Käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon vuoksi mä ajattelin muistella omaa imetystaivaltani, ja kääntää katsetta kohti tulevan vauvan imetystä. Mulla on takana kaksi hyvin erilaista imetyskokemusta kahden hyvin erilaisen vauvan kanssa, ja tulee olemaan jännittävää nähdä miten imetys sujuu sitten kolmannen neidin kanssa. Toivon mukaan kaikki sujuu hyvin, ainakin omiin taitoihini mä luotan sen verran että niistä se ei ole kiinni. Sen sijaan mä tiedän omasta kokemuksestani, että vauvasta ja olosuhteista se on kiinni ja paljon.

Meidän esikoinen syntyi viisi viikkoa etuajassa kuten moni teistä tietää. Hän oli todella keltainen, pieni ja väsynyt, ja alussa hänellä ei noussut paino eikä hän saanut olla juurikaan ihokontaktissa sinivalohoidon vuoksi. Hän ei myöskään jaksanut tehdä töitä rinnalla, vaan nukahti heti, eikä vaan sitten syönyt ollenkaan. Imuotekin oli aivan päin prinkkalaa, näin jälkikäteen ajateltuna, jos hän sellaista edes kerkesi ottaa ennen kuin nukahti.

Sairaalassa hänelle tarjottiin pulloa jo heti synnytyksestä seuraavana päivänä reilusti laskeneen painon vuoksi, enkä mä osannut sitä ihmetellä tai kyseenalaistaa nuorena ensisynnyttäjänä. Mun rinnat eivät myöskään pidä pumppua tarpeeksi vauvana, eivät sairaalapumppua eivätkä kotipumppua, eikä multa heru pumpulle maitoa vaikka vauvalle sitä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Tätäkään en ymmärtänyt silloin, vaan opin sen vasta toisen lapsen kanssa. Luulin että maitoa ei tule tarpeeksi koska sitä ei tule pumpulle. Syitä on monia, mutta näiden kaikkien asioiden summana esikoisen kanssa äidinmaitotaival päättyi jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, ja se surettaa mua vieläkin, vaikka hän hienosti korvikkeella kasvoikin.

Zelda sen sijaan syntyi täysiaikaisena, pirteänä ja elinvoimaisena ja jo vähän pullaa poskiin keränneenä viikolla 37+0. Synnyttyään hän vietti elämänsä ensimmäiset kaksi tuntia ihokontaktissa rinnalla, ja alkoi syömään heti. Meillä oli sellainen sanaton sopimus että tämä juttu nyt vain onnistuu, ja niinhän siinä kävi. Imetystä kesti 359 päivää, ja se päättyi helposti ja kivuttomasti juuri sopivaan aikaan kun lähdin yhden yön työmatkalle Frankfurtiin.

Maitoa tuli juuri sopivasti vauvan tarpeisiin, ja imetys oli ensimmäisen viikon totuttelun jälkeen maailman helpoin juttu. Silloin mä ymmärsin että se on ihan todella paljon kiinni vauvastakin, ja lakkasin syyttämästä itseäni imetyksen epäonnistumisesta ensimmäisellä kerralla. Ei imetyksen tarvitse eikä kuulu olla ylivoimaisen hankalaa, silloin jos se tuntuu vievän kaikki voimat eikä siitäkään huolimatta onnistu toivotulla tavalla, on varmasti kaikille parempi juttu vaan siirtyä korvikkeeseen.

Olen äärimmäisen iloinen että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen, sillä se on jotain ainutlaatuista joka on vaikuttanut mun ja tyttäreni suhteeseen todella paljon. En tule koskaan unohtamaan niitä aamuja, kun köllittiin sängyssä, vauva mua vasten käpertyneenä, ja tuo pieni pötkylä piti mua sormesta kiinni ja söi samalla maitoa ahnaasti. Tai sitä hetkeä kun oltiin kolmeviikkoisen neidin kanssa ostoksilla ja imetin harson alla samalla kun katselin vaatteita, eihän kolmeviikkoinen edes painanut juuri mitään. Silloin ajattelin että olisipa elämässä kaikki yhtä helppoa.

Vuodessa imetyksestä ehti kertyä miljoona muistoa, ihanaa, herkkää ja myös hauskaa muistoa. Se rajoitti elämää monessa asiassa ruokailusta pukeutumiseen, ja oli välillä rankkaakin, mutta toi silti elämään niin hurjan paljon lisää. Mulla on sitä ikävä.

Toivon täydestä sydämestäni että mun kolmas imetyskokemus muistuttaa enemmän toista kuin ensimmäistä, koska imetys on onnistuessaan helppoa ja ihanaa. Toivon että imetys lähtee sujumaan luonnollisesti ja vaivattomasti. Tiedän mitä mun kannattaa tehdä, mitä osaan tehdä ja miten voin itse edesauttaa imetyksen onnistumista, enkä myöskään epäile ettenkö voisi onnistua. Ihan varmasti voin onnistua imetyksessä hienosti jos kaikki menee muuten mallikkaasti vauvan kanssa ja hän syntyy terveenä ja jaksavaisena. Tarkoituksena on imettää ainakin yhtä kauan kuin keskimmäistä, miksei kauemminkin jos vauva niin haluaa ja elämäntilanne sallii.

Mutta paineita en aio ottaa, en itseltäni enkä keneltäkään muultakaan. Imetys on jokaisen äidin oma asia, se on äärimmäisen herkkä asia ja se on asia jossa kukaan ei kaipaa painostusta, ainoastaan tukea.

Mä haluan imetysviikon ja imetysrauhan hengessä kiittää sekä molempia ihania tyttäriäni, että miestäni siitä että olen saanut imetyksen kokea. Otolla on ollut suuri rooli mun imetyksen onnistumisessa, kun hän on kantanut mulle pullokaupalla vettä imetysmaratonien aikana, juossut hakemaan kaupasta lanoliinivoidetta, ja nukkunut perhepedissä tyytyväisenä. Kannustanut mua jatkamaan, ja huomioinut esikoista silloin kun vauva on ollut rinnalla.

Toivotaan, että ensi kerrallakin imetys sujuu hienosti. Yhden asian aion tehdä seuraavalla kerralla imetyksessä paremmin: otan enemmän imetyskuvia. Mua harmittaa se että vuoden imetystaipaleesta ainoat kuvat ovat nämä kaksi tässä näkyvää kuvaa. Ehkä vuonna 2013 imetyskuvat eivät olleet vielä niin yleisiä muistan ainakin miten hulluna mua silloin jännitti laittaa näitä blogiin ja ajattelin että ne on varmasti jonkun mielestä tosi sopimattomia. Olen superkiitollinen ja iloinen siitä miten paljon äidit näiden muutaman vuoden aikana ovat tuoneet imetystä esille niin somessa kuin muuallakin mediassa, ja ennenkaikkea positiivisessa valossa. Jos vain imetys sujuu, aion jatkaa samalla linjalla itsekin. Ihanaa imetysviikkoa kaikille <3

Millaisia imetyskokemuksia sinulla on? Kuka on tukenut sinua eniten imetyksessä? Oletko kohdannut arvostelua tai painostusta omista ratkaisuistasi?

Tänään mulla on 22 viikkoa täynnä. Se on mulle iso juttu, koska aiemmissa raskauksissa on ollut ennenaikaisuutta ja supistukset ovat pelotelleet jo aikaisessa vaiheessa. Heti raskauden alusta asti olen odottanut ja jännittänyt että pääsenkö tänne asti, ja täällä sitä ollaan vihdoinkin. Kun 22 viikkoa on täynnä, vauvalla on jo pieni mahdollisuus selvitä mikäli synnytys käynnistyisi, ja hänet yritetään pelastaa mitä ikinä tapahtuukin. Tottakai toivon että vauva on mahassa mahdollisimman pitkään kasvamassa, mutta se tieto että hän ei olisi enää keskenmeno, vaan ennenaikainen synnytys, tuo edes pientä mielenrauhaa vaikka tiedostankin tottakai että kaikki ei siitä huolimatta välttämättä menisi lähellekään hyvin. Mutta onneksi ainakaan toistaiseksi mulla ei ole tullut yhtäkään kipeää supistusta, vaan ainoastaan ihan normaaleja harjoitussupistuksia ja niitäkin maltillisesti. Kun vältän kantamista ja kumartelua niin voin hyvin vaikka shoppailla kolme tuntia, niinkun tässä yksi päivä tein. Tosin tarvitsen kantajan, ja kumartujan mukaan, ja välillä täytyy pitää kahvitauko enkä etene muutenkaan kovin nopeasti, mutta se lienee ihan ok!

Olen voinut tosi hyvin, mikä on ihan mahtavaa varsinkin tämän muuton kannalta. Nyt on niin paljon hommaa tehtävänä, että en ehtisikään voida huonosti. Onneksi aloitettiin pakkaaminen hyvissä ajoin, niin ei ole tarvinnut rehkiä kerralla aina niin paljoa, vaan on voinut kaikessa rauhassa käydä kampetta läpi. Ja nyt tulee vielä pieni pakkaustauko kun huomenna ajellaan pitkäksi viikonlopuksi Ouluun. Siellä saa levätä ja rentoutua kaikessa rauhassa. Ihanaa päästä sinne pitkästä aikaa, ja päästä moikkaamaan mummua ja pappaa, ja mun tädin perhettä ja mun äitiä ja toki muitakin jos vaan viikonlopun aikana keretään. Mulle on tärkeää käydä vielä nyt katsomassa mummua kun voin, kun sitä ei tiedä miten alzheimer etenee hänellä taas siihen mennessä kun päästään sitten vauvan kanssa matkaan.

Jotenkin ollut niin paljon kaikkea kerrottavaa viime aikoina ettei ole ehtinyt kirjoittaa mitään normifiiliksiä tai kuulumisia edes ylös, kun on ollut rakenneultraa ja sitten tämä muutto. Mutta tosiaan, hyvää meille kuuluu todellakin. Niin huojentunut olo siitä että sopiva asunto löytyi niin nopeasti ja aivan ihanaa kun saa laittaa sinne jo joulua ja vauvajuttuja. Jotenkin olen käynyt ihan ylikierroksilla viime aikoina, en tiedä johtuuko innostuksesta vai raskaudesta, mutta jotenkin tosi vaikea keskittyä mihinkään ja rauhoittua, ja öisinkään ei meinaa uni tulla kun suunnittelen vaan seinän värejä ja vauvanurkkausta. Mutta en mä kyllä ole ollut väsynytkään, eli kai tällä jotain tekemistä on taas raskaushormonien kansssa. Energinen keskiraskaus indeed, ylienerginen.

Mulla risteilee ajatuksissa kokoajan sekaisin vauvanpesät ja turvaportit ja sohvat ja piha-aidat, vaikka ihanaa aikaahan tämä on, luoda omannäköistään kotia. Jotenkin sitä on ihan hullaantunut näistä lisääntyneistä sisustus- ja muokkausmahdollisuuksista, kun on koko elämänsä tähän asti asunut vuokra-asunnossa. Mutta rauhassa otetaan ja ei mitään hätiköityjä ratkaisuja, vaan ainoastaan niitä palasia joiden voi kuvitella seisovan omalla paikallaan vuosia. Toivon vaan että mulla ei hormonit tee mitään tepposia ja kyllästynkin keväällä jo näihin raskausajan valintoihin, apua! Siksi siis maltillisuus on tärkeä juttu. Voisin toki tehdä jotain sisustushaavekollaaseja tänne blogin puolelle niin pääsette tekin sanomaan että älä nyt herreguud tuota osta jos joku on ihan kauheaa ja oikeasti raskaushormonien aiheuttaman mielenhäiriön tuotosta, hah!

Huomenna ennen lähtöä mulla on vielä oma neuvola ja esikoisen 5v neuvola, ihanaa päästä taas kuuntelemaan meidän vauvelin sydänäänet ja kiva kuulla myös että miten meidän esikoinen on kasvanut ja kehittynyt. Neuvolasta lähdetään suoraan ajamaan ja mukaan on varattu ainakin Onneli ja Anneli -äänikirja  ja iPadit. Matka sujuu varmasti hyvin kun muistaa pysähtyä pari kertaa jaloittelemaan ja tietenkin syömään. Ja meidän masutyyppi varmana bailaa matkasta ainakin sen osuuden minkä musiikki soi, hän on sellainen autobailaaja että.

Mulla on niin hyvä fiilis ja ihana viikonloppu varmasti edessä! Mahtia torstai-iltaa kaikille <3 T. Beige plussapallo niinkuin kuvissa näkyy 😀

PS: Blogini on muuten ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Lifie-kategoriassa. Jos haluatte osoittaa tukenne ja käydä äänestämässä blogia niin se onnistuu TÄÄLLÄ. Mun blogi löytyy jo ihan alkupäästä koska nimi alkaa B:llä ja ehdokkaat on aakkosjärjestyksessä. Kiitos ihan hurjasti teille kaikille jotka jaksatte ja ennenkaikkea haluatte käydä äänestämässä. Jokainen ääni merkitsee mulle paljon<3

Hieman kahdeksan jälkeen maanantaiaamuna istui eräs reilut 80 kiloa painava miesmassa yhdessä Naisten klinikan alimman kerroksen toimenpidehuoneista kädet ilmassa, virnistellen kuin idiootti. Osittain siksi että kolmaskin lapsi osoittautui tytöksi, osittain siksi että miehen vaimon veikkaukset sukupuolesta menivät aivan päin hevonsköndeä vaikka tämä mitä sanoi. Enimmäkseen kuitenkin siksi että tyttö on kaiken kuuleman mukaan hyvässä kunnossa, oikean muotoinen ja kokoinen toisinsanoen. Kyllähän se kuvista päätelleen enemmän vauvaa jo muistutti, kuin esimerkiksi avokadoa tai ummetusta.

Tämä saattaa tulla osalle yllätyksenä, mutta minä en erityisemmin toivonut poikaa. Ei sillä että olisin varsinaisesti toivonut tyttöäkään. En ole kertaakaan toivonut mitään muuta kuin että kaikki lapsemme ovat ja pysyvät terveinä. Jos totta puhutaan ovat ainoat kerrat kun olen ”kironnut” pojattomuutta olleet ne kerrat kun olen lelukaupassa halunnut ostaa itselleni vaahtomuovipyssyä. Eikä se pojattomuus ole edes mikään oikea este. Olen sataprosenttisen varma että meidän tytöt lähtisivät aivan onnesta soikeana isin kanssa sotasille jos vaan koskaan kehtaisin laittaa satasta kunnon settiin. Että se niistä sukupuolirooleista.

Kahden tytön isänä olen enemmän kuin onnessani kuitenkin siitä että jonon jatkoksi läppäistään vielä kolmas samanlainen vekkuli. Jotenkin olen niin tottunut selkeään rooliini perheen päänä. Välillä ritarina joka pelastaa meidän pikkuprinsessat pahalta lohikärmeeltä, välillä pahana lohikäärmeenä joka prinsessat kaappaa. Olen myös oppinut nauttimaan ihan uudenlaisista leikeistä. Eilenkin rakensimme porukalla esikoisemme lahjaksi saaman Lego-pukuhuoneen, ja voin rehellisesti tunnustaa että pikkuriikkisten huonekalujen rakentaminen oli todella tervetullutta vaihtelua kaikkien biljardien ralliautojen ja ritarilinnojen jälkeen joita omassa nuoruudessani tuli väkerrettyä.

Minua ei haittaa jos joku onnistuu muka lukemaan rivien välistä että oikeasti olisin pettynyt tai muuta vastaavaa hevonkukkua. Meidän kolmatta pikkuista odottaa täällä lämmin ja rakastava koti. Ja jos totta puhutaan, huokaisin minä helpotuksesta kun meille luvattiin tyttöä. Tämä meni ihan hyvin näin. Nyt, suonette anteeksi, menen takaisin leikkimään lastemme kanssa kotia.

Ja kyllä, tulen kolmen tytön isänä varmaan loppuelämäni kuulemaan siitä kuinka olen suuri rakastaja, tämä meinaan toistui maanantaina peräti kolme kertaa. Tiistaina kahdesti. Ei sillä että se haittaisi.

Terveisin,

Otto

Mä lupasin että kuvaan videolle miten meidän tulevat isosiskot reagoivat vauvan sukupuoleen ja näin myös tein. Tarkoituksena oli käydä ostamassa helium ilmapalloja piilotettavaksi pahvilaatikon sisään, jotta ne pomppaisivat ulos kun tytöt avaavat sen, mutta ilman autoa en päässytkään eilen ajoissa niitä hakemaan ennenkuin hain tytöt päiväkodista ja yllärin piti olla jo valmiina. Päädyin sitten ostamaan led-valaistuja pinkkejä palloja, jotka nekin onneksi aiheuttivat lapsille valtavasti hupia vielä yövaloinakin. Nyt ne ovat tosin sammuneet. Mutta hei, sen pidemmittä puheitta, katsokaa ihmeessä mitä meidän naperot olivat sukupuoli-uutisesta mieltä!

Tämä ilmapalloidea oli ehkä itselleni selkeämpi kuin lapsille, he eivät nimittäin heti tajunneet edes että vauva on tyttö vain siksi että ilmapallot ovat pinkkejä, hah! Eli ainakin joku on mennyt kasvatuksessa oikein kun he eivät ole sitä mieltä että on olemassa tyttöjen ja poikien värejä erikseen. Mutta kyllä he sitten hiffasivat lopulta ja taisivat olla tyytyväisiä pikkusiskouutisesta. Pienille ehkä kuitenkin vauva konkretisoituu enemmän sitten kun hän ihan oikeasti syntyy, nyt taisivat pahvilaatikko ja ilmapallot olla ne kaikista jännittävimmät asiat, mikä on ihan fine.

Tänään he kertoivat heti päiväkodissa kummatkin että heille tulee pikkusisko, että hetken tuumimisen jälkeen uutinen taisi kuitenkin olla ihan innostava juttu. Aika ihanaa näyttää sitten aikanaan meidän kuopuksellekin miten isosiskot ovat reagoineet uutiseen hänestä ja hänen sukupuolestaan, nämä videot ovat meille ihan hurjan tärkeitä muistoja.

En meinaa vieläkään uskoa todeksi että kohta meillä on täällä ihana tyttökolmikko, terveisiä vaan onnellisuuskuplasta ja ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Tänään oli se päivä jota on odotettu niin hurjan pitkään, rakenneultra. Aikaisin aamulla silmät sikkaralla ajeltiin kohti Naisten klinikkaa ja mua jännitti aivan mielettömän paljon, niin taisi jännittää Ottoakin. Onneksi automatkalla meidän vauva potki mua taas ihan urakalla, aivan kuin vakuuttaakseen että ”älä äiti jännitä, mulla on kaikki ihan hyvin!”. Ihan ensimmäisenä katsottiin meidän tyypin rakenteita ja hän esitteli niin hienosti selkärankaa ja kasvojaan ja taitojaan ja heilui aivan hulluna. Jälleen ultrannut kätilö totesi että tämä tyyppi on harvinaisen eloisa tapaus. Vauva kerkesi siinä vajaan puolen tunnin ultrauksen aikana vaihtamaan asentoa ainakin miljoona kertaa, imi peukaloa, rapsutti niskaansa, vilkutti ja ennenkaikkea potki ihan hurjasti. Oli taas hauska katsoa niitä liikkeitä ruudulta yhtäaikaa kun itse tunsi ne, tuli sellainen jotenkin paljon läheisempi olo vielä vauvan kanssa kun näki siitä ruudulta miltä hän liikkuessaan näyttää.

Oli niin onnellinen fiilis siitä että kaikki on hyvin, tapitettiin vain ruutua silmä kovana. Meidän ihana vauva. Lopuksi uskaltauduttiin tietenkin myös kysymään sukupuolta, siinä vaiheessa kun kaikki muu oli jo käyty läpi ja tiedettiin että kaikki on hyvin. Ja kyllä hän sen hienosti sieltä näyttikin. Siinä vaiheessa kun sanoin kysymyksen ääneen, mä jotenkin tiesin jo. Mulla oli ihan varma tunne, vaikka en itse ultrakuvia niin hyvin tulkitsekaan. Siinä kohtaa se vaisto vain tuli.

”Kyllä tämä näyttäis nyt siltä että teille on tulossa pieni tyttö”. Kätilö näytti meille ihan selvästi sitten ruudulta mistä hän näki sukupuolen ja kyllä se tosiaan ihan vahvasti tytöltä näytti sitten kun joku kertoi miten kuvaa pitää tulkita. Tyttö. Meille tulee kolmas pieni ihana tyttö <3

Miettikää mikä mieletön tyttökopla meillä on pian täällä, kolme ihanaa prinsessaa, kaikki omanlaisiaan mahtavia tyyppejä. Mä en voi sanoin kuvailla miten onnellinen olen pienestä tytöstä. Tottakai olisi toisaalta hauskaa että saisi kokea pojankin vanhemmuuden, mutta uskon myös että meillä vanhempina on tytölle ihan yhtä lailla paljon annettavaa. Ja nimenomaan niinpäin, mitä meillä on annettavaa lapselle. Lapsi ei ole mikään juttu millä yrittäisin täyttää jotain aukkoa elämässäni, vaan lapsi on ihan mieletön lahja jollaisena häntä tulee kohdella, ja miettiä miten itse voi tehdä hänen elämästään parasta mahdollista. Se että me ollaan niin onnekkaita että saadaan kolmas terve lapsi on ihan uskomatonta, ja mä olen satavarma siitä että tämä pieni neiti ottaa oman paikkansa meidän porukasta samantien.

By the way, me keksittiin vauvalle jo nimi, vaikka vielä aamulla ei ollut edes minkäänlaista ideaa kummankaan sukupuolen nimistä, paitsi että jos hän olisi ollut poika, olisi nimeen tullut mukaan Oton toinen nimi. Mutta tosiaan muuta ei tiedetty. Nyt tiedämme, ja se nimi on ihan täydellinen. Enkä malta odottaa että päästään kutsumaan tyyppiä sillä nimellä.

Mä kuvasin videolle meidän tyttöjen reaktion uutiseen, sellainen video siis luvassa mahdollisimman pian! Nyt kun mä kirjoitan tätä, meidän vauva potkii taas ihan hulluna. Ihan kuin hänellä olisi joku kuudes aisti joka tietää kun hänestä puhutaan tai häntä ajatellaan. Hassu pieni tyttönen <3

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille, terveisin onnensa kukkuloilla oleva kohta kolmen tytön äiti. <3