Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?

Huomenna ollaan jo joulukalentereiden puolivälissä, miten?! Joka vuosi tämä joulukuu tuntuu vaan hujahtavan nopeammin ja nopeammin ohi. Tämä alkuviikko on ollut aivan älyttömän inspiroiva, vaikka mitään erityistä ei kalenterin puolesta olekaan tapahtunut. Tai ehkä se on ollut inspiroiva juuri siksi, että mitään erityistä ei ole tapahtunut kalenterin puolesta. On ollut aikaa ajatella. Ja se on kuulkaas aika tärkeää!

Eilen keksin sellaisen idean, että meinasin pudota tuolilta kun se iski. Siis niin ilmiselvä juttu, joka on koko ajan ollut mun nenän edessä, mutta en ole vaan tajunnut aiemmin. Ehkä juuri siksi, koska koko syksy on menty niin tukka putkella, että en ole pysähtynyt ja antanut vaan ajatusten laukata. Mutta nyt mä sen keksin, ja mä tiedän, että tästä tulee jotain niin siistiä, mistä tekin pääsette ensi vuonna nauttimaan. Mä pääsen tekemään jotain sellaista, mikä tuntuu jo nyt niin oikealta, ettei mitään järkeä. Mä kerron lisää kunhan pääsen työstämään tätä ideaa, mutta jotenkin jo nyt tuli vaan sellainen aivan älyttömän positiivinen ja toiveikas olo ensi vuodesta. Siitä tulee varmasti ihan mielettömän upea.

Halusin vaan sanoa tästä, koska mulle on tärkeää, että te tiedätte, että pyrin koko ajan uudistumaan, keksimään jotain erilaista ja kehittymään. En koskaan halua jämähtää paikoilleen ja tuottaa vaan liukuhihnalta tasapaksua tahnaa, vaan haluan herättää tunteita ja ajatuksia ja inspiroida. Haluan rikkoa normeja ja tehdä kaikki asiat omalla tavallani, enkä aina niin kuin kaikki muut. Ilon ja positiivisuuden ja naurun kautta mennään ensi vuonnakin, mutta luvassa on teille kaiken vanhan lisäksi myös paljon uutta ja ihanaa! En aio luopua niistä tutuista elementeistä, jotka toimivat, mutta aion tuoda niiden rinnalle myös uutta.

Eniten odotan ensi vuodessa sitä, että mulla on aikaa ajatella rauhassa. Sen huomaa jo yhden rennomman ja aikatauluttoman päivän aikana, kun tekee jotain ei-niin-tärkeää, mutta rentouttavaa, ihan omassa rauhassa. Kun jää enemmän aikaa rentoutumiseen, ideoita vaan pulpahtelee päähän. Mä haluan saavuttaa sen fiiliksen säännöllisesti, enkä vain satunnaisena luksuksena. Onneksi ensi vuonna niin tulee olemaan, tiedän sen jo valmiiksi. Mulla on ensi vuodesta jotenkin ihan uskomattoman innostunut ja toiveikas fiilis, vaikka toki nyt haluan ihan rauhassa olla ja nauttia näistä vuoden viimeisistä viikoista, jotka ovat myös täynnä kaikkea ihanaa.

Me ollaan lasten kanssa avattu jo 11 perhejoulukalenterin luukkua, ja nämä kuvat ovat itsenäisyyspäivältä, jolloin joulukalenteri kauniisti ehdotti, että vierailisimme Tuomaan markkinoilla. Meille sattui ihan mielettömän kaunis ja upea päivä, ja käveltiin kirpsakassa pakkasessa ja auringonpaisteessa, juotiin kaakaota ja höpöteltiin.

Ollaan tähän mennessä tehty jokaisen luukun ”tehtävät” paitsi leivottu torttuja. Ehkä huomenna on se ilta, kun me leivotaan ne tortut vielä toisenkin tekemisen rinnalla, niin ei ole yhtäkään luukkua rästissä? Onneksi torttupäivänä me käytiin Oton perheen luona, ja siellä oli sentään torttuja tarjolla. Siksi se leipominen jäikin, kun oli maha täynnä torttuja kotiin tullessa. No, viikunahillo ja torttutaikina odottavat valmiina sitä päivää kun inspiraatio iskee. Pipareitakin pitäisi leipoa toinen satsi!

Kiitos kaikista ihanista viesteistä ja kommenteista, joita olette laittaneet taas tulemaan! Mä rakastan muuten blogin lisäksi myös instagramia kanavana, koska siellä teidän kanssa on niin rento ja helppo vaihtaa ajatuksia. On mahtavaa kun siellä ihmisillä on nimi ja kasvot, niin pystyy ehkä itsekin olemaan vieläkin avoimempi kuin täällä. Toki sitten blogissa on se hyvä, että tänne ihmiset voivat jakaa ajatuksia myös anonyymisti, ja kertoa sellaisia kokemuksia ja ajatuksia, joita eivät uskaltaisi omalla nimellä ja naamalla kertoa. Sekin on aivan super tärkeää!

Ihanaa tätä viikkoa kaikille, ja muistakaa joulukalenteri, uusi luukku joka aamu klo 06.00! Siellä on tulossa mm. pari videota, Oton juttuja, DIY-lahjavinkkejä ja vaikka mitä kivaa vielä! Tänä aamuna esittelin taaperon joululahjatoiveita, ja eilen jouluisen arkimeikin lempparituotteita. 

Joko te odotatte vuotta 2019? Mitä odotuksia teillä on tulevalle vuodelle?

Maanantain kunniaksi haluan levittää ympärilleni hyvää mieltä ja iloa viikon alkuun, ja siksi päätin tänään listata kymmenen kivaa asiaa joista olen juuri nyt iloinen, kiitollinen ja onnellinen. Mistä sinä iloitset juuri tänään, mikä on mennyt hyvin?

1. Terveys ja eka treeni antibioottikuurin jälkeen

Voin kertoa, että tuntui oikeasti niin hyvältä kahden viikon tauon jälkeen pukea treenikamppeet päälle, laittaa musiikit kaakkoon ja haastaa itseä. Kaikkein eniten kaipasin kipeänä ollessa nimenomaan treenaamista, heti tuntui menevän niskakin jumiin kun ei voinut vahvistaa lihaksia ja venytellä kunnolla. Tämän päivän treenin jälkeen olo oli hikinen, mutta niin loistava. JES!

2. Valmis ja herkullinen lounas

Kerrankin ostin niin ison palan lohta, että sitä jäi yli seuraavan päivän lounaalle, eli tälle päivälle. Lounaaksi söin siis ihanasti vielä entisestään maustunutta aasialaista uunilohta, joka oli vielä tänäänkin niin hyvää. Se on aina ihan parasta, jos on valmis lounas kotona. Aasialainen uunilohi taitaa edelleen olla omista ruuistani se kaikkein lempparein.

3. Uudet terassikalusteet

Tehtiin loistava löytö viikonloppuna, ja ostettiin hyvällä alennuksella avajaistarjouksesta ruokapöytä ja tuolit meidän terassille. Ne olivat juuri sellaiset joita oltiin etsitty, ja saatiin niistä tuntuva alennus kun satuttiin remontin jälkeisten avajaistarjousten aikaan kauppaan. Ihan mahtavaa. En oikeasti malta odottaa että terassi on valmis, ja saadaan istuskella siinä ilta-auringossa katsomassa kun lapset leikkii (tai herkuttelemassa uusilla perunoilla, sillillä ja voikastikkeella. Ihan ekana siihen terassille pitää tosin asentaa se portti, meidän taapero yrittää muuten karata koko ajan.

4. Juhlaviikko

Tällä viikolla on Inspiration Blog Awardsit, sekä meidän rakkaan keskimmäisen 5v-synttärit, joten juhlia piisaa. Ihan parasta, kun saa nähdä kaikkia ihmisiä, pukeutua kivasti ja vielä suunnitella juhlia. 5v-juhlia suunnitellaan hirviöteemalla, ja mulla on suunnitelmat kovasti käynnissä. Pitää keksiä kaikkea mahdollisimman hirvittävää tarjottavaa. Keskimmäinen on ehdottanut äidin asuksi mm. cookie monsteria ja muumiota, ja pikkusisko voisi kuulemma olla hirviö-peruna. Katsotaanpa vain mitä keksitään!

5. Kuopuksen parantuneet päiväunet & myöhäisemmät aamut

Kipeänä ollessa päiväunet lyhenivät puolen tunnin mittaisiksi pikatorkuiksi, ja aamuherätykset aikaistuivat kello viiden ja kuuden välille. Nyt ollaan vihdoin palattu takaisin normirytmiin, eli aamuseiskan herätyksiin ja kolmen tunnin päikkäreihin. Tuntuu luksukselta, ja se miten paljon enemmän saa aikaan on ihan uskomatonta. Kipeänä ollessa kerkesin stressaantua aika tavalla tehtävälistan kasvamisesta, mutta nyt voi taas rentoutua onneksi.

6. Työt

Se samainen välillä stressaava tehtävälista on myös yksi mun suurimpia ilon ja ylpeyden aiheita heti lasten jälkeen. Olen niin järjettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että töitä riittää ja olisi paljon enemmänkin kuin ehdin tai pystyn edes tekemään. Se, että saa tehdä työtä jota rakastaa koko sydämestään, on tilanne josta täytyy olla kiitollinen ihan joka päivä. Viime aikoina olen saanut tehdä todella mielenkiintoisia juttuja sekä blogin että sisällöntuotannon puolella, ja se on ihan mahtavaa. Siitä huolimatta, että välillä töitä on joka sormelle, olen oppinut välillä hölläämään. Jotta voi tehdä töitä 100% teholla, on välillä pakko myös pysähtyä ja rentoutua.

7. ”EI TUU!” ja muut kuopuksen uudet taidot

Meidän taapero on alkanut sanomaan ekoja lauseitaan, joista tämän hetkinen suosikki on ehdottomasti ”EI TUU!”. Hän siis sanoo ei tuu, kun häneltä kysytään ”Tuutko syliin” tai ”tuutko istumaan tänne äidin viereen”. Hän puhuu ihan pyörryttävän paljon, ja tuntuu että en edes muista mitä hän oppi toissapäivänä, kun hän on oppinut eilen ja tänään niin paljon. Hän on kyllä mahtava tyyppi, jolla tahtoa ja rakkautta riittää. Ainiin, viime viikolla ikää tuli täyteen jo vuosi ja kaksi kuukautta. Hurjaa!

8. Kivettömät kadut

Kaduilta on siivottu suurin osa pikkukivistä jo pois, ja se fiilis kun kävelee kuivalla asfaltilla tennarit jalassa on vaan niiiiin BEST! Ihan mahtavaa. Ja kuinka onnellisia lapset on, kun liikkuminen on helpompaa ja ulkona on lämpimämpää!

9. Otto ja lapset

Tämä on tietysti vakio, josta olen kiitollinen ihan joka sekunti. Siksi tämän täytyy olla mukana myös jokaisella elämäni kiitollisuuslistalla, muistuttamassa siitä, että omaa perhettä ei voi, eikä saa pitää koskaan itsestäänselvyytenä. Oma perhe on just ne tyypit, jotka ansaitsee kuulla joka päivä, vaikka monta kertaa päivässä, miten tärkeitä ne on, miten paljon niitä rakastaa, ja miten onnellinen niistä on. Ja ne on just ne tyypit, jotka muistaa kertoa samat asiat myös mulle, just silloin kun sitä eniten tarvitsen.

10. 14 astetta lämmintä

Mä lähdin tänään kuopuksen kanssa hoitamaan vähän kaason hommia, kun mentiin mukaan morsiamen hääpuvun sovitukseen Atelje Tuhkimotarinaan. Kotona harmittelin kun paksumpi viltti oli pesussa, ja pohdin, että pärjääköhän kuopus merinovilla-housuilla, college-leggareilla, merinovilla-paidalla, hupparilla ja bomberilla, sekä pipolla ja lapasilla (+ sillä ohuella peitolla rattaissa), kun kävellään ulkona parin sadan metrin matka. Kun astuttiin ulos, mua alkoi naurattamaan. Lämpömittari näytti Vallilassa varjossa 14 astetta, ei tuullut yhtään ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Oli niin uskomattoman lämmintä, varsinkin kun miettii vielä viime viikolla iskenyttä takatalvea. Uskomaton muutos siihen nähden.

Ihana fiilis kun miettii näitä kaikkia kivoja asioita, jotka tänäänkin on saanut hymyilemään. Tämä aurinkoinen maanantai oli kyllä ihan täykky aloitus tälle uudelle viikolle. Toivottavasti tekin olette saaneet nauttia tänään auringosta <3 

Viime viikolla rakas tyttäreni kysyi, että voidaanko mennä yhdessä fantastisoimaan lastenhuone. Ensin olin vähän että ”no mitäs ihmettä se oikein tarkoittaa?” mutta sanoin kuitenkin että tottakai, ja lähdin uteliaan innostuneesti yläkertaan lapsen kanssa. Termi itsessäänhän oli siis ihan mahtava. ”Fantastisoida”. Siis kuulostaa niin hienolta ja positiiviselta! Ajattelin, että tarkoittaakohan se nyt jotain suuren suurta muutosta ja vaatiiko kenties budjettia tai jotain utopistisia haave-esineitä. Mutta ei. Arvatkaapa mistä oli kyse?

Kun mentiin yläkertaan, yleensä ei-niin-siivouksesta-kiinnostunut lapsi alkoi oma-aloitteisesti keräämään tavaroita paikoilleen, ja pyysi mua auttamaan. ”Fantastisointi aloitetaan siitä, että laitetaan kaikki tavarat paikalleen, kato tällee.” Näin helppoa ja yksinkertaista: vaihtaa tylsän ”siivota”-sanan tilalle vähän kivemmalta kuulostavan sanan, ja johan lähtee.  Ajattelin että pakkohan siinä on joku koira olla haudattuna, eikai tämä voi näin helposti mennä. Siellä me kuunneltiin musiikkia, kerättiin reipasta vauhtia tavaroita paikoilleen, ja fantastisoitiin yhdessä. Kun huone oli siisti, kysyin että ”No mitäs nyt tapahtuu?”. ”Nyt täällä on valmista, täällä näyttää fantastiselta”.

Huone oli siivottu ja näyttihän se nyt minunkin silmään ihan fantastiselta, siisti lastenhuone. Meillä oli hauskaa kun siivottiin yhdessä, ja puuha kävi päätä huimaavan nopeasti tavalliseen verrattuna. Miksi ihmeesä edes olin skeptinen aluksi? Lapset opettaa ainakin mua joka päivä, ja tämä oli taas hitsin hyvä muistutus siitä miten fiksuja ja oivaltavia he ovat. Miksi ihmeessä mä tylsän arkisesti pakertaisin ja siivoaisin, kun voin fantastisoida. Aivan järjettömän hyvä termi kaikessa mahtipontisuudessaan, ja aion ehdottomasti ottaa sen käyttöön.

Lapset osaavat nähdä hienoja juttuja ja mahdollisuuksia siellä, missä aikuiset aina eivät. Kun laskeutuu sinne lapsen tasolle ja ottaa kyyniset aikuisuuslasit pois päästä, voi itsekin ottaa vähän rennommin ja suhtautua ihan eri tavalla asioihin. Sama taktiikka kuin fantastisoimisessa toimii ihan kaikessa muussakin. Kun kääntää tylsät ja arkiset jutut päälaelleen, ne alkavat kuulostamaan paljon houkuttelevammalta. Tai näin ainakin mun mielestä. Otan monessa asiassa mallia meidän lapsilta, koska heillä on taito tehdä arjesta hauskaa ja mieleenpainuvaa.

Mun mielestä arjen suola on siinä, että osaa löytää sen ilon just niistä ihan tavallisista asioista. Oli se sitten siivous tai fantastisointi, ruuanlaitto tai mestarikokin oppitunti lapsille, hiusten pesu tai barbieleikit suihkussa (ja hiustenpesu siinä samalla). Kaikestahan voi tehdä tylsää tai kivaa. Aina ei tietenkään jaksa, eikä tarvitsekaan, mutta usein pääsee paljon helpommalla kun muuttaa jonkin perusjutun jännittäväksi seikkailuksi. Ja sen lisäksi että se on helpompaa, se on myös hauskempaa.

Yksi mullistavimpia hetkiä vanhemmuudessa on ollut mulle juuri se, kun olen tajunnut että mun ei tarvitse olla juuri sellainen vanhempi kuin joku muu on. Meidän elämän ei tarvitse näyttää juuri siltä kuin jollain muulla näyttää, eikä minkään osa-alueen mun elämässä tarvitse olla tylsää tai tuntua pakon vuoksi tehdyltä. Me voidaan soveltaa ja tehdä sellaisia ratkaisuja jotka sopivat just meille. Vanha kansa sanoo että ”ei kaiken tarvitse olla elämässä kivaa” mutta mä olen toista mieltä. Elämä voi itsessään tuoda vaikka kuinka paljon ikäviä ja hankalia asioita eteen, joten miksi en itse tekisi kaikesta siitä kivaa mistä voin?

Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joka päivä olisi karkkipäivä, koska se on lasten mielestä kivaa, tai että koskaan ei tarvitsisi siivota koska se on lasten mielestä tylsää. Tarkoitan sitä, että nimenomaan tekee ne kaikki (tylsätkin) asiat oman perheen näköisesti ja niin, että ne ei-niin-hohdokkaatkin jutut olisivat mahdollisimman mukavia.

Mahtavaa maanantaita tyypit <3

”Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?”

Tälläkin kertaa yksi kysymyspostauksen kysytyimmistä kysymyksistä oli se, onko meidän arkemme todella tällaista kuin kirjoitan, vai jätänkö ”kaikki huonot asiat” mainitsematta blogissa tietoisesti. ”Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?”. Vaikka vastataan kysymykseen myöhemmin Oton kanssa myös videolla kumpikin omasta näkökulmastamme, päätin omistaa tälle aiheelle ihan kokonaisen oman postauksensa. Ihan vaan jotta se tulisi kattavasti käsiteltyä, kun se kerta edelleen vuonna 2018 näin kovasti mietityttää ihmisiä. Täältä ruudun toiselta puolelta kysymys tuntuu niin kovin käsitellyltä jo. Kaipa se on tämä oma bloggaajan kupla vain, kun todellisuudessa se kuitenkin pohdituttaa monia edelleen.

Päätin koota tähän heti postauksen alkuun muutamia esimerkkikatkelmia, joita keräsin viimeisen kuukauden aikana mun blogissa julkaistuista postauksista. Nämä lauseet ovat siis olleet osana postauksia, joissa olen kirjoittanut esimerkiksi arjesta tai elämästä lasten kanssa.

”Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia. Ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. ” 

”Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.”

”Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32.”

”Meidän makuuhuone on kuluneen vuoden ajan ollut vähän sellainen meidän kodin murheenkryyni. Toki siellä on ollut kivoja huonekaluja, kuten meidän ihana iso sänky ja vauvan kaunis talosänky, mutta muuten se on toiminut pyykinkuivatushuoneena, puhtaanpyykin keräyshuoneena, vaatekaappihuoneena ja vain nukkumahuoneena, ja sitä rataa”

”Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele.”

”Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.”

Mä toivon, että nämä esimerkkilauseet vastaavat siihen kysymykseen, että eikö meillä koskaan *laita tähän arjen negatiivinen tapahtuma*? Kyllä, kyllä meillä koskaan, ihan niin kuin kaikissa lapsiperheissä joskus. Mutta keskitynkö nimenomaan näihin asioihin arjessa? En. Ovatko nämä niitä asioita jotka ovat päivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä? Eivät.

Miksi siis kirjoittaisin postauksen kärjellä, jossa jokin negatiivinen(set) tapahtuma(t) olisi nimenomaan pääosassa, kun oma fiilikseni yleensä päivän päätteeksi on positiivinen siitä huolimatta (tai juuri siksi), että päivään on sisältynyt sitä tavallista arkea kommelluksineen? Miksi meidän päivä olisi vähemmän todellinen, jos koen sen olleen hyvä yksistä turhista itkupotkuraivareista tai huonosti nukutusta yöstä huolimatta?

Huomaan, että myös suurimmalle osalle teistä jää meidän arjesta positiivinen kuva, ihan niin kuin mullekin, siitä huolimatta että tuon kyllä näitä ”ikävämpiäkin” asioita esiin silloin kun niitä tapahtuu. Jotkut eivät vain huomaa niitä silloin, kun ne ovat osana tavallista iloista normi päivästä kertovaa tekstiä, koska ne eivät ole pääosassa. Ihan niin kuin mäkään en arjessa ajattele niitä sen erityisemmin.

Ne ovat toki osa arkea, mutta eivät se osa mihin keskityn. Jokainen tekee itse valintansa, ja jos kokee että itse haluaa keskittyä omassa arjessaan heräämisiin, sotkuihin, kiukutteluun ja muuhun, niin ihan vapaasti. Sitä ei kuitenkaan voi vaatia toisilta, eikä se tarkoita, että toisten arki olisi vähemmän todellista. Ei voi väittää, että joku peittelee, valehtelee tai siloittelee elämää vain siksi, että hän ei keskity negatiivisiin asioihin yhtä paljoa kuin joku toinen.

Joku jopa kysyi, eikö meidän lapsilla ole ollut uhmaa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja on tärkeä vaihe lapsille. No todellakin on, kenelläpä ei olisi! Blogista löytyy monta sivua postauksia kun kirjoittaa sivupalkin hakukenttään ”uhma”. Näitäkin asioita on käsitelty täällä, ihan kuten kuolemaa, ehkäisyä ja yövalvomisiakin. Mutta tarvitseeko uhmasta puhua välttämättä negatiivisesti ja valittaen? Ei. Olenko ihmisenä valittavaa tyyppiä? En.

Jos tässä maailmassa joku asia on, mitä en jaksa kuunnella, niin se on nimenomaan turha valitus asioista joihin voi tai ei voi itse vaikuttaa. Jos voin vaikuttaa, vaikutan. Jos en voi, niin sitten en voi. Valittaa en jaksa, koska se ei auta mitään. Siksi harvoin itse luen inhorealistisia valitusblogipostauksia (koskivat ne sitten mitä tahansa). Samaan aikaan ihmettelen, miksi joku ainoastaan niistä tykkäävä haluaa tulla varta vasten ärsyyntymään tänne mun blogiin jossa tyyli on aivan erilainen.

Kaikkein loukkaavin perustelu jota joskus esitetään näiden positiivisen arjen ihmettelyiden/epäilyjen yhteydessä on mun mielestä se, että mun elämä olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista, ja siksi en tajuaisi millaista on kun jollain on vaikeaa. Tervetuloa tekemään aikamatka mun äidin aivoinfarktiin ja molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan, ja mun teini-ikään. Siihen kuului vuosia sairaasta äidistä ja kodin hoidosta huolehtimista, sekä äidin että oma masennus ja burn out.

Mä olen kokenut millaista on olla hiuskarvan päässä oman äidin menettämisestä 14-vuotiaana, millaista on kun yksinhuoltajaäidin persoona muuttuu kokonaan, ja siitä kun ei jaksa edes nousta sängystä ylös aamuisin. Ehkä siksi en jaksa nähdä jotain tavallisen arjen palasia omassa elämässäni valituksen arvoisina. Kukaan ei sano etteikö mulla voisi olla ihan hirveitä asioita ja vaikka vakava sairaus jossain tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä siis käyttäisin nämä hyvät hetket siihen että keskittyisin kaikkeen mikä on tylsää tai ikävää?

Kun mä menen illalla nukkumaan, mulla on yleensä hymy kasvoilla ja hyvä fiilis. Olen yleensä tyytyväinen siihen, millainen päivä meillä on ollut. Pystyn luettelemaan useita asioita joista olen päivässä kiitollinen, vaikka se ei olisi ihan oppikirjan mukaan mennytkään. Pystyn miettimään, mitkä olivat päivän hienoja hetkiä, ja miten onnellinen olen niistä rakkaista ihmisistä joiden kanssa sain päivän viettää. Useinkaan en muista ajatella enää toista kertaa, jos päivässä on ollut joku ohimenevä hankala hetki. Ja jos muistan, niin fiilis on että ”onpa hyvä että selvittiin siitäkin”.

Tämä on mun tapa elää, ja se sopii mulle. Tämä on myös meidän perheen tapa elää. Se, on meidän positiivisen arjen salaisuus. Joku muu voi elää sillä tavalla miten itse haluaa, se ei ole multa pois ollenkaan, mutta ei pitäisi tämän munkaan tavan olla keneltäkään muulta pois.

(Huom! Alussa lainattu kysymys on vain yksi niistä lukuisista joita vastaanotin aiheeseen liittyen, ja valitsin sen tähän koska siinä tuli hyvin esille näitä asioita ja siihen oli helppoa vastata. En kokenut sitä millään tavalla loukkaavana tai omia tapojani väheksyvänä, vaan aidon ihmettelevänä, mikä on täysin ok).