Multa toivottiin kovasti postausta blogista numeroina, eli niistä tärkeistä avainluvuista mun blogiin liittyen. Idea oli mun mielestä ihan super hauska, enkä ole koskaan ennen tällaista tehnyt. Mä tutkin muutenkin aina tasaisesti blogin analytiikkaa ja se on mun mielestä hirveän mielenkiintoista. Analytiikka kertoo paljon siitä, missä on onnistunut, mikä ei ole mennyt ihan niin nappiin ja usein onnistuu myös yllättämään. Joskus joku postaus, joka ei julkaisuhetkellä ole ollut niin suosittu, nousee vuosien saatossa yhdeksi luetuimmista. Esimerkiksi parin vuoden takainen ”Milloin päiväkotiin vatsataudin jälkeen” on tähän vuodenaikaan taatusti top kympissä, vaikka julkaisisin mitä kiinnostavaa uutta. Julkaisuhetkellä se oli aivan keskitasoa, ei mikään megahitti.

Mutta sen pidemmittä puheitta, tässä muutamia avainlukuja mun blogista (luvut otettu kirjoitushetkellä ma-aamuna):

2 610 111 – Näin monta yksittäistä vierailijaa blogissani on ollut sen jälkeen, kun aloitin indiedays.com -osoitteessa reilut viisi vuotta sitten

79 032 – Näin monta yksittäistä vierailijaa blogissani oli helmikuun aikana.

22 163 271 – Näin monta lukukertaa blogillani on ollut sen jälkeen, kun aloitin indiedays.com -osoitteessa reilut viisi vuotta sitten

2942 – Näin monta postausta olen kirjoittanut blogihistorian aikana

2809 – Näin monta postausta olen julkaissut blogihistorian aikana

316 – Näin monta postausta julkaisin vuonna 2019

48 182  – Blogini luetuimman postauksen lukukerrat (Ja postaushan oli 15 nopeaa ja helppoa arkiruokaa). Tähän välihuomautuksena se, että blogitilastoissani luetuimmat sivut ovat etusivu, toinen sivu, kolmas sivu, neljäs sivu ja viides sivu. Yksittäisen postauksen lukukerrat eivät siis huomioi niitä kertoja, kun joku on lukenut postauksen suoraan etusivulta, vaan ainoastaan ne kerrat, kun on luettu sitä kyseistä yksittäistä postausta se auki klikaten.

105 842 – Blogiin tulleiden kommenttien määrä alusta asti

6 – Blogini voittamat palkinnot (mukana palkinnoissa kolmen voiton lisäksi kaksi palkittua 3. sijaa ja yksi palkittu 2. sija)

8 – Blogini saamat ehdokkuudet eri palkintogaaloissa

03:11 – keskimääräinen lukuaika postaukselle viime kuussa

21. käytetyin hakusana jolla blogiini saavutaan on tortillatäyte 

8 vuotta, 9 kuukautta ja 24 päivää on kulunut siitä, kun julkaisin ekan postauksen

40-50h – keskimääräinen tuntimäärä viikossa, jonka käytän työhöni blogissa ja somekanavissa (joinakin viikkoina saatan tehdä vain 30h, toisina saatan tehdä 70h)

99 – DM-viestien määrä, joka mulla tälläkin hetkellä on jonossa odottamassa vastausta Instagramissa

99 – DM-viestien määrä, joihin yritän päivittäin saada vastattua

6 – Reissut, jotka olen tehnyt ulkomaille blogin kautta (Kööpenhamina, Frankfurt, Tukholma, Tukholma, Tukholma & Tallinna)

Sellaisia numerofaktoja. Postaukseen toivottiin myös, että kirjoitan ”kuinka monta euroa olen tienannut blogilla”. Olen jo jakanut mun vuositulot viime keväänä, mutta sen määrittely on ainakin itselleni haastavaa, että kuinka moni mun euroista on tienattu blogilla. Lasketaanko se blogilla tienaamiseksi, jos tuotan sisältöä muille yrityksille? Lasketaanko se blogilla tienaamiseksi, jos pidän koulutuksen muille bloggaajille? Kumpaakaan näistä en tekisi ilman mun blogia, mutta toisaalta niissä mun tekemä työ ei näy missään mun kanavassa kenellekään. Onko se siis silloin blogilla tienaamista vai ei? Jos oikein vetää mutkia suoriksi, niin esimerkiksi palkkatuloni startupista vuosina 2015 ja 2016 oli blogin avulla tienattu, koska en olisi saanut työpaikkaa tai edes tiennyt siitä paikasta ilman blogiani. Mä ajattelen itse, että kaikki mun tulot linkittyy jollain tavalla mun blogiin, vaikka kaikki ei suoraan siellä näykään.

Bloggaajana numerot ovat mulle tärkeä työkalu. En tuijota niitä yksittäisten tekstien osalta juurikaan, mutta kokonaisuutta seuraan aktiivisesti. Toki seuraan myös, mitkä aiheet kiinnostavat ja miksi. Indieplacen proikkaritiimi analysoi myös mun numeroita asiakkaille, eli siksi mun ei itse niitä tarvitse niin tarkasti käydä läpi, koska joku muu hoitaa aina tarvittavan raportoinnin yhteistöiden osalta. Olen siitä kiitollinen, koska silloin voin itse keskittyä siihen mitä eniten rakastan: tuottamaan sisältöä. Numeroiden seuraaminen auttaa sisällön suunnittelussa ja hakukoneoptimoinnissa. Hyvin tehty hakukoneoptimointi on suurin syy siihen, että myös vanhat tekstit keikkuvat suosituimmissa edelleen. Ne vastaavat johonkin ihmisten usein esittämään kysymykseen riittävän hyvin. Hakukoneoptimointi on äärimmäisen tärkeää jos blogia haluaa tehdä ammattimaisesti.

Sitä  on hauskaa seurata, miten jotkut postaukset nousevat aina tiettyyn aikaan vuodesta suosituiksi ja miten toiset pysyvät luetuimmissa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mulle on myös tärkeää seurata blogin lukijamääriä. Vaikka yleisesti blogien lukijamäärät ovat laskeneet huippuvuosista, mun blogia luetaan edelleen saman verran kuin esimerkiksi v. 2016. Se oli yksi niistä blogien ”huippuvuosista”, joiden jälkeen yleisesti osa seuraajista on valunut blogeista Instagramiin tai YouTubeen. Vaikka osa munkin seuraajista on siirtynyt seuraamaan vain Instan kautta, mukaan on tullut paljon uusia ihania tyyppejä! Ja mua ilahduttaa aivan valtavasti se, miten moni edelleen laittaa viestiä tai kommenttia, että on seurannut ihan alusta asti. Se tuntuu niin hyvältä.

Kyllä näitä miettiessä menee pää pyörälle. On hyvä tiedostaa aina se, että siellä ruutujen takana on suuri joukko ihmisiä, mutta on myös hyvä jättää se mielessä taka-alalle. Tärkein syy kirjoittaa blogia on mulle edelleen se sama kuin alussa: haluan inspiroida, herättää keskustelua, tuoda itselleni tärkeitä asioita esiin ja näyttää tavallista lapsiperheen arkea positiivisella otteella.

Kiitos kun luette ja tuette <3

Tajusin tässä juuri, että me ollaan edetty perheenä aivan uudenlaiseen elämänvaiheeseen. Tällä hetkellä meidän perheessä ei ole ketään alle 3-vuotiasta, eikä kukaan ole raskaana. Silloin kun tein positiivisen raskaustestin meidän kuopuksesta kesäkuussa 2016, meidän keskimmäinen oli juuri täyttänyt kolme vuotta. Oltiin yritetty vauvaa jo pidemmän aikaa, eli tavallaan valmistauduttiin vauvaperhe-elämään silloinkin. Raskausaikana ensin migreenit ja sitten säännölliset kipeät supistukset rajoittivat mun omaa menemistä ja tekemistä aika lailla. Eli oikeastaan me ei ehditty kunnolla päästä sisään siihen ”yli 3-vuotiaiden lasten perheen” meininkiin. Nyt ollaan ekaa kertaa meidän perhe-elämän aikana siinä vaiheessa, että koko perhe on yhtäaikaa täysissä voimissa, samalla kun kukaan ei ole alle 3-vuotias. Tämä on niin jännittävää!

Ja musta tuntuu, että tämänhetkinen elämäntilanne on parasta lääkettä ikinä mun krooniseen vauvakuumeiluun. Meillä on nimittäin aika hitsin kivaa ja jotenkin niin ihanan rentoa ja helppoa juuri nyt. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa voi mennä ja tehdä (ja niin ollaan menty ja tehty ja nautittu siitä), niin olen silti ollut viime aikoina jatkuvasti aivan äimistynyt siitä, miten iisiä kaikki jotenkin on just nyt.

Tähänkin voisi joku tulla sanomaan, että odota vaan, se on tyyntä myrskyn edellä, kohta on esiteini-ikä, eskari-uhma ja muut mukavuudet. Mutta minä sanon, että nautin tästä hetkestä ja otan siitä kaiken irti ja otan kaiken vastaan sitten kun aika on. Jokaisessa kehitysvaiheessa on aina myös jotain uutta ja ihanaa, eikä kannata ajatella jo etukäteen negatiivisesti.

Meillä on tällä hetkellä ihan älyttömän hauskaa, koska meidän 3-vuotias on sellaisessa kehitysvaiheessa, että vähintään joka toinen asia mitä suusta tulee ulos on hauska tai yllättävä. Hän saa meidät huvittumaan, yllättymään, ihastumaan ja nauramaan joka ikinen päivä kysymyksillään ja selostuksillaan. Hän hoitaa jo itse pukemiset ja riisumiset ja muut sellaiset arkiset asiat, joissa vaikka 2-vuotiaana vielä tarvitsi apua. Meidän kohta-7-vuotias on jo niin itsenäinen eskarilainen ja ylpeä ensi syksyn koululainen, joka on alkanut niin hienosti ottaa vastuuta esimerkiksi omasta huoneesta ja tavaroista. Meidän esikoinen on jo niin fiksu ja hänen kanssa voi käydä todella syvällisiä ja monipuolisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta ja viettää aikaa kuin kaverin kanssa.

Lapsilla menee hyvin leikit yhteen ja he osaavat jokainen myös rauhoittua. Pystytään hyvin pelaamaan myös pelejä koko porukalla, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo keskittyä, vaikka ei aina kaikkea osaisikaan.

Lähteminen eri paikkoihin on niin mukavan helppoa ja tilanteita pystyy hyvin ennakoimaan. 3-vuotias tietää jo ainakin suurinpiirtein miten ollaan kaupassa, ravintolassa tai pr-tilaisuudessa. Ei tarvitse enää selittää kauppareissulla, miksi ei voi vaikka ostaa jotain sokeri-yksisarvismuroja maanantaina tai miksi ei voi juoksennella vaatemalliston lanseeraustilaisuudessa. Rattaat ovat 99% ajasta lojumassa jossain, kun ei kukaan enää istu niissä  (eikä enää karkaile, vaikka ei niissä istuisikaan).  Isommat voi tarvittaessa lähettää lähikauppaan hakemaan puuttuvia aineksia tai kiireisenä aamuna heitä voi pyytää tekemään pikkusiskolle leipää sillä aikaa kun itse etsii hukassa olevia metsäretkivarusteita.

Matkustaminen on ihanan rentoa, esimerkiksi viikon takaiset pitkät automatkat Ouluun ja takaisin menivät todella iisisti yhden pysähdyksen taktiikalla. Toki matkat on menneet aina ikätasoon nähden hyvin mutkattomasti ja vähillä pysähdyksillä, mutta aina on ollut sellainen pieni jännitys päällä, koska pikkulasten kanssa voi joskus tulla arvaamattomia tilanteita. Nyt 3-vuotiaan kanssa ei enää tarvitse jännätä, että meneekö hermo jossain kohti matkaa, kun hän taatusti viihdyttää itse itseään ja ymmärtää, että perillä odottaa joko kiva lomakohde tai sitten oma koti, missä on kaikki omat jutut ja on kiva mennä kotiin.

Uiminen, sisäleikkipuistoreissut ja ulkoilu on ihanan rentoa. Lapset juoksevat itse puistossa minne haluavat, eikä ole enää pakko itse istua  paikallaan hiekkalaatikolla tekemässä kakkuja tai seistä antamassa keinulle vauhtia. Yksi lapsista osaa jo uida sujuvasti, toinen osaa sukeltaa ja uinnin alkeet ja kolmaskin ui hienosti kellukkeilla. Ei tarvitse enää olla sydän syrjällään kolmeen suuntaan, että miten mä pidän nämä kaikki hengissä täällä altaassa. Valppaana saa toki olla aina, mutta onhan tämä nyt jo huomattavasti helpompaa. Sekin on pieni mutta iso juttu, että päästään koko perhe leffaan, kun 3-vuotiaskin jaksaa jo katsoa kokopitkän elokuvan, eikä tarvitse jakaa porukkaa.

Tällä hetkellä mulla ei ole yhtään haikea olo, että vauva-ajat ovat takana ainakin toistaiseksi. Mä nautin tästä ihan älyttömän paljon. Viime viikonloppuna pidin  Oulussa kahta ihan pientä kuuden viikon ikäistä vauvaa, kun he molemmat kävivät vuorotellen nukkumassa päikkärit mun sylissä. Se oli niin ihanaa, nuuskutin vauvan tuoksua ja nautin täysillä. Mutta sen jälkeen oli ihana saada kädet vapaaksi, tanssia ja syödä kakkua omien lasten kanssa ja heittäytyä sitten aikuisten illanviettoon lasten lähdettyä mummulaan yökylään.

Voi hyvin olla, että vauvakuume iskee pahemmin muhun taas jossain vaiheessa elämää, koska ei sitä ikinä tiedä. Ja jokaisessa lapsen ikävaiheessa on ne omat ihanat jutut, joista nautin, ehdottomasti myös vauva- ja taaperovaiheessa. Mutta juuri nyt on niin hyvä olla näin. Meillä on mahtavia suunnitelmia kesäksi koko perheelle, joiden toteuttamisessa haluttiin odottaa siihen, että lapset ovat riittävän isoja kaikki kolme. Meillä on mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja jaksamista nähdä paljon kavereita ja toteuttaa ihan omiakin juttuja. Tämä on niin siistiä!

Tämä kuva on otettu arkipäivänä sen jälkeen, kun lapset olivat kaikki tulleet kotiin dagiksesta, eskarista ja koulusta. Makasin siinä sohvalla Oton kainalossa ja tajusin, että tämä hetki on niin arkikuva. Hain kameran ja laitoin se kamerajalustalle, joka onneksi oli valmiiksi pystyssä. Nappasin kuvan itselaukaisimella ja jatkoin pötköttelyä.

Esikoinen oli ollut kotona jo pari tuntia, tehnyt läksyt ja syönyt välipalaa ja nuoremmat oli juuri haettu. Se pieni hetki, kun kaikki on juuri tulleet kotiin, kuulumiset on vaihdettu matkalla, päivän työt on tehty ja kaikki lataavat hetken akkuja. Me aikuiset ennen ruuanlaittoa, lapset touhukkaan päivän ja ulkoilun jälkeen. Lapset katsovat hetken jotain. Yksi Netflixiä, toinen Lasten areenaa ja kolmas pelaa Switchillä Minecraftia. Ja me varastetaan Oton kanssa hetki toisillemme. Tai Otto varastaa hetken meille.

Yleensä mä olen se, joka olisi heti kotiin tultua jo menossa keittiöön laittamaan ruokaa, yläkertaan laittamaan pyykkikonetta pyörimään, vastaamassa vielä yhteen työsähköpostiin ja lukemassa Wilma-viestejä. Ja sitten Otto nappaa mua kädestä kiinni ja sanoo, että tuu nyt hetkeksi tänne sohvalle mun kainaloon, edes viisi minuuttia, kyllä sä voit hetkeksi irrottautua. Ja sitten mä menen Oton kainaloon ja ensimmäisen minuutin mä mietin, mitä kaikkea mun pitäisi tehdä, mutta hiljennän ne ajatukset ja pötkötän siinä viisi minuuttia ennen kuin teen mitään muuta. Ja siinä on ihanaa. Olla vaan ja rentoutua. Ottaa hetki toisillemme. Yleensä ei edes välttämättä puhuta mitään, halitaan vaan ja ollaan siinä hetkessä. Tällaisia pieniä hetkiä me otetaan arjessa, aina kun sellainen johonkin väliin vaan sopii.

Sitten jaksaa uudella innolla pureutua illan askareisiin: ruuanlaittoon, järjestelyyn, läksyjen tarkastamiseen, lappujen täyttelyyn, pyykkien ripustamiseen, seuraavan päivän tavaroiden pakkaamiseen. Ja tietenkin jaksaa myös touhuta lasten kanssa. Yleensä me iltaisin pelataan lautapelejä, luetaan kirjoja, katsotaan jotain sarjoja tai piirretään yhdessä. Nyt kun alkaa olla valoa enemmän illallakin, lähdetään myös puistoon tai pelataan omalla pihalla jalkapalloa. Mutta ennen sitä, me chillataan hetki jokainen omissa puuhissamme ja vaan ollaan. Se on ihan best.

Mä rakastan sitä, että Otto vetää mut irti arkitohinasta joka päivä ja käskee halimaan. Välillä olen kuin höyryjuna siihen asti, että kaikki tehtävät on hoidettu. Mun on helpompi rentoutua sitten, kun ei ole enää mitään pakollista tekemistä. Mutta oikeasti tekee kyllä hyvää rentoutua siinä välissäkin ja ottaa hetki yhteistä aikaa, vaikka olisikin vain viisi minuuttia. Otto on tehnyt tätä niin kauan kuin mä jaksan muistaa. Arvostan Otossa sitä, että hän ei ole se meidän suhteen mörökölli jota pitää houkutella halimaan. Oikeastaan se on vähän toisinpäin. Mä rakastan halimista ja läheisyyttä, mutta en aina muista, että voisin halia ja olla lähellä, kun mielessä on niin paljon kaikkea muutakin. Onneksi Otto muistaa.

Toivotan tämän kuvan myötä kaikille ihanaa lauantai-iltaa! Muistakaa tekin halia <3 Ja kiitos ihan hirveästi teille kaikille kauniista sanoista, tsempistä ja ymmärryksestä edelliseen postaukseen <3 Merkitsee ihan älyttömän paljon se, että teitä on siellä niin valtava määrä, jotka olette tukena ja kannustatte!

Girls Girls Girls -lehdessä julkaistu Cynthia Nixonin tähdittämä mieletön video inspiroi mua kirjoittamaan, koska videon sanat ja lauseet kuulostivat juuri niiltä sanoilta ja lauseilta, joita mullekin on sanottu niin monta kertaa. Monet sanat, joita nuorempana luin itsestäni, ovat porautuneet ikuisesti mun mieleen, enkä koskaan tule unohtamaan niitä. En, vaikka olen kovasti itselleni sanonut, etteivät ne ole totta. En, vaikka olen vuosien ajan kovettanut itseäni ja yrittänyt unohtaa ne. Monet sanat nykyäänkin satuttavat, ainakin sen hetken kun niitä luen.

”Älä välitä”

”Älä anna niille huomiota, ne vain innostuu”

”Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”

Niin sanotaan aina, kun näistä kertoo. On parempi hiljaisesti hyväksyä, lukea niitä yksin hiljaa ja olla kertomatta, ettei ne vaan innostu enää enempää. Usein se auttaakin, ainakin hetken, että ei vaan sano mitään. Kunnes on jotain uutta sanottavaa. Niiden sanojen kanssa on niin yksin, eikä tiedä mitä niille tekisi. Vaikka tietää, ettei kannata välittää, ei osaa olla välittämättä. Vaikka tietää, että ne sanat on valhetta, ne satuttavat silti. Suurimmaksi osaksi kommentointi on tietenkin onneksi positiivista ja ihanaa, mutta joskus se ottaa koville, kun hyväntahtoisen palautteen lisäksi ulkonäkööni, naiseuteeni ja jokaiseen tekemääni tai tekemättä jättämääni asiaan takerrutaan kynsin hampain joka ikinen päivä.

Kauniimpi, rumempi, luonnollisempi, panostaisit itseesi enemmän, läskihän susta jäi, onko sulla anoreksia? Näytät oksettavalta. Sulla on huoran maine, ei susta vaimoa saa. Olet läheisriippuvainen, teetkö koskaan mitään ilman miestäsi? Miehesi juoksee baarissa joka viikonloppu ja pettää sua, kun olet niin ruma. Hevosnaama, anorektikko, pyöristyneet kasvot. Luonnoton,  liikaa meikkiä, pinnallinen. Liian luonnollinen, nuhjuinen. Raha, raha, raha, välität vain rahasta. Eikö perhe ole tärkein? Tekisit oikeita töitä. Etkö osaa olla hetkeäkään ilman perhettäsi? Huono esimerkki, liian siloiteltu, epäaito, huolehtisit ulkonäöstäsi, nuorena olit kauniimpi kun meikkasit enemmän. Onneksi et enää näytä samalta kuin ennen. 

Huomaatko sinäkin ristiriidan? Koskaan et minkäänlaisena voi olla riittävän hyvä, että kelpaisit kaikille. Mun anoreksia- ja läskikommenttien välissä on pahimmillaan ollut viisi kiloa. Siksi ei kannata edes yrittää kelvata kaikille. Mutta ääni päässä huutaa aina silti, että yritä yritä yritä! Mä kuulen näitä sanoja enemmän, koska olen esillä. Se ei silti oikeuta niitä. Eikä mun ikinä oikeasti tarvitse yrittää miellyttää ketään. Ei, vaikka joka päivä saan kuulla olevani jollain tavalla vääränlainen tai tekeväni jollain tavalla väärin. Näissä kuvissa näkyvät kommentit ovat jäävuoren huippu yhdeksän vuoden ajalta, ne muutamat, joita en ole poistanut suoraan, jotka löytyivät yleisimmillä ikävillä sanoilla blogin kommenttihausta. Oma lukunsa ovat ne, joista varsinaiset haukkumasanat puuttuvat tai ne postausten mittaiset tiivistelmät siitä, mikä kaikki minussa, meidän elämässä tai mun tekemässä työssä on pielessä. 

 

Videon tarkoituksena oli kiinnittää huomiota nimenomaan naisten kohtaamiin ahtaisiin ja ristiriitaisiin muotteihin ja arvosteluun yhteiskunnassa. Kun katsoin videota, en edes ajatellut miehiä. Niistä ilkeistä ja inhottavista sanoista mulle ei tullut mieleen miehet tai miesten mulle asettamat paineet, vaikka niihin haluttiin videolla kiinnittää huomiota.

Mulle tuli mieleen tämän blogin kommentit ja mun 90% naisista koostuva seuraajakunta. Ne ihmiset, jotka mulle näitä sanoja sanovat, ovat (ainakin pääosin) naisia. Naisia, jotka itse elävät näiden samojen vaatimusten ja arvostelun ristitulessa ja silti siirtävät niitä eteenpäin toisille jatkuvasti. Vastuu tämän kulttuurin muuttamisesta on myös meidän naisten omissa käsissä. Naisten vaatimukset toisilleen ovat ihan yhtä ristiriitaisia kuin tuolla videolla. Me naiset eletään maailmassa, jossa edelleen ollaan monessa asiassa heikommilla kuin miehet. Siksi se tuntuukin niin hemmetin typerältä, että naiset itse myös ylläpitävät niitä naurettavia vaatimuksia, slutsheimaavat ja arvostelevat niin elämän valintoja, arkea, kehoja kuin ulkonäköäkin ja samalla kaventavat entisestään sitä muottia, johon meitä ahdetaan.

Video sanoitti hienosti sen, millaisessa vaatimusten ristitulessa koen ainakin itse olevani. Todella monet ovat sen jakaneet ja siihen samaistuneet, vaikka toki se on saanut myös kritiikkiä. Mulle tämä video oli voimaannuttava, koska usein näiden sanojen ja tunteiden kanssa on tosi yksinäinen olo. Nyt sain huomata, että en ole niiden kanssa yksin. Tiesinhän minä sen, mutta usein se unohtuu. Siksi arvostan ihan älyttömän paljon sitä, että näistä asioista keskustellaan ja niitä nostetaan esiin. Vain siten näistä ristiriitaisista vaatimuksista voidaan luopua.

Ymmärrän sen, että ne ahtaat muotit ja vaatimukset ovat syvällä rakenteissa, eivät toisia haukkuvat naiset niitä itse ole keksineet. Mutta jokainen voi itse valita olla arvostelematta toisia. Jokainen voi itse valita, että kun tekee mieli haukkua toisen ulkonäköä, arvostella toisen työtä tai äitiyttä tai kommentoida toisen vaatteita negatiivisesti, onkin hiljaa, ei sano mitään. Jokainen voi myös valita puuttua ja puolustaa, kun huomaa jonkun toisen kohtaavan ristiriitaisia vaatimuksia.

En halua pienentää itseäni, vaan haluan rohkeasti olla juuri sitä mitä olen. En halua, enkä aio antaa koskaan sitä valtaa jollekin toiselle, että hän saisi määritellä kuka ja millainen mä olen naisena, äitinä tai ihmisenä. En halua olla hiljaa asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä, koska pelkäisin, etten ole oikeanlainen puhuessani niistä. En halua pukeutua vähemmän huomiota herättävästi, koska pelkäisin, että näytän jonkun mielestä naurettavalta. En halua kovettaa itseäni, jokaisella on oikeus olla herkkä. En halua esittää, etten pahoittaisi mieltäni ilkeistä sanoista.

Video oli todella tarpeellinen ulostulo ja keskustelun herättäjä. Se toimi ainakin mulle tärkeänä vertaistukena. Olen niin kiitollinen siitä, että nykyään tällaisten sisältöjen tekeminen ja laajalle leviäminen on mahdollista. Tällaiset rohkeat teot rohkaisevat myös minua. Mitä rohkeammin uskallan itse puhua, sitä vähemmän ilkeillä sanoilla on muhun valtaa.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä DNA:n & Indieplacen kanssa.

Etenkin talven (jos tätä nyt voi talveksi kutsua) pimeinä iltoina on harrastusten ja illallisen jälkeen ihanaa käpertyä koko perhe yhdessä sohvalle ja katsella hetken jotain hyvää sarjaa tai leffaa. Meillä lapset eivät oikeastaan katso enää Pikkukakkosta tai muuten samalla tavalla tuijota telkkaria, kuin itse tuli lapsuudessa iltaisin tuijotettua juuri sitä mitä sieltä tuli. Taidetaan katsoa telkkarin tahtiin ainoastaan yhtä sarjaa viikottain lasten kanssa, eli Putousta lauantaisin. Muuten katsellaan lempparit yleensä jälkikäteen tallennettuna tai suoratoistopalveluista. Rakastan sitä, että nykyisin on se vapaus katsoa lempparit silloin, kun itselle parhaiten sopii.

Isompien lasten kanssa meillä on yhteisiä lempisarjoja ja ollaan katsottu myös paljon leffoja yhdessä. Vähintään kerran viikossa pidetään yhteinen leffailta, yleensä perjantaisin kera perjantaikarkkien. Ihan parasta vetää villasukat jalkaan ja peitto päälle ja röhnöttää sohvalla. Meillä telkkarin katselu koko perheen kesken on sellaista sosiaalista, että samalla kun katsotaan, niin jutellaan yleensä siitä mitä ohjelmassa tapahtuu, tai mitä ajatuksia meillä siitä herää. Paitsi silloin, kun katsotaan argentiinalaista nuorten sarjaa Tanssityttö Miaa, silloin me ei puhuta mitään, kun tapitetaan vaan.

Meillä on ollut DNA:n yhteistyön myötä testissä uudistettu DNA TV Hubi, josta aionkin nyt jakaa teille meidän kokemuksia. DNA TV Hubin ansiosta telkkarin katselu on nimittäin paljon muutakin kuin vain telkkarin katselua. DNA TV Hubi uudistui nyt helmikuun puolivälissä ja siihen tuli uutena rajaton 24kk verkkotallennusmahdollisuus, sekä catch up -toiminto, eli osa ohjelmista on katsottavissa ilman tallennustakin 2-7 päivää jälkikäteen. Tallennuksenkin saa toki päälle kaikilla laitteilla (iOS, Android, selain dnatv.dna.fi, Hubi)  ja myös kesken ohjelman, eli ei haittaa, vaikka ei kotona etukäteen muistaisi laittaa jotain ohjelmaa tallentumaan.

Jotkut ohjelmat, kuten Master Chef Australia, on meillä jatkuvassa tallennuksessa, eli tallennetaan kaikki jaksot. Tallennussääntöjä voi katsella ja muuttaa ja se mitä arvostan erityisesti on se, että DNA TV Hubi tallentaa jokaisen ohjelman vain kerran, eli ei käy niin, että se tallentaisi aina samasta jaksosta myös uusinnan, uusinnan uusinnan ja uusinnan uusinnan uusinnan. Sarjat on järjestelty tallennuksissa automaattisesti aakkosjärjestykseen, sekä kausittain ja jaksoittain omiin kansioihin.

Mä tallennan usein lasten leffoja telkkarista myöhemmin katsottavaksi, sillä monet lasten leffat tulevat esim viikonloppuisin keskellä päivää, jolloin meillä on lähes aina jotain muuta tekemistä. Näin meillä on tallennettuna monia sellaisiakin leffoja, joita ei mistään suoratoistopalveluista löydy. Esim. monet suomalaiset lasten elokuvat on sellaisia, että niitä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa, mutta telkkarista voi kätevästi tallentaa ilmaiseksi. Kaikki mahdolliset leffat löytyy tietenkin myös DNA TV Hubin Vuokraamosta, jonne tulee jatkuvasti uusia ja vanhoja leffoja vuokrattavaksi. Siellä on vaikka hiihtolomalle uusin Toy Story tai Leijonakuningas viime vuodelta, tai Angry birds 2, joka me vasta katsottiin.

DNA TV Hubiin sisältyy myös viihdekirjasto, jossa on yli 200 elokuvaa katsottavaksi ilman lisämaksuja. Sieltä löytyy niin komediaa, draamaa, kauhua kuin seikkailuakin. Esimerkiksi oman nuoruuteni klassikko American Pie on siellä, mutta sitä me ei kyllä ihan vielä katsella lasten kanssa, heh. Oton kanssa sen sijaan voisinkin katsoa sen joku ilta nostalgiamielessä, se oli niin hulvaton leffa.

Kaikkia DNA TV Hubin sisältöjä voi peilata, eli jos on reissussa ja haluaa katsella leffaa isolta näytöltä, voi vaikka omasta puhelimesta peilata leffan telkkariin. Super kätevää! Mä tykkään DNA TV Hubin helposta käyttöliittymästä. Se on tosi selkeä ja intuitiivinen. Lapsetkin osaavat hyvin käyttää sitä ja laittaa päälle haluamiaan sisältöjä, olivat ne sitten suoratoistopalvelusta, telkkarista tai tallennuksista. Se näyttää valikoissa esimerkiksi vain niitä kanavia ja suoratoistopalveluita, joihin käyttäjällä on tilaus. Tämä selkeyttää huomattavasti, kun ei tarvitse etsiä niitä omia tilauksia miljoonan kanavan ja palvelun heinäsuovasta, joita ei edes käytä.

Sovelluksia voi ladata Hubiin Google Play -kaupasta makunsa mukaan. Meillä on esimerkiksi käytössä Netflix, Viaplay, HBO, YouTube ja Lasten Areena. YouTubea meillä ei esim. lapsilla ole puhelimissa ollenkaan, vaan sitä saa katsoa vain telkkarista, jolloin aikuiset voi samalla myös valvoa mitä sieltä katsotaan. Meidän lapset tykkäävät katsoa esimerkiksi Elina Sofian videoita.

Me aiotaan Oton kanssa pitää viikonloppuna kahdenkeskinen leffamaratoni lasten mentyä nukkumaan ja nyt mä pyydänkin teiltä jeesiä! Mitkä on sellaisia leffoja, mitkä teidän mielestä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran? Me valkataan kolme leffaa teidän suositusten pohjalta, jotka katsotaan, joten kommentoikaa ihmeessä omat suosikit! Jaan sitten teidän suositukset myös täällä!