En halua vanhempana sanoa koko ajan ”varo!” tai ”ei”

23.04.2019

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 


Kun aloitin liikunnan taas alusta

21.03.2018

Arvatkaa mitä, mä myönnän nyt jotain mikä mua oikeasti vähän hävettää. Viime syksynä treenasin personal trainerin johdolla reilut kolme kuukautta hyvällä menestyksellä, sain kropan voimaan hyvin, ryhtiä kohennettua ja fiilistä paremmaksi. Olin tyytyväinen siihen miltä näytin, voin hyvin ja jaksoin vauva-arkea loistavasti. Sitten tuli marraskuu, pimeys, ja se päivä kun mun mummu kuoli. Sen jälkeen en vaan pystynyt, vaikka tiedän että liikunnasta olisin saanut energiaa, ajatuksia purettua ja oloa paremmaksi, niin en vaan pystynyt. Mä lösähdin ihan totaalisesti. Ekan muutaman viikon ajan olikin ihan ok hetkeksi vaan höllätä, ja vuoden kiireisimmän työajan keskellä jostain oli pakko vaan joustaa. Se ”joustaminen” ei olisi kuitenkaan saanut jatkua niin pitkään kun se lopulta jatkui.

Helmikuussa vasta vihdoin havahduin siihen, että kaikki vaatteet olivat alkaneet taas tuntua ihan liian pieneltä, ja vaatekaupassa en mahtunut edes normikokoani yhtä kokoa suurempiin housuihin, lähellekään. Heräsin ja näin itseni ekaa kertaa peilistä muutamaan kuukauteen. En todellakaan näyttänyt itseltäni.

Mua alkoi harmittaa se mitä olin itselleni tehnyt. Sen lisäksi että en liikkunut yhtään, olin pahasti sokerikoukussa, ja söin suklaata harva se ilta. Päätin laittaa stopin saman tien – ja nyt on takana viisi viikkoa ilman yhtäkään itse ostettua herkkua. Olen herkutellut ainoastaan viime viikonloppuna serkun rippijuhlissa ja papan synttäreillä, ja pari kertaa kun meillä on käynyt kaveri, olen seuraksi ottanut kaverin tuoman pullan. Muuten olen pysytellyt ainoastaan terveellisessä, herkullisessa arkiruoassa ja säännöllisessä ateriarytmissä. Mitään ruokavaliota en siis noudata edelleenkään, vaan syön ihan perus ruokaa viisi kertaa päivässä.

Liikunnan suhteen olen ottanut itseäni niskasta kiinni, palasin nimittäin vanhan tutun treenin pariin, ja fiilis alkaa pikkuhiljaa olla hyvä taas. Latasin puhelimeeni Sweat-sovelluksen, jossa on usean eri treenigurun ohjelmia, ja aloitin vanhan tutun Kayla Itsinesin Bikini Body Guiden, jolla sain itseni kuntoon myös vuonna 2014. Nyt on siis tosiaankin menossa viikko 5, ja fiilis on niiiiin paljon parempi kuin alussa. Ohjelma ei ole mitään lastenleikkiä, mutta ei liian rankkakaan. Tykkään siitä, että sillä sain nopeasti ryhdin ja hyvinvoivan fiiliksen takaisin, ja nyt voin keskittyä vaan liikkumaan ja tulemaan vahvemmaksi. Treeniin kuuluisi myös ruokavalio, mutta mä en ole edes katsonut sitä osiota sovelluksesta.

Tämä ei ole mulle mikään ”projekti” ja siksi en myöskään halua mitään dieettejä. Haluan voida pysyvästi arjessa hyvin, ilman että sen eteen tarvitsee tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa. Haluan että liikunta on osa sitä tavallista normaalia arkea, eikä mikään dieettiprojekti. Se mihin mä pyrin on, että vaikka joskus ottaisin pienen tauon liikunnasta, palaisin kuitenkin aina sen pariin ennen kuin on liian myöhäistä. Että en antaisi itseni lösähtää kokonaan, vaan pitäisin huolta liikunnasta myös silloin kun on pimeää, kylmää ja kiireistä, tai kun eteen tulee jotain odottamatonta.

*Urheiluliivit saatu Shock Absorberilta. 

Multa on moneen kertaan kysytty että vieläkö treenaan personal trainerin kanssa ja miten muuten menee liikunnan suhteen ja olen vaan kierrellyt kysymyksiä, koska tämä on ollut mulle sellainen juttu josta en todellakaan voi olla ylpeä. Mutta olen ylpeä siitä, että en antanut itseni vajota enää sen huonompaan kuntoon, vaan tajusin ennen kuin olisi ollut paljon hankalampaa treenata itsensä takaisin hyvinvoivaksi.

En ole käynyt missään vaiheessa vaa’alla tai mitannut vyötärönympäryksiä, ainoa mittari mulle on oma fiilis, ja niin saa olla jatkossakin. Me ei omisteta vaakaa, enkä usko että koskaan hankitaankaan. Se on ihan turha kapistus, kun tärkein hyvinvoinnin mittari on oikeasti se miltä tuntuu, onko hyvä olla, kuinka jaksaa arjessa. Juuri nyt mä ainakin jaksan taas super hyvin, olen vähän ylpeä siitä miten alun puuskuttelun jälkeen jaksan jo tosi hyvin vetää ohjelmat läpi ja ryhtikin kohenee taas silmissä. En halua voida huonosti, enkä antaa lapsille esimerkkiä siitä miten ei pidetä huolta itsestä.

Vaikka olisi ollut helpompaa vaan jatkaa hyvin voimista ja kehittää itseä vahvemmaksi siitä missä olin marraskuussa, eikä käydä läpi tällaista kolmen kuukauden notkahdusta, en aio sättiä itseäni. Tehty mikä tehty. Ja vaikka kukaan ei voi olla huonosti voimisen tarpeessa, olin levon tarpeessa. Mä tarvitsin sohvaa, suklaata ja sympatiaa, ja niitä itselleni annoin. Se on ihan ok, kunhan ei anna sen jatkua liian pitkään. Nyt ollaan matkalla valoa ja kesää kohti. Mulla on loistava fiilis, ja tästä on hyvä jatkaa.