Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy:n kanssa ja minulla on suuri kunnia toimia Fazer Puikuloiden brändilähettiläänä tänä vuonna.

Kuten pari viikkoa sitten hääpäivänäkin kirjoitin, arjessa ei aina ole niin paljoa sitä parisuhdeaikaa kuin toivoisi. Niistä pienistä hetkistä kannattaa kuitenkin pitää kiinni. Silloinkin kun meidän päivän ainoa parisuhdeaika oli iltaisin vauvan nukkuessa rinnalla, me syötiin yhdessä iltapalaa, joka ilta. Nykyisin illat ovat taas vain sitä aikuisten aikaa, mutta pitkään meidän päivien ainoa yhteinen hetki oli kuitenkin se iltapala, silloin kun Otto vielä teki töitä ja opiskeli yhtäaikaa. Meidän iltapalahetket eivät yleensä ole mitään kovin gourmeeta, mutta toki joskus tykätään hifistelläkin. Yleensä meidän iltapalaleipien päällä on margariinia, juustoa ja kurkkua, tai sitten Otolla pikkelssiä, juustoa ja kurkkua. Otto ei koskaan ole oppinut käyttämään perinteisiä levitteitä leivän päällä.

Iltapala on alusta asti ollut se meidän yhteinen juttu. Vaikka tehtäisiin muuten koko ilta omia juttujamme, me syödään aina iltapala yhdessä. Iltapalan verran on aina aikaa, vaikka sen sitten ottaisi yöunista. Mä uskallan väittää, että yhteiset iltapalahetket ovat pelastaneet meidät monelta turhautumiselta ja riidalta parisuhteessa. Ihan niinkuin lapsi tarvitsee tutkimusten mukaan vanhemmaltaan sen vartin täysin jakamatonta huomiota päivässä tunteakseen itsensä rakastetuksi ja huomioiduksi, myös puolisot tarvitsevat toisiltaan pienen hetken.  Tai näin ainakin mun logiikka sanoo. Kun ehtii keskittyä toisiinsa edes sen pienen vartin iltapalahetken verran joka päivä, saa vaihdettua kuulumiset, saa kerrottua toiselle, että toinen on tärkeä ja mikä parasta: saa mahan täyteen herkullista iltapalaa. Se vartti riittää aivan hyvin silloin, kun enempää ei ole.

Me aina tehdään yhdessä iltapalaa, välillä jo ihan väsyneenä ja silmät unihiekkaisina. Sitten otetaan iltapalat mukaan olkkariin, ja höpötellään, tai katsotaan jotain sarjaa josta tulee hyvä mieli, jos ollaan ehditty jo höpötellä muutenkin. Leipä on sopivan iisi iltapala, ja sen saa tehtyä nopeasti, kun ei illalla useinkaan enää jaksa alkaa väkertämään mitään sen vaivalloisempaa. Ja leipä on myös hyvää! Me tykätään molemmat tosi paljon syödä leipää.

Leipä on meille nautinto siitä huolimatta, että syödään ihan tavallisia juusto-kurkkuleipiä. Kun leipä on tarpeeksi hyvää, on yksinkertainenkin usein herkullista. Fazerin uudet Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät ovat nimensä mukaisesti kaurasta valmistettuja, ja aivan älyttömän pehmeitä leipiä. Nyt aiheena on meidän aikuisten iltapalat, enkä edes vielä lähde siihen, mitä meidän lapset sanoivat tästä uudesta leivästä maistettuaan sitä. Mutta sanonpahan vaan, että he kuulostivat aivan Puikula-mainokselta.

Puikulat ovat tuttuja jo omasta lapsuudestani, ja voisin sanoa, että olen varmaan maistanut jokaista erilaista Fazerin Puikulaa elämäni aikana. Se on ainakin meille sellainen arjen perusleipä, jota aina tulee ostettua kaupasta. Nyt Puikula-perheeseen on tullut aivan uusi suosikki, ja se on tämä Puikula Pehmeämpi 100Kaura. Se on oikeasti varmaan pehmein leipä, mitä olen ikinä syönyt, ja se on pehmeää vielä parasta ennen -päivän lähestyessäkin.

Pehmeyden salaisuus on siinä, että leipä on leivottu haudutettuun kaurapuuroon. Se pitää leivän tuoreen makuisena ja tuntuisena useammankin päivän. Nimensä mukaisesti 100Kaura on valmistettu kaurasta ja 100Kaura sisältää 6,6% kuitua ja 15g proteiinia 100 grammassa. Leivän jauhoista, jyvistä ja hiutaleista 100% on kotimaista kauraa.  Leipä ei kuitenkaan ole gluteeniton, sillä siinä on käytetty puuron lisäksi myös vehnägluteenia tuomassa pehmeyttä rakenteeseen.

Me ollaan aivan ihastuneita tähän leipään koko perhe, eikä sen ilmestymisen jälkeen ole taidettu edes ostaa muuta leipää kuin tätä. Ainoa miinus mikä leivässä on, on sen pieni pakkauskoko: meidän perheellä pussi loppuu heti aamupalan aikana. Voitteko siis pliis muutkin maistaa 100Kauraa ja toivoa tähän isompaa pakkauskokoa, niin jospa sellainen saataisiin. Puikuloitahan on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta tämän herkun tunnistaa söpöstä kelta-valkoraidallisesta pussista kaupoissa!

Mä uskon, että me tullaan syömään yhdessä iltapalaa vielä sittenkin kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä, ja meillä on kaikki päivät aikaa toisillemme. Me tykätään yhteisistä tavoista, ja tämä on yksi ihanimmista yhteisistä tavoista, joita meillä on. Siksi haluan pitää siitä kiinni nyt ja aina!

Joko olette ehtineet maistamaan tätä herkkua? Syöttekö te iltapalaa yhdessä puolison kanssa? 

Monilla bloggaajilla on tapana tehdä viikon arkikuva-postauksia esim. vuoden ajan, ja mä tykkään kovasti lukea niitä! Olen joskus miettinyt itsekin, että olisi hauska osallistua, mutta monena vuonna on käynyt niin, että vuotta on kulunut jo kolme viikkoa, kun tajuan, että ”tää olis voinut olla SE vuosi kun kuvaan 52 arkikuvaa vuoden aikana blogiin”. Niin kävi tänäkin vuonna. Mutta jo monen vuoden ajan mä olen tehnyt aina satunnaisesti näitä arkikuvakollaaseja. Näissä olen valinnut isomman kasan ihan vaan randomisti räpsäistyjä kuvia puhelimen muistista. Kuvia, joita en ole koskaan julkaissut missään, enkä ottanut sillä fiiliksellä, että niitä olisin mihinkään laittamassa.

Tänään siis luvassa 15 arkikuvaa puhelimen kätköistä viimeisten viikkojen ajalta!

1. Taapero löysi isosiskon L.O.L-lemmikin aurinkolasit, ja halusi ottaa kaikista meistä yhteiskuvan jossa meillä on ”silmälasit” päässä. Familjen rillipäät tässä hei!

2. Eräänä päivänä hän nukkui maailman suloisimmassa asennossa lattiatyynyllä päiväunia. Oli pakko ihan vaan tuijottaa, miten suloinen voi toinen olla.

3. Prismassa, tää oli ennen kuin Otto leikkasi tukan muutama viikko sitten. Mistä se fiilis tuleekin, että aina kun ollaan keskenään hississä, niin pitää ottaa kuva? Multa löytyy google kuvista varmaan 500 eri hissi-perheselfietä viimeisten 8 vuoden ajalta.

4. Selfie jota en koskaan julkaissut, koska näytin siinä niin väsyneeltä. Ja väsynyt mä olinkin, otin tämän silloin muutama viikko sitten, kun lapset olivat olleet vuorotellen flunssassa ja nukkuneet huonosti, ja itse taisin juuri tämän kuvan ottamisen jälkeen saada sen saman flunssan.

5. Tässä ne samat flunssatyypit sohvalla katsomassa piirrettyjä kainalokkain. Olivat nii hellyyttäviä, että oli pakko ikuistaa.

6. Ulkoilua mielettömän kauniissa talvisäässä. Tämä talvi on ollut kerrassaan upea, ei todellakaan voi valittaa. Uskaltaako edes toivoa, että seuraavatkin vuodenajat jatkuisivat yhtä upeina?

7. Esikoinen lukemassa kirjaa koulun jälkeen. Mäkin luin samoja Lasse-kirjoja pienenä, ja on ollut jotenkin niin hauskaa keskustella samoista hahmoista ja muistella itsekin omia lapsuuden lukutuokioita.

8. Otettiin tää selfie mun ystävän Emmiksen kanssa, kun oltiin kuvaamassa mun hääpäiväbileiden asua Talvipuutarhassa. Emmis keksi, että mennään sinne kuvaamaan, ja se oli kyllä ihan loistava idea!

9. Ja tässä pakollinen hiukset kiinni -selfie ihanan aurinkoisena päivänä. Mä näytän jotenkin ihan eriltä tukka kiinni, mutta se ei ole yhtään huono asia. Olen alkanut oikeastaan tykkäämään siitä, miltä näytän, kun tukka on vaan huolettomasti sutaistu nutturalle niskaan.

10. Tässä oltiin hääpäivän illallisella Oton kanssa kauppakeskus Lauttiksen Pizzeria Lucassa. Oli kyllä hyvät pizzat! Ja ennen kaikkea oli ihanaa viettää hetki aikaa kahdestaan ja keskittyä vain toisiimme.

11. Tässä me oltiin just tultu kotiin Oton kanssa hääpäiväbileiden jälkeisenä päivänä, ja taapero aikoi viettää koko päivän kuulemma mun sylissä. Ja siinä hän aika tiiviisti viettikin aikaa sunnuntaina, mikä oli ihanaa. Kyllä mulle vaan kerkesi tulla yhden yön erossaolon aikana kauhea ikävä vauvelia!

12. Kokeiltiin alkuviikosta somehitiksi noussutta Liemessä-ruokablogin uunifetapastaa, ja olihan se nyt aivan jumalaisen hyvää ja niin helppo valmistaa! Lapsille maistui hyvin myös, kun tein heille aavistuksen vähemmän chilisen version kuin meille.

13. Tässä kuvassa oltiin matkalla Oton pikkusiskon penkkareihin mielettömän aurinkoisessa säässä. Lapset saivat aivan hillittömän karkkisaaliin, kun juuri Oton pikkusiskon rekan edessä ei ollut muita lapsia. Ne karkit riittävätkin sitten loppukevään ja vitsillä sanoinkin lapsille, että ”Jee meidän ei tarvitse ostaa enää ikinä karkkia!”.

14. Oli niin harvinaislaatuinen tilanne, että taapero itse halusi sekä hiuspannan että käsikorun. Oli ihan pakko ikuistaa tämä tilanne, kun hän oli niin suloinen asusteissaan. Yleensä hänelle ei saa laittaa mitään pompuloita tai pinnejä tai pantoja, joten olin vähän hämmentynyt tästä ihanasta toiveesta.

15. Sugarin PR-toimisto lähetti mulle aivan ihania ja suloisia ystävänpäiväkukkia, joiden kanssa oli myös pakko ottaa selfie!

Tästä arkisesta kollaasipostauksesta opin ainakin sen, että mä otan tosi paljon selfieitä, mutta hyvin harvoin laitan niitä mihinkään. Aika harvoin tulee myös katsottua niitä selfieitä puhelimesta, vaikka niitä siellä onkin. Mutta ei kai siitä haittaakaan ole, niitähän voi aina välillä poistella, jos näkyy liikaa omaa naamaa!

Aurinkoista ja ihanaa viikonloppua kaikille! Nautitaan ennätyslämpimistä säistä! <3 

Mun on pakko nipistää itseäni, että uskon sen todeksi: tänään alkoi Oton opintovapaa. Ainakin seuraavat 1,5 vuotta me saadaan olla yhdessä arkipäivisin ja tehdä kumpikin omia hommiamme kotoa käsin. Toki Otolla on välillä myös päiviä, kun on läsnäoloa koululla (monimuotona ei onneksi kovinkaan usein), ja toki mullakin on mun omia tapaamisia, tilaisuuksia ja pressejä, mutta yleisesti ottaen me voidaan olla joka päivä yhdessä! Ja se on parasta ikinä.

Me saadaan arkeen niin paljon lisää joustoa, yhteistä aikaa ja kaivattua aikaa myös sille rentoutumiselle, että tämä vaan tuntuu niin uskomattomalta. Mutta eihän se uskomatonta ole, vaan asia, jonka eteen ollaan nähty vaivaa. Välillä yhdistelmä mun yrittäjyyden, Oton kokopäivätyön ja Oton korkeakouluopintojen sekä kolmen lapsen, joista yksi kotihoidossa, kanssa on tuntunut kuormittavalta. Mutta tämä puolen vuoden spurtti on mahdollistanut sen, että nyt Otto voi jäädä opintovapaalle. Ja jos kaikki menee kuten on suunniteltu, hän saa koulunsa valmiiksi etuajassa. Sitten hän pääsee mahdollisimman nopeasti hyödyntämään opintojaan myös työelämässä.

Kuukauden kuluttua myös kuopus aloittaa osa-aikaisen dagiksen, jolloin meillä molemmilla on oikeasti sitä rauhallista työ- ja opiskeluaikaa päivisin yhtäaikaa kolmena päivänä viikossa. Se on suuri muutos nykyiseen, jolloin työaikaa on mulla ollut vain iltaisin tai vuorotellen Oton koulutehtävien kanssa viikonloppuisin. Ollaan siitä hurjan kiitollisia, että kuopus on voinut olla kotona 2-vuotiaaksi asti, eikä häntä ole ollut pakko laittaa hoitoon esim. taloudellisista syistä aiemmin. Tiedän, että kaikille ei ole mahdollista mennä varhaiskasvatuksen aloitus-ajankohdan suhteen sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tämä on ollut suuri etuoikeus, että me ollaan oltu näin onnekkaita.

Nyt meistä tuntuu, että hän on ihan valmis lähtemään dagikseen, ainakin hänen päivittäisistä pyynnöistään päätellen. Sitä ennen nautitaan kuitenkin näistä yhteisistä viikoista, ja pian alkavasta isompien lasten hiihtolomasta yhdessä koko perhe. Siksi siis aloitus vasta kuukauden kuluttua, koska ajateltiin, että ei olisi mitään järkeä mennä esim. viikoksi päiväkotiin ja olla heti viikkoa pois.

Vapaus tehdä töitä ja opiskella omassa tahdissa on jotain, mistä ollaan haaveiltu pitkään. Me osataan molemmat pitää kiinni deadlineista ja saadaan tarvittavat hommat ja enemmänkin tehtyä, mutta nautitaan kovasti siitä, että ei olla sidottuja joka arkipäivä samaan rytmiin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana me saadaan muovata itse miltä meidän töiden ja opiskelutehtävien päivä-aikataulut näyttävät ja missä me niitä töitä tehdään. Se jos mikä on luksusta, jota pitää osata arvostaa. Toki lasten päiväkoti- ja koulu pitävät meidät kiinni niissä yhteiskunnan normi-aikataluissa, mutta kuitenkin.

Rauhallisen työajan lisäksi kaikkein eniten mä olen odottanut tässä oikeasti sitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Me viihdytään yhdessä ja toimitaan hyvin yhdessä. Saadaan paljon aikaan kun pystytään tsemppaamaan toinen toistamme, ja meillä on tiedossa myös ainakin yksi yhteinen projekti tälle keväälle. En voisi olla enemmän innoissani!

Tähän loppuun haluan vielä hieman kehaista tuota ihanaa aviomiestäni. Koska siis eihän tämä olisi ollenkaan mahdollista, ellei hän olisi päässyt kouluun ja hoitanut sekä töitä että koulua näin hienosti, kuin hän on tehnyt. Otto mahdollisti aikanaan mulle mun unelmien tavoittelun, ja nyt on mun vuoro tehdä se hänelle. Siitä ei ole mitään haittaa, jos siinä samalla meillä on ihan pirun hauskaa yhdessä, vai mitä?

Otto, mä olen susta niin ylpeä. Tästä se alkaa!

Ihanaa viikonloppua kaikille, terveisin pää pilvissä liihotteleva Iina!

Nyt on viimein se hetki kun saan julkaista ensimmäisen postauksen tästä Ihanat erilaiset perheet -sarjasta! Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. On aika tutustua ensimmäiseen ihanaan perheeseen.

Emma 28, Timo 29, Torsti 1, sekä kissat Lumo ja Taika, Lahti

Vanhemmaksi lapsettomuushoitojen avulla

”Oltiin ensin ihan vain ystäviä monta vuotta, ja pitkän ystävyyden jälkeen rakkaus lopulta roihahti. Nyt olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta. Muutettiin aika pian yhteen ja molemmat tiedettiin heti, että halutaan lapsi tai lapsia. Oli toive siitä että tullaan raskaaksi mutta mitään ei vaan tapahtunut.” Emma ja Timo yrittivät saada lasta ensin luonnollisin keinoin, mutta tajusivat lopulta että tarvitsevat apua toiveensa toteuttamisessa He hakeutuivat lapsettomuushoitoihin ja Torsti sai alkunsa ICSI-hoidoilla. Hyvä puoli oli se, että ehtivät matkustella ja elää ”pariskuntaelämää” rauhassa ennen lapsen syntymää, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen pikkuhiljaa.

Hyvä kokemus lapsettomuushoidoista

Hoitoihin joutuminen ei välttämättä ole aina sitä, että saa 15 keskenmenoa 5 vuodessa, vaan kaikki voi myös mennä hyvin. Näin kävi Emmalle ja Timolle. ”Ensin tehtiin alkututkimukset jotka tehdään jokaiselle parille. Sitten päädyttiin siihen, että ei onnistu kevyillä hoidoilla, niin päästiin suoraan ICSI hoitoihin. Timo joutui olemaan ilman lääkitystä pitkäaikaissairauteen, ja hoitojen aikatauluja nopeutettiin sen takia. Lääkäri lupasi, että heti tehdään kaikki sen eteen, että me saadaan vauva. Päijät-hämeen keskussairaalan lapsettomuuspolille isot kiitokset siitä, että heti saatiin apua ja Torsti.”

Torstin syntymä & vanhemmuuden ensimmäiset hetket

Emman synnytys kesti pitkään, ja päivät tuntuivat olevan yhtä valvomista ja jännittynyttä odottamista, että koska synnytys käynnistyisi kunnolla. Supistukset alkoivat tiistaina, mutta Torsti syntyi lopulta vasta perjantaina.  Synnytys meni onneksi todella hyvin ja sairaalassa Emma ja Timo saivat perhehuoneen. Siellä oli ihanaa keskittyä vauvaan ja aloittaa perhe-elämä yhdessä. ”Meille tuli heti se suuri rakkauden tunne. Oli hassua, että kuitenkin vauva oli ihan vieras, vaikka olikin oma lapsi ja tavallaan ihan tuttu.” Timolle ensimmäinen suuri tunteenpurkaus tuli kunnolla sitten, kun hän näki Torstin vastasyntyneenä.

Vanhemmuuden ensi metrit olivat yhteistä opettelua ja säätämistä. Se, miten vauvan saisi nukkumaan, oli kaikkein suurin haaste. Torsti nukkui huonosti unikouluun asti, ja ensimmäiset puoli vuotta olivatkin lähinnä manducassa kantamista ja vaunujen työntelyä. Emmalle oli haastavaa se, että vaikka hän itse oli tarkka ja järjestelmällinen, vauva ei ollutkaan. Vauvat eivät toimineetkaan kuten oppikirjoissa, vaan voi käydä juuri niin, että kun vauvan laittaa päiväunille ja ajattelee hänen nukkuvan 1,5h hän nukkuukin vain viisi minuuttia. ”Vauvan rytmittömyys oli meille suurin yllätys, kun oltiin totuttu säännöllisiin rytmeihin.”

Mikä lapsiperhe-elämässä yllätti?

Rytmittömyyden lisäksi Emma & Timo yllättyivät siitä, että joistakin omista jutuista oli vaan pakko joustaa. Molemmat tykkäävät liikkua ja harrastaa paljon, esimerkiksi kitaran ja pianon soittoa ja salilla käymistä. Yhtäkkiä molemmat eivät voineetkaan käydä viikon jokaisena päivänä jossakin harrastamassa. Vaikka Emma ja Timo tiesivät etukäteen, että arki ja omat menot muuttuvat lapsen myötä, he sisäistivät sen kunnolla vasta Torstin syntymän jälkeen. ”Sekin yllätti, miten itsekästä elämää on joskus elänyt ilman, että sitä on edes sen kummemmin ajatellut. Ja onneksi sitä on saanut joskus elää. Sille on ollut aikansa ja paikkansa ja nyt on aika toisenlaiselle elämälle ja se on enemmän kuin ok.”

Myös se tuli pienenä yllätyksenä, kuinka rankkaa se väsymys  yöheräilyistä voi olla. ”Onneksi meillä on väsymyksestä huolimatta mennyt hyvin, koska Timo jaksaa illalla valvoa pidempään ja Emma on enemmän aamuvirkku, niin valvomista pystyi jakamaan vähän sen mukaan. Saatettiin tehdä vaikka niin, että Emma pumppasi illalla maitoa ja Timo hoiti ekan syötön, Emma nukkui alkuyön sohvalla ja sitten vaihdettiin.”

Parasta on arki itsessään

”Se, mitä perheenä oleminen meille merkitsee ja se millaista meidän ihan tavallinen arki on, on kaikkein parasta”. Emma ja Timo tykkäävät viettää aikaa yhdessä perheenä, oli se sitten kotona, ulkoillen, kyläillen tai kahviloissa. He nauttivat arjen pienistä asioista ja yhdessä tekemisestä. Molemmat ovat huomanneet, että lapsen syntymä on tiivistänyt hurjasti koko lähipiiriä. Nykyään Emma, Timo & Torsti viettävät paljon aikaa molempien perheiden kanssa. Uudella perheenjäsenellä voi olla suuri vaikutus koko sukuun, ja se on aivan ihana asia.

Emma, Timo ja Torsti tykkäävät matkustella kotimaassa koko perhe, ja suunnitelmissa on joku reissu vähän pidemmällekin perheen kesken. Kotona he tykkäävät rakennella duploilla ja ulkona pyöräillä. Torstille on ostettu oma pyörän istuin, niin pidemmätkin lenkit onnistuvat helposti. Pienempänä Torsti oli myös mukana salilla, nykyisin se ei enää onnistu, kun vauvasta on jo kasvanut liikkuvainen taapero.

Aikataulut ovat arjen haasteita, joista selviää sumplimalla

Vaikka Emma ja Timo ovat vähentäneet harrastamista vauvan myötä, sitä ei kuitenkaan ole tarvinnut missään nimessä lopettaa kokonaan. Sumplimista se vaatii jonkin verran, mutta molemmille on tärkeää päästä tekemään niitä omia juttuja ja näkemään omia ystäviä. Siksi on tärkeää myös järjestää sitä aikaa, koska samalla se tuo voimavaroja arkeen.

Viikonloppuisin he esimerkiksi tekevät niin, että kun Torsti herää aamulla jo ennen kuutta, koko perhe nousee ja syö aamupalaa. Aamupalan jälkeen Timo jää Torstin kanssa kotiin tekemään viikkosiivouksen sillä aikaa kun Emma käy salilla. Emman tultua salilta hän laittaa Torstin aamupäikkäreille, ja Timo lähtee puolestaan salille. Lounaspöydässä koko perhe on jo yhdessä ja edessä on vielä koko päivä, ja molemmat vanhemmat ovat saaneet kallisarvoista omaakin aikaa.

Emman vanhemmat ovat tarjoutuneet hoitamaan Torstia säännöllisesti kaksi kertaaa viikossa, ja ovat tehneet sitä jo aivan pikkuvauva-ajoista asti. Se on ollut tosi hieno tuki arjessa, ja näin Emma ja Timo ovat saaneet myös sitä tärkeää kahdenkeskistä aikaa. Silloin he käyvät kahdestaan salilla tai ruokakaupassa. ”On tärkeää, että lapsella on muitakin turvallisia aikuisia elämässä, koska eihän sitä ikinä tiedä jos vaikka vanhemmille sattuu jotain”.

Vanhemmuus yhdistää

Ihaninta vanhemmuudessa on Torstin taitojen seuraaminen ja uusien juttujen kokeminen yhdessä. On myös hauskaa kun Torsti oppii uusia sanoja ja itsensä ilmaisua. ”Meistä on tullut Torstin myötä vielä enemmän tiimi ja perhe ja me kolme. Vaikka parisuhde ei välttämättä kukoista vauvavuonna niin se ei tarkoita sitä, etteikö me silti rakastettaisi toisiamme. Se oli ihan tiedossa, että elämä muuttuu ja siitä ei ole koskaan ollut mitään stressiä.” Emma ja Timo halusivat molemmat samoja asioita, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen monta vuotta.

Haaveissa toinen vauva

Molemmat odottavat kovasti, että Torsti kasvaa ja hänen kanssaan pääsee pelaamaan jalkapalloa ja pulkkamäkeen laskemaan hurjaa vauhtia. Haaveissa on myös toinen vauva, ja keväällä Emma ja Timo aloittavat lapsettomuushoidot uudelleen. ”Se olisi iso toive, että oltaisiin niin onnekkaita, että saataisiin toinen lapsi. Olen vähän pessimisti, että ei voida onnistua heti, kun Torsti onnistui heti. Mutta meillä on  8 hyvälaatuista alkiota pakkasessa, ehkä niistä joku tärppäisi.”

Emman, Timon ja Torstin terveiset:

”Me ollaan sellaisia, että jos me halutaan, että joku asia arjessa onnistuu niin sitten me suunnitellaan ja järjestetään asiat niin, että se onnistuu. Omaa elämää pystyy kyllä elämään perhe-elämän ohella, ei sitä kannata pelätä että siitä joutuu kokonaan luopumaan, vaan ennemmin järjestelee kaiken niin, että voi tehdä niitä omia juttuja edelleen. Oikealla asenteella perhe-elämä ei vie mitään, vaan tuo vaan lisää. Vauvavuosi on niin lyhyt. Vaikka se tuntuu pitkältä silloin kun vauva on 4kk ja valvoo ja yksi tuntikin on kuin 15 tuntia, niin sitten kun jälkikäteen miettii, niin se vuosi on yksi silmänräpäys vaan. Kannattaa rohkeasti antaa vauva hoitoon myös esimerkiksi isovanhemmille, vaikka se aluksi voisi vaikealta tuntuakin! Lapselle on rikkautta läheiset isovanhemmat/muut turvalliset aikuiset ja vanhemmat saavat tärkeää parisuhdeaikaa.”

Iinan loppusanat:

Mua jännitti hirveästi lähteä tapaamaan ensimmäistä perhettä ja tekemään ensimmäistä haastattelua, mutta Emma, Timo ja Torsti tekivät haastattelemisen hyvin helpoksi ja rennoksi! Juteltiin ja höpöteltiin kaikessa rauhassa, ja heistä huokui vahva onnen, rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ihan mieletön perhe, johon oli ilo tutustua. Paljon samaistuttavia ajatuksia ja myös asioita, joista ottaa mallia! Kuten tuo omien harrastusten aikatauluttaminen: siitä me voitaisiin Oton kanssa todellakin ottaa mallia. Tämän ensimmäisen haastattelun jälkeen olen entistä enemmän innoissani siitä, että pääsen tekemään näitä vielä paljon lisää! Sarjaan on hakenut niin mielettömän upeita ja erilaisia perheitä mukaan, että en malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikki tarinat.