Ha! Eilen vietettiin vuoden harmainta päivää, ja sen kunniaksi  saatiinkin vihdoinkin upea auringonpaiste koko viikonlopuksi. En voi sanoin kuvailla miten mielettömän upealta auringonpaiste on tuntunut harmaan kuukauden jälkeen. Ollaan nautittu auringosta täysin rinnoin ja vietetty suurin osa ulkona tankkaamassa valoa ja vaan nauttimassa. Eilen meillä kävivät iltapäivällä ja illalla kylässä Väätäiset Turusta, ja lapset tekivät meille huikean esityksen jossa ei ollut päätä eikä häntää, ja joka loppui mahtavaan konfettisateeseen, aivan kuin Taika-Pasin sketseissä Putouksessa. Olipa ihanaa nähdä ystäviä pitkästä aikaa, ja lapsetkin selvästi nauttivat toistensa seurasta.

Tänään ollaan myös oltu suurin osa päivästä ulkona, sillä heti aamupäivällä suunnattiin Kaivarin rantaan. Ensin vähän käveleskeltiin, ja sitten mentiin lohikäärmepuistoon leikkimään. Moni muukin perhe oli lähtenyt ulkoilemaan upeaan säähän ja puisto oli täynnä ihmisiä. Puistoleikkien jälkeen me suunnattiin vielä Cafe Carouseliin pikkulounaalle ja istuskelemaan. Oli ihanaa olla kuivassa puistossa, kun viime aikoina aina puistossa on ollut vaan märkää, kylmää ja kuraista. Niin eri fiiliksellä jaksaa itsekin olla messissä puistoleikeissä, kun voi nauttia säästä.

Tämä viikonloppu on ollut ihanan rentouttava ja mukava, ollaan vaan nautittu hyvästä seurasta, hyvästä säästä ja rennosta yhdessäolosta. Ollaan kokkailtu hyvää ruokaa ja oltu vaan rauhassa. Mihinkään ei ole ollut hoppua tai pakko mennä.

Puistoreissun jälkeen siivottiin vihdoinkin meidän piha, koska se on ollut myös märkä ja kylmä viimeiset pari viikkoa, eikä talvisiivous ole houkuttanut. Mutta nyt saatiin se aikaiseksi, ja ensi viikolla saadaan vihdoin sitten laitettua uloskin talven tunnelmavalot, joita ei haluttu laittaa ennen kuin piha on siisti. Tulee niin hyvä fiilis kun saa hoidettua asioita pois to do -listalta. Piha on tuijottanut joka päivä ikkunasta muistuttaen, että siellä on edelleen kaikki hiekkalelut levällään ja kaikki ulkokalusteet pitäisi laittaa talvea varten kasaan. Nyt piha on valmis talveen.

Syötiin iltaruuaksi teriyaki-lohta ja riisiä ja salaattia, ja sen jälkeen alkoi sen verran kolottamaan piparihammasta, että leivottiin vielä pipareita. Otto lähti käymään kuopuksen kanssa leffakarkkiostoksilla (meillä on tänään aikuisten leffailta), ja sillä aikaa me leivottiin isompien tyttöjen kanssa kaikessa rauhassa ja kuunneltiin joululauluja. Siis jotenkin tuntuu, että tytöt on kasvaneet ihan hurjasti edellisestä pipareiden leipomisesta. Kaikki meni niin jouhevasti tänään, molemmat tekivät pipareita vieri viereen, saivat ne helposti irrotettua pellille ja vielä koristelivatkin niin siististi.

Meillä oli niin hauskaa tyttöjen kanssa, ihanaa puuhastella välillä isompienkin kesken, vaikka sai taaperokin tulla toki koristelemaan oman nimikkopossunsa. Me leivottiin jälleen kerran koko meidän joulunviettoporukalle megaisot possupiparit, jotka nimikoitiin. Se on meidän ihana jouluperinne. Mun ja Oton piparit vähän kärtsäsivät, mutta onneksi yhdeksän muuta piparia saivat kauniin värin pintaan. Ja kaikki koristeltiin upeasti, niin ei se pieni palaneisuuskaan haittaa niissä mun ja Oton pipareissa.

Kertakaikkisen ihana viikonloppu takana, ja nyt se saa luvan huipentua vielä siihen, että me katsotaan Oton kanssa vihdoinkin Tuntematon sotilas. Meidän piti katsoa se jo silloin kun se ekan kerran tuli vuokrattavaksi, mutta vauvavuonna (eikä nähtävästi sen jälkeenkään) ole koskaan tuntunut siltä, että olisi käyttää kolme tuntia elokuvan katsomiseen. Mutta tänään ajateltiin tehdä se, ja ollaan varustauduttu glögillä, pipareilla ja irtokarkeilla. Tästä tulee hyvä ilta!

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa uutta viikkoa kaikille <3

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”

Mua naurattaa. Siis me tehtiin viime viikon torstaina kunnon sellainen överikauppareissu, että ostettiin ruokaa niin, että sitä riittää varmasti tämän viikon loppuun. Oltiin edelliset pari viikkoa tyhjennelty pakkasen ja kuivakaapin juttuja, kun huomattiin, että joitakin monta kuukautta ”varastossa” henganneita juttuja oli menossa pikkuhiljaa vanhaksi. Käytettiin siis kaikki makaronipussin jämät, säilykkeet, ateriakastikkeet, seesaminsiemenet, wokvihannekset, kalapuikot ja muut pois. Torstaina täytettiin taas ihan kaikki kaapit tuoreilla jutuilla, ja ajateltiin, että vietetään viikonloppu kokkaillen rauhassa kaikkia herkkuja. Siinä kävikin niin, että ei laitettu viikonloppuna kertaakaan ruokaa. Torstaina ostettiin pannupizzat kotiin mukaan kauppareissun yhteydessä ravintolasta, ettei tarvinnut enää kauppareissun jälkeen illalla alkaa kokkaamaan.

Perjantaina vietettiin Oton perheen luona iltaa Kauniaisissa, ja syötiin maailman parasta boloa, eli bolognesea, heh. Lauantaina me taas vietettiin treffi-iltaa Oton kanssa ja Oton sisko laittoi lapsille illallista meillä. Me herkuteltiin Oton kanssa Copas Y Tapasin päivän menulla, joka siis vaihtuu joka päivä ja jossa ainoastaan pääruuan voi valita, muut on ylläreitä. Ai että oli hyvää, siis ihan älyttömän herkullinen yllätysmenu!

Meidän tapas-lajitelmassa oli mm. juustovaahtoa, hirvitartaria ja haukea, sekä savustettua hauen mätiä. Pääruoaksi mä söin taimenta myskikurpitsalla ja suolapuolukoilla, ja jälkkäriksi oli jotain luomupäärynäjäädykettä, jonka kanssa oli jostain kukasta tehtyä jotain (en nyt muista kukan nimeä). Mutta siis aivan älyttömän herkullinen menu, ehkä yksi parhaista, joita olen tänä vuonna syönyt.

Sunnuntaina me mentiin extempore kylään meidän kavereille Espooseen katsomaan heidän uutta kotia, ja kaverit kysyivät, että halutaanko syödä heillä tortilloja. Ja tietty me nyt haluttiin nauttia herkullisesta ruuasta yhdessä kavereiden kanssa. Ja niin siinä sitten kävi, että ei kokattu illallista koko viikonloppuna, ja lounaaksikin syötiin vaan jämiä, ja yhtenä päivänä Snack Potia lasten toiveesta. Aika mukavaa.

Nyt meillä on siis edelleen kaikki kaapit ihan täynnä ruokaa. Onneksi katsoin kauppareissulla päiväykset tarkkaan, eikä mitään mennyt vanhaksi sillä aikaa kun herkuteltiin muiden kokkaamilla herkuilla. Varsinkin kaikkien kasviproteiinien ehdoton etu lihaan verrattuna on kyllä se, että ne säilyvät niin pitkään. Siis joku Mifu Jauhis tai Härkis säilyy viikkotolkulla, eikä tarvitse murehtia, että ne menisivät vanhaksi jos haluaakin lähteä käymään syömässä jossain (neljänä päivänä peräkkäin, hups).

Hieno facepalm, eikö!

Oli aika ihanaa viettää viikonloppua vaihteeksi näinkin päin, että ei kokattu kertaakaan. Kokkailun sijaan käytettiin aikaa mm. joulumaan rakentamiseen legoilla (kuvissa), niihin meidän treffeihin Oton kanssa, sekä kavereiden näkemiseen. Vietettiin paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja otettiin rennosti.

Käytiin viemässä kynttilä Pyhäinpäivänä muualle haudattujen muistomerkille, ja ihailtiin upeaa kynttilämerta. Siellä hautausmaalla me seisottiin pimeässä Oton kanssa, ja samalla kun katsoin kaunista kynttilämerta ja kuulin ihmisten puheensorinaa, mä itkin. Itkin, koska huomenna on vuosi siitä, kun mä menetin mun rakkaan mummun. Ja mulla on niin hemmetin kova ikävä, vieläkin.

Viime viikonloppu oli tunteikas ja ihana viikonloppu. Postaus alkoi naurulla ja päättyi itkuun. Huomisesta vasta tunteikas päivä tuleekin. Mä haluaisin huomenna muistella mun mummua yhdessä lasten kanssa, ja aion sytyttää kynttilän täällä kotona. Se saa palaa koko päivän. Nyt tätä kirjoittaessakin mua itkettää ikävästä ja surusta. Mutta kyllä se taas siitä. Onneksi on lapset, joiden kanssa surullisestakin päivästä voi löytää pieniä iloja ja rakkautta. Vaikka päätän tämän postauksen nyt näihin haikeisiin tunteisiin, haluan silti toivottaa kaikille teille ihanaa uutta viikkoa <3 

Eilen alkoi jo marraskuu, ja niin vaan tämäkin vuosi vetelee viimeisiään. Tämä vuoden loppupuoli on tuonut mukanaan monia kivoja tapahtumia, mahdollisuuksia ja uusia juttuja, joista innostua. Ne ovat huikeaa vastapainoa tälle lamauttavalle pimeydelle, joka jotenkin on tällä viikolla vallannut ainakin koko Helsingin. Siinä missä viime viikolla kuvien ottaminen oli vielä ihan iisiä, tällä viikolla on ollut yksi valoisa päivä. YKSI. Ja tietenkin just silloin mulla oli kaksi tapaamista, enkä ehtinyt hyödyntää kuin pari valoisaa tuntia kuvaamiseen kotona.

Joka vuosi kellojen siirron jälkeinen viikko syksyllä on sellainen pimeä viikko, jolloin tuntuu, että miten ihmeessä sitä selviää tästä pimeydestä taas seuraavat kuukaudet. Ainakin mulle se tulee aina järkytyksenä, miten pimeää talvella lopulta onkaan. Mutta sitten voi onneksi katsoa taaksepäin edellisten vuosien kuvia, ja todeta, että kyllä sitä vaan selviää, ihan joka vuosi. Ja kyllä ne valoisat tunnit oppii löytämään ja hyödyntämään taas, vaikka hetki menee totutellessa kesän helppojen kuvausolosuhteiden jälkeen. Nopeasti siihen tottuu, ja se alkaa onnistua jälleen.

Täytyy myöskin toivoa, että sataisi pian taas lunta, niin sitten pimeätkään päivät eivät olisi niin pimeitä. Se ihana luminen maanantai tällä viikolla muistutti taas, miten upeaa ja kaunista talvella on, kun kaikki peittyy valkoisen kerroksen alle. En malta odottaa ekoja pulkkamäkireissuja, luistelua ja lenkkejä lumisessa metsässä. Tämä talvi on ensimmäinen talvi, kun taaperokin alkaa oikeasti tajuta lumesta jo jotain, ja voi leikkiä sillä. Toki viime vuonnakin hän jo kiljui meidän kanssa pulkkamäessä ja konttasi lumikasoissa, mutta tänä talvena hän voi oikeasti leikkiä lumessa kunnolla. Hän oli aivan innoissaan jo maanantaina kun lunta satoi, ja kiljahteli ”lunta, sataa lunta!”.

Musta myös tuntuu, että ollaan saatu perheeseen toinen yhtä kova jouluttaja kuin minä: meidän 1v8kk taapero bongaa tällä hetkellä kaikki mahdolliset jouluisat asiat mitä vain bongata saattaa. Hän etsii kirjahyllystä jouluaiheiset kirjat, laittaa aina lelupianosta Jingle Bellsin soimaan, ja huutaa ”LOULU!” aina ku näkee jotain jouluisia asioita kaupassa tai vaikka metron mainoksissa.

Nyt meillä saa virallisesti jouluttaa, koska ollaan Oton kanssa tehty diili, että marraskuussa saa aloittaa. Otto tosin tuossa lokakuun loppupuolella jo kaipaili joululauluja ja osti ekan vaalean glögin kaupasta, eli oon tainnut tehdä Otosta ainkin melkein yhtä kovan joulufanin, kuin itsestäni. En valita. Parasta on tuntea se joulun taika yhdessä koko perhe.

Joulusta puheenollen, tämän vuoden blogijoulukalenteri on jo tekeillä, ja ekat postaukset valmiita. En malta odottaa, että pääsen taas odottamaan joulua just teidän kanssa! En malta odottaa odottamista, auts miten ristiriitaista. No mutta, anyway. Nyt alkaa olla ihan viimeiset hetket esittää toiveita joulukalenterin suhteen, eli jos teillä on mielessä jotain, mitä ehdottomasti toivoisitte joulukalenteriin, niin huikatkaa tähän! Mulla on jo jokaiseen luukkuun idea valmiina, mutta jos teiltä tulee jotain erityistoiveita, niin osa on kyllä sellaisia, että voin niistä joustaakin.

Marraskuussa mä aion syödä suklaakonvehteja, katsoa joululeffoja, leipoa ekat piparit, askarrella joulujuttuja, ottaa jouluisia kuvia, kuunnella joululauluja, polttaa kynttilöitä, ripustaa tunnelmavaloja, kastella mun huonekuusta sopivasti ja leipoa vuohenjuusto-viikunahillotorttuja. Ja syödä pipareita ja juustoja! 

Ihanaa viikonloppua ja marraskuuta kaikille <3

Parin viikon takainen positiivisen psykologian luento herätteli mua monella tapaa, ja toinen asia, joka siitä konkreettisesti on jäänyt käteen, on arkinen kiitollisuus. Mä tunnen sellaista syvää kiitollisuutta perheestä, terveydestä, kodista ja töistä ja kaikista muista ”isoista” asioista ihan joka päivä. Se on mulle helppoa ja luontaistakin, enkä usko, että menee päivääkään etten ajattelisi sitä, miten kiitollinen olen kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on. Osaan myös olla kiitollinen Otolle tai lapsille konkreettisista sanoista tai teoista, ja ilmaisen kiitollisuuttani usein. Arjessa on kuitenkin myös paljon sellaista hyvää ja ihanaa, joka saattaa vaan mennä ohi, ellei sitä erikseen pysähdy ajattelemaan. Siksi ajattelin listata muutaman asian, joista olen kiitollinen juuri tänään (niiden ilmiselvien ensimmäiseksi mainittujen isojen asioiden lisäksi).

1. Olen kiitollinen siitä, että saatiin niin ihanaa asiakaspalvelua apteekissa. Yhdellä meidän mineistä on yhtäaikaa useampi afta suussa, ja se on tietysti tosi ikävän tuntuista. Käytiin hakemassa apteekista helpotusta, ja saatiin tosi asiantuntevaa apua, ja lisäksi lapsi sai vielä työntekijältä kehuja hienosta käytöksestä, joista selkeästi ilahtui. Olen myös kiitollinen siitä, että aftasuihke auttoi nopeasti.

2. Olen kiitollinen Ilmastonmuutosta käsittelevän postauksen kommenteista. Ihan älyttömän ihania kommentteja, asiallista keskustelua, pitkiä tekstejä ja hienoja ajatuksia. Mua jännitti ihan super paljon tarttua polttavaan aiheeseen, mutta jälleen te osoititte, miten upeita tyyppejä olette, ja miten hienosti ja monimuotoisesti osaatte ajatella ja perustella näkemyksiänne.

3. Olen kiitollinen siitä, että sain viime viikonloppuna saanut sovittua kolmen ystävän kanssa vihdoin treffit! Ollaan taas puhuttu vaikka kuinka kauan, että ”pitäisi” nähdä, mutta aina se vaan on jäänyt. Mutta nyt on tärskyt merkitty kalenteriin, joten vihdoin nähdään. Miten se onkin aina niin hankalaa saada sovittua.

4. Olen kiitollinen siitä, että päästiin lasten kanssa näkemään kirjamessuilla Antti Tuisku! Antti oli signeeraamassa kirjoja, juuri kun käveltiin siitä ohi. En mennyt kilometrin mittaiseen jonoon kirja kourassa, sillä mä kuuntelin kirjan äänikirjana silloin, kun mun toinen silmä oli silmälapun takana ja tuskat olivat kovat. Antti Tapani pelasti sen sunnuntain, kun taapero tökkäsi mulle silmään kivuliaan haavan. Makasin vain pimeässä ja kuuntelin tuntikausia Antin vaikuttavaa tarinaa. Kirjamessut olivat muutenkin hieno kokemus tänä vuonna, vaikka eloisa taaperomme pitikin koko perheen jatkuvassa liikkeessä.

5. Olen kiitollinen hienoista työmahdollisuuksista. Pääsen tällä viikolla tekemään jotain, mikä jännittää ja pelottaa mua hirveästi, mutta samalla on ihan älyttömän hienoa ja tärkeää. IIK mua jännittää niin paljon. Jollekin toiselle sama voisi olla pieni juttu ja ihan perus kauraa, mutta mulle se on ensimmäinen kerta ja siksi jännitän etukäteen.

6. Olen kiitollinen ihanista sukulaisista, jotka auttavat ja välittävät. Oton enon perhe poimi meille suppilovahveroita valmiiksi, ja saatiin käydä hakemassa ne valmiiksi käsiteltynä ja pakastettuna. Alunperin meidän piti mennä mökille poimimaan itse, mutta ei saatu sopivaa viikonloppua sovittua. Ihanan sydämellistä, ja olen niin iloinen sienistä, joita meillä on nyt pakkanen täynnä. Ensi viikonloppuna taas päästään kahdestaan Oton kanssa treffeille, kun Oton sisko tulee meille lasten kaveriksi. Ja viikko sitten oltiin juuri Oulussa mun rakkaiden sukulaisten luona.

7. Olen kiitollinen tänä vuonna n. 173663484% parantuneista ajanhallinnan taidoista meidän perheessä. Monta vuotta mentiin erilaisilla listoilla, paperilippusilla ja lappusilla, ja oltiin aina ihan pihalla koko perheen aikatauluista. Nyt ollaan pidetty jo puolisen vuotta google-kalenteri 100% ajantasalla Oton kanssa, ja sinne merkitään ihan_kaikki. Siis ihan kaikki. Ehkä tämä on osasyy siihen, miksi treffejä kavereiden kanssa on nykyään helpompi sopia, kun näkee paljon paremmin, mitkä hetket ovat oikeasti vapaana, eikä tarvitse vaan arvailla. Kun molemmat pysyy menoista perillä, arki ei myöskään tunnu niin kiireiseltä, kun konkreettisesti näkee mitä on milloinkin.

8. Olen kiitollinen siitä, että taaperon kaksi poskihammasta ja yksi kulmahammas tulivat viimein läpi, ja ollaan saatu taas nukkua viimeiset pari yötä. Sitä edeltävät yöt olivat pitkästä aikaa herätyksiä täynnä. Sitä ehtii aina unohtaa kun saa nukkua hyvin, että miten rankkaa se väsymys on useamman katkonaisen yön jälkeen. Mutta onhan se hampaiden tulo kaikkein rankinta taaperolle itselleen, onneksi pienenkään ei nyt tarvitse kärsiä kutittavista ja aroista ikenistä.

9. Olen kiitollinen siitä, että saatiin  viikonloppuna oikeasti levättyä kunnolla ja ladattua akkuja. Kirjamessujen lisäksi lapset kävivät lauantaina karkki vai keppostelemassa, ja tulivat sitten naapurin tytön kanssa meille katsomaan Putousta. Sunnuntaina tavattiin ystäväperhettä, ja illalla vielä Oton perhe tuli meille extempore-piipahdukselle. Sen jälkeen pelattiin yhdessä Kimbleä, ja se oli niin rentoa ja kivaa. Tuntui siltä, kuin kellojen siirto olisi antanut yhden ekstratunnin päivään, kun me herättiin kellon mukaan 7.25 mutta fiilis oli yhtä pirteä kuin olisi nukkunut puoli ysiin.

Kysyin vielä Otolta, mistä arkisesta asiasta hän on juuri tänään kiitollinen. Vastaukseksi sain:

”Siitä, että meillä on vieläkin ”lihapullia”.”

Lihapullat ovat siis meidän perheen höpsö vitsi, kun taapero kutsuu ihan kaikkia pullia lihapulliksi. Oikeasti meillä ei ole lihapullia vaan korvapuusteja, joita Otto käy ei-niin-salaa hakemassa keittiöstä aina kun silmä välttää.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3 Mistä te olette tänään kiitollisia?

PS: Mitä olette mieltä sellaisesta, että listaisin esim. kerran viikossa insta storiesin puolella mun @iinalaura-tilillä vaikka 7 asiaa joista olen siinä viikossa kiitollinen? Jos alkaisin pitämään vähän sellaista ”kiitollisuuspäiväkirjaa” vaikka sunnuntaisin?