Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.

Tänä kesänä olen huomannut että meidän isommat tytöt alkavat oikeasti olla aika isoja, heillä on hurjasti fiksuja ajatuksia, hyviä läppiä ja paljon kysymyksiä. Tänä kesänä ollaan myös lanseerattu ihan uusi juttu ihan lasten itsensä toimesta, sellainen, josta mä vähän salaa olin haaveillutkin silloin kun tytöt olivat vielä pieniä.

Se tapahtui ihan sattumalta yhtenä iltana, kun olin kolmestaan tyttöjen kanssa kotona Oton ollessa jossain reissussa. Me päädyttiin istuskelemaan tyttöjen nukkumahuoneen lattialle tyynyjen päälle, puhelimesta pauhasi Marcus & Martinus, ja yhtäkkiä alettiin jakamaan salaisuuksia. Kysyin muutaman ”oikean” kysymyksen ihan vahingossa, ja yhtäkkiä sitä asiaa rupesi vaan pulppuamaan hulluna, söpöjen kikatusten säestämänä. Puhuttiin ihastumisesta, rakkaudesta ja salaisuuksista. Supatettiin ja kiherrettiin. Kyllä, 4- ja melkein 6-vuotiaiden kanssa. Nuorena se on aloitettava.

Jaoin tyttöjen kanssa muistoja omasta lapsuudestani. Kuinka eskarissa olin valtavan ihastunut yhteen toiseen eskarilaiseen (yhdessä kahden kaverini kanssa), jonka laatikkoon vietiin sydämen muotoisia lappuja joissa luki jotain ”oot söpö t. salainen ihailija”. Tytöt nauraa kihersivät, ”äitiiiii eihän noin voi tehdä!”. Ja samalla he kertoivat omista jutuistaan, ja mä kyselin lisää.

Tämä on jotain sellaista mistä mä unelmoin, kun sain kuulla että musta tulee äiti. Että meidän lapset haluavat ihan itse jakaa ne tärkeimmät ja salaisimmat asiat mulle ja jutella mun kanssa. He luottavat muhun ja avautuvat mulle, ja tietävät että mulle voi kertoa ihan mitä tahansa, ja mikä tärkeintä: haluavat kertoa mulle omia asioitaan. Mä tiedän että he ovat vielä pieniä, ja tässä iässä äiti vielä onkin useimmilla se luottotyyppi jonka kanssa voi puhua kaikesta, niinkuin kuuluukin. Mutta kovasti toivon, että meillä säilyy tämä keskusteluyhteys läpi elämän, myös teini-iässä. Toivon että he kokevat aina, että mulle voi tulla juttelemaan, mä en hermostu enkä naura, enkä tuomitse.

Mulla on ollut oman äidin kanssa aina sellaiset välit, että olen voinut kertoa ihan mitä tahansa pelkäämättä että hän tuomitsee. Silloin kun olin teini, mun äiti oli yksi niitä harvoja joille mun kaveritkin uskalsivat puhua totta kaikesta. Mä toivon että voin itse olla samanlainen vanhempi läpi mun lasten elämän. Että kenenkään ei koskaan tarvitse pelätä mua, ja mun kanssa on mukavaa jutella, ja mä olen luottamuksen arvoinen. Olisi kauheaa jos oma lapsi sanoisi että ei voi puhua oman äidin kanssa jostain oikeasti tärkeästä asiasta.

Vaikka 4- ja 5-vuotiaat on pieniä, heillä on jo paljon omia ajatuksia, mielipiteitä ja kokemuksia joista heillä on tarve puhua, niin kavereiden kuin luotettavan aikuisenkin kanssa. Mä haluan aina olla sellainen vanhempi, jolla on aikaa kuunnella mitä lapsilla on sanottavaa, ja oikeasti keskittyä siihen mitä he kertovat. Jos mä olen meidän lasten mielestä sen arvoinen että he kertovat mulle suurimmat salaisuudet, niin todellakin mun täytyy silloin käyttäytyä sen mukaan. Eikä se ole pahitteeksi, että kertoo joskus omiakin harmittomia salaisuuksiaan lapsille, sillä he ovat aika hyviä pitämään salaisuuksia. Heille tulee hyvä mieli kun he tietävät että äitikin lähetti rakkauskirjeitä eskarissa, ja äiti vielä kertoo siitä luottamuksella.

Siitä meidän salaisesta kikatushetkestä tulikin tyttöjen mielestä niin kiva juttu, että nyt he haluavat viettää sellaisia melkein joka ilta. Olen myös huomannut että aina heillä ei ole edes mielen päällä mitään kovin suurta. Se ajatus siitä äidin huomiosta ja yhteisestä hetkestä lattialla kikatellen on vaan niin houkutteleva, että he vaan siksi kysyvät että ”jutellaanko äiti taas ja kuunnellaan musiikkia ja laitetaan ovi kiinni?”. Ja jutellaanhan me. Tai sitten ollaan ihan hiljaa, kunnellaan musiikkia, ja välillä vaan kikatellaan.

Niin tai näin, meidän tytöt on ihan parhaita, ja mä toivon että saan viettää näitä hetkiä hamaan tulevaisuuteen asti heidän kanssaan <3

Vietetäänkö teillä salaisia kikatushetkiä?

Kun mä katson Novaa silmiin imetyksen jälkeen, mä näen syvää luottamusta ja rakkautta. Vaikka vauvalla ei ole vielä sanojakaan käytössä, hänen silmistään voi lukea kaiken mitä mielessä liikkuu milloinkin. Imetyksen jälkeen Nova jää aina rinnalle hengailemaan. Ne on meidän kahdenkeskisiä pieniä hetkiä joita kukaan muu ei voi kokea samalla tavalla. Se on samalla siunaus ja harmi – toki haluaisin että Ottokin pääsee kokemaan ihan tismalleen samat hetket, koska ne ovat niin ihania. Onneksi Novalla ja Otolla on ihan omat juttunsa joita he tekevät kahdestaan.

Vauvan silmät ovat ihan uskomattomat. Noilla pienillä ihmisillä on vielä vähän keinoja käytettävissä kertomaan omasta fiiliksestä, mutta onneksi on silmät. Kuten klisee kuuluu, silmät ovat sielun peili, vauvoilla ainakin. Heidän katseensa on rehellinen ja armoton, siitä näkee kaiken. On myös ihan absurdia että vauvat eivät räpyttele silmiään juurikaan, ainakaan meidän Nova. Hän voi tuijottaa suoraan silmiin vaikka kuinka kauan samalla kuin syö.

Mä rakastan sitä hetkeä, kun Nova on jo syönyt masun täyteen, ja katson häntä silmiin, ja hän päästää irti rinnasta ja alkaa hymyillä maailman leveintä hymyä, säestäen sitä ehkä pienellä ilon kiljahduksella. Se hymy ja ilo on niin aitoa, hän on puhtaasti onnellinen siitä että sai mahan täyteen ja saa olla äidin lähellä rinnalla. Niin pieni asia, mutta vauvalle niin suuri. Vauvat eivät kaipaa paljoa, kunhan vain saavat olla lähellä ja rakastettuja.

Otin nämä kuvat maanantaina sen jälkeen kun olin imettänyt Novan. Hän sai sinä päivänä kaksi rokotuspiikkiä ja rotarokotteen suun kautta. Rokotukset menivät hyvin, ja hän rauhoittui heti kun sai tulla rinnalle niiden antamisen jälkeen. Vaikka meille aikuisille tissit ovat vaan tissit, vauvalle tissi on lohtu, rauha ja rakkaus. Se auttaa kaikkeen. Silloin kun harmittaa, pitää tarrata kovemmin kiinni pikkuruisilla sormilla, ja pitää kiinni ettei vaan kukaan vie rintaa pois. On mieletöntä nähdä miten vauva rentoutuu ja rauhoittuu kun pääsee rinnalle. Näissä kuvissa Novaa ei kyllä harmittanut, hän oli aivan oma kujeileva itsensä kun rokotuksista oli kulunut jo monta tuntia.

Nova kasvaa hurjaa vauhtia, mutta toivon että saan nauttia näistä hetkistä vielä mahdollisimman pitkään. Vaikka muutaman kuukauden päästä hän on jo paljon liikkuvaisempi, mä toivon että hän malttaa välillä jäädä siihen lähelle. Se on niin ainutlaatuista ja ihanaa, että toivon että voisin purkittaa näitä hetkiä itselleni varastoon.

Imetystä on takana nyt kolme ja puoli kuukautta, enkä sekuntiakaan vaihtaisi pois. Välillä Novalla on ollut rintaraivareita, viimeksi siinä parin kuukauden iässä, niistäkin päästiin yli ja sen jälkeen ollaan taas nautittu rauhallisista imetyksistä hytkyttelyn ja pikaruokailun sijaan. Olen onnellinen ja iloinen siitä että kaikki on sujunut näin hyvin, ja toivon että imetys sujuu hienosti niin pitkään kun Nova sitä haluaa jatkaa.

Rakastan tätä minityyppiä niin paljon <3

Postaus on tehty yhteistyössä Doven ja Lifien kanssa. Pääsin testaamaan Doven upeaa uutta Dove Nourishing Secrets -tuotesarjaa kamppiksen merkeissä ja nyt on aika kertoa siitä enemmän. Dove Nourishing Secrets -tuotesarja on saanut inspiraationsa ihanista erilaisista naisista ja heidän kauneusrituaaleistaan ympäri maailman Doven Real Beauty -filosofian mukaan. Sarjaan on otettu inspiraatiota Intiasta, Japanista, Ranskasta, Keski-Amerikasta ja Afrikasta.

Muistan omasta lapsuudestani Doven ensimmäiset Real Beauty -mainokset. Vaikka taisin olla alakouluiässä ensimmäisten mainosten ilmestyessä, ne ovat jääneet mulle hyvin mieleen. Muistan mainosten ympärillä pyörineen keskustelun raikkaasta tuulahduksesta pinnallisessa kauneus- ja muotimaailmassa jota jo silloin seurasin silmät tarkkana. Ja muistan, kuinka lapsena en silti ajatellut mainoksessa olevan mitään erikoista, ymmärsin vasta muutamaa vuotta myöhemmin että näyttämällä kaikkien erilaisten vartaloiden olevan yhtä kauniita ja arvokkaita, Dove teki jotain ainutlaatuista.

Kolmen lapsen syntymän jälkeen olen itsekin luonut suhteeni vartalooni jo monta kertaa uudelleen, sillä joka kerta se on muuttunut vähän, suuntaan tai toiseen. Uskon että se että olen pienestä asti nähnyt erilaisia kauniita vartaloita, on auttanut myös mua hyväksymään muutokset omassa kehossani paremmin. Mulla ei ole mitään ihannevartaloa, pyrin vain siihen että tykkään itsestäni ja voin hyvin.

Pienen vauvan täysimettävänä äitinä suihku on mulle yksi niitä hetkiä päivässä kun saan olla ihan yksin. Vaikka vauva-arki on sujunut hienosti ja mulla ei ainakaan toistaiseksi ole tullutkaan sellaista tarvetta omaan aikaan, tuntuu ihanalta kuunnella vain suihkun kohinaa rauhassa ihan yksin ja nauttia ihanista shampoon ja suihkugeelin tuoksusta. Mulle puhdas ja raikas tunne on tärkeä vaikka en joka päivä jaksaisikaan laittautua kunnolla.

Joskus vauvan kanssa tulee huonosti nukuttuja öitä, ja silloin aamusuihku on ihan ehdoton piristäjä. Rakastan Dove Nourishing Secrets -sarjan avokadon ja calendulan tuoksuisia Strengthening Ritual -tuotteita juuri niiden pirteän raikkaan tuoksun vuoksi. Strengthening Ritual -tuotteet ehkäisevät myös hiustenlähtöä, joka ainakin mulla on tässä imetysaikana pahimmillaan. Toivotaan että näistä löytyisi apua, enkä löytäisi puolen vuoden kuluttua niin pahoja ohimokaljuja kuin kahdella aiemmalla kerralla.

Siinä missä suihkussa tykkään ottaa itselleni pienen oman hetken ja olla yksin Oton ollessa lasten kanssa, ihon kosteutuksen hoidan mieluusti mahdollisimman nopeasti. Siksi tykkään käyttää kosteusvoidetta joka kuivuu iholla nopeasti mutta hoitaa kuitenkin tehtävänsä. Doven Nourishing Secrets -sarjan Lotuksen ja riisiveden tuoksuinen Glowing Ritual vartalon kosteusvoide on aivan ihanan tuoksuista ja kosteuttaa kunnolla ja tehokkaasti.

Dove Nourishing Secrets -sarjaan kuuluu neljä erilaista tuoteperhettä: Avokadon ja Calendulan tuoksuinen Strengthening Ritual, Laventelin tuoksuinen Thickening Ritual, Lotuksen ja riisiveden tuoksuinen Glowing Ritual sekä kookoksen tuoksuinen Restoring Ritual.  Tuoteperheisiin kuuluu shampoon ja hoitoaineen lisäksi suihkugeeli sekä vartalovoide.

Mä arvostan Dovea siitä suuresta työstä jota he ovat tehneet jo vuosikaudet levittääkseen erilaisuuden ihanuutta, juuri sillä tasolla jossa vaikutusvalta on suurta. Äitinä sillä on mulle suuri merkitys, koska haluan että meidän lapset oppivat myös pienestä asti että he ja kaikki muutkin saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ja kelpaavat omana itsenään.

INSTAKISA: Mun instagramtilillä @iinalaura on meneillään kilpailu jossa voi voittaa itselleen 50€ arvoisen Doven tuotepaketin, kannattaa käydä osallistumassa <3

Yhteistyössä Dove.

Ihanaa perjantaita kaikille!

Tänään on Oton vanhempainvapaan ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi Otto kirjoitti eilen ilallla ajatuksiaan tulevasta vanhempainvapaasta. <3

Isä vanhempainvapaalla

Suljin tuossa hetki sitten työkannettavani kannen viimeistä kertaa puoleen vuoteen. Toki joudun sen varmaan vielä avaamaan koska onnistuin kuitenkin omaan tuttuun tapaani aivan varmasti unohtamaan jotain todella fiksua, kuten sähköpostini automaattivastauksen, mutta you know, ajatus on tärkein.

Sinänsä varsin antikliimaksinen hetki ottaen huomioon kuinka valtava asia tämä on meidän perheellemme. Ei mitään fanfaareja, ei tyydyttäviä naksahduksia tai mitään muutakaan indikaattoria siitä että tämä oli nyt tässä. Ainoastaan hetkellinen vaimea hurina koneen vielä miettiessä että mitä ne tuulettimet tekivätkään laitteen sammuessa. Sitten syvä hiljaisuus, ja hupsistakeikkaa, isillä onkin yhtäkkiä ylimääräiset kahdeksan tuntia (plus työmatkat) aikaa käyttää ihan muihin asioihin kuin töihin. En päässyt edes poistumaan teatraalisesti toimistolta tuuletusten saattelemana, sillä olemme parhaillaan Oulussa vaimoni tädin luona, ja tein viimeisen päivänä etätyönä. Sähköposti kollegoille sai riittää siitä että Hyttinen kiittää ja kuittaa vähäksi aikaa.

Olen ollut ja viihtynyt nykyisessä työssäni nyt reilut viisi vuotta. Edennyt, ollut, mennyt ja tehnyt duunia niin paljon ettei minua voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Pahimmillaan olen jopa painanut seitsenpäiväistä työviikkoa siinä häidemme tietämillä, mikä asetti Iinan inhottavaan asemaan kahden pienen lapsen kanssa, puhumattakaan siitä miten vähille isin ja lasten välinen aika siinä rytäkässä jäi.

Vaikka olin aina kotona ollessani 100% läsnä, ei se aina tuntunut riittävältä. Tuskin olikaan, mutta mitä sitä nyt enää tässä vaiheessa ihmettelemään kun maito on jo imeytynyt laminaattiin. Voitte kuitenkin varmaan uskoa miten lämmin tuulahdus tämä oli meille, kun tajusimme että Iinan työn takia minulla on mahdollisuus kerrankin olla täyspäiväinen faija muutenkin kuin kesäloman yli. Kesäloman, joka lapsilla kestää tämän ansiosta sen reippaat yhdeksän viikkoa. Osittain sen takia että mitä niitä sinne turhaan viemään kun me muut ollaan kotona, osittain sen takia etten todellakaan ala hetkeen heräämään sianpieremän aikaan ellei ole pakko. Puhelimessani vakituisesti 6:30 piipittävä herätys joutaa helvettiin vähäksi aikaa.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa talteen hieman ajatuksiani siitä miltä minusta nyt tuntuu nimenomaan minun miehenä jäädessä vanhempainvapaalle, mutta jos totta puhutaan en oikein osaa itsekään vielä sanoa. Kun perheemme rytmi on aina määräytynyt sen perusteella miten olen töissä, tuntuu minusta jokseenkin absurdilta etten palaakaan töihin huomenna, ylihuomenna enkä ensi viikolla, vaan joskus marraskuun lopussa, sitten kun tekninen asiantuntijuuteni on lähinnä teknistä aavistusta. Lapsemme onneksi tietävät mitä mieltä he asiasta ovat. He odottavat malttamattomina kaikkia vaunu- ja pyörälenkkejä, puistoreissuja, mahdollisia ulkomaanmatkoja ja isin kanssa pelaamista. Kaikkea mitä me ikinä keksimme tehdä ja saamme päiviimme mahdutettua.

Pääsyy miksi jään vanhempainvapaalle on kuitenkin totta kai tuo meidän perheen pienin ja uusin lisäys. Pienet vauvat tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, ja kun ainoa asia mitä en pysty miehenä tekemään on ruokkia täysimetettävää vauvaa, ei ole mitään syytä minulle olla jäämättä kotiin Iinan kuitenkin tehdessä tosiaan kotoa käsin töitä. Me olemme kuitenkin vanhempina tasavertaisia, eikä isän rooli ole meidän perheessä mikään ”lastenhoitaja”, vaan toinen huoltajista.

Sitä ilmiselvää tissiasiaa lukuun ottamatta on minun ja vauvan side aivan yhtä vahva kuin äidin ja vauvan, ellei vahvempi. Olen kuitenkin tässä pääsiäislomalla ehtinyt ottamaan varaslähdön vapaan viettoon, ja viettänyt isot osat päivästä sohvalla vauvan kanssa, vanhempien lasten touhuja ihmetellen. Odotan innolla sitä kuinka kerrankin saan olla oikeasti mukana ihmettelemässä vauvan kasvamista ja oppimista. Liian monta kertaa jouduin kokemaan kahden aikaisemman mukulamme saavutukset kännykän kautta, kun Iina lähetti viestejä ja kuvia siitä mitä tytöt tekivät ensimmäistä kertaa minun ollessa töissä.

Viime vuoden muutenkin mentyä hirveällä tohinalla, kuten myös tämän alkuvuoden, on mahtavaa saada rauhoittua hetki. Ottaa pienen sapattivapaan ja nukkua, rempata kämppää, laittaa piha kuntoon ja korvata vanha sähkögrilli ihan oikealla vehkeellä. Piirtää lasten kanssa ja lakata stressaamasta työasioita.

Voi olla että palaan aiheeseen tarkemmin kun koko homma lähtee käyntiin, kun osaan hieman sanoa miltä nyt oikeasti tuntuu olla kotifaija. Koneella istuminen ei enää tällä hetkellä oikein sattuneesta syystä houkuttele, kun enää ei ole mikään pakko. Ajattelin että voisin viettää hieman aikaa tässä tuon meidän mahtavan jälkikasvumme kanssa, ja kun lapset lopulta joskus sammuvat, ehkä laittaa sen pleikan päälle. Pitkästä aikaa.

-Otto

Sellaisia ajatuksia Otolla <3 Ihanaa päivää kaikille!