Tässä nyt pari vuotta bloganneena olen tutustunut äärimmäisen surulliseen ilmiöön aina kirjoittaessani meidän rakkaudestamme ja onnestamme; onnettomiin suomalaisiin. Onnettomiin suomalaisiin, jotka eivät kykene ymmärtämään sellaista asiaa kuin onnellinen ja tyydyttävä elämä. Mukava, arki ilman ylenmääräistä riitelyä, toimiva parisuhde ja helpot lapset. Milloin onnesta tuli urbaanilegendaa ja mukavasta elämästä ilman sen suurempia draamoja valhetta?

Mun mielestä on todella surullista, että monien mielestä onnettomuus on nykyään perusoletus elämälle ja onnellisuus on jotakin jota ei edes uskalleta tavoitella. Ihmiset vellovat omassa kurjuudessaan samalla ajatellen että kaikki onnelliset ihmiset ovat joko a)valhetta ja harhakuvitelmaa b)sairaita mieleltään tai c)jotain mitä itse ei voi saavuttaa mitenkään. Miksi näin on? Onko suomalaisista oikeasti tullut tuollaisia luovuttajia jotka piipittävät tietokoneen näytön takana bloggaajille kuinka heidän elämänsä ei oikeasti voi olla kivaa ”koska mun kaveripariskuntakin erosi kun ne ei koskaan riidelleet”?

Mä en ole siinä mielessä perinteinen suomalainen että en usko sanontaan kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mun mielestä onnellisuuttaan saa tuoda esille, ja samalla toivottavasti levittää hyvää mieltä muillekin. Ehkä onnen kätkemisen taustalla on joskus ennenmuinoin ainakin ollut pelko siitä että jos oman onnensa tuo esille, joku yrittää ottaa sen pois. Mä en usko tuohonkaan, mä uskon että kun oikeasti löytää elämässään onnen, sitä ei kukaan tarkoituksella voi ottaa pois tai muuten onni ei ole ollut aitoa. Tästä syystä mä myös kerron avoimesti meidän parisuhteesta, perhearjesta ja hääsuunnitelmista. Mä olen onnellinen ja ylpeä.

Se että elämä on mukavaa, antoisaa ja rakkaudentäyteistä ei tarkoita että mä paskoisin sateenkaaria ja olisin päästäni sekaisin, se tarkoittaa vain sitä että mä olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja jotka tekevät mut onnelliseksi. Valinnoistahan kaikessa on loppujenlopuksi kysymys. Teetkö itsesi ja läheisten kannalta oikeita valintoja ja päädyt elämään tavoittelemaasi elämää, vai valitsetko väärin. Se että joskus tekee virheitä eli valitsee väärin, ei haittaa, kukapa meistä ei niin joskus tekisi. Mutta jos hukkaa kunnianhimonsa ja lakkaa tavoittelemasta haaveitaan virheen takia on vain typerä luovuttaja. Aina on mahdollisuuksia ja aina voi saavuttaa haluamansa.

Onni ei ole ”sitten kun”, onni on tässä ja nyt. Mä en ole saavuttanut vielä puoliakaan haaveistani, mutta elän silti onnellisempaa ja ihanampaa elämää kuin koskaan olisin voinut odottaa. Onnesta pitää osata nauttia, pitää elää hetkessä eikä sitkutella. Jos ikuisesti ajattelee olevansa onnellinen ”sitten kun”, voi menettää jotain todella arvokasta ja hukata mahdollisuuden onneen. Mä olen myös sitä mieltä, että onni ei ole koskaan valmis. Jos mulla olisi kaikki mitä mä haluan, mä en olisi onnellinen. Mä tarvitsen haaveita, joiden eteen tehdä töitä ja joiden avulla voin kehittyä paremmaksi ihmiseksi, ystäväksi, äidiksi ja puolisoksi.

Mä olen positiivinen realisti, en haahuile pilvilinnoissa enkä tavoittele järjettömiä asioita mutta uskallan uskoa unelmiini ja yritän nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. Kun suunnitelmat muuttuvat, on osattava löytää asioiden hyvät puolet sen sijaan että menisi sekaisin ja peruisi koko homman. Kaikkia mun positiivisuuteni ei miellytä, monia se saattaa ärsyttääkin mutta suosittelen kaikkia kokeilemaan. Sen sijaan että valitat ja mässäilet kurjuudellasi, ajattele mitä voit hyötyä ja oppia kokemuksistasi. Mä olen 14-17 -vuotiaana hoitanut yli kolme vuotta koulun ohessa yksin mun äitiä joka makasi sängyssä sairauden pakottamana, liikuntakyvyttömänä ja masentuneena.

Mä en silti lannistunut vaan opettelin laittamaan ruokaa, käymään kaupassa ja huolehtimaan arjesta. Mä oon nykyään perheenäitinä enemmän kuin onnellinen siitä että opin nuo taidot jo silloin. Vaikka silloin oli rankkaa ja olen kipuillut omat teini-iän sekoiluni tuon jälkeen, en silti missään vaiheessa lannistunut ja lakannut tavoittelemasta unelmiani. Mä valmistuin ylioppilaaksi, vieläpä ajallaan, hain haluamaani kouluun ja muutin takaisin juurilleni Helsinkiin kuten olin haaveillutkin. Kun mä sitten tapasin Oton meni kaikki vielä paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan.

Mitä mun blogin kirjoittamiseeni tulee, mä kerron meidän lapsiperhearjesta sellaisena kuin se on. Koskaan en valehtele, väritä tai keksi tarinoita, mutta paljon jätän myös kertomatta. Usein jätän kertomatta ne kaatuneet maitomukilliset, vessanmatolle väärinpäin tippuneen käytetyn vaipan ja aamupäivällä lipaston kulmaan kolahtaneen varpaan, koska ne eivät ole asioita joita koen tarpeelliseksi kertoa tai haluan muistaa meidän elämästä. Mun blogi on jo pian kaksi ja puoli vuotta ollut positiivinen hyvänmielen blogi johon ainakin suurin osa lukijoista kertomansa mukaan tulee hakemaan piristystä, hyvää fiilistä ja inspiraatiota. Ne jotka hakevat inhorealismia kakkavaipoista ja valitusta paskasta seksielämästä voivat suunnata johonkin toiseen osoitteeseen, koska ne eivät ole mua eivätkä ne tule koskaan kuulumaan blogini aiherepertuaariin.

Yhteenvetona, olkaa onnellisia, tai jos ette ole niin antakaa ainakin meidän olla, eiks vaan!

PS: Kuvissa onnellinen tyttäreni Tiara joka on oppinut laskemaan liukumäestä aivan itse.

Mä oon aika monta teemapostausta toteuttanut tässä viimepäivinä joten tänään on ihan tavallisten kuulumisten vuoro! Meillä on ollut tosi mukava leppoisa viikko tyttöjen kanssa ja ollaan vaan ulkoiltu ja leikitty. Zelda tuntuu ottaneen ison harppauksen kehityksessä kun hän jaksaa hengata vatsallaan pää pystyssä jo kuin vanha tekijä. Antaa ihan uusia mahdollisuuksia leikkeihin, kun toinen näkee paremmin ja erilaisesta kulmasta. Meidän isopieni vauva!

Sunnuntaina nautittiin upeasta säästä ja käytiin rannalla, vedettiin rasialliset pensasmustikoita per naama ja käytiin vähän räpiköimässä. Zelda nukkui autuaan onnellisena rattaissa melkein koko reissun ajan, lukuunottamatta jo tavaksi käynyttä ”rantaimetystä”. Rantaimetys = pakataan kotona kaikki valmiiksi, imetän neitiä oikein pitkään ja hartaasti, kävellään viiden minuutin matka rannalle: Zelda napottaa silmät auki ja maiskuttaa vaativasti.

Ihan uskomatonta, aivan kuin Zeldalla olisi joku kuudes aisti ja hän tietäisi että mulla ei ehkä ole niin helppoa imettää hiekkarannalla bikineissä paahtavassa kuumuudessa kuin kotona rauhassa. Mutta onneksi hän halusi vain pienet maitohuikat ja meni sitten nätisti jatkamaan kauneusuniaan kärryihin. Mä onneksi ekan kerran jälkeen opin varautumaan rantaimetykseen ja nykyään se menee jo ihan rutiinilla sen ekakerran sijaan jolloin varmaan vilauttelin koko rannalle vahingossa harsosta huolimatta. Meidän hupsu pieni kiusankappale!

Tiara oli innoissaan kun hän sai taas leikkiä vesirajassa hiekkaleluillaan ja sitten vielä joku mukava pikkupoika tuli siihen leikkikaveriksi ja rakensi Tiaran kanssa hienon ”vallihaudan”. Sunnuntai oli kerrassaan mahtava päivä, mä voisin oikeasti vaikka asua rannalla koko kesän ja niin varmaan Tiarakin.

Mulla on teille muutama kuva Zeldan parhaista ilmeistä jollaisen muistelisin tehneeni Tiarastakin joskus vauva-aikana tänne blogiin. Molemmilla neideillä on kyllä ihan mahtavia ilmeitä!

”Kukkuu!””Äitiii!” ”Vautsi kuvaaksä mua!” ”Jeeee mä oon paras!””Mikä toi musta pelottava mötikkä äidin nassun edessä on?” ”Prinsessa-aivastus” ”Hmmmmm…” ”Tuolla ois kyllä toi kiva kissalelu mut enhän mä osaa vielä ryömiä, voisko toi äiti nyt hiffata antaa sen mulle?””Kissaleluuuu mä haluan sut! Jos mä tuijotan oikeen pitkään niin tajuaiskohan toi dille äiti?”

Mun lemppari on Zeldan prinsessa-aivastus, ei kukaan voi olla noin söpö kun se aivastaa! Ja sen jälkeen tulee vielä aina sellainen pieni, vieno hymy pikkuneidin kasvoille. Loppukevennyksenä vielä Oton panos A beautiful body -haasteeseen! Seuraava kuva on otettu kun kokeilin kameralla valotusta ja etäisyyttä ennen kun Otto kuvasi mua ja Otto päätti oikein kunnolla panostaa poseeraukseensa:

Vai mitä et toi Oton kuva voittaa mun kuvat ihan 6-0! Kiitos hurjan paljon kaikille rohkaisevista, ihanista kommenteista. Mä oon niin otettu teidän kaikkien sanoista, tässäpä taas oiva todiste siitä että mulla on koko maailman parhaat lukijat♥ Toivottavasti pysytte meidän matkassa nyt ja aina!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille♥♥

Päätettiin tyttöjen kanssa (no okei minä päätin ja tytöt kiltisti avustivat) tehdä tänään pitkästä aikaa videopostaus. Zelda oli vähän väsyneenä niin hän ei hirmuisesti jaksanut höpötellä kuin jotain pientä mutta Tiaralla onneksi riitti asiaa sitten siskonkin edestä, kuten aina. Tipa on sellainen superhöpöttäjä ettei häntä hevillä hiljaiseksi saa, vielä viimeisenä illalla sängyssäkin ennen kuin neiti lopulta nukahtaa hän kertaa kuluneen päivän tapahtumia, laulelee ja hölpöttää sydämensä kyllyydestä. Mutta nyt siis videon vuoro!

Meillä on toivottavasti tällä viikolla vähän rennompi viikko kuin viimeviikolla, vaikkakin Otto on iltavuorossa mikä aina pistää vähän rytmejä sekaisin meillä kaikilla. Mutta eipä näitä iltavuoroja onneksi liian usein ole, hyvin me jaksetaan nämä päivät tytsyjen kanssa kun keksitään kaikkea kivaa tekemistä! Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!♥♥

PS: Libero-kilpailu on nyt päättynyt, huomenna kerron voittajan kunhan saan käytyä kunnolla läpi teidän kaikki hulvattoman ihanat vastauskommenttinne!! 🙂

Uusi postaus, vanha tarina: kiirettä, kiirettä ja kiirettä. Miksi musta tuntuu että kiireet ei koskaan hellitä vaan aina vähän lisääntyy pikkuhiljaa salakavalasti? Jotenkin sitä hommaa vain aina kertyy ja kertyy ja sitten huomaakin yhtäkkiä ettei ole istunut itsekseen alas ja syönyt rauhassa jäätelöä blogisuosikkeja lukien moneen viikkoon! Tänään mä aion ottaa rennosti, ulkonakin on kökön näköinen ilma niin voi hyvällä omallatunnolla viettää yhden pyjamapäivän. Zelda nukkuu ja Tiara lukee kirjoja, ah mikä ihana rauhallinen hetki.

Musta tuntuu että viime aikoina olen vähän valahtanut kiireisestä suorittajan puolelle, en enää osaa rentoutua vaikka joskus saisinkin nipistettyä hetken ettei tarvitse tehdä mitään. Takaraivossa kummittelee ainavain uusi puuha joka on tekemättä; sähköpostit, kommentit, uusi postauskin pitäisi kirjoittaa, blogin Facebook -sivut, hääblogin päivitys vain muutamia mainitakseni – ja sitten samalla mulla on nämä meidän kaksi ihanaa pientä palleroista joista huolehdin sekä koti. En valita, olen maailman onnellisin siitä että olen tässä pisteessä ja teen edes osapäiväisesti työkseni hommaa jota rakastan: kirjoittamista.

Joskus vain kaiken yhteensovittaminen arjessa tuntuu haasteelliselta, mulla kun sitä selkeää työaikaa ei ole vaan hommat täytyy tehdä silloin kun arkipuuhilta kerkeää. Blogihommiin saattaa helposti kulua vain yhden päivän aikana neljästä viiteen tuntia jos laskee kuvien ottamisen, niiden läpikäymisen, sähköpostit, kommentit ja uuden postauksen kirjoittamisen! Osan saan hoidettua tietysti silloin kun Otto on töissä ja neidit joko päikkäreillä tai puuhailevat omiaan, mutta vähintään viitenä iltana seitsemästä tyttöjen mentyä illalla nukkumaan lähestulkoon mun koko ”vapaa-aika” kuluu näihin blogijuttuihin. Se on mulle ihan okei, mutta mun täytyisi löytää se taito rentoutua edes niinä parina vapaailtana uudelleen! Pitäisi kyetä päästämään hetkeksi irti kaikista velvollisuuksista ja olla vain.

Onneksi on Otto joka muistaa sanoa mulle kun stressaan liikaa ja yllättää esimerkiksi itsetekemällä herkkujälkkärillä tai tuomalla kaupasta mun lempilehden. Ja onneksi mulla on myös paljon ihania ystäviä, joiden kanssa sitä väkisinkin irtautuu hetkeksi arjesta ja samalla lapsetkin saavat mukavaa seuraa! Viime päivinä ollaankin tavattu ahkeraan ystäviä ja Tiara on ollut aivan pyörällä päästään kavereiden määrästä. Hienosti Tipa silti muistaa kaikkien kavereiden nimet ja on mummullekin selittänyt puhelimessa ummet ja lammet leikeistään kivojen kamujen kanssa.

Launtaina me saatiin kaksi ihanaa blogiäitiä lasten kanssa meille kylään sekä vekkulit Helmi ja Armas Tipalle leikkikavereiksi. Viimeksi kun näin Armaksen tammikuussa oli hänellä ikää vasta muutama hassu viikko ja nyt hän jo niin tomerasti kääntyili ja ryömi ja oli niin isoa poikaa meidän pikkurääpäleen rinnalla! Oli ihana nähdä Annaa ja Anniinaa pitkästä aikaa, syödä vähän herkkuja ja jutella niitänäitä. Mahtava lauantaipäivän piristys, näitä useammin! Osa kuvista lainattu Annalta.

Sunnuntaina pyörähdettiin rannalla, alunperin suunnitelmana oli suunnata Skidit Festareille, mutta Otolla olikin senverran työjuttuja että päätettiin pysyä ihan kotikonnuilla ja mennä vaan rannalle lekottelemaan ihanaan hellesäähän. Ihan uskomatonta miten Tipa jo nauttii rannalla olosta ja vesileikeistä kun viime vuonna Tipakin oli niin pikkuinen ja pelkäsi kylmää vettä. Me oltiin pari tuntia rannalla ja syötiin jätskit ja oli aivan ihanaa. Siinä toinen keino rentoutua, helle ja ranta! Ehkä mun ongelma ei olekaan se rentoutuminen vaan se että en osaa rentoutua kotona niin helposti kun tietokone ja kamera hengaavat lähettyvillä muistuttamassa odottavista puuhista. Paras stressinpoistovinkki taitaisi olla juoksukengät, läheinen lenkkipolku ja nappikuulokkeista pauhaava musiikki.

Maanantaina nähtiin pitkästä aikaa meidän mahtavia entisiä naapureita Saraa ja Eliasta sekä tietysti pienintä kaveria Niklasta jota ei oltu ennen tavattukaan. Oli tosi mukava vaihtaa kuulumisia ja jutella siitä millaista tämä arki kahden pienen kanssa on nyt kun meillä on sekä esikoiset että kuopukset melkein samanikäisiä ja samalla ikäerolla syntyneitä. Käytiin yhdessä parissakin eri leikkipuistossa, merenrantakävelyllä ja lopuksi kaverit tulivat vielä meille käymään kun eivät tätä meidän ”uutta” kotia olleet vielä nähneet. Hassua muuten ajatella että me ollaan asuttu täällä jo reippaasti yli puoli vuotta vaikka tuntuu että vastahan me muutettiin! Kuvat lainattu Saralta.

Niklas 4kk & Zelda 2,5kk

Eilen tavattiin vielä lisää blogikavereita kun Jenni ja suloiset Joel ja Alex tulivat piipahtamaan meillä kylässä. Lapset tulivat tosi hienosti toimeen keskenään ja oli mukava jutella vähän erilaisista jutuistakin kuten lasten kaksikielisyydestä, meillä kun ei muita ruotsinkielisiä lapsiperhekavereita vielä olekaan! Tipakin intoutui puhumaan muutaman sanasen ruotsia Jennille mutta kyllä se suomen kieli silti on käytössä suurimmaksi osaksi edelleen. Mä kirjoittelen tästä aiheesta lisää Tiaran 22kk-postauksessa jonka teen varmaankin ensi viikolla kun Tipalla tulee tuo ikä täyteen. Hurjaa että kohta Tipa juhlii jo 2v-synttäreitä!

Hui mikä kaveripläjäys! Ihanaa miten äitiyden myötä on saanut tutustua niin mielettömän kivoihin tyyppeihin ja ihaniin minityyppeihin jotka viihtyvät meidän minityyppien kanssa. Multa toivottiin postausta siitä miten kaverisuhteet ovat muuttuneet lapsien myötä ja aion ottaa tämän aiheen kyllä esille mahdollisimman pian! Mutta nyt mä jatkan mun rentoilupäivää ja menen sohvalle lukemaan ison kasan kirjoja Tiaralle ja Zeldalle.

Toivottavasti kukaan ei ymmärtänyt väärin mun stressiavautumista, tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa että en jaksaisi blogata tai en jaksaisi arkea lasten kanssa, vaan halusin vain kirjoittaa ajatuksia ylös. Ehkäpä juuri siksi että itse muistaisin miten turhaa on stressata! Mä tiedän että te ihanat lukijat ymmärrätte vaikka joskus postaustauko venähtääkin parin päivän mittaiseksi tai jos en heti kerkeäkään vastata kaikkiin kommentteihin.

Ihanaa keskiviikkopäivää kaikille, olette parhaita♥♥

Heippa! Vappukuulumisia taitaa nyt tulla joka tuutista näin blogimaailmassa, mutta meidän vappu nyt ei kamalasti poikennut viimeviikkojen normipäivistä muuten kuin että syötiin vähän enemmän herkkuja (parmankinkkusalaattia, vadelmamutakakkua vaniljakastikkeella, munkkeja ja tippaleipää) ja laitettiin valkolakit Oton kanssa päähän. Ja olihan Tipalla tietysti vappupallo, neiti itse valitsi kaupan valikoimista ”pöötsin” vaikka kovasti yritin tarjota yksisarvista, nallepuhia ja vaikka mitä muitakin.

Ei viitsitty lähteä keskustan hälinään vauvan kanssa vaan jäätiin kiltisti kotikonnuille ja käytiin kävelyllä merenrannassa nauttimassa ihanan keväisestä säästä. Tiara käveli innoissaan ilmapallo kädessä ja kävi isinsä kanssa ihmettelemässä merivettä sillä aikaa kun mä nautiskelin auringosta kasvoilla ja vauva veteli sikeitä vaunuissa. Ensi vuonna vappua voisi sitten (sään salliessa) juhlistaa taas vaikka ihanalla piknikillä kuten viime vuonna, kun pienempikin napero on sitten vähän isompi. Kävelyn jälkeen hengailtiin vain kotosalla ja illalla käytiin sitten vielä kotipihalla testaamassa Tiaran uusia hiekkaleluja lumen alta paljastuneella hiekkalaatikolla.

Vauvalla oli tänään neuvolakäynti ja paino oli noussut edelleen hienosti ja pituuttakin neiti on ehtinyt kasvamaan huikeat kaksi senttiä 2,5:n viikon aikana! Neuvolatäti ihmetteli miten vauva oli niin rauhallinen vaikka heräsi kesken unien kun piti mittailla ja punnita ja muutenkaan ei hermostunut vaikka käänneltiin ja testailtiin refleksejä. Vauvelilla on nyt selkeästi jo enemmän hereilläolojaksoja päivisin, saattaa valvoa parikin tuntia mutta vastapainoksi nukkuu sitten 3-4h päiväunia. Myös öisin ainakin toistaiseksi ollaan edelleen nukuttu hyvin ja vauva on syönyt sen 1-2 kertaa yössä.

Me laitettiin Tiaran kanssa neuvolaan lähtiessä samis -asut päälle ja Tiara oli innoissaan kun meillä oli samanlaiset housut jalassa! Onhan niissä pieni sävyero kun neidillä on keltaiset ja mulla neonkeltaiset mutta lapsen silmään ne olivat riittävän samikset. Pitää vissiin vauvalle vielä hommata omat keltaiset pillit niin voidaan olla samanlaisia kaikki kolme!

Tiaran asu: Huppari / Iglo Kids (saatu) Farkkuleggingsit / Kappahl Kengät / ZARA

Mun asu: College-paita / ZARA  Neonkeltaiset farkut / BikBok Kengät / ZARA

Vauvakuvien joukossa vilkkuu myös tämä mun uusi tukka, mitäs tykkäätte? Mun mielestä toi pari astetta vaaleampi sävy on juuri oikea, oon siihen tosi tosi tyytyväinen! Väri on paljon kirkkaampi kuin vanha samea ja sekava eriväristen ruskeiden kirjo, mutta ei kuitenkaan liian vaalea ja mikä tärkeintä: ei ollenkaan kellertävä! Mua pelotti hirveesti värjätä tukkaa että mitä jos mulle olisi raskausaikana vaikka jostain yhtäkkiä tullut hiusväriallergia kun en ollut niin pitkään aikaan värjännyt (joo tiedän, olen hysteerinen) mutta onneksi ainakaan tuo Garnierin uusi Olia-väri ei mitään reaktioita aiheuttanut eli uskallan jatkossakin värjätä hiuksia.

Meillä alkaa nyt tässä viimeinen pitkä viikonloppu ennen kuin Otto palaa tiistaina töihin ja uusi arki alkaa kahden muksun kanssa. Tosin ensi viikko on aika pehmeä lasku arkeen kun maanantai on Otolla vielä vapaa ja torstai on helatorstai. Ihan kiva aloittaa arki leppoisan lyhyellä viikolla! Mua vähän ehkä jännittää että miten pärjään yksin kahden pienen kanssa mutta aika luottavaisin mielin oon kuitenkin, Tiara ei ainakaan toistaiseksi ole harjoittanut minkäänlaista imetys- tai vaipanvaihtotilanteiden terrorisointia tai muutakaan sellaista että arjestaselviytyminen oikeasti pelottaisi. Arkea myös helpottaa se Tula-kantoreppu josta mainitsin, ja joka mun täytyy nyt lähipäivinä kuvata ja ottaa esittelyyn kun vauva on viimein ylittänyt painorajan sen käyttöön!

Ihanaa torstaipäivää kaikille, mä alan syöttämään vauvaa että päästään Tipa-neidin, vauvan ja Oton kanssa pihalle leikkimään ja puhaltelemaan saippuakuplia kunhan Tipa herää päiväuniltaan!