Heippa! Pahoittelut hiljaiselosta, meillä kävi taas perinteiset ja sekä muhun että Ottoon on iskenyt järjetön flunssa näin mukavasti ristiäisten alla. Mä oon jo paranemaan päin vaikka viimeiset pari päivää olikin ihan kamalia mutta Otto on sitten vuorostaan kipeänä, toivottavasti paranee lauantaiksi. Virallisestihan vauva täyttää kaksi kuukautta vasta perjantaina, mutta koska en usko ehtiväni vauvan kuulumisia silloin näin tarkasti kirjoittelemaan mä ajattelin tehdä tämän kuukausikatsauksen jo nyt. Musta on ihanaa kirjoittaa näitä kuukausipostauksia koska siinä saa muistiin kaikki tärkeimmät jutut (jotka on sitten helppo tarkistaa täältä ja lisätä myöhemmin vauvakirjaan kun vain saa aikaiseksi).

Meidän vauva on tässä kuukauden sisällä ottanut aivan huikean kasvuspurtin ja muuttunut kertaheitolla vastasyntyneestä vauvaksi. Vauva syö ja nukkuu, mutta jaksaa olla jo muutaman tunnin hereilläkin aina välillä. Joskus nukkuu ja syö koko päivän ja nukkuu vielä yönkin, joskus saattaa valvoa pari tuntia putkeen ja kerran taisi valvoa jopa neljä tuntia illalla jos oikein muistan. Vauva on kova seurustelemaan, hänellä on erittäin läpitunkevan tarkkaavainen katse ja hän tuijottelee todella mielellään meidän kaikkien nassuja.

Jokeltelu on nykyään arkipäivää, ei tarvitse paljoa houkutella että vauva alkaa kujertelemaan ja höpöttämään meille, mutta kaikkein kovimmat jokeltelut saavat osakseen olohuoneen kameraverhot ja vauvan oma pärstä peilissä. Peili on ihan paras, vauva katselisi itseään mielellään peilistä vaikka koko illan tai päivän. Oma lukunsa on myös kylpyhuoneen katto, tämä Tiarankin vauva-ajan suosikki. Ei hymyile koskaan meidän vauvat kenellekään niin leveästi kuin kylpyhuoneen katolle, siinä vain on sitä jotain!

Vauva nukkuu edelleen yönsä todella hyvin (kop! kop!) ja musta tuntuu että meidän typy on synnäriltä asti vain tiennyt yön ja päivän eron. Päivällä ollaan seurallisia ja höpötellään syötön jälkeen mutta yöllä vauva vain syö pikaisesti pitäen kokoajan silmiä kiinni ja jatkaa tyytyväisenä uniaan heti kun masu on täynnä. Näin on ollut siitä ensimmäisestä yöstä lähtien joka me kahdelleen sairaalassa vietettiin. Nukkumaan me laitetaan vauva yleensä samalla kun itse mennään (n. 00.00 aikoihin), sitten vauva herää syömään 5-6 aikaan aamulla ja seuraavan kerran silloin kun Tiarakin herää eli 8-9 aikaan. Vauva myös nukahtaa iltaisin itsekseen, hän ei ole moneen viikkoon nukahtanut iltaisin rinnalle vaan yleensä potkiskelee peittoa hetken aikaa ja ähertää jotain ja sitten vaan sammuu.

Vauvalla oli viikko sitten masuvaivoja parina iltana, mutta ne onneksi menivät ohitse eivätkä  ole jatkuneet. Silloin meidän Tula oli kyllä niin korvaamaton apu kun siinä vauvalla oli hyvä olla ja nukkua eikä itkettänyt! Täytyy toivoa etteivät masuvaivat palaa enää kiusaamaan meidän pikkuista, on ne niin inhottavia ja se tuntuu niin pahalta kun toinen on niin pieni eikä ymmärrä miksi sattuu.

2kk-neuvola meillä on vasta viikon kuluttua joten mittoja en vauvasta tiedä, 6vkon iässä ne olivat 4940g ja 56cm eli ihan komeat ainakin mun mielestä. Ainakin siitä päätellen miten vaatteet ovat muuttuneet roikkuvista ihonmyötäisiksi ja lahkeet pituudeltaan sopiviksi on neiti jatkanut kasvuaan hienosti. Ja on hänellä mahtavan pyöreät posketkin! Vauva on edelleen täysimetyksellä mistä mä olen enemmän kuin onnellinen, en olisi oikeasti ikinä voinut uskoa että imetys voi olla näin helppoa ja mukavaa.

Nyt täytyy lähteä niistämään nenää taas kerran ja toivoa että jollain ihmeen kaupalla onnistuttaisiin koko perhe olemaan edes suhteellisen terveitä ristiäispäivänä! Hyvää yötä kaikille teille ihanuuksille♥♥

Tänään oli se kauanodotettu jälkitarkastus, jos sitä enää tämänpäiväisen jälkeen voi sillä nimellä kutsua! Meidän vauvalle ja mulle oli laitettu peräkkäiset ajat että ensin on vauvan lääkärineuvola ja sitten mun jälkitarkastus ja sehän meni aivan pipariksi. Kesän kunniaksi meille oli tietenkin laitettu lääkäri-opiskelija ”lääkäriksi” ja nyt täytyy kyllä sanoa että jäi huono maku suuhun koko käynnistä. Mä ymmärrän kyllä että opiskelijankin täytyy saada harjoitella mutta miksi, oi miksi opiskelijat täytyy laittaa yksin harjoittelemaan? Tai tiedänhän minä, resurssipula, mutta kun se johtaa vain suurempiin harmeihin.

Meidänkin käynti kesti lopulta 1,5h aiheuttaen jonollisen kyrsiintyneitä asiakkaita ja ylilääkärin paikalle – vaikka kyseessä  oli ihan rutiinitarkastukset. Meidän jokaisella neuvolakäynnillä harvinaisen tyytyväiseksi tituleeratun vauvan tunnin kestäneestä lohduttomasta itkusta (joka varttitunnin lonkkien vääntelystä aiheutui) hämmentyneenä unohdin sitten kysyä kaikki mieltäni askarruttaneet asiat mm. liikunnasta ja meinasi unohtua jälkitarkastustodistuksenkin saaminen mutta onneksi tämä ylilääkäri sitten muisti kysyä että olenko jo saanut sen lääkäriltä. Niin ja niissä vauvan lonkissahan ei ollut mitään vikaa, opiskelija vain ”kokeili vauvan pulssia nivusista” ja ihmetteli kun ei saanut pulssia tuntumaan silloin kun vauva huusi. Anteeksi, olen vain edelleen tuohtunut koska ei varmasti kukaan haluaisi että omaa pientä vauvaa itketetään aivan turhan takia ja vielä niin pitkään! Täytyy sanoa että tämän päivän lääkärikäynti oli yksi mun elämän turhauttavimpia kokemuksia.

Mutta nyt siihen itse palautumiseen, vaikka en kyllä jälkitarkastuksen perusteella ole yhtään sen viisaampi kuin aiemminkaan. Mitat otettiin jo tiistaina ja kertyneistä 15:stä raskauskiloista oli jäljellä vielä neljä. Mä oon vain tyytyväinen niihin neljään kiloon sillä ennen raskautta mun paino oli jostain syystä laskenut aika alas vaikka söin normaalisti enkä liikkunutkaan normaali vaunulenkkejä enempää. Tällä hetkellä koen olevani siis noin suurinpiirtein mun omassa ihannepainossani! Täytyy vain toivoa että imettäminen ei laske nyt mun painoa enää niin alas kuin mitä se tosiaan ennen raskautta oli.

Palautuminen raskauden jälkeen on varmaan yksi herkimmistä aiheista nostattamaan mielipiteitä niin suuntaan kuin toiseenkin meidän äitien keskuudessa (heti imetys-korvikesodan ja perhepeti vs. pinnasänky -taiston jälkeen tietysti). Toisaalta pitäisi palautua nopeasti mutta toisaalta sekään ei ilmeisesti ole hyvä jos palautuu nopeasti. Itse olen vastaanottanut sekä arvailuja siitä että palaudunko enää koskaan ennalleni toisen raskauden jälkeen, että kommentteja siitä kuinka pukeutumalla tiukkoihin vaatteisiin ja esittelemällä kroppaani synnytyksen jälkeen kasaan paineita toisille äideille palautua nopeasti ennalleen synnytyksen jälkeen.

Mun mielestä se vain tuntuu väärältä että pitäisi peitellä omaa kroppaansa vain siksi ettei jollekin tule paha mieli! Miksei siitä saisi olla ylpeä jos on palautunut hyvin? Miksei saisi iloita kun näkee raskauden jälkeen peilissä viimein sen tutun oman itsensä ja pukeutua juuri niinkuin itse haluaa? Faktahan on kuitenkin se että jokainen palautuu omaan tahtiinsa, eikä mun mielestä palautumisesta pitäisi ottaa mitään paineita kun ei sille näin pian synnytyksen jälkeen oikein voi eikä edes saakaan tehdä mitään. Jos mä itse loisin esimerkkiä että heti synnytyksen jälkeen pitää himokuntoilla ja ei saa syödä muruakaan jotta on mahdollisimman pian entisellään, mä ymmärtäisin syyttelevään sävyyn kirjoitetut kommentit paineiden asettamisesta – mutta jokainen lukija tietää että niin en ole tosiaan tehnyt!

Enkä kyllä ala säkkiinkään pukeutumaan ettei kukaan ottaisi paineita. Mä oon niin tyytyväinen mun kroppaan kuin 6 viikkoa synnytyksen jälkeen voi olla ja pukeudun myös sen mukaan. Viimeksi en ollut ollenkaan näin tyytyväinen näin pian synnytyksen jälkeen, kilojakin oli jäljellä silloin vielä paljon enemmän. Palautuminen voi siis olla todella erilaista jokaisen äidin lisäksi myös jokaisen eri raskauden kohdalla. Mä kirjoitin palautumisesta viimeksi viikko synnytyksen jälkeen – tyytyväisenä senhetkiseen tilanteeseen ja silloin jo totesin että palautuminen on erilaista kuin ensimmäisestä raskaudesta.

Kaikenkaikkiaan koen olevan myös fyysisesti paremmassa kunnossa tämän toisen raskauden jälkeen vaikka vietin keväällä useamman kuukauden vuodelevossa! Jaksan hyvin nostella vaikka molempia muksuja yhtäaikaa ja työnnellä tuplarattaita ylämäessä vaikka kyydissä on rattaiden painon lisäksi 17kg muksuja ja 5kg ostoksia. Viime postauksessa mainitsemani lantiokivut menivät muutamassa päivässä ohi kuten silloin ounastelinkin ja niiden jälkeen olen onneksi ollut ihan kivuton. Myös raskausarvet (ne kokonaiset kaksi kappaletta) ovat haalistuneet suht huomaamattomiksi eivätkä ne mua häiritse yhtään, siinä ovat muistona vanhan umppariarven kyljessä. Linea negrakin erottuu vielä, vaikka raskausaikana sitä ei näkynyt ollenkaan! Hassua miten se tuli näkyviin vasta synnytyksen jälkeen.

Mä oon ottanut tasaisin väliajoin kuvia mun mahasta nyt synnytyksen jälkeen tätä postausta mielessä pitäen että niistä näkee miten palautuminen on viikkojen varrella edennyt. Lähtötilanne kaikelle palautumisellehan oli siis tämä:

Kuvissa mun masu raskausviikolla 36+0 – tasan viikkoa ennenkuin meidän pikkuinen näki päivänvalon. Nämä ovat viimeisiksi jääneet masukuvat! Huh miten iso se olikaan, olin jo iloisesti unohtanut kaiken sen tukaluuden. Hassua ajatella että kuusi viikkoa sitten meidän pieni neiti vielä köllötteli tuollanoin ja mä vain toivoin että hän syntyisi jo ja saisin pitää häntä sylissä. Nyt hän on ollut täällä meidän nuuskuteltavana ja ihasteltavana jo niin kauan ettei tosiaan osaisi kuvitella elämää ilman! Mutta ainiin mun ei pitänyt taas kerran herkistellä vauvahuuruissa vaan kertoa jotain aivan muuta! Tässäpä siis kollaasia masun palautumisesta synnytyksen jälkeen:

Nyt tuntuu niin isolta tuo eka masu vaikka silloin se tuntui aivan minimaaliselta sen megapötsin jälkeen! Eihän se iso ole, mutta on se tietty isompi kuin tämänhetkinen masunen. Ylimääräistä nahkaa on vielä, ei ehkä enää sen jättivatsan vertaa mutta kyllä tuonne saisi muutaman hamsterin ängettyä eikä tekisi tiukkaa. Istuessa se lähinnä näkyy ja jos alkaa oikein vartavasten venyttämään sitä ihoa, seistessä ei enää juurikaan.

Painoa mä en halua enää saada alemmas, mutta kiinteytyminen olisi kiva juttu! Mua vaan nyt edelleenkin mietityttää se että milloin saa alkaa tekemään vatsalihasliikkeitä tai esimerkiksi juoksemaan ja hyppimään? Koen että lantionpohjalihakset ovat ihan normaalit eikä musta tunnu ollenkaan pahalta jos vaikka juoksen pikaspurtin bussiin mutta saisinkohan mä vielä edes tehdä niin? Harmittaa kyllä niin vietävästi kun en saanutkaan niitä vastauksia tänään joita olin toivonut. Pitänee varmaankin vielä ensi viikolla soitella neuvolaan uudemman kerran ja koittaa vaikka saada uutta jälkitarkastusaikaa (onnea vaan yritykseen kesän aikana, tiedän!). Kuinka pian synnytyksen jälkeen te olette uskaltaneet aloittaa raskaamman liikunnan?

Mulla on pikkuhiljaa aika rientää koisimaan kun huomenna on ne Oton sukulaisen valmistujaiset, mutta toivottavasti piditte postauksesta! Ihanaa viikonloppua ja hurjan paljon onnea kaikille valmistuneille tai koulunsa päättäneille♥♥

PS: Tuttikertomuksen toteutan mahdollisimman pian kun niin moni toivoi sitä, halusin vain tehdä tämän ensin!

Toivepostausviikko/synttäriviikko huipentuu tänään siihen lupailemaani toisintoon viime vuodesta, eli luvassa on päivä videoina -postaus mun tokasta oikeasta äitienpäivästä!

Tämä on varmaan mun blogihistorian tekstittömin postaus mutta joskus näinkin päin! Onnea vielä kaikille äideille, nykyisille ja tuleville ♥

Moni teistä on toivonut että mä kirjottaisin imetyksestä ja siitä miten se on sujunut ja millaisilla fiiliksellä imetyksestä olen näin toisen lapsen kohdalla, joten saamanne pitää!

Tiaraa odottaessani mulla oli korkeat tavoitteet, mä halusin ehdottomasti että imetys onnistuu. Vanhat lukijat ainakin varmaan muistavat miten kaikki kuitenkin Tiaran kohdalla meni (ja uudet voivat lukea koko tarinan Tiaran imetyksestä TÄÄLTÄ!). Vaikka imetys ei viimeksi sujunutkaan niinkuin Strömsössä, mulla oli tällä kertaa aivan toinen lähestymistapa koko juttuun. Itseluottamus oli nyt toisella kertaa jo sairaalassaoloaikana aivan eri luokkaa, viimeksi kun sairaalassa olin tosi epävarma omista kyvyistäni niin äitinä kuin imettäjänäkin mikä on varmaan ensisynnyttäjälle ihan luonnollista.

Mä luulen että sen lisäksi että mulla oli jo vuoden ja seitsemän kuukauden kokemus äitinä olosta, mun itseluottamusta ja hyvää fiilistä imetyksestä lisäsi kaikkein eniten se että mä sain rauhassa heti synnytyssalissa antaa vauvan olla rinnalla niin kauan kuin hän vain jaksoi olla eikä häntä riistetty heti multa pestäväksi ja mitattavaksi. Vauva tajusi heti koko homman jujun, mä löysin heti mukavan imetysasennon ja kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi ja näin on ollut siitä asti. Vaikka viimeksi kätilöt kehuivat Tiaran imuotetta (vaikkei se selkeästikään ollut oikea kun ei sitä ruokaa mennyt sinne pieneen masuun yhtään) mä olin tosi tosi epävarma ja pyysin varmaan jokaiselle imetyskerralle kätilön tarkistamaan että vauva söi hyvin.

Tällä kertaa mä huomasin ihan itsekin että vauvalla on oikea ote ja kuulin kuinka vauva nieleskeli kuuluvasti maitoa ja söi hyvällä halulla ja osasin imetyksen sujuvuudesta kertoa että se sujuu oikein mainiosti. Lisäluottamusta omaan riittävyyteeni antoi toki myös kotiinlähtöpunnitus jossa vauvan paino ei ollut laskenut kuin ihan pikkuisen ja kontrollikäynnin punnitus neljä vuorokautta synnytyksen jälkeen jolloin paino oli jo lähtenyt takaisin nousuun. Se tunne kun tietää että on itse kykenevä ruokkimaan oman lapsensa omilla antimillaan on ihan mahtava, kyllä siitä tulee uskomattoman hyvä fiilis!

Mä oon silti edelleen sitä mieltä että imetys on jokaisen äidin oma asia eikä mulla ole korvikkeista mitään pahaa sanottavaa. Tiara kasvoi korvikkeilla hienosti ja on ollut terve ja allergiaton paria harmitonta pikkuflunssaa lukuunottamatta (kop kop!). Korvikevauvakin saa läheisyyttä ihan samalla tavalla, me ainakin pidettiin Tiaraa aina lähellä sylissä ja siliteltiin sen hiuksia ja tuijoteltiin sitä silmiin. Ja korviketta annettaessa myös isän on helppo osallistua syöttämiseen eikä se jää yksin äidin harteille.

Mutta kyllä imetyksessä ehdottomasti on omat hyvät puolensa! Se on helppoa, ilmaista ja rintamaito kulkee aina mukana tarjoiluvalmiina vauvalle. Mua ei hävetä imettää julkisilla paikoilla, olen imettänyt mm. Itiksessä shoppailun lomassa, eikä hävetä kavereiden tai sukulaistenkaan edessä. Ymmärrän kyllä hyvin jos joku kokee imetyksen liian intiimiksi eikä halua sitä julkisesti tehdä, mutta mä itse en oo koskaan osannut ”hävetä” mun kroppaani ja koen imettämisen yhtä luonnolliseksi kuin vaikkapa bikineissä rannalla hengailun. Ja jos nyt on paljon tuijottavia silmäpareja niin ainahan voin kiskaista harson siihen suojaksi niin ei kukaan näe mitään!

”Ei se tuntunu yhtään sen läheisemmältä kun pulloruokintakaan, oikeastaan päinvastoin. Imettäessä oli vaikeampaa löytää hyvää asentoa ja siihen itse ruokinnan onnistumiseen piti keskittyä paljon enemmän. Toki oli varmasti kyse myös tottumattomuudesta. ” Tämän lauseen lainasin tuolta mun aiemmasta imetystä koskevasta postauksesta, koska mua nauratti se. Jo tuosta lauseesta huomaa että mun ja Tiaran yhteinen juttu se imetys ei ollut ollenkaan kun pelkkä asennon löytäminen oli noin vaikeaa! Nyt mä nimittäin voin imettää suunnilleen missä asennossa vaan ja se on silti helppoa ja onnistuu takuuvarmasti. Molemmat tiedetään vauvan kanssa mitä tehdään.

Siihen mä en usko että imetys voi aina onnistua oli tilanne mikä hyvänsä, itse olen kokenut sekä korvikevauvan että tämän hyvin sujuvan imetyksen ja edelleen voin rehellisesti sanoa että Tiaran kanssa imetys ei vain onnistunut mutta sen myönnän että jos olisin itsepintaisesti jatkanut, jatkanut ja jatkanut pumppaamista niin ehkä olisin kyennyt jatkamaan pumpatun maidon antamista korvikkeen seassa hieman pidempään.

Imetys on mun mielestä ihanaa, ja mua harmittais ihan älyttömästi jos se nyt loppuisi yhtäkkiä! Vaikka en kyllä keksi yhtään syytä miksi sen täytyisi loppua kun se näin kivasti sujuu. Ainoa mitä pelkään jatkuvasti on se pirun rintatulehdus, koitan ulkonakin kietoutua lämpimään villahuiviin ja pitää takin visusti kiinni mutta silti aina kuumottaa että jostain se tuuli pääsee tuivertamaan ja mä jotenkin saan sen tulehduksen sitten napattua itselleni. Mutta pidetään peukkuja että se pysyy kaukana musta ja mun rintavarustuksesta! Ja onneksi ensi viikolle on ainakin luvattu lämpimämpiä kelejä, täytyy toivoa että ne tulisivat jäädäkseen.

Sellaiset fiilikset mulla on imetyksestä tällä hetkellä, vauvelikin tuntuu olevan ihan tyytyväinen! Millaisia kokemuksia teillä on imetyksestä? Onko muita joilla ei ensimmäisen kanssa sujunut mutta tokalla kerralla kyllä?

Moikka! Mä oon viettänyt blogin osalta hiljaiseloa viimepäivät koska alkuraskaudesta erittäin tuttu vaiva nimeltä migreeni on imetyshormonien ansiosta palannut taas osaksi mun elämää. Viimeiset kaksi päivää on menneet lähinnä sängynpohjalla vauviksen kanssa makoillen, onneksi vauva ei äidin pahaa oloa huomaa vaan on varmaan vaan tyytyväinen saamastaan läheisyydestä, mutta Tiara-raukalle musta ei oo ollut seuraa. Tänään onneksi vaikuttaisi olevan taas vähän parempi päivä (*kop kop*) joten nyt täytyy ottaa kaikki irti ja leikkiä Tiaran kanssa!

Migreenistä huolimatta meillä on muuten ollut tosi kiva viikko, vieraita on käynyt paljon ihastelemassa neitiä ja eilen kävi neuvolatätikin kotikäynnillä morjenstamassa pikkuipanaa ensimmäistä kertaa. Kovasti sai pikkuinen kehuja osakseen mm. hienosti nousseesta painosta, virkeydestään, tarkkaavaisuudestaan, imuotteestaan ja rauhallisuudestaan. Vauva oli hereillä koko neuvolatädin käynnin ajan ja tyytyväisenä ähisi ja tuijotteli kaikista mittauksista sun muista huolimatta. Paino oli noussut jo reippaasti yli syntymäpainon kun pikkuinen painoi 3440g! Tuntuu ihan uskomattoman hienolta että mä itse oon tällä kertaa kyennyt ruokkimaan omalla maidollani meidän neitiä ja niin se vain kasvaa hienosti! Mä ajattelin tästä imetyksestä kirjoittaa ihan oman postauksenkin myöhemmin, että miten se lähti sujumaan alussa ja millaisia tunteita se on herättänyt.

Pikkuisen hienon kasvun ansiosta me uskallettiin käydä neuvolatädin luvalla pikkuisen kanssa lähikaupassa eilen illalla kun mun päänsärky hetkeksi helpotti ja hyvin näytti neiti viihtyvän vaunuissakin, tyytyväisesti nukkuen koko reissun ajan. Kauppareissulla noudettiin postista myös erittäin odotettu paketti Ipanaiselta, nimittäin Sculls -kuosinen Tula -kantoreppu ja siihen vielä vauvatuki! Kunhan vauva lihoo vielä pari päivää niin taitaakin mennä jo 3,5kg:n raja ylitse ja voidaan testailla reppua. Kuosi on ainakin niin herkullinen etten malta odottaa repun käyttöä! Ja kovasti odottelen myös sitä maagista kahden viikon ikää ja sitä että ulkoilut saa varovaisesti jo aloittaa. Kevään tehdessä tuloaan en millään malttaisi kökkiä sisällä, mutta onneksi ei tarvitsekaan enää montaa päivää kun sunnuntaina saadaan jo tehdä yhdessä pieni vaunulenkki.

Tiara osoittaa kokoajan enemmän ja enemmän kiinnostusta vauvaa kohtaan, onneksi positiivista sellaista. Tiara on mm. sanonut monta kertaa tällä viikolla että ”vauva sikko on paras!” ja haluaa joka välissä antaa pusuja ja haleja vauvalle. Neiti on myös yrittänyt lahjoittaa omaa lemppari pupupehmoleluaan vauvalle ja halunnut kölliä vauvan vieressä. Ihan parasta oli kun Otto antoi Tiaran ”pitää vauvaa sylissä” eli toisinsanoen piti itse vauvelia Tiaran jalkojen päällä. Tiara ei olisi halunnut luopua vauvasta ollenkaan! En kyllä malta odottaa miten ihania kavereita tytöistä tulee toisilleen.

Vauva on leppoisa typy, nukkuu hurjasti ja syö vielä hurjemmin. Tällä viikolla tytsy on alkanut olemaan hereilläkin välillä enemmän, aamupäivisin ehkä tunteroisen ja iltaisin pari tuntiakin putkeen. Vauva tykkää katsella ja hengailla ihan rauhassa. Vauva syö päivisin n. kolmen tunnin välein, ja sitten juuri ennen yöunia vauva yleensä tankkaa kunnolla ja viihtyy rinnalla hieman pidempään kuin päivällä ja nukkuukin sitten 5-6 tuntia putkeen. Eli yöt mennään pääasiassa yhdellä syötöllä joka on aamuisin siinä viiden aikoihin ja sitten nukutaan vielä muutama tunti sen jälkeen. Neuvolatäti antoi myös siunauksensa pidemmälle syöttövälille yöllä koska vauva on kuitenkin kasvanut niin hyvin, eli ei tarvitse onneksi herätellä syömään kun toinen niin tyytyväisenä nukkuu.

Meidän pieni rimppakinttu sai tänään eka kertaa mekon päälleen, sukkahousut on vielä hiukkasen isot koosta 50 huolimatta, mutta maailman suloisin pieni tuhisija  silti! Sain kuin sainkin napattua meidän alati hymyilevästä neidistä hymykuvan, vaikkakin onnistuin hienosti tarkentamaan kameralla neidin peittoon. Innolla odotellaan sitä ensimmäistä tarkoituksellista hymyä jo kun vauveli vaikuttaa ainakin unissaan olevan kunnon hymytyttö!

Mä pyhitän tänään neitien yhteisen päikkäriajan blogihommille eli käyn nyt kommentteja niin paljon läpi kun vain ehdin ennenkuin jompikumpi heräilee! Pieni orastava päänsärky mulla on tälläkin hetkellä mutta toivotaan ettei se tästä taas pahene. Ihanaa viikonloppua kaikille <3