Asioita, joita ihailen muissa ihmisissä

25.02.2018

Olen jutellut viime aikoina paljon ystävieni kanssa, ja tavannut myös työn kautta paljon sekä uusia tyyppejä että vanhoja tuttuja. Tulin pohtineeksi, että mitkä on sellaisia asioita, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä? Mikä saa mut tykkäämään jostain ihmisestä, mikä antaa luotettavan kuvan, ja mistä syntyy se tunne että tuosta tyypistä olisi ihanaa kuulla lisää? Listasin kahdeksan asiaa, jotka viehättävät mua muissa ihmisissä.

1. Toisten kannustaminen

Sellainen tsemppaava meininki ja kannustaminen eteenpäin, on musta todella ihana piirre ihmisissä. Voi olla että tulee myös omasta lapsuudesta, koska mua on kotona aina kannustettu eteenpäin ja uskottu mun unelmiin. Siksi ehkä tykkään siitä piirteestä myös muissa. Lannistaminen ja tyrmääminen taas saa mut heti kavahtamaan kauemmaksi, en ymmärrä miksi joku haluaa lytätä toisen unelmia heti kättelyssä.

2. Pyyteetön auttaminen

Ihmisestä kyllä näkee, auttaako hän siksi että toivoo hyötyvänsä siitä jotain, vai auttaako hän ihan vaan koska haluaa auttaa. Pyyteetön auttaminen, sellainen että tarjoutuu avuksi vaikka tietää että ei todennäköisesti hyödy siitä itse mitenkään, on mun mielestä ihailtavaa. Yritän tehdä sitä myös itse enemmän. Miksi ei voisi pelastaa toisen päivää, kun huomaa että hän on unohtanut lompakkonsa viereiseen hampurilaisravintolan loosiin, tai miksi ei voisi tarjoutua ystävälle muuttoavuksi vaikka itsellä ei muuttoja lähiaikoina olekaan näköpiirissä.

3. Toisten kehuminen ”selän takana”

On tärkeää kehua ihan suoraan päin naamaa, ja antaa positiivista palautetta silloin kun sille on syytä. Mutta vielä enemmän mua innostaa ja kiinnostun ihmisestä, joka kehuu mulle jotain toista tyyppiä vaikka tämä ei ole kuuloetäisyydellä, ja joka ei luultavasti koskaan edes saa tietää että häntä on kehuttu mulle. Siitä tulee jotenkin hyvä, aito fiilis sekä kehutusta että kehujasta. On hieno taito nähdä hyvää toisissa, ja mun mielestä on tosi inspiroivaa kuulla millaisista ihmisistä toiset tykkäävät, saavat voimaa tai millaisia ihmisiä he ihailevat.  Selän takana pahan puhuminen taas on luotaantyöntävää, eikä mua kiinnosta ollenkaan keskustella toisten ihmisten negatiivisista mielipiteistä, jotka eivät liity omaan elämääni mitenkään. ’

4. Kyky nähdä harmaan sävyjä

Se että näkee mustan ja valkoisen välissä olevan valtavan kirjon, on hieno taito. Liian usein mediassa, lehdissä, blogeissa tai esimerkiksi vanhemmuudessa ollaan ehdottomia ja harrastetaan tarpeetonta vastakkainasettelua. Merkkivaatteet ja ketjuvaatteet, vegaanit ja sekaanit, ympäristöystävälliset ja kerskakuluttajat, fitnesstyypit ja bodylovet, korvikkeet ja imetys, etc. Vastakkainasettelu on puuduttavaa ja hölmöä, kun totuus on kuitenkin se että suurin osa ihmisistä asettuu sinne ääripäiden välimaastoon, eikä kukaan ihminen ole toista parempi, vaan erilainen. Vastakkainasettelu on toki provosoivaa ja sillä saa ehkä huomiota, mutta ei sillä mitään todellista kansan syvien rivien mielipidettä saada kuuluviin, vaan ainoastaan ne omasta asiastaan vauhkoavat ääripäät. Vaatii taitoa kyetä tuomaan oma tietous ja mielipide esiin toisia kunnioittavasti ja ilman vastakkainasettelua, mutta se on ehdottomasti mahdollista.

5. Kyky ymmärtää erilaisuutta

Edellisestä kohdasta päästäänkin sopivalla aasinsillalla mun seuraavaan lempparipiirteeseen. Kyky ymmärtää erilaisuutta on äärimmäisen tärkeä, varsinkin tämän päivän monimuotoisessa yhteiskunnassa. Ei vaan voi ajatella, että se oma tapa elää on ainoa oikea ja muut olisivat jotenkin huonompia. Se että osaa ymmärtää erilaisia elämäntilanteita ja ihmisiä sen oman kuplan ulkopuolella, on tärkeä taito ihan jo keskustelunkin kannalta. Mun mielestä on avartavaa, mielenkiintoista ja mahtavaa jutella ihmisen kanssa, jolla on vaikka täysin erilainen elämäntilanne kuin mulla, tai joka omaa jostain asiasta täysin erilaisen mielipiteen kuin minä. Me edustetaan joidenkin ystävieni kanssa esimerkiksi erilaisia poliittisia suuntauksia, mutta pystytään silti juttelemaan politiikasta ja sitä sivuavista asioista ilman tappelua tai hampaiden kiristelyä.

6. Toisen parhaiden puolien tuominen esiin

Musta on ihan mahtavaa, miten jotkut puhkeavat oikein kukkaan esimerkiksi rakastuessaan juuri siihen oikeaan tyyppiin. Juuri sillä oikealla tyypillä on nimittäin taito tuoda ne toisen parhaat puolet esiin, muistuttaa miksi joku on ihana silloin kun hän ei itse muista, ja kertoa että hienosti menee silloin kun toinen epäröi. Usein ”seura tekee kaltaisekseen”, ja esimerkiksi positiivisuus synnyttää lisää positiivisuutta. Jos hengailee ystävän kanssa jutellen kaksi tuntia unelmien saavuttamisesta, vaikutuksen tehneistä ihmisistä ja asioista joihin voi itse vaikuttaa, on luultavasti paljon paremmalla tuulella, kuin jos käyttäisi kaksi tuntia Tosi tv-julkkisten haukkumiseen.

7. Täysillä heittäytyminen

Joistain ihmisistä vaan näkee heti, että he eivät harrasta mitään itsesensuuria, vaan ovat aidosti joka tilanteessa omia itsejään. Sellaisten ihmisten kanssa on hauskaa, ja uskaltaa itsekin heittäytyä kokeilemaan uusia asioita tai sanomaan jonkun asian ääneen, mitä ei ole ennen uskaltanut. Mä voin suoraan myöntää että joissain tilanteissa mua vaikka jännittää, enkä kehtaa tehdä jotain niin täysillä kuin oikeasti haluaisin, jos olen yksin. Heittäytyvän kaverin kanssa taas saatankin päätyä tekemään juuri niin kuin halusin, ja huomata että ihan turhaan jännitin ja himmailin. Ihan korvaamattoman arvokasta!

8. Hyvä kuuntelutaito

Ihan äärimmäisen tärkeä juttu on taito kuunnella toista. Ja se toimii ihan molemmin päin. Sellaiset tyypit jotka on kiinnostuneita siitä mitä toisella on sanottavaa, ja ehkä vielä kysyvät lisäkysymyksiä, on myös itse mielenkiintoisia. On tärkeää näyttää, että sillä mitä toinen sanoo on merkitystä, ja että kuuntelija oikeasti kuuntelee, eikä vaan vastaile ympäripyöreästi jotain.

!DISCLAIMER! Pakko näin kovilla pakkasilla huomauttaa että nämä kuvat on otettu nollakeleillä yli viikko sitten, kun oltiin autolla käymässä kaverin luona, ettei tarvitse ihmetellä. 

Tässä on vain murto-osa asioista, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä, mutta nämä mulla tuli ihan ekana itsellä mieleen. Tulipa hyvä mieli kun ajattelin niitä kaikkia ihmisiä, jotka mua inspiroivat kirjoittamaan tämän listauksen. On ihan mieletöntä saada tuntea niin ihania ihmisiä!

Millaisia piirteitä te ihailette muissa ihmisissä? Mitkä piirteet kiinnittävät positiivisen huomion? Ketkä on sellaisia ihmisiä joita te ihailette?


Rohkeutta olla minä

26.01.2018

Helsinkiin tuli mielettömän kaunis ja upea talvi. Ja nyt se jo lähti pois. Onneksi ehdittiin nauttia siitä pulkkamäessä, ja napata myös edes yhdet asukuvat talvimaisemissa, ennen kuin vesisade pyyhki kaiken pois.

Kuvattiin asukuvat Hakaniemessä kauniin talvisena ja tyynenä päivänä, jolloin pakkasta ei ollut yhtään. Vetäisin päälleni jotain vähän erilaista kuin yleensä, midimittaisen hameen ja karkkipinkin neuleen. Mä olen ollut ihan farkkutyttö synnytyksestä asti, varmaan kun raskausaikana skarppeja farkkuja ehti tulla niin kova ikävä. Farkut on kivoja, mutta joskus on kivaa vaihtelun vuoksi käyttää myös hametta. Pukeutujana haluan myös välillä vähän haastaa itseäni, ja pukeutua niin kuin HALUAN pukeutua, eikä niinkuin uskallan pukeutua.

Ihailen kaikkia rohkeita pukeutujia, sellaisia kuin Rihanna tai naapurimaamme blogikuningatar Kenza. Silti liian usein pelkään näyttäväni pöntöltä niissä ei-niin-tavallisissa vaatteissa (eli siis suunnilleen kaikissa muissa kuin farkuissa ja neuleessa/collegessa). Sovitan usein kotona ties mitä jännittäviä yhdistelmiä, mun Pinterest-kansiot on täynnä upeita ja erilaisia persoonallisia inspiraatio-asukuvia ja kaapista löytyy myös jännempiä vaatteita. Silti mua jännittää aina ihan hulluna laittaa jotain perus-univormustani poikkeavaa päälle. Ihan turhaan, koska eihän sillä ole mitään väliä jos näytän jonkun mielestä ihan dilleltä. Tärkeintähän on että mä tykkään itse mun vaatteista, ja tiedostan myös, että suurinta osaa maailman ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä juuri minä päälleni laitan. Silti se epävarma fiilis kumpuaa jostain.

Sitä on niin helppo opettaa lapsille, että he näyttävät upealta ja he voivat olla juuri sellaisia kuin itse haluavat, koska mä uskon siihen ihan täysillä. Ja näen, että he uskovat myös. Heidän edessä on helppoa itsekin olla itsevarma, en koskaan kriiseile ääneen vaatteista tai ulkonäöstä, etten vain tartuta höpsöjä ajatusmalleja heihin. Selkeästi opit on menneet perille, koska eivät hekään koskaan kriiseile vaatteistaan tai ulkonäöstään, vaan kehuvat itseään ja toisiaan.

Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.  No, eihän sitä  ääntä kukaan muu hiljennä, kuin minä itse. Minä olen se, jonka täytyy tajuta, että vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä hölmöltä, niin mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Joku nauraisi? Joku saisi hyvän mielen koska näyttää itse paremmalta? Joku sanoisi ”näytät hölmöltä”? Ja miitä väliä sillä olisi jos niin tapahtuisi? Ei mitään. Ne on vain vaatteet.

Mä haluan että mun pukeutuminen vastaa mun mieltymyksiä, eikä sitä minkä oletan miellyttävän toisia. Jonkun mielestä voi kuulostaa tyhmältä, että jännitän neuleen ja hameen pukemista, niin se kieltämättä itsestänikin kuulostaa nyt kun olen kirjoittanut tämän tekstin. Mutta ei tässä olekaan kyse pelkästä yhdestä asusta, vaan ihan koko vaatekaapista, itsetunnosta ja itsevarmuudesta. Rohkeudesta olla minä.

Takki Adidas / Neule Gina Tricot / Hame Gina Tricot / Vyö Gucci / Laukku Coach / Kengät Zara / Korvakorut H&M /

ASUHAASTE

Tämän asun ja postauksen myötä haastan itseni asuhaasteeseen: tämän vuoden aikana haluan pukeutua rohkeammin ja enemmän itseni näköisesti. Siispä lupaan, että vain joka toinen asu jonka jaan täällä, saa olla perus farkut & neule/college -asu. Ja joka toisen asun pitää olla jotain muuta, jotain jännittävää, jotain hauskaa, jotain sellaista josta mulle tulee hyvä fiilis. Ihan vaan koska se riittää, että mä itse tykkään mun asusta, vaikka se kaikkien muiden mielestä olisi jotain ihan muuta kuin hieno.

Noin, booom, siinä se on! Eli jos yritän seuraavankin asun jälkeen jakaa täällä farkkuja ja collegea niin tulkaahan sanomaan SOOSOO. Ja hei, jos tunnistit itsesi tästä kuvauksesta, niin haasta ihmeessä itsesi mukaan myös! Jokaisella on oikeus pukeutua just niin kuin haluaa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Mä en halua ikinä unohtaa miten ihanaa meillä on just nyt

02.10.2017

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3


Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.


Epäsuositut mielipiteet x8

02.05.2017

Loppuvuodesta 2016 oli blogeissa paljon näitä ”Epäsuositut mielipiteet” -postauksia ja niitä oli musta tosi hauska lukea. Mietin silloin itsekin että pakko tehdä tällainen, mutta silloin se vain jäi jostain syystä. Joulukuussa postauskalenterissa oli melkein 50 postauksen verran muutakin sisältöä niin en ehkä saanut itsestäni silloin vielä tätäkin irti. Mutta nyt on aika mun epäsuosittujen mielipiteiden. Epäsuositut mielipiteet sinällään on hassu termi, jolla on varmasti jokaiselle kirjoittajalle oma merkityksensä.

Mä koen tämän niin että nämä mielipiteet jakavat kansaa, ja löytyy monia jotka varmasti ovat mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Varmasti löytyy niitäkin jotka ovat samaa mieltä. Mikä tekee jostain mielipiteestä epäsuositun? Ei välttämättä mikään. Ehkä ne postaukseen listatut asiat lähtevät vaan ihan kirjoittajan omalta fiilispohjalta, minkä itse kokee olevan sellaista jota ei välttämättä uskalla ihan kaikissa keskusteluissa sanoa ääneen tai tuoda esiin. Mutta, tässä sen pidemmittä puheitta mun epäsuositut mielipiteet perusteluineen.

Jos parisuhteessa uhkailee erolla on parempi erota samantien. Olen myös sitä mieltä että jos oman suhteen tilaa joutuu epäilemään, ei suhde vaan toimi. Toimiva parisuhde perustuu sille että molemmat haluavat tehdä toisen onnelliseksi ja kuunnella toista, ja laittaa toisen itsensä edelle, sekä myös toimivat näin käytännössä. Uhkailu tai pelko ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.

Fine dining ei ole mun juttu. Olen kyllä syönyt tosi hyvää ruokaa fine dining -ravintoloissa mutta sitä on aina liian vähän, siis ihan liian vähän. Mä otan ennemmin ison annoksen jotain superhyvää, kuin kymmenen pikku makuannosta joista jää aina vaan sellainen fiilis että olisipa tätä saanut lisää. Bistro-henkiset ravintolat on enemmän mun juttu.

Kookos haisee ja maistuu ikävälle kaikissa muodoissaan. Olen perinyt tämän kookoskammoni äidiltä, meillä ei koskaan käytetty mitään kookosjuttuja kun asuin äidin kanssa koska hän inhoaa kookosta, enkä siis koskaan tottunut siihen. Vanhempana ekoja kertoja kookosta maistaessani ja kookosbuumin myötä haistaessani, on fiilis vaan vahvistunut: ei ole mun makuun. Aina tasaisin väliajoin kokeilen että josko nyt tämä maistuisi tai jos nyt tykkäisin tästä kookosrasvasta, mutta ei. Muilla ihmisillä kookos ei haittaa mua, mutta omaan kroppaani tai kotiini en sitä halua.

Puolison haukkuminen ja hänestä alentavasti puhuminen somessa (tai muutenkaan) on väärin. Tätä tapaa en voi kertakaikkiaan ymmärtää. Nykyään varsinkin miehistä tuntuu olevan sallittua puhua ihan miten vaan. Omien miesten joukkolynkkaus tuntuu olevan suurtakin hupia toisille, ja sellaiset ”mikä on sun miehen ärsyttävin tapa”  ja ”mikä miehessäsi saa sinut raivon partaalle?”-ketjut on yleistyneet hämmästyttävää tahtia. En vaan tajua, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Varmasti kaikilla meistä on joku ärsyttävä tapa mutta siinä vaiheessa kun sama tyyppi on ensin kommentoinut miehestään kaksi ärsyttävää tapaa ja sen jälkeen vielä kommentoinut toisten listaamien tapojen alle että ”hei mun miehel on tääki ja tää ja tää” niin tulee jo tunne että miksi sitten olette edes yhdessä jos noin paljon ärsyttää. En myöskään tajua miten se hyödyttää omaa parisuhdetta että avautuu näistä ärsytyksenaiheista vieraille ihmisille? Enemmän ehkä hyödyttäisi jos ottaisi ne puheeksi sen oman puolison kanssa hyvässä hengessä.

Raskausajan ruokakieltojen tietoinen noudattamatta jättäminen on vauvan hengellä leikkimistä. Erikseen on suositukset joissa oma harkinta on aivan ok ja kohtuullisesta määrästä ei ole haittaa, mutta jos tietoisesti suoranaisesta kiellosta välittämättä ottaa sen riskin että sairastuu listeriaan niin kakan osuessa tuulettimeen ei voi muuta kuin katsoa peiliin.

Valitsen mieluummin päiväkodin kuin perhepäivähoidon myös pienelle lapselle. Tiedän että on olemassa todella ammattitaitoisia ja ihania perhepäivähoitajia, mutta mulla on omasta lapsuudestani kesien varahoidosta eri perhepäivähoitajilla sen verran ikäviä kokemuksia, että päätin mieluummin luottaa omien lasteni kanssa päiväkotiin. Mulle tulee turvallisempi olo siitä että on useampi aikuinen joiden toimintaa valvotaan, kuin vain yksi tyyppi joka yksin ohjaa päivien kulkua ja voi vanhemman silmän välttäessä käyttäytyä ihan miten tahansa lasta kohtaan, kun kukaan ei ole valvomassa. Oli mulla pienenä yhdessä päiväkodissakin ikävä aikuinen jota pelkäsin, mutta sentään siellä oli useampi muu joihin luotin ja turvauduin.

”Mua ärsyttää..”. Ymmärrän jos joskus on huono päivä, mutta jatkuvan valittamisen kuunteleminen on raskasta. Sellaiset ihmiset joita aina ärsyttää kaikki ovat mahdottomia energiasyöppöjä joiden kannattaisi miettiä omaa käytöstään ja todellisia syitä kaikesta (turhasta) ärsyyntymiseen. Elämä on kivempaa kun ei ärsyynny asioista jotka eivät liity itseen tai joihin ei voi itse vaikuttaa.

Mun mielestä pakollinen ruotsin opiskelu peruskoulussa on ok. Sen lisäksi että se edelleenkin on kotimaamme toinen virallinen kieli, ruotsin kieli auttaa pitkälle työllistymisessä tai opiskelussa Ruotsin lisäksi muissakin Pohjoismaissa, sillä sen opittuaan ymmärtää jo aika hyvin myös norjaa ja tanskaa.  Monissa norjalaisissa tai tanskalaisissa työpaikkailmoituksissa joissa etsitään työntekijää Suomesta, on vaatimuksena ruotsin kielen taito (kyllä, harrastan huvikseni työpaikkailmoitusten kahlaamista aamukahvin kera aina välillä, vaikka olen täystyöllistetty yrittäjä enkä haaveile muutoksesta).  Toki tämä on vaikea asia, onhan alueita Suomessa, sekä työpaikkoja joissa ruotsin kieltä ei tarvitse ollenkaan, mutta koska muka kielen opiskelusta olisi ollut haittaa? Ehkä ratkaisuna olisi kahden kielen pakko – toisena kielenä englanti ja toinen vapaavalintainen kieli? Silloin kielitaito karttuisi, mutta sellaisella kielellä joka itseä kiinnostaa. En siis ole sitä mieltä että kaikkien pitää osata juuri ruotsia, mutta sitä mieltä olen että  kannattaa kartuttaa omia taitojaan opiskelemalla muutakin kieltä kuin vain englantia.

Siinäpä mun omat epäsuositut mielipiteet. Kuten sanottua, eivät välttämättä epäsuosittuja, mutta kuitenkin sellaisia jotka jakavat ihmisiä. Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän epäsuositut mielipiteet? Ja löytyikö juttuja mistä olette samaa tai täysin päinvastaista mieltä mun kanssa?