Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Venuun ja Apartment Hotel Aallonkodin kanssa.

Kuten mainitsinkin, helmikuussa me juhlitaan Oton kanssa sekä meidän viidettä hääpäivää että kahdeksatta vuosipäivää. Me mentiin naimisiin silloin, kun mä olin 22- ja Otto 23-vuotias. Oltiin siis melko nuoria. Järjestettiin isoja juhlia ensimmäistä kertaa elämässämme, ja meitä jännitti monet asiat. Vaikka päivä oli niin täydellinen kuin mahdollista ja muistelen sitä rakkauden ja onnen kyyneleet silmissäni, oli muutama asia, joita näin vuosia myöhemmin olisin halunnut kokea tai tehdä.

Me oltiin molemmat silloin vielä aika epävarmoja itsestämme ja kuvitelkaa: jopa omissa häissämme ei haluttu kiinnittää liikaa huomiota. Toisin sanoen kumpikaan meistä ei puhunut koko porukan ”edessä” mitään, eikä leikitty yhtäkään leikkiä. Toki meilläkin oli kimpun ja sukkanauhan heitot, kakun leikkaukset, häätanssit ja photoboothit, jotka olivat ihania. Mutta kumpikaan meistä ei esimerkiksi pitänyt puheita, eikä leikitty mitään yhteisiä leikkejä. Onneksi meillä oli maailman paras seremoniamestari, sekä muut ihanat bestmanit ja kaasot, jotka hoitivat kyllä esiintymisen erittäin kunnialla meidänkin puolesta.

Ajateltiin silloin, että koska päivä on muutenkin niin jännittävä, ei haluttu luoda itsellemme lisäpaineita tai lisäjännitystä. Haluttiin muistaa päivä ainoastaan ihanana kokemuksena, ilman hirveää ramppikuumetta puheen pitämisestä tai muusta esiintymisestä, mitkä eivät tuntuneet omalta. Ja se oli todella oikea päätös. Mä muistan siitä päivästä parhaiten rentouden ja järjettömän suuren onnen tunteen. Juuri ne asiat, jotka haluankin muistaa.

Pikkuhiljaa näiden vuosien aikana on tullut kuitenkin sellainen fiilis, että haluttaisiin juhlistaa meidän rakkautta uudelleen ja ehkä sanoakin jotain. Ja niin me päätettiin tehdä. Haluttiin järjestää juhlat meidän läheisille, joissa mennään rennolla fiiliksellä hyvän ruuan ja juoman parissa, leikitään pari hömppää hääleikkiä ja tanssitaan. Ja mä aion pitää mun morsiamen puheen nyt. Viisi vuotta myöhemmin, toivottavasti hieman itsevarmempana.

Kun aloimme miettimään juhlatilaa hääbileille, törmäsimme ensimmäisenä Venuun helppoon varaussivustoon. Venuu on kotimainen startup, joka on Suomen suurin ja suosituin juhlatilojen varauspalvelu. Venuu.fi -sivuilla on listattuna yli 2800 tila- ja elämystoimijaa ja tiloja löytyy niin juhliin, häihin, kokouksiin, saunailtoihin, polttareihin, seminaareihin kuin mökkireissuillekin. Ihan kaikenlaisiin tilaisuuksiin siis toisin sanoen. Venuun nettisivuilta on helppo etsiä ja filtteröidä tiloja omaan tilaisuuteen mm. sijainnin, henkilömäärän, tilaisuustyypin ja muiden kriteerien mukaan. Me oltaisiin niin tarvittu tätä sivua jo silloin kun järjestettiin meidän häitä, mutta silloin ei vielä löydetty sitä. Onneksi viisi vuotta myöhemmin kysyntä ja tarjonta kohtasivat heti!

Me selattiin Venuun sivuja ja etsittiin sopivaa juhlapaikkaa n. 30-40 ihmiselle. Upeita vaihtoehtoja oli monia, mutta yksi meidän lemppareista oli heti Apartment hotel Aallonkodin juhlatila Aallonkulma, joka sijaitsee aivan Töölönlahden, Oodi-kirjaston ja rautatieaseman lähellä. Ollaan joskus itse oltu juhlissa Aallonkodin muissa juhlatiloissa hyvin kokemuksin, ja ehkä siksi Aallonkulma tuntui heti ”omalta”. Nähtiin heti Venuun sivuilta, että Aallonkulma oli meidän haluttuna juhlapäivänä vapaana. Varattiin se Venuun kautta, ja saatiin ruksata yksi iso rasti to do -listalta. Juhlapaikka oli löytynyt. Helposti, nopeasti ja stressittömästi.

Käytiin tällä viikolla katsomassa Aallonkulmaa, ja rakastuttiin täysin! 5v-hääpäivä on perinteen mukaan ”puuhäät” ja siihenkin juhlatila sopii loistavasti. Siellä on paljon upeita puupintoja ja avointa tilaa. Aiotaan koristella tila teeman mukaisesti puulla ja kukilla. Tilasta löytyy kunnon äänentoistolaitteet, videotykki, keittiö ja jopa mielettömän upea kukkaseinä photoboothia varten valmiina. Ilahduttiin myös ihanasta pelihuoneesta, josta löytyi vanha kunnon jukeboksi, sekä shuffle board. Aallonkulmassa on isot ikkunat jotka tuovat valoa ja tilassa on iso terassi upealla näköalalla. Nämä ihanat ominaisuudet tosin hyödyttävät varmasti eniten kesällä, eikä helmikuun pimeydessä ja pakkasessa, missä meidän hääbileitä juhlitaan. 

Tilaan saa tuoda omat ruuat ja juomat tai valinnaisen cateringin, ja 50 hengen astiasto sekä siivous kuuluvat automaattisesti varauksen hintaan. Venuusta varattuna tilan vuokra on aina sama kuin suoraan tilalta, eikä palvelussa ole piilokuluja. Venuun käyttäminen on asiakkaalle aina täysin ilmaista.

Saatiin aivan älyttömän hyvää palvelua sekä Venuun Suvilta että Aallonkodin Bettinalta ja Ringalta. Tuli heti sellainen fiilis, että näistä juhlista ei tarvitse ottaa yhtään stressiä, kaikki menee varmasti loistavasti ja saadaan varmasti apua mihin tahansa sitä tarvitaankin. Me alettiin kunnolla järjestämään näitä juhlia vasta tämän vuoden puolella, ja se onkin Venuun paras puoli, että sen kautta juhlien järjestäminen onnistuu lyhyemmälläkin varoitusajalla todella iisisti, varsinkin näin off-sesonkina.

Joku ehtikin jo kritisoimaan, että miksi ihmeessä me juhlistetaan viidettä hääpäivää, että eihän se ole mikään syy juhlia. Kun Suomen avioerotilastoja katsoo, niin viisi vuottakin on aika hieno saavutus, jota voisi vaikka fanfaarein ja paraatikulkuein juhlistaa. Jokaisellahan on oikeus juhlia juuri niin paljon tai vähän kuin itse haluaa. Me halutaan juhlia vuoden kylmimpään aikaan lämpimillä ja rakkaudentäyteisillä juhlilla, jotka piristävät ja ilahduttavat toivottavasti meidän lisäksi myös lähipiiriä. Suurin syy juhlille on se, että halutaan vaan pitää bileet, ja tämähän on mitä parhain syy. Oltaisiin toki voitu pitää vaikka pakkasenkarkoitusbileet, ystävänpäiväbileet, hiihtolomabileet tai pyhäpäivättömyysbileet, koska helmikuussa ei ole virallisia juhlapyhiä. Valittiin tämä. 

Ei se ole niin vakavaa ainakaan meidän mielestä. Koskaan ei voi viettää liikaa aikaa yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa ja meistä on ihanaa tuoda kaikki yhteen. Mä en malta odottaa meidän juhlia! Suuri kiitos isosta avusta juhlien järjestämisessä Venuulle & Aallonkodille.

PS: Mulla on hillitön asukriisi!

PPS: Juhlainspiraatiota löytyy lisää Venuun FB-sivuilta ja Instagram-tililtä, sekä Aallonkodin Instagram-tililtä.

Meillä on täällä 2/3 minityypistä flunssassa, ja alkuviikko on mennyt ensin yhden ja sitten kahden flunssapotilaan kanssa kotona. Onneksi isommat ovat jo aika rentoja flunssapotilaita, kantavat itse peitot yläkerrasta alakertaan ja lukevat kirjoja tai laittavat itselleen ohjelmaa telkkarista. Kuopus on toistaiseksi säästynyt, toivottavasti säästyisi kokonaan tuolta ikävältä flunssalta. Me oltiin viimeksi koko perhe flunssassa joskus alkusyksystä, että ollaan kyllä saatu hyvin olla terveenä tähän asti. Toivottavasti tämäkin menisi nopeasti ohi, ja saataisiin olla terveenä taas.

Ensi viikolla juhlitaan jo meidän kuopuksen 2v-synttäreitä, ja sen jälkeen on meidän 5v-hääpäiväbileiden vuoro. Siksikin olisi mahtavaa jos lapset tervehtyisivät pian, eikä flunssa tarttuisi meille vanhemmille, niin päästäisiin kunnolla jatkamaan juhlien järjestelyitä ja suunnittelua. Mä päivittelen teille loppuviikosta enemmän siitä, missä me pidetään hääpäiväbileet, ja kerron niiden suunnittelusta muutenkin vähän lisää.

Sen vaan sanon, että on niin ihanaa ja kutkuttavan jännittävää suunnitella näitä juhlia ihan kunnolla. Pitäisi oikeasti useamminkin järjestää tällaisia ihania rentoja juhlia, koska jo niiden odottelu on niin ihanaa ja piristävää. On ihana ajatus, että saadaan niin monet läheiset ja rakkaat ihmiset yhteen, vaikka ovat nämä tietty paljon pienemmät juhlat kuin meidän häät aikoinaan.

Sitä ennen kuitenkin ne meidän minin synttärit! Kuopuksen synttäreillä on siis Ryhmä Hau -teema, ja mun pitäisi suunnitella vielä hänen juhliensa koristelut ja tarjottavat. Hänen suurin lempparinsa on tällä hetkellä Kaja, ja Pinterestistä löytyikin aika kivoja ideoita Kajan inspiroimiin Ryhmä Hau -koristeisiin. Synttärikakun ajattelin tehdä banaanikakkupohjalla ja kehitellä sinne väliin jonkun hedelmäisen raikkaan täytteen. Kuorrutukseksi varmaankin voi-tuorejuustokreemi. Pitää ehkä leipoa vielä joku harjoituskakku tässä kun on aikaa, kun en koskaan ennen ole edes kokeillut sellaista leipoa. Koristeissa mennään varmaankin hyväksi havaitulla ilmapalloräjähdys -teemalla, eli ihan superisti ilmapalloja ja joku kiva viirinauha.

Ennen juhlajärjestelyjä mulla on yksi DIY-juttu toiseen lastenhuoneeseen kesken, ja lisäksi kirjoitan tämän viikon aikana loppuun ekan ihanat erilaiset perheet -postauksen, jonka toivon voivani julkaista sunnuntaina. Loppuviikosta pääsette siis toivottavasti näkemään DIY-sisustusjuttua (jos saan sen valmiiksi), kurkkaamaan meidän juhlapaikkaan ja lukemaan ensimmäisen mahtavan perheen tarinan. Ja huomennakin on yksi aika kiva postaus luvassa!

Tämä tammikuu on tuntunut jotenkin vuoden pisimmältä kuukaudelta (heh, no vuoden eka kuukausi eli pisin tähän mennessä). Joulukuu meni niin hujauksessa, että ei sitä ehtinyt edes huomata. Mutta onpahan ainakin otettu kaikki irti jokaisesta päivästä, sehän on vaan hyvä, että ajankulun ehtii huomata, eikä vaan juokse pää kolmantena jalkana. Nyt vaan täytyy toivoa, että päästään terveenä helmikuun puolelle!

Toivottavasti te siellä ruutujen takana ootte terveenä! Ihanaa loppuviikkoa kaikille <3

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin? 

Kerroin eilen, kuinka taapero ei pitkästä valmistautumisesta ja suuresta innostuksesta huolimatta halunnutkaan nukkumaan isojen sänkyyn. No, tänä iltana hän yllättäen halusikin. Ei puhuttu koko sänky-asiasta mitään päivän aikana, eikä ennen nukkumaanmenoakaan. Pinnasänky oli vielä paikallaan huoneessa, siellähän hän nukkuikin viime yön. Nukkumaan mennessä taapero ilmoitti, että ”Minä haluan nukkua tuolla.” ja osoitti isojen sänkyä. Ja sinne hän jäi nukkumaan, kerrossängyn alasänkyyn. Ensin kuului hillitön höpötys ja kikattelu, mutta hetken päästä tulikin jo ihan hiljaista. Odoteltiin hetki ja tajuttiin, että voi pylly, me unohdettiin laittaa patja siihen sängyn viereen, että jos hän turvalaidasta huolimatta putoaakin sängystä.

Sitten kun oltiin varmoja, että tyyppi nukkuu, hiippailtiin patjan kanssa yläkertaan ja avattiin turvaportti ja ovi niin hiljaa kuin mahdollista, ja sängystä kuului ”ISI!”. No, ei nukkunutkaan. Onneksi Otto pelasti tilanteen sanomalla, että ”Pappa bara kom och säga gonatt.” Olin ihan varma, että vaikeutettiin tätä iltaa huomattavasti meidän liian aikaisella patjavisiitillä, mutta ei, hän tyytyi siihen, ja nyt siellä on taas ollut ihan hiljaista. Patjaa tosin ei saatu vieläkään perille. Nyt odotellaan vielä vähän aikaa ja pidetään sormet ristissä, että taapero pysyy sängyssä. Sitten viedään ihan super-hipihiljaa patja siihen sängyn viereen, ja katsotaan mistä tyyppi aamulla herää.

Tuntuu, että tämän vuoden aikana (jota ei tosiaan ole kuin se kolme viikkoa takana) on taapero kasvanut ainakin kilometrin niin senteissä kuin taidoissakin, ja yhtäkkiä hän alkaa oikeasti olla jo niin paljon enemmän 2- kuin 1-vuotias. Haikeaa, mutta ihanaa. Tämä isojen sänkyyn vaihtaminen on ainakin iso askel, jota varsinkin meidän 5v on odottanut tosi kovasti, koska hän nukkuu yläsängyssä ja nyt sai sitten alasänkyyn kaverin. Ja sekin toki helpottaa, kun saa pinnasängyn pois heidän yhteisestä huoneestaan, niin sinne tulee paljon enemmän leikkitilaa.

Jännä nähdä miten tämä yö ja aamu menee. Ainakaan mitään sängystä pois ramppaamista ei ollut, mutta sitä ei kyllä ole ollut esikoisella tai keskimmäiselläkään. Mä jo eilen ajattelin, että ei voi kolmatta kertaa mennä super helposti tämä sängyn vaihto, kun on jo kaksi kertaa mennyt. Mutta tämä ilta taas puhuu sen puolesta, että iisisti meni tälläkin kerralla. Uskaltaako tässä vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa? Ainakin saa fiilistellä sitä, mitä hienosti tämä ilta meni. Lapsen kasvuhan on erilaisia vaiheita täynnä. Jos ei iloitse niistä helpoista ja ihanista jutuista tai vaiheista silloin kun niitä tapahtuu, koska pelkää iloitsevansa liian aikaisin, voi missata ne ilot kokonaan. Eli kyllä: nyt fiilistellään sitä, että yksi ihana vaihe on päättynyt ja yksi ihana vaihe on alkanut.  Ja ollaan ylpeitä meidän mahtavasta tyypistä, joka niin reippaasti jäi tänään nukkumaan. <3

PS: Jos joku on kiinnostunut ostamaaan Stokken Home Bedin (ja/tai siihen kuuluvan kehtosetin) niin saa laittaa viestiä esim. instassa DM tai sähköpostia. Ne on tosi hyvässä kunnossa ja patjan päällä aina ollut patjasuojus joten sekin tosi siisti. Ja ne saa hakea vaikka huomenna! 

Jos jotain hyvää siitä joululoman migreeniputkesta, mä sain siitä kipinän mennä vihdoinkin optikon näöntarkastukseen. Mä sain silmälasit alunperin jo 5.luokalla, mutta en ole käyttänyt niitä suunnilleen päivääkään. Mä vihasin niitä laseja, enkä kertakaikkiaan halunnut käyttää niitä. Musta tuntui, että ne päässä näytin vieläkin enemmän oravalta, jolta joku sanoi mun silloin näyttävän. Se oli herkkää aikaa. Nyt mulle on aivan sama jos näytän oravalta, kunhan ei tule päänsärkyä!

Mitä näöntarkastuksessa tapahtuu?

Mua jännitti näöntarkastus tosi paljon, koska silloin alakouluiässä mulle laitettiin silmälääkärin näöntarkastuksessa jotain silmätippoja, jotka aiheuttivat mulle voimakasta huimausta ja pahoinvointia. Vaikka kaikki olivat sanoneet mulle sata kertaa, että optikko ei todellakaan laita mitään tippoja, ja että tarkastus on ihan nopea ja ok kokemus, mua silti ahdisti, enkä ikinä saanut aikaa varatuksi. Nyt näöntarkastuksessa käyneenä voin kertoa, että se oli yllättävän miellyttävä kokemus, eikä yhtään pelottavaa tai epämiellyttävää.

Tarkastuksessa ensin käytiin läpi perustietoja mun näöstä ja onko mulla esim. kohonnutta riskiä glaukoomaan. Mun ”perustiedot” mun näöstä olivat tosiaan peräisin sieltä vuodelta 2002, eli näkö oli kyllä muuttunut huomattavasti niistä ajoista.

Optikko tarkasti mun kauko- ja lähinäön siten, että katselin kirjaimia ja kerroin mitä niistä näin ja mitä en. Lisäksi testattiin erilaisia testilinssejä, ja hän myös testasi onko mun silmissä hajataittoa. Optikko myös mittasi mun silmänpaineen, joka oli onneksi ihan normaali. Mittari on sellainen, joka tosi kevyesti hipaisee silmää, mutta sekään ei tuntunut miltään, ja kesti ihan sekunnin ajan vaan. Koko tarkastusosuus kesti ehkä maksimissaan 20 minuuttia, eli ei mitenkään hirveän pitkä juttu ollut kyseessä.

Sen jälkeen sitten aloin testailemaan erilaisia kehyksiä ja miltä ne näyttivät omilla kasvoillani. Kokeilin myös eri värejä. Totesin kokeillessani, että haluan mahdollisimman kevyet kehykset, jotka eivät paina tai tunnu. Halusin, että on mahdollisimman helppoa unohtaa, että edes on lasit päässä, jotta oppisin käyttämään niitä laseja oikeasti.

Millaiset linssit?

Mä valitsin mun laseihin ”hyvät” linssit, eli ei mitään huippuyksilöllisiä, mutta kuitenkin vakioita huomattavasti paremmat. Näissä on 1x ohennus, likaa hylkivä pinnoite, heijastuksen esto ja kova pinnoite, eli nämä ovat kestävät. Koska haluan oikeasti käyttää näitä, halusin myös, että ne ovat sitten oikeasti mahdollisimman miellyttävät ja helpot pitää puhtaana. Mulla on sen verran vähän plussaa, että en tarvitse mitään kovin moninkertaista ohennusta linsseihin, joten optikkokin suositteli juuri tätä linssiä mulle.

No, sitten ne kehykset! Mä päädyin Tommy Hilfigerin kehyksiin, koska ne olivat juuri sellaiset kuin toivoin, ja vielä enemmän. Mä halusin näyttävät pyöreähköt kehykset, jotka olivat ruskeat. Ihastuin myös toisiin melkein samanlaisiin kehyksiin, jotka olivat Saint Laurentin, mutta nämä Hilfigerit veivät voiton, koska näiden sangat ovat tosi kevyet ja ohuet ja paljon miellyttävämmät kuin niissä toisissa. Eli vaikka näissä on muovia, sangat ovat tosi ohutta ja kevyttä metallia, jolloin nämä eivät paina mun päätä ollenkaan tai tunnu hankalilta.

Mä pyrin nyt käyttämään laseja ainakin silloin kun teen töitä tai luen (mulla on siis plussaa näössä). Siinä on jo ihan tarpeeksi mulle opettelemista, kun olen ollut niin pitkään ihan ilman laseja. Mä olen aina miettinyt, miten ihanaa olisi, jos olisi lasit, koska sitten voisi saada helposti ilmettä kasvoille silloinkin kun on ilman meikkiä. Tosi monet on lasit päässä meikittömillä videoilla ja kuvissa! Voi siis olla, että jatkossa mä kuvaan kaikki mun aamuvarhaiset instastoryt lasit päässä, hah!

Koska olen vielä niin tottumaton, niin esim. kävellessä tai päätä kääntäessä se tuntuu tosi oudolta, kun näkö ”aaltoilee” lasit päässä. Mutta optikko sanoi, että kannattaa vaan käyttää mahdollisimman paljon, ja siinä voi kestää n. 2-3 viikkoakin, että laseihin tottuu. Esim. tässä koneella naputellessa tuntuu ihan luonnolliselta pitää laseja, eivätkä ne tunnu yhtään oudolta. Siihen pyrin, että töitä tehdessä ja lukiessa nämä olisivat päässä ainakin, muuten voin hyvin olla ilmankin.

Jos teillä on jotain kysyttävää vielä lasien hankkimisesta niin antaa tulla vaan! Mä en ole kyllä mikään ekspertti, mutta ainakin on tuoreessa muistissa tämä oma kokemus!