Siis vitsi miten paljon lisää valoa aamut saivat hiihtoloman aikana! Tänään kun herättiin, oli jo ihan valoisaa ja näki hyvin laitella aamupalaakin ilman lisävaloja. Nyt kun (kop kop) alkuraskauden migreenit alkavat toivottavasti vähän jo hellittää, pystyn vihdoin nauttimaan tästä upeasta kevään valosta. Olen piileskellyt kaikelta valolta niin paljon kuin olen pystynyt, mutta nyt alan pikkuhiljaa nauttia näistä aurinkoisen upeista päivistä. Ja varmasti muullekin perheelle mukavaa, kun kotona saa puuhastella valoisassa taas, eikä pimeässä tai pikkulampun valossa, kuten koko alkuvuoden.

Hiihtolomaviikko sujahti hurjaa vauhtia ohi, mutta oli kyllä ihanaa kun lapset olivat kotona. Pelattiin lautapelejä, syötiin dippivihanneksia ja pidettiin leffailtaa, ulkoiltiin, luettiin ja askarreltiin. Lapset nukkuivat aamuisin pitkään, itse en kun herään vieläkin yleensä viimeistään puoli kahdeksalta ihan itsestään. Oli parasta aamuisin vaan pitää meidän kuopusta kainalossa ja syödä yhdessä sohvalla leipää ja katsoa samalla piirrettyjä.

Otin vähän stressiä siitä, että meidän hiihtolomalla ei ”tapahtunut mitään” kovin ihmeellistä, koska a) koronarajoitukset ja b) en itse pysty nyt just esim. lasketella tms ja Otto teki töitä koko viikon ja minäkin osan viikosta. Mutta juteltiin lasten kanssa ja he sanoivat loman lopuksi, että heillä oli aivan ihana hiihtoloma ja ei olisi tarvinnut ollakaan mitään enempää. He nauttivat myös siitä, että saivat olla kotona vaan rennosti. Ja kyllä sitä ehtii tulevina vuosina sitten hiihtolomilla reissata ja lasketella pilvin pimein kun se on taas mahdollista normaalisti.

Käytiin Oton kanssa kahdenkeskisellä minilomalla hotellissa ja lapset olivat silloin tätinsä luona yökylässä viettämässä leffa-yökylää karkkibuffalla. Seuraavana päivänä he pääsivät vielä Uunisaareen paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja s’moreseja ja vielä pulkkamäkeenkin. Viikonloppuna ihana lämpö ja aurinko helli kaikkina päivinä ja kevään pystyi jo tuntemaan! Paitsi ehkä tämä on nyt se fool’s spring ja me tullaan kokemaan vielä talvi 1 ja talvi 2 ennen kuin se oikea kevät sieltä joskus tulee, mutta kuitenkin. Kevään voi jo kuulla (ihana lintujen laulu) ja kyllä ulkona on vähän sellainen kevään tuoksukin. Lunta tosin on vaikka muille jakaa.

Jotenkin ihan hullua, että kohta vuosi on vierähtänyt eteenpäin siitä, kun katsottiin hallituksen tiedotustilaisuutta ja lapset jäivät kotiin ja etäkouluun. Ja samaan aikaan pian on vuosi siitä, kun tehtiin asuntokaupat ja muutettiin tänne. Vuosi sitten ei olisi ikinä uskonut, että vielä maaliskuussa 2021 meininki on tämä mitä se nyt on. Hirveää kyllä, miten kaikkeen kuitenkin tottuu ja turtuu. Sitä odotan hyvin suurella mielenkiinnolla, että miltä näyttää maaliskuu 2022. Sitä ei kukaan vielä tiedä, mutta toivon sydämeni pohjasta, että silloin rajoituksia olisi vähemmän, eikä tarvitsisi pelätä.

Kevätlukukausi tuntuu aina menevän nopeammin kuin syyslukukausi, kun lomat ja arkipyhät rytmittävät sitä niin kivasti. Juuri oli hiihtoloma ja nyt on jo pääsiäisnamit ja rairuohotkin saapuneet kauppoihin, kun muutaman viikon päästä vietetään jo pääsiäistä. Pääsiäisestä ei ole kuin muutama viikko vappuun, sitten on helatorstai ja yhtäkkiä onkin jo kevätjuhlan (tai etäkevätjuhlan) aika. Raskauden kannalta tuntuu, että aika kuluu tuskallisen hitaasti, kun sitä vaan odottaa sitä maagista 22 viikon merkkipaalua, mutta samalla tiedän jo nyt, että kyllä tämä aika loppupeleissä tulee kulumaan ihan älytöntä vauhtia. Varsinkin sitten kesä, koska kesäloma menee aina ihan tuplanopeudella kaikkeen muuhun ajankuluun verrattuna.

Tällä viikolla meillä on suunnitelmissa ainakin siementen kylvöä (ekaksi pitää suunnata kaupoille ja päättää mitä kaikkia kasveja me tänä kesänä aiotaan istutuslaatikoissa kasvattaa). Lisäksi on paljon kivoja työjuttuja tulossa, joita odotan innolla! Ihanaa maaliskuun ensimmäistä kaikille <3

PS: Käykää halutessanne vastailemassa IG:ssä raskausaiheiseen kyselyyn, että millaista sisältöä teistä olisi kiva lukea/katsella raskauteen liittyen, niin osaan tuottaa sellaista sisältöä, joka teitä kiinnostaa. 

Tämä vuosi on ollut aivan hullu, siitä ei pääse mihinkään. Alkuvuodesta ei olisi ikinä voinut kuvitella mitä kaikkea vuosi 2020 tulee pitämään sisällään, hyvässä ja pahassa. Tämä vuosi on ollut todella pitkä ja se on pelottavaa, miten se aivan kertakaikkisen kummallinen arki on nykyään juuri sitä, arkea. Kaikki kulkevat maskit päässä, kaupassakäynti tuntuu pelottavalta ja koko ajan on epävarmaa mitä seuraavalla viikolla saa tai ei saa tehdä. Tämä vuosi on horjuttanut turvallisuudentunnetta ja käsitystä normaalista. Tämä on ollut uuvuttava,  pelottava ja raskas vuosi, vaikka on tässä ollut paljon hyvääkin. Nyt käyn oman vuoteni 2020 läpi, kuukausi kuukaudelta.

Tammikuu 2020

Vuosi vaihtui kotona kaikessa rauhassa lasten kanssa. Tammikuu alkoi toiveikkaana: helmikuussa odotti jo vuosia haaveiltu reissu ja kevätaurinko loisti kirkkaana. Olin täynnä rakkautta ja innostunutta fiilistä. Päätin tavoitella tänä vuonna armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan (ja epäonnistuin surkeasti, mutta palataan siihen myöhemmin). Käytiin Oton sisarusten ja meidän lasten kanssa Rush-trampoliinipuistossa, ulkoiltiin ja etsittiin asuntoa. Uutiset koronavirustapauksista Kiinassa alkoivat levitä ja kalvaa pientä huolen poikasta jonnekin takaraivoon – voisiko tässä olla uusi SARS tai sikainfluenssa? Uskallettaisiinko lähteä reissuun? Seurasin uutisia herkeämättä jo tässä vaiheessa, vaikka moni vielä toppuutteli, että ei siitä kannata huolestua, se on siellä kaukana Kiinassa.

Fiilistelin sitä, että olin vihdoinkin saanut liikunnasta säännöllisen osan arkea ja muistankin monta mielettömän ihanaa ja voimaannuttavaa lenkkiä tammikuisilta pakkaspäiviltä. Iloitsin siitä, että mediassa julkaistiin kerrankin positiivinen artikkeli lapsiperheistä.

Helmikuu 2020

Kuukausi alkoi koko elämän ajan haaveilemallani reissulla New Yorkiin kahdestaan Oton kanssa. Se oli mullistava matka ja niin iso kokemus, että sitä tulee edelleen ajateltua vähintäänkin viikottain, pitkään ihan päivittäin. Kuinka kiitollinen olen, että saimme kokea sen juuri ennen kun vuosi 2020 paljasti todelliset kyntensä. Se reissu on kantanut todella pitkälle ja joskus me vielä lähdemme sinne uudestaan, pitkäksi aikaa ja ihan koko perhe. Jos haluatte matkakuumeilla, niin TÄÄLTÄ pesee New York-vinkkejä.

NYCin reissun jälkeen vietimme meidän kuudetta hääpäivää ja juhlimme kuopuksen My Little Pony -teemaisia 3v-synttäreitä ja viikolla 8 matkustimme hiihtolomalle Ouluun. Mikä onni, että saimme olla yhdessä läheisten kanssa vielä hetkeä ennen kuin siitä tuli kiellettyä pitkäksi aikaa. Helmikuussa alkoi iskeä sellainen turhautuminen siitä, että omaa kotia ei vaan tuntunut löytyvän. Teimme aiheesta myös podijakson Oton kanssa. Ei osattu silloin arvata, että se meidän oma koti olisi jo aivan kulman takana. Helmikuussa kävin myös tekemässä vuoden ensimmäisen Ihanat erilaiset perheet -haastattelun ja opiskelin ammattikorkeassa Business Design -kurssia, joka oli hieno kokemus. Jatkuvasti seurattiin korona-uutisointia, joka tuntui tulevan pikkuhiljaa lähemmäs ja lähemmäs Suomea.

Maaliskuu 2020

Kuun alussa tapahtui jotain mullistavaa: kävimme katsomassa unelmiemme asuntoa ja teimme siitä sitovan ostotarjouksen, joka hyväksyttiin. Se oli niin jännittävää ja hurjaa ja pelottavaa ja kaikkea samaan aikaan! Elämämme suurimmat ja hienoimmat kaupat. Vihdoin 1,5 vuoden etsimisen jälkeen löytyi asunto, joka tuntui juuri meille sopivalta.

Matkustimme kuun alussa Himokselle Oton perheen kanssa mökkilomalle ja laskettelemaan ja se olikin kreivin aikaan. Vain viikon kuluttua siitä koulut siirrettiin etäopetukseen ja Suomeen julistettiin poikkeustila, joka kosketti kaikkia. Uusimaa suljettiin. Poikkeusaikana me päästiin vihdoin tekemään asuntokaupat. Alettiin valmistautua muuttoon ja uskallettiin vihdoin myös kertoa siitä julkisesti. Tässä vaiheessa koko poikkeustila tuntui vaan joltain absurdilta asialta, jota ei edes meidän arjessa huomannut muuten, kuin että lapset olivat kotona. Meidän kaikki ajatukset keskittyivät tulevaan kotiin ja muuttoon.

Huhtikuu 2020

Kuun ekalla viikolla me muutettiin tähän kotiin. Toteutettiin muutto ja pintarempat alusta loppuun täysin yksin ilman apua. Ilman muuttoautoa, ilman lastenhoitoapua. Otto roudasi tähän kotiin meidän 7-paikkaisella katumaasturilla niin parisängyn kuin valtavan divaanisohvankin. Saatiin avaimet sunnuntaina iltapäivällä, ja sunnuntaina illalla päätettiin rauhallisen remppailun sijaan sittenkin muuttaa niin nopeasti kuin mahdollista. Meillä ei ollut silloin mitään valmiina. Muutettiin sisään seuraavana perjantaina. Maalattiin ruokailutilan seinä pinkiksi, vietettiin pääsiäistä omissa oloissa ja keskimmäisen 7-vuotissynttäreitä ilman yhtäkään vierasta. Lasten huonejako herätti keskustelua, johon vastasin postauksella. Elettiin poikkeusarkea, mutta se ei siinä vaiheessa tuntunut vielä kovin raskaalta. Töitä riitti ja kun keskitti ajatukset yhdessäoloon ja uuteen kotiin, oli hyvä olla.

Toukokuu 2020

Vietettiin vappua ja fiilisteltiin sitä, että eka kuukausi omassa kodissa oli ollut ihana. Innostuttiin laatikkoviljelystä omalla pihalla. Tein katsauksen siitä, missä mentiin niiden tavoitteiden kanssa, jotka olin asettanut itselleni saavutettaviksi ennen 30v-synttäreitä. Blogi täytti 9 vuotta ja minä vietin kymmenettä äitienpäivääni. Tein bucketlistin tulevalle poikkeuskesälle ja kirjoitin ylös fiiliksiä toukokuulta. Meidän haaveet keittiöremontista nytkähtivät askeleen eteenpäin vihdoinkin ja oltiin aivan innoissamme siitä. Toukokuun lopuksi tein kevään tilinpäätöksen,  jossa kirjoitin näin: ”Hei hei kevät 2020. Olit outo. Olit monin paikoin ihana ja täynnä rakkautta ja naurua. Olit myös aivan hiton pelottava ja ahdistava. Nostit pintaan pelkoja, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sait mut itkemään, onnesta, rakkaudesta, ahdistuksesta ja pelosta. Helpotuksestakin. Annoit meille paljon, kaikesta huolimatta. Opetit läsnäoloa ja hetkessä olemisen merkitystä. ”

Kesäkuu 2020

Lapset olivat palanneet pariksi viikoksi kouluun juuri ennen kesäloman alkua. Kuun alussa luovuttiin vihdoin meidän vanhasta asunnosta, joka meillä oli ollut kevään ajan rinnalla huolehdittavana. Se oli yhden ajanjakson loppu ja helpotus. Kesäloma tuntui ihanalta oudon kevään jälkeen. Kaikki alkoi pikkuhiljaa palata hieman normaalimmaksi. Läheisiä sai taas tavata, ainakin pienissä ryhmissä. Juhlistettiin Oton 30v-synttäreitä Oton perheen kanssa pihalla grillijuhlilla. Vietettiin juhannusta yhdessä Emilian ja Topiaksen ja lasten kanssa ja meillä oli ihanaa.

Keittiöremontti alkoi sitten heti juhannuksen jälkeen vanhan keittiön purkamisella, eikä yllätyksiltä vältytty. Kesäkuussa listasin myös asioita, jotka yllättivät pientaloasumisessa ensimmäisten kuukausien aikana ja tein katsauksen kaksikielisyyteen poikkeuskevään ja etäkoulujakson jälkeen. Kesäkuussa puhuttiin myös pitkästä aikaa rahasta. Sain pitkästä aikaa aurallisen migreenin, joka säikäytti. Loppukuusta päästiin veneretkelle Espoon saaristoon upeana hellepäivänä.

Heinäkuu 2020

Keittiöremontti jatkui heinäkuussa ja tuli joitakin viivästyksiä kodinkonetoimistuksissa koronan vuoksi, mutta ei mitään liian pahaa. Kodinhoitohuone toimi meidän väliaikaisena tiskauspisteenä ja onneksi meillä oli vanha jääkaappi ja pakastin käytössä. Maalasin suuren taulun meidän olohuoneen seinälle. Matkustettiin Ouluun kesälomalle ja blogikin lomaili sen aikaa. Lomalla aloin kirjoittamaan kirjaa (ja ei, se ei ole valmis vielä tai edistynyt mitenkään kovin hyvin muutenkaan. Tämä on yksi niistä asioista, joita olisin halunnut edistää, mutta joihin mun aika tai voimavarat eivät ole riittäneet tänä syksynä mitenkään).  Kesäloma teki niin hyvää. Poikkeuskevään aikana oltiin lenkkeilty niin paljon, että meidän 3-vuotias oppi ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Kirjoitin siitäkin postauksen.

Kun palattiin reissusta kotiin, meidän keittiö oli valmis ja se oli UPEA. Vaihdettiin takaisin vaaleanpunaiset sohvanpäälliset, jotka saimme kuin ihmeen kaupalla puhtaaksi pinttyneestä ikiliasta. Nautittiin lasten kanssa kesälomapäivistä Lintsillä ja Haltialan maatilalla.

Elokuu 2020

Elokuun alussa kirjoitin siitä, kuinka kesä oli jo lopussa ja edelleen vaan odotin jotain. Käytiin Turussa minilomalla, joka oli ihana. Saatiin vihdoin muutama helteinen uintipäivä ja matkustettiin Ouluun Oton serkun vaimon valmistujaisiin. Kävin Oulussa kirppiskierroksella ja tein kaikkien aikojen parhaat kirppislöydöt. Sitten alkoi arki viiden kuukauden tauon jälkeen. Arki, joka yritti olla mahdollisimman tavallinen ”uusi normaali”. Lapset palasivat kouluun, Oton viimeinen koulusyksy alkoi ja mullakin oli vähän enemmän töitä.

Kirjoitin plussia ja miinuksia tästä kodista viiden kuukauden asumisen jälkeen. Yritykseni täyttyi jo neljä vuotta ja sanoitin ajatuksia merkkipäivänä. Syksyn alussa ilmassa oli toivoa ja innostusta. Nautittiin viimeisistä kesäisistä päivistä ja valmistauduttiin syksyyn.

Syyskuu 2020

Kuun alussa remontoitiin meidän eteisen lattia. Vaihdettiin sinne tumman kivilattian sijaan vaalea vinyylilaatta, joka raikasti ilmettä todella paljon. Meillä tuli jo viisi kuukautta täyteen tässä kodissa ja se herätti jonkin verran asumiseen liittyviä ajatuksia esimerkiksi asumisen neliöistä ja kuluista, sekä meidän remontoidun keittiön toimivuudesta. Mun äiti matkusti Helsinkiin ja tuli ekaa kertaa katsomaan meidän uutta kotia. Se oli niin ihana hetki. Juhlistettiin mun 29-vuotissynttäreitä ja esikoisen 9-vuotissynttäreitä, sekä mun äidin 60v-synttäreitä. Käytiin Oton kanssa yön yli -treffeillä ekaa kertaa sitten New Yorkin matkan ja se oli niin ihanaa. Tuli todella tarpeeseen.

Mediassa puhutti rankka kouluväkivaltatapaus, joka sai mut kirjoittamaan ajatuksia ylös. Loppukuusta kerroin rehellisiä kuulumisia siitä, miten syksy oli mennyt siihen asti. Heittäydyin myös melko avoimeksi ja kerroin meidän fiiliksiä siitä, tuleeko meille joskus neljäs lapsi?

Lokakuu 2020

Kuukauden alussa oli viikon mittaiset tv-kuvaukset, mikä oli valtavan jännittävä ja hieno kokemus, jota tulen muistelemaan loppuelämäni. Muuten lokakuussa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Lokakuun aikana koronatilanne alkoi hiljalleen kiihtyä taas. Alettiin puhua entistä enemmän maskisuosituksista, kokoontumisrajoituksista ja siitä, mitä syksy ja talvi tuovat tullessaan. Kirjoitin siitä, kuinka etuoikeutettu olo mulla on, kun saan jakaa elämäni juuri Oton kanssa. Vietettiin syyslomaa ihan vaan kotona. Lokakuussa laitoin blogin kommentoinnin vain kirjautuneille wordpress-käyttäjille. Se oli suuri päätös, jota olin harkinnut vuosien ajan.

Lokakuussa mulla oli myös reilusti tavallista vähemmän laskutettavia töitä, mikä aiheutti aika paljon stressiä. Blogin puolella kirjoitin mm. lasten liikuntasuosituksista ja kysyin seuraajilta, missä ammatissa olisin, jos en olisi some-ammattilainen? Vastaukset olivat huikean inspiroivia ja ihania! Kuun lopussa käytiin sienimetsällä ja saatiin mahtava saalis!

Marraskuu 2020

Kuun vaihteessa vietettiin halloweenia pienimuotoisesti kotona. Marraskuu oli hieman kiireisempi työkuukausi, mikä oli suuri helpotus. Tein todella kovasti töitä sen eteen, että marraskuu oli kiireisempi ja töitä riitti. Päivät ja illat pimenivät ja inspiroiduin kirjoittamaan 15 minuutin säännöstä, jonka avulla motivoin itseäni mm. liikkumaan ja siivoamaan. Kuun alussa vietettiin myös Oton kymmenettä isänpäivää.

Marraskuun alussa mun äidillä oli iso leikkaus, jonka jälkeisten vakavien komplikaatioiden vuoksi hän joutui teho-osastolle ja me säikähdettiin kovasti. Lopulta äiti oli melkein tasan kuukauden sairaalassa sen vuoksi. Huoli äidistä oli ollut kova jo koko syksyn ajan ja tämä pitkä sairaalajakso nosti sen aivan pilviin. Koronatilanne jatkoi kiihtymistään. Pressejä ja tapaamisia oli vain etänä ja samalla sai jännittää ja stressata miten käy joulukuun työtilanteen.

Onneksi jouluun valmistautuminen toi pientä piristystä. Koristeltiin joulukuusi aikaisemmin kuin koskaan ennen ja laitettiin joulutunnelmaa muutenkin jokapuolelle kotia. Vietettiin paljon aikaa kotona keskenämme.

Joulukuu 2020

Joulukuussa tein tosi ahkerasti blogijoulukalenteria ja hoidin kaikki sovitut työt, mutta muuten voimat alkoivat ehtyä rankan vuoden jälkeen ja olin selvästi loman tarpeessa. Blogissa oli hiljaisempaa muun kuin kalenterisisällön osalta, koska en kertakaikkiaan jaksanut enkä oikein halunnutkaan tehdä mitään muuta. Halusin keskittää kaiken mahdollisen ajan ihanaan jouluhattaraan, jotta ei tarvinnut miettiä mitään sen syvällisempää tai herättää keskustelua, mitä yleensä tykkään tehdä. Jatkoin loppukuun samalla linjalla, kun jäin joululomalle juuri ennen aattoa ja somelomani loppuu vasta 2.1. kun palaan takaisin sorvin ääreen.

Tämä vuosi on ollut outo ja raskas, mutta on siihen mahtunut ihan valtavasti hyvääkin. Ollaan muutettu meidän ensimmäiseen omaan kotiin, jota etsittiin niin pitkään ja hartaasti. Ja ollaan koettu täällä ihan hurjasti onnellisia hetkiä, joista olen enemmän kuin kiitollinen. Niin tärkeitä ja ihania onnellisia hetkiä, joita en koskaan tule unohtamaan. Kiitos ihan jokaiselle, joka on tänä vuonna kulkenut matkassa, lähettänyt positiivisia ajatuksia, sydämiä, tsemppiä, kiitoksia ja vinkkejä. Kiitos ihan mielettömän paljon teille kaikille! <3 Ja onnellista sekä toivottavasti parempaa uutta vuotta! Jatketaan taas ensi vuonna!

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!

Maaliskuun puolivälissä lapset jäivät määrittelemättömäksi ajaksi etäkouluun ja kotihoitoon ja tuttu aikataulujen ohjaama arki muuttui. Yhtäkkiä ei tarvinnutkaan herätä enää väkisin aikaisin, viedä ja hakea lapsia, käyttää iltoja harrastuksissa rampaten ja juosta tapahtumissa ja tilaisuuksissa. Yhtäkkiä koko arkea pystyi pyörittämään kotoa, yhdessä ja omassa aikataulussa. Harrastukset harrastettiin etänä ja oli enemmän aikaa hengittää ja vaan olla.

Tavallaan se, mitä eniten rakastan yrittäjyydessä (vapaus & omat aikataulut), laajeni koskemaan koko perheen arkea. Toki samalla myös yrittäjyyden epävarmuus oli yhtäkkiä osa koko perheen arkea. Yhtäkkiä ihan kaikki oli epävarmaa. Ei tiedetty kuinka kauan lapset ovat vielä kotona, onko ensi kuussa töitä, voiko harrastuksiin palata koko keväänä tai nähdäänkö läheisiä ollenkaan kesällä. 

Oli ihan hirveää kun ei saanut nähdä ketään, mutta oli ihanaa olla kotona. Ja kesällä toki on saanut jo nähdä ihmisiä ja tehdä kaikkea muutakin kivaa omassa tahdissa, eikä vaan olla kotona. Voin ihan suoraan myöntää, että aikataulujen määrittämään arkeen hyppääminen tämän ajanjakson jälkeen vaatii itseltäni sopeutumista. Nämä viisi kuukautta vain vahvistivat sitä, että olen tehnyt oikean valinnan ryhtyessäni yrittäjäksi. Vapaus ja omasta elämän rytmistä päättäminen ovat asioita, joista en haluaisi luopua. 

Jos saisin päättää, en koskaan elämässäni haluaisi herätä herätyskelloon. Valvoisin aina juuri niin myöhään kuin huvittaa (yleensä puoli yhteen) ja heräisin aina ilman herätyskelloa puoli ysiltä ja aloittaisin aamun juomalla rauhassa kupin kahvia ja lukemalla kirjaa. Sitten olisin aina energinen, kokisin saavani aina riittävästi omaa aikaa, riittävästi perheaikaa ja ehtisin myös ajatella ja luoda uutta. Ajattelin aina, että 100% omassa rytmissä eläminen on ihan utopiaa kolmen lapsen kanssa – arki ei voi olla sellaista, koska koulu, varhaiskasvatus, harrastukset ja työt. Mutta nyt meillä on ollut viisi kuukautta sellaista. 

Toki viiteen kuukauteen on mahtunut joskus niitäkin päiviä, että on ollut aidosti kiire, on tuntunut joskus siltä, että ei saa työrauhaa kun kaikki ovat kotona tai olisi kaivannut vaan rauhallisen ja tehokkaan aamun ilman yhtään keskeytystä. Mutta silti arki kokonaisuutena on ollut sitä utopiaa. Kaikkea on ollut riittävästi. Tiedän, että olemme olleet todella onnekkaita, kun olemme voineet olla koko ajan kotona ja minä olen voinut työskennellä ja Otto suorittaa opintoja etänä ihan samalla tavalla kuin muutenkin. Kaikilla ei ole ollut sitä mahdollisuutta.

Olemme kesän aikana punninneet monta kertaa näitä asioita. Mitä haluaisimme takaisin “vanhasta arjesta”? Mitä haluaisimme säilyttää tästä arjesta, jota ollaan suurin osa tästä vuodesta eletty? Ja ollaan päätetty, että nyt jos koskaan on aika luoda vieläkin enemmän omannäköinen arki ja elämä. Miksi ei voitaisi ottaa parhaita paloja molemmista? 

Mehän voidaan ja otetaan. Kun arki huomenna alkaa, meidän kalenterit eivät ole täynnä aikatauluja. Toki on lasten koulu-aikataulut ja dagikseen haut ja viennit, mutta viikottaisten harrastusten määrää on pudotettu. Ohjattujen ja aikataulutettujen harrastusten vähennyttyä arjessa on enemmän tilaa perheen yhteiselle ajalle. Lenkeille, trampalla pomppimiselle ja puistossa riehumiselle. Liikunnan määrä on kasvanut, kuljetusten määrä vähentynyt.

Kalenterit eivät ole täynnä joka päivälle jotain menoa, sillä tänä aikana niin monet asiat on opittu hoitamaan etänä. Unirytmi on vielä vähän hakusessa, mutta mennään senkin suhteen rennolla meiningillä. Kyllähän me aikuiset opitaan menemään hieman aikaisemmin nukkumaan, jos ensin valvotaan yhtenä iltana vähän liian myöhään ja herätään yhtenä aamuna vähän liian aikaisin. Tulee se uni sieltä sitten seuraavana iltana aikaisemmin. 

Jos jotain ollaan tänä aikana opittu optimoimaan, se on ruokaostosten tekeminen. Kaupassa ramppaaminen on vähentynyt valtavasti ja viikon ostokset ovat oikeasti viikon ostokset. Se jos mikä säästää aikaa.

Ja jos jostain asiasta on tänä aikana tullut rentouttava ja tärkeä osa arkea, se on sauna. Ja saunasta me ei luovuta. Vanhassa kodissa saunoimme ehkä kerran parissa viikossa, joskus meni kuukausia ilman saunomista. Nykyisin sauna on ehkä mun arjen tärkein yksittäinen rentoutumiskeino. Saunassa on niin helppo pysähtyä, olla vaan hiljaa tai puhua ihan mistä tahansa. Vähemmän sarjojen tuijottelua (vaikka hitsi, sekin on kyllä ihanaa aina saunan jälkeen) ja enemmän aikaa pysähtyä kuuntelemaan toista ja olemaan läsnä. 

Tämä aika on tiivistänyt meitä perheenä entisestään ja valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla ole vähän haikea fiilis kun kirjoitan tätä postausta. Mutta samalla olen innoissani. Olen innoissani tulevista työpäivistä ja siitä, että työn ja vapaa-ajan rajasta tulee taas hieman selkeämpi. Olen innoissani siitä, kun näen miten valtavan innoissaan lapset ovat kouluun & dagikseen paluusta (ja ekaluokan aloituksesta). Olen innoissani siitä, että vaikka mun ja Oton illoista katoaa ehkä yksi tai kaksi yhteistä tuntia, meidän päiviin tulee taas kahdenkeskisiä lounaita ja kenties yhteisiä juoksulenkkejä. Ainakin tämän syksyn ajaksi.

Tämän syksyn jälkeen Oton opintovapaa päättyy ja Otto valmistuu, mikäli opinnot eivät viivästy koronan (tai jonkin muun odottamattoman asian) vuoksi. Eikä meillä ole vielä mitään hajua, millaiseksi arjen rytmit sen jälkeen muodostuvat.

Nyt otetaan siis kaikki ilo irti tästä syksystä. Ei mietitä vielä tulevaa, vaan ollaan kiitollisia jokaisesta koulupäivästä, jonka lapset saavat käydä tavallisesti koulua. Ollaan kiitollisia jokaisesta yhteisestä rauhallisesta työpäivästä. Ollaan kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä on ja säilytetään se rento asenne, vaikka arkeen tulee aikatauluja. Ja ollaan ihan älyttömän kiitollisia siitä, että meille jäi tästä ajasta pääosin positiivisia kokemuksia ja ikävöitävää, koska tiedostan todellakin, että kuluneet viisi kuukautta ovat olleet joillekin ihmisille pelkkää huolta, pelkoa ja kärsimystä. Kyllä meilläkin oli huolta ja pelkoa ennen kaikkea läheisten puolesta – ja on edelleen – ei tässä vielä voi huokaista. Mutta lähdetään syksyyn avoimin mielin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan. 

Ihanaa arkiviikkoa kaikille <3

Ihan hullua, että nyt on jo elokuu. Kesä on vaan kulunut hurjaa vauhtia. Vaikka olen kovasti hetkessä elämisen kannalla ja olen kesällä nauttinut myös niistä pienistä asioista ja hetkistä, koko kesän on kuitenkin ollut jollain tapaa odottava fiilis. 

En tiedä onko se tämä maailmantilanne, oliko se mahdollisten reissujen odottaminen – kun ei tiennyt näkeekö läheisiä vai ei, oliko se kunnon helleputken odottaminen, vai oliko se keittiörempan valmistumisen odottaminen. Koko kesän on kuitenkin ollut sellainen olo, että odottaa jotain. Ja nyt kun ei enää pitäisi odottaa mitään: remppa on valmis, helteitä ei tullut, Ouluun päästiin ja koronavirus jyllää edelleen, kesä onkin yhtäkkiä melkein ohi. Jotenkin on sellainen olo, että kesä on melkein ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Tämä kesä (ja toki koko 2020) jää kyllä muistoihin oudoimpana vuotena koskaan. 

En missään nimessä tarkoita etteikö meillä olisi ollut tänä kesänä ihanaa, päin vastoin. Ollaan ulkoiltu ehkä enemmän kuin minään kesänä koskaan, ailahtelevista säistä huolimatta. Ollaan vietetty koko kesä yhdessä perheenä, mikä on mun kaikista lempparein tapa viettää kesää ja elämää ylipäätään. Ollaan otettu ilo irti jokaisesta hellepäivästä, joita ripotellen pitkin kesää saatiin muutama. Ollaan levätty ja ollaan touhuttu ja päästy näkemään läheisiä. On ollut ihania hetkiä, joissa ollaan oltu täysillä läsnä. Ollaan pysähdytty monta kertaa yhdessä juttelemaan siitä, miten hyvä on ollut olla juuri jossain tietyssä hetkessä. Tästä kesästä jää iso kasa tärkeitä muistoja. 

Se odottava fiilis on kuitenkin läsnä edelleen. Mitä mä oikein odotan? Ehkä sitä, että kaikki palaisi normaaliksi. Vaikka omassa jokapäiväisessä arjessa kaikki on ollut jossain määrin normaalia jo kesän ajan, isossa kuvassa ei vielä sinne päinkään. Taustalla läsnä on vielä pelko toisesta aallosta ja siitä, mitä syksy ja talvi tuovat tullessaan. Ei vain Suomessa, vaan koko maailmassa. 

Saavatko koululaiset kokonaisen, tavallisen kouluvuoden? Pääseekö mun äiti matkustamaan syksyllä ensimmäistä kertaa meidän uuteen kotiin ja voidaanko juhlia normaalisti synttäreitä tai tupareita läheisten kanssa syksyllä ja talvella? Pysytäänkö kaikki terveenä, etenkin mun äiti? Riittääkö töitä, vaikka pandemia iskisi pahemmin Suomessakin? Saako Otto opinnäytetyön valmiiksi ja valmistuuko suunnitellusti, jos kaikki lapset jäävät jossain vaiheessa syksyä taas kotiin? Paljon on kysymyksiä ilmassa, eikä kenelläkään ole niihin vielä vastauksia. 

On helppoa sanoa, että pitää vaan päästää irti niistä kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia ja elää hetkessä. Mutta itse en ainakaan vielä osaa niin hienosti hallita mun ajatuksia, ainakaan koko ajan. Vaikka ajattelen pääosin positiivisesti ja uskon, että syksy voi mennä hyvin ja edessä voi vihdoin olla se ihan normaali ja tavallinen arki, aina joskus ne ajatukset tulevat mieleen. Ei auta kuin odottaa ja katsoa mitä syksy tuo tullessaan. Toivoa parasta ja yrittää olla pelkäämättä pahinta. 

Onneksi ennen syksyä on vielä kaksi viikkoa lasten lomaa jäljellä. Ennen lasten loman loppua pidän itsekin vielä toisen kesälomapätkän ja meillä on vielä paljon kivaa tekemistä ja pari reissuakin tulossa. Aion näiden kahden viikon ajan yrittää oikein kovasti painaa ajatukset ja kysymykset syksystä jonnekin takaraivon viimeiseen nurkkaan ja heittäytyä täysillä imemään itseeni kesän viimeisiä päiviä. 

Tuntuuko kenestäkään muusta samalta? Millä fiiliksillä olette syksystä?