson jälkeen on enää vissiin tän päivän kaikkein kreisein jakso jäljellä. Sitä odotellessa!

Eilinen oli aika ihanan tavallinen kesäinen keskiviikko, kertakaikkisen hyvä päivä. Toivottavasti teilläkin oli eilen (ja tänään) hyvä päivä! Ihanaa huomenna alkavaa kesäkuuta kaikille <3