Viimeinkin valmiina on ensimmäinen osa mun ja Oton vastauksia teidän esittämiin kysymyksiin! Me jaettiin kysymykset neljään eri kategoriaan, jotka ovat parisuhde, arki & elämä, vanhemmuus ja kasvatus, sekä random. Siellä on kaikki muut kysymykset, jotka eivät näihin kolmeen kategoriaan sopineet. Ensimmäisenä vuorossa on parisuhde-aiheiset kysymykset. Arki & Elämä -video on myös jo kuvattu, joten se ilmestyy varmaankin kirjallisten vastausten kanssa ensi viikon aikana, kunhan saan sen editoitua ja tekstitettyä.

Videon voi laittaa vaikka taustalle pyörimään ja kuunnella sitä kuin podcastia, samalla kun laittaa pyykkejä tai vaikka laittaa ruokaa. Toisaalta video on myös kokonaisuudessaan tekstitetty, eli sitä voi hyvin katsella vaikka bussissa ilman kuulokkeita. Tai missä nyt ikinä tarvitseekaan olla hipihiljaa. Vastauksia on tulossa myös kirjallisena, mutta yllättäen kaikki nämä parisuhde-kategorian kysymykset oli toivottu vastattavaksi videolla (tai sitten oli ilmoitettu että vastaustavalla ei väliä), joten koettiin helpoimmaksi tosiaankin vastata kaikkiin videomuodossa. Halusin tekstittää videon, jotta mahdollisimman monella on mahdollisuus katsoa se. Muistan ikuisesti kuinka kuuro lukijani laittoi mulle viestiä monta vuotta sitten, että voisinko tekstittää videoni jotta hänkin pystyisi katsomaan ne. Silloin en sitä vielä osannut tehdä, mutta koska nykyään osaan, teen sen mielelläni.

Kysymyksiin oli jälleen kerran ihan super hauskaa vastata Oton kanssa. Tulipahan opittua, että meille saattaa ehkä sittenkin tänä vuonna tulla siivooja ainakin pesemään ikkunat. Vaikka sitä arjessa höpöttää koko ajan ja juttelee kaikesta mitä mieleen tulee, niin aina on myös paljon asioita joista ei vaan muista tai tajua jutella. Nämä videot on loistava keino kuulla puolison mielipidettä asioihin, joita ei muuten tule edes ajatelleeksi välttämättä. Hauskaa on myös se, kun saa kuulla mikä teitä mietityttää! Jälleen kerran kysymyspostaukseen tuli ihan valtava määrä mielenkiintoisia, hauskoja, kiperiä, jännittäviä ja upeita kysymyksiä. Ihan mieletöntä kuulla mitä te mietitte, ja päästä kertomaan oma näkökulma niihin asioihin.

Käykää ihmeessä tilaamassa kanava jos haluatte nähdä videot heti kun ne on YouTubeen ladattu. Mun kanavalla on paljon kaikkea muutakin kivaa ja mm. raskausvideoita joita kuvasin silloin kun odotin vielä meidän kuopusta.

Olemme olleet Oton kanssa naimisissa tänään neljä vuotta, ja huomenna seurustelleet tasan seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta on pitkä aika olla yhdessä – olen viettänyt koko aikuisikäni Oton kanssa. Jo vuonna 2011 kun me alettiin seurustelemaan, meillä oli samanlaiset näkemykset siitä, millainen parisuhde me halutaan. Miten halutaan rakastaa, miten halutaan olla toistemme kanssa. Silti kun katson taaksepäin sinne seitsemän vuoden taakse, niin eihän meillä ollut mitään taitoja tai työkaluja toimivan parisuhteen luomiseen. Me oltiin hirmuisen nuoria ja kokemattomia.

Se mikä meidät kuitenkin silloinkin piti yhdessä, oli vahva tahto haluta olla toiselle hyvä, ja halu olla yhdessä, tuli vastaan mitä tahansa. Ei tiedetty tai osattu, me vaan haluttiin. En ollut lukenut yhtäkään parisuhdeopasta tai kysynyt keneltäkään neuvoja. Olin seurustellut vain pari kertaa aiemmin, ja niiden kokemusten perusteella tiesin rakkaudesta vain yhden asian: en ollut kokenut sitä ennen Ottoa. Rakkaus ei ollut pelejä tai leikkiä toisen tunteilla, tai sitä että toisen naama ärsyttää niin paljon että miettii miten voisi ärsyttää sitä vielä enemmän. Missään nimessä rakkaus ei ollut myöskään sitä että joutuu itkemään tai pelkäämään toisen ilkeiden sanojen tai tekojen takia. Ei ikinä. 

Oikean ihmisen kanssa molemmilla oli tarpeeksi suuri halu laittaa se toinen omien tarpeiden edelle alusta asti. Se halu on kantanut pitkälle, ja se on tallella edelleen meillä molemmilla, muutenhan se ei toimisikaan. Rakkauden ja ihastumisen erottaa mielestäni se, että rakastaminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Rakastaminen on halua tehdä toinen onnelliseksi, pyrkimystä tehdä toiselle mahdollisimman paljon hyvää, joka päivä, ihan kaikessa, pienessä ja suuressa.  Parisuhde ei toimi, jos toista ei rakasta. 

Sillä pääsee hurjan pitkälle, että haluaa tehdä hyvää ja tehdä toisen onnelliseksi, mutta sekään ei yksin riitä. Tarvitaan myös taistelutahtoa, ja kykyä kohdata sattuman summia. Elämä kun ei aina mene niin kuin itse toivoisi, vaikka kuinka olisi halua tehdä toiselle hyvää. Joskus elämä heittää eteen myös vaikeita asioita ja tilanteita, joskus useammin, joskus harvemmin. Jotta parisuhde voi toimia, täytyy löytyä halu selvitä yhdessä niistä asioista mitä eteen tulee. Täytyy kyetä turvautumaan toiseen, ja saada voimaa toisesta, sen sijaan että vaikeudet kääntäisivät kumppanit toisiaan vastaan.

Lomalla, hääpäivänä ja kahdenkeskisellä illallisella on helppoa rakastaa ja osoittaa rakkautta. Tasaisessa ja helpossa arjessa on helppoa pitää parisuhteesta hyvää huolta, yllättää toinen satunnaisesti kukilla ja muistaa pusuttaa kultaa otsalle töihin lähtiessä. Rakkautta voi olla myös niissä pimeissä talviaamuissa, jolloin joku lapsista on kipeä, toinen on valvonut puoli yötä, pyykit on unohtuneet koko yöksi koneeseen märkänä ja to do-listalla odottavat liian monet tekemättömät asiat. Juuri niinä aamuina, on erityisen tärkeää muistaa sanoa että rakastaa, että on onnellinen, ja että kyllä me selvitään hienosti tästäkin päivästä, tuli mitä tuli.

Joskus elämässä kohtaa vaikeampiakin asioita kuin huonosti nukuttuja öitä tai märältä koiralta haisevia pyykkejä. Niissä tilanteissa, se toinen siinä rinnalla on jotain korvaamattoman arvokasta. Niissä tilanteissa se rakkauden kestävyys punnitaan. Rakkaus on turvallisuutta, luottamusta siihen, että se toinen on siinä vaikka tielle osuisi jotain ikävää, ja vielä sen jälkeenkin. Me ollaan näiden seitsemän vuoden aikana selvitty koetinkivestä jos toisestakin, ja aina yhdessä eikä koskaan erikseen. Tiedän, että voin luottaa siihen että Otto seisoo mun rinnalla aina.

Meidän rakkaus on sitä että keksitään höpsöjä juttuja yhdessä niinäkin päivinä kun väsyttää, laitetaan yhdessä iltapalaa ja puhutaan toisillemme laulaen jonkun huonon biisin sävelellä. Se on sitä, että keitetään aina toisellekin kahvia aamulla, ja mennään yhdessä joka paikkaan aina kun mahdollista. Meidän rakkaus on sitä, että kuunnellaan toista ja ollaan kiinnostuneita toistemme ajatuksista, mielipiteistä ja kiinnostuksenkohteista, vaikka oltaisiin joskus eri mieltä. Meidän rakkaus on yömyöhään jatkuvaa höpöttelyä, pönttöjä vitsejä, sitä että langataan hampaita aina yhdessä ja pidetään arjesta huolta YHDESSÄ.

Meidän rakkaus on sitä, että koskaan ei mene päivääkään että ei pussattaisi tai sanottaisi että rakastetaan. Se on sitä, että ei koskaan ärsytetä toisiamme tahallaan, tai haluta loukata. Se on sitä, että ei nalkuteta tahallaan turhista asioista, tai laiteta omia tarpeita muiden edelle. Ja sitä, että jos joskus niin vahingossa tehdään, osataan itse pyytää anteeksi reilusti.

Mä rakastan meidän rakkautta ja mä rakastan Ottoa, koska Otto on vaan best. Kiitos Otto, että heräsit tänään klo 5.40 kuopuksen kanssa, että mä saisin vielä nukkua, ja lähdit töihin aivan liian aikaisin, koska en siitä huolimatta saanut enää unta ja nousin ylös. Kiitos, että tulit aikaisin kotiin, ja päästiin lähtemään aiemmin hääpäivän viettoon. <3

Hyvää neljättä hääpäivää Otto, rakastan sua <3

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Bayerin ja Lifien kanssa, ja se on osa #Maaliinasti -kampanjaa.

Viime kerralla #Maaliinasti -kampanjassa kirjoitin siitä, kun ehkäisy pettää. Postaus herätti ihan mielettömän hedelmällistä (hehheh) keskustelua, ja oli ihan todella mielenkiintoista lukea teidän kokemuksia ja huomata miten erilaisia me ihmiset tässäkin asiassa ollaan. Yhteen asiaan kuitenkin kiinnitin huomiota: kommenttiboksiin ei päätynyt keskustelemaan yksikään mies. Miksi?

Ehkäisyn pitäisi olla aina molempien osapuolten yhteinen asia, mutta kovin usein se jää vain toisen harteille. Ehkäisy ja erilaiset ehkäisyvälineet herättävät naisissa paljon ajatuksia ja tunteita, ja niistä keskustellaan aktiivisesti naisten omissa someryhmissä ihan päivittäin. Ehkäisy koskettaa naisten elämää monella tapaa, vaikuttaahan se muodosta riippuen moniin eri asioihin naisen kropassa ja mielessä. Jostain syystä kuitenkin miehet jäävät kovasti tämän kaiken ulkopuolelle ainakin mediassa, ja sen ei pitäisi olla niin.

Ehkäisy on yhteinen asia, ja koskettaa molempia ihan yhtä lailla. Molempien tulisi myös huolehtia siitä, osallistua sen kustannuksiin ja ennenkaikkea jutella yhdessä siitä, mikä on sopiva vaihtoehto. Kuten edellisessä postauksessani aiheesta kirjoitin, me ei ensimmäisellä kerralla asiasta puhua pukahdettu. Seuraus on tänäkin päivänä kaikkien nähtävillä, ja hän on jo ihana ja reipas kuusivuotias. Sittemmin ollaan juteltu kyllä aiheesta monta monituista kertaa, ja pohdittu yhdessä meille sopivimpia vaihtoehtoja. Me jaetaan avioliitossa ihan kaikki, eikä ehkäisy ole ollut poikkeus.

Meillä on takana yhteistä elämää jo kuusi ja puoli vuotta, joten tuntuu aivan luonnolliselta puhua yhdessä ehkäisystä. Väittäisin kuitenkin että jopa suurempi tarve ehkäisystä yhdessä puhumiseen olisi yhden illan suhteissa. Silloin kun toista ei kunnolla tunne, on vielä ihan ekstratärkeää että ehkäisystä huolehditaan hyvin ja huolellisesti, yhdessä. Aihe ei kuitenkaan välttämättä ole ensimmäisenä puheenaihelistalla Tinder-treffeillä, ja sitten tekemisen tuoksinassa saattaa unohtua kokonaan. Miten ehkäisyn saisi niin luonnolliseksi puheenaiheeksi että siitä voisi puhua luontevasti tuntemattomammankin tyypin kanssa?

Mun mielestä siihen on vain yksi keino: rikkoa tabuja ja puhua aiheesta paljon, useissa eri kanavissa ja useille eri ikäisille, naisille ja miehille. Ehkäisyn pitäisi olla yhtä luonnollinen juttu kuin vaikka päänsärkylääkkeen tai jäykkäkouristusrokotuksen. Kaikilla miehillä ei myöskään tunnu olevan samalla tavalla tietoutta eri ehkäisyvaihtoehdoista ja siitä miten niitä käytetään tai miten ne toimivat, ellei (toivottavasti) ilmiselvää kondomia lasketa. On tärkeää että miehet ymmärtävät kuinka paljon ehkäisy saattaa vaikuttaa naisen (ja sitä kautta molempien parisuhteen osapuolten) elämään.

Suurin osa ehkäisymuodoista on suoraan naisille suunnattu, ja siksi mun mielestä on myös tärkeää että puoliso osallistuu siihen ehkäisystä puhumiseen ja tukee omaa naistaan ehkäisyn käytössä ja mahdollisista sivuvaikutuksista selviytymisessä. Optimaalista on jos ehkäisy on niin huomaamaton, pieni ja luonnollinen osa elämää että siitä ei tarvitse pitkässä suhteessa puhua aktiivisesti, ja se toimii hyvin. Mutta monella näin ei ole. Monet saattavat joutua käymään läpi useampia erilaisia ehkäisymuotoja ennen kuin löytyy omalle kropalle sopiva, ja siinä prosessissa puolison tuki on ihan korvaamatonta.

Eri elämäntilanteissa erilaiset ehkäisymuodot ovat kätevämpiä kuin toiset, ja on tärkeää uskaltaa rohkeasti ottaa puheeksi sopivan ehkäisyn valinta myös silloin kun elämässä tapahtuu muutoksia.

#MEIDÄNJUTTU -kampanjan tarkoituksena on kiinnittää huomiota nimenomaan siihen että ehkäisy on yhteinen asia, ei vain naisten asia. Siksi pyydänkin, että jaat tämän viestin vähintään yhdelle miespuoliselle, oli hän sitten puolisosi tai ystäväsi. Haastan myös miehet ottamaan aktiivisempaa roolia ehkäisykeskusteluun mediassa, ja jakamaan omia ajatuksiaan. Mitä sanottavaa sinun puolisollasi on ehkäisystä? #Maaliinasti -sivustolla on aiheesta tietoa helposti ymmärrettävässä muodossa, ja sieltä kannattaa käydä lukemassa lisää vaihtoehdoista.

Kommentit ovat erittäin tervetulleita! Pidäthän kuitenkin mielessäsi, ettei kommenteissa saa näkyä ehkäisyvalmisteiden nimiä, koska lääkkeiden markkinointi ja terveysviestintä on erittäin tarkkaan laissa säädeltyä. Viranomaisten lisäksi lääkkeiden mainostamista ja terveystiedottamista valvoo myös Lääkemarkkinoinnin valvontakunta. Pysytään siis ihan yleisellä tasolla.

Yhteistyössä Bayer.

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?