Ihana Mona haastoi mut kertomaan siitä, miten kotityöt jaetaan meidän perheessä. Kysyin teiltä Insta storiesin puolella mitä mieltä olette aiheesta, ja yli 2000 vastaajasta 94% oli sitä mieltä, että laitetaan toteutukseen vaan! Eli tässäpä nyt tulee sitten ajatuksia siitä, miten kotitöiden jako menee meidän perheessä.

Kotitöiden jako on meidän suhteen ja avioliiton aikana vaihdellut tosi paljon ja suuri vaikutus on ollut myös sillä, onko jompikumpi meistä aikuisista ollut perhevapaalla tai tehnyt töitä kotoa käsin. Silloin kun mä olen esimerkiksi ollut vuodelevossa supistusten takia raskausaikoina, Otto on joutunut ottamaan päävastuuta aivan kaikesta niin kotitöiden, kaupassakäynnin kuin lastenkin osalta. Silloin kun Otto aikanaan teki esim. pitkiä työputkia ja päivysti myös viikonloppuisin ja mä olin kotona lasten kanssa, oli päävastuu kodinhoidosta mulla.

Nyt meillä on ollut melko tasainen jako mun viimeisimmän raskauden jälkeen, eli reilut pari vuotta. Ollaan molemmat oltu vuorotellen perhevapaalla pitkiä aikoja ja ollaan molemmat työskennelty paljon kotoa käsin. Kotitöiden jako on mennyt aika luonnollisesti, sillä tavalla, että ei olla edes hirveästi keskusteltu koskaan siitä, miten ne jaetaan. Kumpikin on päätynyt vaan tekemään niitä hommia, jotka itseä miellyttävät enemmän tai joissa kokee olevansa tehokas. Siitä ollaan kyllä keskusteltu, jos jompikumpi on joskus kaivannut enemmän toisen panosta johonkin tiettyyn asiaan.

Esimerkiksi pyykkihuolto oli ennen mun vastuulla suureksi osaksi, ja lopulta mulla meni hermo siihen, että pyykit eivät koskaan löytäneet tietään edes pyykkikoreihin, ja likavaatteiden kiikuttamisesta puhtaan pyykin viikkaukseen kaikki oli yksin mun käsissä. Vaikka mulla ”meni hermo”, ei meille mitään riitaa tullut asiasta, vaan kerroin Otolle miksi se tuntuu musta ärsyttävältä ja hankalalta, että muut  perheenjäsenet eivät ota pienintäkään osaa pyykkihuoltoon. Sen jälkeen Otto on esimerkiksi ottanut päävastuun pyykkien ripustamisesta kuivumaan, lapset ovat alkaneet laittamaan sukkaparit yhteen kuivina ja viemään omat vaatepinot kaappiin ja jokainen pitää huolen siitä, että vie omat vaatteet oikeaan pyykkikoriin likaisina. Mä lajittelen vaatteet koneeseen ja viikkaan puhtaat pyykit. Kumpikin meistä silittää vaatteita silloin kun tarvitsee, eli lähinnä juhlia varten. Muuten ei olla siitä niin tarkkoja. Nykyään pyykkkääminen ei ärsytä enää ollenkaan, vaan kaikki sujuu hyvin. Kannatti siis ottaa asiat puheeksi eikä vaan hampaita kiristellen hoitaa pyykkihommia yksin.

Otto on se, joka meillä siivoaa useimmin keittiön. Mä en itse tykkää keittiön siivouksesta yhtään ja Otto taas nauttii siitä. Tästäkin on käyty keskustelua: joskus mä esimerkiksi saatoin saada ihan hirveän sotkun aikaiseksi vaikka tein jotain suht simppeliä ruokaa. Nykyisin kiinnitän huomiota sotkuun jo ruokaa laittaessa ja siivoilen pois sitä mukaa kun sotkua tulee siinä ruuanlaiton lomassa. Tämä helpottaa keittiön puhtaana pitämistä huomattavasti Otolle. Toki mäkin siivoan keittiötä välillä, mutta useimmin sen tekee Otto.

Vessan siivous taas on mun vastuulla. Vessa on täynnä mun meikkejä ja tököttejä ja mä jotenkin nautin vessan siivoamisesta. Rakastan sitä, kun vessa on kiiltävän puhdas ja vasta siivottu. Mua ei ällötä pöntön peseminen tai hammastahnatahrojen hinkkaaminen, päin vastoin.

Otto pyyhkii useimmin pölyt ja pinnat (huom. mikrokuituliinalla tai swifferillä, pölyhuiska oli hieno rekvisiitta). Mä taas sitten imuroin ja luutuan lattiat. Mä olen tarkka imuroinnista ja olen todennut, että pääsen itse helpommalla kun hoidan sen vaan itse. Toki molemmat imuroivat vuorotellen ruokapöydän alta sotkuja, mutta viikkosiivouksessa imuroinnin hoidan minä. Tähän aikaan vuodesta eteinen täyttyy hiekasta ja pikkukivistä jatkuvasti ja sitäkin saa olla imuroimassa vähän useammin kuin yleensä.

Yleinen järjestely on molempien vastuulla. Siinä missä Otto keittiön pintojen siivouksen ja astioiden lisäksi hoitaa myös järjestelyä keittiössä ja ruokailutilassa, mä järjestelen usein olohuoneen ja eteisen. Ne on sellaiset paikat kotona, jotka saa järjestellä yleensä monta kertaa päivässä. Aina kun joku oleskelee olkkarissa tai lähtee ulos tai tulee sisään, saa olla järkkäilemässä. Varsinkin just nyt kun eteiseen on tungettuna sekä talvi- että välikausivaatteet, se ei mitenkään vaan pysy siistinä. Kaikelle ei vaan fyysisesti ole juuri nyt edes paikkaa ja eteinen on yksi kaaos, vaikka kaikki yritetään parhaamme. Toivottavasti pian ilmat alkavat oikeasti pysymään kunnolla plussan puolella, niin saa heivata talvitakit ja muut kamppeet eteisestä varastoon.

Lapset keräävät yleensä lelut itse, vievät vaatteet itse pyykkikoreihin ja vievät puhtaat pyykit itse kaappiin. He saavat halutessaan myös imuroida omat huoneensa, mutta yleensä imuroin sitten itse vielä uudelleen. Välillä mä autan suorittamaan perusteellisen siivouksen lastenhuoneissa, koska heidän omat siivousratkaisut on yleensä hieman erilaisia kuin mun. He myös säästävät kaikenlaista, jota itse en välttämättä säästäisi (kuten wc-paperirullia, joihin on piirretty yksi ympyrä).

En koe tarpeelliseksi kuitenkaan puuttua niihin ratkaisuihin arjessa (esim. siihen kun hyllyn päälle järjestellään hienosti tavaroita asetelmiksi ja rykelmiksi, vaikka ne voisi laittaa myös esim. kaappeihin ja laatikoihin). Mun mielestä on ihanaa kun he itse yrittävät ja toteuttavat itseään ja tekevät huoneista sellaiset, joissa itse viihtyvät. Välillä on silti kiva nähdä sitä hyllyn pintaakin tavaroiden alta, ja siksi joskus (ehkä kerran parissa kuussa) myös siivoilen ihan kaiken paikoilleen ja laitan ne oikeasti unohdetut wc-paperirullateokset ja hampurilaisravintolalelun puolikkaat eteenpäin, eivätkä he huomaa edes. Silloin lapset aina yllättyvät ja kiittävät mua iloisesti ihanan siististä huoneesta. Tämä varmaan muuttuu sitten kun ikää tulee lisää, esim. teinin huoneeseen ei tulisi mieleenkään mennä omin päin järjestelemään ja käymään läpi kaikkia tavaroita. Luvan kanssa toki auttaisin siivouksessa myös teiniä. Lapsilla on oma paikka niille oikeasti tärkeille askarteluprojekteille ja taideteoksille, ja sieltä mä en koskaan heitä mitään pois, varsinkaan kysymättä.

DISCLAIMER: Kuvat on otettu huumorimielessä ja ne ovat täysin lavastettuja. 😀

Tällä hetkellä meidän kotityöjako toimii mun mielestä tosi kivasti. Siivous on ihan luonteva osa elämää, ei mikään sellainen osa, joka aiheuttaisi harmaita hiuksia tai ärsytystä. Jokainen huolehtii omasta osuudestaan ja pidetään koti sellaisessa kunnossa, jossa itse viihdytään.

Laitan nyt heti tämän postauksen julkaisun jälkeen instaan kyselyä teille siitä, kuinka teillä hoidetaan kotitöiden jakaminen! Käykää vastailemassa, olisi hauskaa nähdä miten tasaisesti tai epätasaisesti kotityöt jakautuvat ja onko teillä enemmän samoja suosikkeja ja inhokkeja kuin mulla vai Otolla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Venuun, Aallonkodin, Cake O’ Clockin ja Raikastamon kanssa.

Hääpäiväbileet 5v hääpäivänä oli ehkä paras idea ikinä. Meillä oli sellainen kutina, että niistä saattaisi tulla aika hauskat juhlat, mutta ei silti osattu odottaa sellaista tunteiden, ilon ja onnen ja rakkauden räjähdystä joka me lauantaina koettiin. Pää on vieläkin aivan pyörällä lauantaista, ja olo on todellakin vähän samanlainen kuin viisi vuotta sitten samaan aikaan häiden jälkeen. On epätodellisen ihanaa, että meidän ympärillä on tällainen joukko ihmisiä, joka välittää, myötäelää, rakastaa, iloitsee ja haluaa olla mukana meidän elämässä. Sitä ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä.

Me kutsuttiin juhliin lähemmäs 40 ihmistä, joista suurin osa onneksi pääsi paikalle tästä vuoden kipeimmästä kuukaudesta huolimatta. Samaa jännättiin myös viisi vuotta sitten, mutta onneksi silloinkin saatiin nauttia juhlapäivästä terveenä. Juhlat olivat vähän niinkuin häiden jatkot. Yhtä ihanat kuin häät, mutta vieläkin rennommat, vaikka eivät meidän häätkään mitkään pönötysjuhlat olleet. Meitä ei jännittänyt tällä kertaa puoliksikaan niin paljon kuin häissä, ja tilaisuudesta oli riisuttu kaikki se virallisuus ja ”hienous”. Keskityttiin vaan nauttimaan, syömään ja pitämään hauskaa.

Otettiin järjestelyiden kanssa aika rennosti, ja käytiin ostamassa viimeiset koristeet vielä lauantaina aamupäivällä. Käytettiin koristeena eucalyptuksen oksia, morsiusharso-kukkaa, kynttilöitä, puukiekkoja (meidän puuhääpäivän mukaan) ja valokuvia. Oltiin kehitetty meidän häissä pöydissä olleiden hääkameroiden kuvat näin viisi vuotta myöhemmin, joista tehtiin koristeköynnös seinälle, ja kaikki saivat käydä katsomassa omia ihania kuviaan. Lisäksi meillä oli ilmapalloilla kirjoitettuna vaan meidän nimet. Tosi simppelit koristelut, joista kuitenkin tuli näyttävät.

Yksi viiden vuoden takaisista bestmaneista ja yksi kaasoista oli auttamassa meitä koko lauantaipäivän ajan, eikä oltaisi kyllä saatu mitään valmiiksi ilman heidän apua. Mun äiti oli päivän meidän lasten kanssa, niin saatiin rauhassa laittaa kaikki valmiiksi. Sekin oli korvaamattoman suuri apu, sillä voi sitä härdelliä heti kun lapset saapuivat juhlapaikalle! Onneksi he olivat itse juhlissa sitten tosi hienosti parin tunnin ajan, ennen kuin lähtivät kotiin nukkumaan mun äidin kanssa, ja me aloitettiin ”aikuisten” juhlaosuus.

Juhlatilana meillä oli upea Aallonkulma keskustassa, Venuu.fi:n  & Aallonkodin kanssa yhteistyössä. Juhlatilassa oli valmiina kaikki astiat niin tarjoiluun, syömiseen kuin ruuanlaittoonkin, mikä helpotti valtavasti. Oli paljon tilaa laittaa kaikki ruuat ja tarjottavat esille, ja juhlien jälkeen meidän ei tarvinnut myöskään siivota, sillä myös siivous kuuluu juhlapakettiin. Kaikki juhlapaikan järjestelyt sujuivat aivan uskomattoman hyvin, ja me saatiin kysyä apua ihan mihin tahansa aina kun tuli jotain mieleen. Juhlien järjestäminen Venuun kautta oli juuri niin stressitöntä kuin toivoinkin, eli mistään ei tarvinnut stressata tai huolehtia. Ollaan aivan älyttömän kiitollisia Venuun Suville sekä koko Aallonkodin mahtavalle henkilökunnalle siitä, että juhlien järjestäminen onnistui näin mukavasti.

Juhlatilan tyyli sopi täydellisesti meidän puuhääpäivään, ja se olikin varmasti suurin syy, miksi pärjäsimme niin vähillä koristeilla. Tilassa oli paljon kaunista puupintaa. Saimme juhlatilan puolesta lainaan myös upean kukkaisen kuvausseinän, jonka edessä kuvattiin ainakin osa vieraista. Tällä kertaa meillä ei ollut valokuvaajia tai videokuvaajia niin kuin häissä, minkä tietysti huomaa näin jälkeenpäin, sillä ei ehditty itsekään koko illan aikana hirveästi keskittymään kuvaamiseen. Onneksi meidän ystävät auttoivat, ja saatiin illasta jonkin verran myös kuvamuistoja ja videoita.

Näytettiin juhlapaikan valkokankaalta meidän häävideo juhlaväelle. Sen katsominen ja sitä seurannut puhe rakkaalta perheenjäseneltä olivat ehkä illan tunteikkaimpia hetkiä, jolloin koko jengi kyynelehti. Etukäteen mietin vähän, että haluaakohan ihmiset edes nähdä videota, mutta sen katsominen yhdessä oli tosi ihana juttu. Suurin osa juhlavieraista oli myös itse mukana videolla, ja kaikista oli tosi hauskaa (ja jännittävää) nähdä se oma osuus. Oli ihana kuulla videon jälkeen monelta, että ”ei se mun puhe ollutkaan niin paha”, hah! Meistä kaikkien puheet ja kaikki muukin olivat hääpäivänä niin tunteikkaita ja ihania, että ei oltu osattu edes ajatella, että joku olisi voinut ajatella jotain muuta.

Meidän juhlat alkoivat klo 17.00 ja me tarjoiltiin niin alkupalat, kevyt ”pääruoka” kuin jälkiruuatkin. Koska mentiin super rennolla meiningillä, meidän pääruokana oli salaattibuffet, joka osoittautui aivan loistavaksi ideaksi. Kaikille eri ruokavalioineen oli paljon sopivaa syötävää, kun kaikki ainesosat olivat omissa kulhoissaan, ja jokainen sai tehdä sellaisen salaatin kun itse halusi. Meillä oli mm. vihreää salaattia, pastaa ja couscousia, paljon eri vihanneksia, rapuja, kanaa ja nyhtökauraa, erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, useampia eri kastikkeita ja patonkeja sekä niin hummuksia kuin tuorejuustojakin.

Alkupalat eli savuporo-rieskarullat ja lohi-ruisnapit ja jälkiruuat eli kakun, cupcaket ja nimikoidut keksit saimme Cake O’Clock -leipomosta Espoosta yhteistyönä, mikä oli aivan lottovoitto! Ei oltu vielä edes ehditty miettimään, että mitä tarjoilemme juhlissa, kun Taisia Cake O’Clockista otti yhteyttä, ja ehdotti yhteistyötä juhlien tiimoilta. Mä kerron tarjottavista ja kokemuksesta enemmän vielä omassa postauksessaan, mutta sen vaan sanon, että kaikki oli aivan super hyvää, ja meidän kakku oli juuri niin näyttävä ja upea kuin toivottiinkin. Kakussa maistui mausteinen banaanikakkupohja sekä ihana raikas mango ja pensasmustikat, juuri meidän toiveiden mukaan. Koristeena oli oikeita kukkia ja ihana kreemi. Aivan älyttömän suuri kiitos Cake O’ Clockille mielettömistä tarjottavista!

Juhlissa oli alkoholittomana vaihtoehtona tarjolla Raikastamolta saatuja Sweet, Bitter & Companyn herkullisia limonadeja. Kirpeä Bitter Lemon greippi-sitruuna limonadi on mun oma henkilökohtainen suosikki, ja Otto taas tykkää eniten Lime Colasta. Molemmat maistuivat vieraille hyvin.

Me leikittiin Oton kanssa juhlissa myös kenkäleikki, joka meiltä jäi häissä leikkimättä. Se oli hauska ja rento ohjelmanumero, josta osan vilautinkin jo Instagram Storiesissa. Leikin jälkeen, vähän ennen kuin vaihdettiin juhlatila yökerhoon, mä pidin morsiamen puheen. Mietin loppuun asti että uskallanko uskallanko. Olin kirjoittanut puheen valmiiksi ja miettinyt tarkkaan mitä halusin sanoa, mutta lopulta se mun kirjoitettu puhe ei tuntunutkaan hyvältä. Sitten pidin puheen ihan extempore.

Ei se vieläkään ollut meidän bestmanien veroinen mestaripuhe, mutta se oli puhe. Ylitin itseni, koska lähestulkoon mikään ei jännitä mua niin paljon kuin ihmisten edessä yksin puhuminen. Olen iloinen, että sain pidettyä sen. Sain sanottua kaikkien ihmisten edessä, kuinka onnellinen olen Otosta ja kuinka paljon mä Ottoa rakastan. En epäile hetkeäkään etteivätkö kaikki olisi sitä tienneet jo entuudestaankin, mutta mulle oli iso juttu sanoa se.

Juhlatilasta piti poistua klo 23, ja me jatkettiin silloin vielä isolla porukalla yökerhoon. Ei oltu Oton kanssa pitkään aikaan käyty missään yökerhossa, muistaakseni viimeksi viime vuoden Inspiration Blog Awardsien jatkoilla huhtikuussa, ja oltiin ihan pihalla, että mihin edes kannattaa mennä. Onneksi vieraat tiesivät paremmin, ja me tanssittiin ihan pikkutunneille saakka! Vielä yökerhossakin ilta oli täynnä halauksia, rakkauden tunnustuksia ja yhdessäoloa. Siis jotenkin vaan niin täydellinen päivä ja ilta alusta loppuun asti, että ei voi kuin olla kiitollinen.

Osa porukasta tuli kaukaa ympäri Suomen meidän juhlien vuoksi ja osa lähempää.  Ne rakkaat ystävät, joiden kanssa on puhuttu kaikesta ja naurettu vedet silmissä jo teinivuosista asti. Perheenjäsenet, joita nähdään usein ja joilta saa pyytää apua ja tukea silloin kun tarvitaan. Sukulaiset, joiden kanssa nähdään usein ja joiden kanssa voi olla kuin kotonaan. Perheystävät, joilta saa vertaistukea ja joiden kanssa vietetään lapsiperheaikaa rennolla meiningillä yhdessä. Kaikki ne ihanat tyypit, joiden kanssa voi olla rennosti oma itsensä, ja joiden elämässä meillä on suuri kunnia olla mukana myös. Me ollaan ihan suunnattoman onnekkaita, kun saadaan olla näin hienojen tyyppien läheisiä. Kiitos heistä jokaiselle <3

Olen myös maailman kiitollisin mun äidille, joka auttoi meitä lasten kanssa niin, että nämä juhlat olivat meille mahdolliset ja lapsilla tuttu ja rakas mummu heidän kanssa. Äiti nyt ei mikään pikkutunneille asti juhlija ole muutenkaan, joten tiesin, että häntä ei haittaa lähteä lasten kanssa juhlista ajoissa kotiin lepäämään, ja uskalsin pyytää sitä jo kauan ennen juhlia. Äiti on paras mummu<3

Meiltä kysyttiin useaan otteeseen, että mitä toivotaan hääpäivälahjaksi. Meillä ei ollut mitään lahjatoiveita, eikä me tarvittu oikein mitään, tai oltu edes ajateltu, että kukaan haluaisi tuoda lahjaa. Siksi me päätettiin Oton kanssa perustaa HelsinkiMissiolle oma hääpäivälahja-keräyslipas. Sinne halukkaat vieraat saivat lahjoittaa haluamansa summan meille hääpäivälahjaksi, ja se raha käytetään yksinäisyyden ehkäisyyn täällä Suomessa. HelsinkiMissio auttaa niin nuoria, lapsiperheitä kuin yksinäisiä vanhuksiakin. Me saatiin oikein mukava summa kasaan, ja tämä oli meistä paras mahdollinen hääpäivälahja. Tuli niin hyvä mieli, että järjestämällä nämä juhlat me pystyttiin vieläpä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä yhdessä vieraiden kanssa.

Ihan mielettömän suuri kiitos vielä kaikille meidän ihanille vieraille näistä juhlista. Ja me todellakin aiotaan pitää myös 10v hääpäiväbileet, niin kuin lauantaina mentiin lupaamaan! Katsotaan mihin se elämä vie seuraavien viiden vuoden aikana! Tämä taisi olla aika kiitosten täyteinen pläjäys, mutta oikeesti! Me ollaan vaan vieläkin niin fiiliksissä lauantaista, ja tullaan varmasti olemaan vielä pitkään.

Vastauksena otsikon kysymykseen, että kannattiko järjestää? No kannatti ehdottomasti. Nämä juhlat toivat juuri sitä valoa ja rakkautta tähän kylmään talveen, jota juuri nyt tarvittiin. Suosittelen rentojen juhlien järjestämistä ihan kaikille ja ihan minkä kunniaksi tahansa!

Tänään on viisi vuotta siitä kun me mentiin naimisiin ja huomenna on meidän kahdeksas vuosipäivä. Ensimmäisen hääpäivän lähestyessä vuonna 2015 kirjoitin siitä, kuinka rakkaus on tahtomisesta kiinni. Mikään ei ole muuttunut näiden vuosien välillä, sillä tuota postausta lukiessani olisin voinut allekirjoittaa jokaisen sanan myös tänään, neljä vuotta myöhemmin. Tärkeintä parisuhteessa on puhuminen, molemminpuolinen kunnioittaminen ja se, että tahtoo rakastaa toista, tahtoo olla yhdessä ja tahtoo tehdä toiselle hyvää. Jos mahdollista edes, uskon olevani tällä hetkellä vieläkin rakastuneempi kuin sinä päivänä kun sanoimme toisillemme tahdon. Rakkaus kasvaa joka ikinen päivä.

Meidän suhteen tai avioliiton aikana en koskaan ole joutunut arvailemaan Oton tarkoitusperiä. En koskaan ole miettinyt pyytääkö hän jotain minulta vain omaa etuaan ajatellen, tai välittääkö hän oikeasti meistä. En koskaan ole joutunut miettimään valehteleeko hän, tai manipuloiko minua ajattelemaan tai tekemään jotenkin toisin kuin haluaisin. Ei ikinä. Ja tiedän varmuudella, että hänkään ei ole joutunut miettimään näitä asioita minun kohdallani. Näitä kaikkia asioita olen kokenut ennen Ottoa parisuhteessa.

Meille on helppoa miettiä mikä on perheenä ja parina meille parasta. En varmaan edes osaisi miettiä enää, mikä on parasta yksin juuri minulle, koska ajattelen aina ensin, mikä on parasta meille. Enkä haluaisikaan. Punnitsen jokaista ratkaisua meidän koko perheen kannalta, oli se ratkaisu sitten minua varten tai meitä kaikkia varten. Sama toteutuu myös Otolla. Kun molemmat ajattelevat samalla tavalla, ei vahingossakaan käy niin, että vain toisen etu toteutuisi.  Molemmille on yhtä tärkeää, että kummatkin saavat toteuttaa itseään ja tehdä töitä unelmiensa eteen. Molemmille on myös yhtä tärkeää, että perhe ei kärsi unelmien tai itsensä toteuttamisen vuoksi. Perhe on aina ykkönen. Kokemus on opettanut, että tämä toimii meillä parhaiten, ja näin molemmat pääsevät tekemään juuri niitä asioita, joita haluamme tehdä.

Rakkaus asuu niissä pienissä arkisissa hetkissä ja huomion osoituksissa. Halauksissa silloin kun väsyttää. Oton illalla valmiiksi lataamassa kahvinkeittimessä, kun aamulla saan vain painaa nappulaa. Nopeasti huikatussa rakkaudentunnustuksessa tapaamiseen lähtiessä. Toisen valmiiksi tekemässä ruuassa silloin kun ei itse jaksa. Siinä katseessa, joka vaihdetaan, kun ollaan molemmat katsottu 2-vuotiasta luistelemassa ensimmäistä kertaa yksin. Yhteisissä automatkoissa, kun jutellaan arkisista asioista. Pitkissä keskusteluissa saunan lauteilla. Toisen tuomassa rätissä ja ymmärtävässä vilkaisussa, kun jollakin on taas kerran kaatunut maidot. Lämpimässä turvallisessa sylissä, johon voi käpertyä silloin kun pelottaa tai itkettää.

Rakkaus asuu siinä toivossa ja luottamuksessa, joita molemmilta löytyy silloin, kun arjessa ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Molemmat ovat aina tienneet, että ne ovat vain pieniä hetkiä, vaiheita, jotka menevät ohi, ja sitten saadaan taas olla yhdessä enemmän. Vauvan ensimmäisiä kuukausia tai työmatkaputkia. Kiireisiä viikkoja, flunssia vuoron perään tai täysiä kalenterin ruudukoita. Molemmat ovat aina voineet luottaa siihen, että ne hetket eivät ole ikuisuus, meidän aika tulee vielä. Ja aina se on tullut. Ei koskaan olla päästetty toisiamme karkaamaan liian kauas, vaan ne pienet asiat ovat liimanneet meitä tiiviimmin yhteen silloinkin, kun olemme ehtineet olla ”kahdestaan” vain silloin kun vauva on nukkunut 20min pätkiä rinnalla.

Kahdeksan vuotta ei ole ikuisuus, mutta se on koko meidän aikuisikä. Siinä oppii tuntemaan toisen paremmin kuin omat taskunsa, kun elää elämän suurimmat onnet ja kipeimmät surut yhdessä. Eniten rakkaudesta meille on kuitenkin opettanut arki. Se aivan tavallinen arki, jota eletään yhdessä päivästä toiseen. Me ollaan rakennettu yhdessä sellainen arki, joka tekee meidät onnelliseksi. Sellainen arki, josta ei kaipaa taukoja tai irtiottoja, vaan joka itsessään tuntuu ihanalta ja rakkauden täyteiseltä. Sellainen arki, jossa nauretaan yhdessä niin, että poskiin sattuu. Sellainen arki, jossa käydään yhdessä kaupassa ja jossa molemmat huolehtivat tasapuolisesti siitä ah-niin-ihanasta metatyöstä. Sellainen arki, jossa tunnetaan valtavaa, pakahduttavaa onnea päivästä toiseen, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tavallinen, turvallinen, rakas arki.

Kiitos Otto, että olet mun aviomies, puoliso, kumppani. Kiitos, että jaat sun elämän, arjen ja rakkauden mun kanssa, joka päivä. Hyvää hääpäivää meille ja rakastan sua Otto!

”Kuten kaikki tietävät ei arki ole aina ruusuilla tanssimista niin olis kiva kuulla miten teidän perheessä ratkotaan ristiriitatilanteita ja miten te vanhemmat riitelette lasten läsnä ollessa”

Tällaisen postaustoiveen vastaanotin tällä viikolla, ja päätin heti tarttua siihen, koska aihe on ihan älyttömän kiinnostava. Mulle ristiriitojen ratkaiseminen ja riitely eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat tavallaan vastakohtia. Vaikka toki molemmissa tavoissa ne ristiriidat usein ratkeavat, eli lopputulos voi olla sama, mutta ratkaisutapa on eri.

Mulle riitely ajatuksena tuntuu inhottavalta, riitely sellaisena kuin mä sen käsitän. Se tuntuu tarpeettomalta, ja sellaiselta, mitä en ideaalitilanteessa halua omaan elämääni tai omaan parisuhteeseeni. Ristiriidat ja ristiriitatilanteet taas kuuluvat elämään. Niitä tulee väistämättä jokaiselle eteen, vaikka kuinka on onnellinen ja rakastava elämäntilanne. Mä haluan uskoa, että aina ei ole pakko riidellä, jos molemmat osaa ja/tai haluaa ratkaista ristiriitatilanteita muilla keinoilla. Yleensä pyrin ratkaisemaan ristiriidat muuten kuin riitelemällä. Toisille taas riitely on keino ”puhdistaa ilmaa” ja siinä ei ole mun mielestä mitään pahaa. Jokaisella parilla on omat keinot ratkaista ristiriitatilanteet, ja niin sen pitää ollakin.

Mun ei koskaan tee mieli huutaa Otolle tai loukata Ottoa, enkä koe olevani riidanhaluinen. Oton ei koskaan tee mieli huutaa mulle tai loukata mua, eikä hänkään ole riidanhaluinen. Jos ollaan jostain asiasta eri mieltä en ajattele, että Otto on tyhmä, Otto on ärsyttävä tai Otto on väärässä. Mä haluan ymmärtää Ottoa, mä haluan ymmärtää miksi me ollaan eri mieltä, ja miten me voidaan ratkaista ristiriita mielipiteiden välillä, jos se on joku asia, joka on pakko ratkaista. Haluan myös hyväksyä sen, että joistain asioista me vaan satutaan olemaan eri mieltä, ja sekin on aivan ok. Ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ne tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joista ollaan samaa mieltä. Ja meillä ne ovat. Me jaetaan samat arvot ja ollaan samoilla linjoilla kaikista isoista asioista, kuten rahasta, kasvatuksesta, asumisesta, töistä, koulutuksesta, tasa-arvosta ja muista.

Me ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta yhdessä. Vaikka se on aivan super lyhyt aika jos vertaa vaikka mun isovanhempien 59-vuotiseen avioliittoon ennen mun mummun kuolemaa, se on kuitenkin sen verran pitkä aika, että ollaan opittu tuntemaan toisemme aika hemmetin hyvin.

Me tiedetään mikä saa toisen herkästi ärsyyntymään tai pahoittamaan mielensä ja osataan myös ennakoida. Tiettyyn aikaan kuukaudesta mä olen herkempi ja alakuloisempi. Aamuisin taas Otolle ei kannata puhua mitään sen tärkeämpää ennen kuin hän on juonut aamukahvinsa, sillä luultavasti hän ei jaksa keskittyä vielä. Töiden jälkeen me molemmat halutaan, että toinen tervehtii ja kysyy miten päivä on mennyt, ennen kuin alkaa papattamaan arjen asioista. Pieniä juttuja, mutta isoja juttuja, jotka ehkäisevät riitojen syntymistä. Kumpikin pyrkii olemaan tuomatta ristiriitoja esille juuri näissä hetkissä, ellei se ole aivan välttämätöntä, mitä se harvoin on.

Me ei myöskään aleta käymään ristiriitoja läpi silloin, kun on kiire jonnekin tapaamiseen, ollaan keskellä lasten pukemisrumbaa päiväkodissa tai kun kaikilla on hirveä nälkä. Hyvin yksinkertaisia periaatteita, mutta oikeasti ehkäisevät todella paljon sellaista turhaa kinastelua. Sen sijaan me keskustellaan rauhassa pitkään iltaisin, kun saadaan olla kahdestaan. Tai keskustellaan kun ollaan lasten kanssa kävelyllä: isot lapset pyöräilevät edellä hirveää vauhtia, taapero nukkuu rattaissa ja me kävellään perässä ja puhua pälpätetään. Autossa me jutellaan tosi paljon, autossa on hyvä keskustella. Yleensä me keskustellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mistään ristiriidoista, mutta jos sellaisia tulee, nämä ovat niitä hyviä hetkiä niistä(kin) keskustelemiseen.

Mistä asioista meillä sitten tulee tai on tullut ristiriitoja?

1. Matkustelusta. Tämä on vuosien aikana ollut ehkä meidän suurimpia ristiriitoja, sillä mä olen aina halunnut matkustaa enemmän ja kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin Otto. Mutta vuosien saatossa meidän toiveet ja tarpeet ovat hioutuneet lähemmäs toisiaan. Ollaan puhuttu juurta jaksaen siitä, miksi kumpikin haluaa tehdä tai olla tekemättä mitäkin, ja hyväksytty ne syyt ja mielipiteet. Ollaan etsitty kompromissi, kultainen keskitie, jossa toisesta ei tunnu, että ei pääse ikinä mihinkään ja toisesta ei tunnu, että rampataan liikaa tai jätetään koti liian pitkäksi aikaa. Mä olen hyväksynyt sen, että niitä matkahaaveita ehtii toteuttaa hitaamminkin, eikä tarvitse heti muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otto on hyväksynyt sen, että mäkin haluan nähdä maailmaa, koska olen matkustanut omassa lapsuudessani niin vähän, enkä vieläkään ole käynyt Euroopan ulkopuolella ikinä, toisin kuin hän moneen kertaan.

2. Kalenterista ja menoista. Mä olin pitkään aivan todella huono merkkaamaan menoja kalenteriin ylös. Sitten saattoi käydä niin, että koko viikko oli aivan täynnä tekemistä ja jotkut menot olivat päällekkäin. Se oli kuormittavaa ja ihan pyllystä. Otto taas ei ennen ollut kauhean spontaani. Hän halusi olla mahdollisimman paljon kotona, eikä tykännyt tehdä asioita niin ex tempore kuin minä. Meidän kompromissi on ollut se, että mä olen opetellut kalenterin ja Otto on opetellut spontaaniutta. Nykyään Ottokin ehdottelee yhteistä spontaania tekemistä sunnuntaipäivänä, ja lähtee innostuneena mukaan jos ehdotan jotain puolen tunnin varoitusajalla. Mä taas olen itsekin fiiliksissä siitä, että pidän kalenterista nykyisin huolen, koska se on mulle itsellenikin paljon helpompaa. Silloin on myös helpompaa olla spontaani, kun tietää millloin on oikeasti vapaata.

3. Pikkuasioista. Juuri niistä ärsyttävistä pikkuasioista, joista tulee herkästi kinasteltua nälkäisenä tai väsyneenä tai PMS-oireisena tai huonosti nukutun yön jälkeen. Juuri niistä asioista, jotka kumpikin yrittää parhaansa mukaan ignoorata silloin kun on huono hetki. Klassikko: meidän ensimmäinen ”riita” vuonna 2011, jota en koskaan unohda. Tapeltiin S-marketissa siitä, ostetaanko tavallisia katkarapuja vai jättikatkarapuja. Meille oli syntynyt vauva hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja oltiin edetty aivan älytöntä tahtia muutenkin, ja meidän ensimmäinen riita oli katkaravuista vähän esikoisen syntymän jälkeen. Siihen kuului myös mökötystä ja muuta mukavaa, mutta taidettiin kuitenkin leppyä nopeasti. Jos me siis satutaan joskus kinastelemaan jostain, koska nälkä tai väsy tai PMS vie järjestä voiton, kyse on yleensä juurikin jostain yhtä tärkeästä kuin ne katkaravut. Nykyään ei tosin harrasteta enää mököttämistä. Enemmänkin se on sitten vaan kiivaampaa keskustelua.

Kohdat 1 ja 2 on juuri sellaisia, joista on hyvin voitu vuosien varrella keskustella silloin kun sille on ollut rauhassa aikaa. Kohta 3 on sellainen, mikä joskus harvoin kantautuu lastenkin korviin: turha kinastelu pikkuasioista. Vaikka sitä pyrkii välttämään viimeiseen asti, joskus sitä vaan tulee kinasteltua. Ja joskus lastenkin kuullen. Silloin lapset kuulevat kinastelun lisäksi sanat ”Anteeksi, mä rakastan sua, ei kinastella turhasta.” Ja se kai on tärkeintä. Oli riitelyä sitten vähän tai paljon, lasten kuullen tai ei, huutaen tai kuiskaten, tärkeintä on pyytää anteeksi ja muistaa kertoa se, miksi rakastaa toista. Ja jos on riidelty lasten kuullen, ne ihanat sanat on tärkeää myös sanoa lasten kuullen.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: meillä ratkotaan ristiriitatilanteita keskustelemalla, mutta joskus harvoin sorrutaan myös kinastelemaan turhista asioista. Silloin muistetaan pyytää anteeksi ja kertoa, että rakastetaan. 

Moikka ja hyvää uutta vuotta vielä teille kaikille! Mä palaan vasta nyt koneen ääreen, sillä mulle iski vuoden ensimmäisenä aamuna yhtäkkiä ärhäkkä migreeni, jonka tajusin liian myöhään kun makoilin pimeässä Oton kainalossa aamulla. Pimeässä näköoireet eivät ensin tulleet niin selkeästi, ja sitten otin lääkkeen liian myöhään, ja se ei enää ehtinyt auttaa. Mutta siitäkin selvittiin, edelleen on ollut päänsärkyä tänään, mutta varmasti vuoden kolmas päivä on jo parempi! Ja olen kiitollinen, että tämä oli eka aurallinen migreeni moneen kuukauteen, toivottavasti saan taas pitää useamman kuukauden tauon näissä.

Me vietettiin uutta vuotta ystäväporukalla, kun Emilia ja Topias lapsineen, sekä mun ystävä Emmis, olivat täällä meidän seurana. Saatiin tietysti aloittaa uusi vuosi ihanien uutisten saattelemana, kun Emilia ja Topias kertoivat vauvauutiset! Eipä paljoa onnellisemmin voi uutta vuottaa aloittaakaan, kuin seuraten rakkaiden ystävien suurta onnea. Ihan mieletöntä!

Me herkuteltiin perinteisesti hodaribuffetilla ja lisäksi vielä Emilia paistoi jälkkäriksi lettuja, jotka nekin nautittiin buffameiningillä. Meillä oli pienet herkkuöverit, mutta mikäs sen parempi tapa aloittaa uutta vuotta. Raketteja me ei ammuttu, mutta käytiin kyllä ulkona lasten kanssa katselemassa ja nähtiin ihan sikana raketteja, tosi hienojakin. Tehtiin myös perinteiset tähtisädetikku-kuviot sekä itse, että lasten kanssa. Aika hienoja sydämiä lapsetkin saivat jo aikaiseksi, miten heistä on tullutkin jo niin isoja ja taitavia.

Meidän taapero oli tosi vaikuttunut raketeista, ja hän seisoi ikkunassa katselemassa niitä aina vähät väliä. Lapsilla meni leikit taas niin hyvin yhteen, ja neljää vanhinta ei juurikaan näkynyt, kun heillä oli ihan omat leikit ja meiningit yläkerrassa. No pitivät he kyllä yhden esityksen meille sentään. Pienin napero pyöri meidän ja turkulaisten Volde-koiran kanssa koko illan tyytyväisenä. Kaikki lapset nukahtivat ihan sekunnissa kun viimein menivät nukkumaan, ja vuosi vaihtui ihan aikuisten kesken.

Oli kyllä aika ihanaa viettää tämäkin vuodenvaihde samalla tutulla kaavalla kuin viimeiset kahdeksan vuotta: pussaten Oton kanssa tasan kello 00.00. Silloin tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta meidän ekasta pususta, ja tietty uudenvuoden aattona myös kahdeksan vuotta siitä, kun ekan kerran tavattiin. Toivottavasti meillä on edessä vielä äärettömästi näitä uudenvuoden pusuja! Kliseistä tai ei, se on romanttinen ja ihana hömppäperinne, josta halutaan pitää kiinni.

Nyt lomamoodi on ohi, ja on aika tarttua kiinni tähän blogiin ihan kunnolla, ja alkaa toteuttaa niitä kaikkia siistejä juttuja, jotka ovat vain pyörineet päässä viime aikoina. Tarkoitus oli olla jo eilen kunnolla sorvin ääressä, mutta tämä migreeni hieman sotki kuvioita. Toivottavasti saan tehdä hommia ilman migreeniä mahdollisimman pian, niin ajatuskin liikkuu vähän sutjakammin. Ihanaa uutta vuotta vielä kerran <3