*Synttärijuhlat Gymissä saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

Me järjestettiin tällä viikolla 7-vuotiaan kaverisynttärit Redin uunituoreessa Gymissä. Kulunut kuukausi on ollut niin täynnä ohjelmaa, että tokat synttärit saatiin pidettyä vasta näin kuukautta oikean päivän jälkeen. 7v halusi kutsua synttäreille koko luokan, ja se oli mun mielestä mahtava idea. Ensimmäisenä tuli kuitenkin mieleen, että meidän kotona se ei kertakaikkiaan vaan onnistu, koska kerrosala on sen verran pieni, vaikka neliöitä muuten onkin. Voin vain kuvitella millainen härdelli meidän kotona olisi ollut, jos oltaisiin pidetty niin isot lastenjuhlat täällä, ja kaikki olisivat pakkautuneet esimerkiksi alakertaan. Siksi päätettiin miettiä jotain muuta vaihtoehtoa juhlien järjestämiseen.

Jokin aika taaksepäin oltiin Kauppakeskus Redin uuden Gymin avajaisissa, ja siellä tuli puheeksi, että Gymissä voi järjestää synttäreitä. Meidän lapset selkeästi tykkäsivät kokeilutunnista, jolle avajaisissa osallistuivat, ja mä olin heti ihan myyty. Mikäs sen parempaa kuin ohjatut synttärit, joilla lapset saavat kivaa liikunnallista tekemistä, ja itse ei tarvitse muuta kuin tulla paikalle (ja tuoda tarjoilut).

Gymi-synttäreillä on lasten määrästä riippuen paikalla yksi tai kaksi ohjaajaa, jotka ohjaavat synttärit alusta loppuun asti. Synttärit ovat siis ohjattu yksityistilaisuus. Meidän synttäreillä ohjaajia oli kaksi, mahtavat Arttu ja Lotta, joilta onnistui sekä suomen että ruotsin kieli hyvin. Lapset tykkäävät siitä, että on joku, joka vetää koko tilaisuuden läpi, ja koko ajan on selkeää, että mitä tehdään. Tunnelma Gymi-synttäreillä oli kuitenkin tosi rento, eli kyseessä olivat selkeästi juhlat, eikä mihinkään temppuradan juttuihin tarvinnut aiempaa kokemusta.

Meidän juhlissa oli ekaksi sellainen alkupiiri, jossa käytiin nimet läpi. Sitten oli vuorossa lämmittelyleikkiä, joka oli meidän juhlissa tanssihippaa. Sitten oli varsinaisen Gymi-radan vuoro, jonka aikana lapset saivat kaikki touhuta eri pisteillä trampoliineista akrorenkaisiin ja puolapuista patjoihin. Gymissä on ihan super paljon tekemistä, ja kenenkään en nähnyt seisoskelevan paikoillaan siellä, vaan kaikki touhusivat koko ajan. Ohjatun tunnin jälkeen oli vielä loppuvenyttely-leikki, jonka lapset eivät edes huomanneet olevan venyttelyä, kun keskittyivät leikkiin.

Viimeisenä oli vielä tarjoiluiden vuoro. Meidän synttärit oli arki-iltana, joten ajateltiin, että ei mitään hurjia sokeripommeja viitsitä tarjota. Me leivottiin Oton kanssa kaksi pellillistä herkullista omenapiirakkaa (vaikka itse sanonkin), ja lisäksi tarjolla oli popcornia ja pillimehua. Kelpasi vallan hyvin kaikille lapsille. 7v puhalsi kynttilän omenapiirakkaviipaleen päältä, ja se oli oikein hyvä. Kaikki jaksoivat istua kivasti pöydän ääressä liikuntahetken jälkeen, ja siihen oli hyvä päättää kivat juhlat. Juhlien päätyttyä meidän ei tarvinnut muuta kuin vaan lähteä kotiin, sillä myös juhlien jälkeinen siivous kuuluu juhlien hintaan. Ihanan helppoa vanhempien (ja tietty juhlista väsyneiden lasten) kannalta.

Juhlat onnistuivat kyllä yli odotusten, ja kaikkein suurin kiitos ehdottomasti kuului Gymin mahtaville ohjaajille (ja tietty huipuille lapsille). Me oltiin siellä taustalla vaan Oton kanssa, laitettiin tarjoilut esille, annettiin juomista silloin kun lapsilla tuli jano, ja juostiin meidän taaperon perässä, joka nautti jumppailusta täysin rinnoin. Tämä oli vanhemman kannalta erittäin mukava ja helppo tapa järjestää näinkin suuret juhlat, ja varmasti pidetään mielessä myös jatkossa. Ainakin meidän 5v ilmoitti myös, että hän voisi pitää omat 6v-synttärinsä myös Gymissä sitten puolen vuoden päästä. Hyvä aloittaa suunnittelut ajoissa.

Gymejä löytyy tällä hetkellä Helsingin Kalasatamasta (tämä Redin Gymi), Espoosta, Kirkkonummelta ja Valkeakoskelta. Gymeissä järjestetään sekä ohjattua liikuntaa, että juhlia ja muita yksityistilaisuuksia. Gymi-juhlat sopivat hyvin myös aikuisille, ja esimerkiksi polttareille Gymi voisi olla aika hauska ohjelmanumero. Gymin perustaja Christina huomauttaa, että aikuisten juhlissa skumppa ja jumppa sopivat hyvin yhteen, ja mä olen ehdottomasti samaa mieltä. 

Mä kuvasin juhlatilaa ja ohjaajia etukäteen näihin postauksen kuviin ennen kuin vieraat saapuivat paikalle. Tilat ovat ihanan avarat, ja siellä mahtuu hyvin isompikin porukka liikkumaan ja juhlimaan. Suuri kiitos vielä Gymille ja Artulle ja Lotalle näistä juhlista <3

Olin eilen päivällä Indieplacen järjestämällä Pilots Helsingin kolmen tunnin positiivisen psykologian luennolla. Luento oli tosi mielenkiintoinen, ja musta tuntui, että opin paljon itsestäni, ja sain ikäänkuin sellaista vahvistusta omille valinnoilleni ja ajatuksilleni. Että en ole naiivi tai tyhmä siksi, että haluan ajatella asioista positiivisesti ja uskon asenteen voimaan. Ymmärrän realiteetit, mutta en yleensä takerru negatiivisuuteen, vaan mietin asioita positiivisuuden kautta. Olen ihan tiedostamattani harjoittanut arjessa posiitivista psykologiaa jo monta vuotta, mutta usein olen saanut kuulla siitä myös negatiivista palautetta. Oli ihanaa kuulla joltain muultakin, että positiivinen suhtautuminen on enemmän kuin ok ja siitä voi olla monenlaista hyötyä mulle.

Vaikka monia asioita ajattelen jo posiitisuuden kautta, on mullakin myös muutamia sellaisia juttuja, joissa toistan usein samaa ajatusmallia. Esimerkiksi saatan joskus ylianalysoida jonkun tutun kirjoittamaa viestiä tai kiinnittää huomiota johonkin pieneen negatiiviseen asiaan, vaikka se olisi paljon vähemmän merkityksellinen kuin ne sanotut posiitiviset asiat siinä ympärillä. Se on ihan inhimillistä, mutta toivon, että luennolla läpikäytyjen haitallisten ajatusmallien myötä sain uusia keinoja käsitellä asioita. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä oikeasti tapahtui ja miten se oikeasti vaikuttaa elämään, vai vaikuttaako mitenkään, eikä heti hypätä tekemään niitä ikäviä johtopäätöksiä.

Myös pelot ovat sellaisia, joiden kanssa en ole aina osannut olla niin positiivinen kuin haluaisin. Esimerkiksi joistain pienistäkin fyysisistä oireista saatan huolestua ja epäillä heti pahinta, vaikka järjellä tiedän, että kyse ei todellakaan ole mistään vakavasta. Kuolemanpelko on ihan selkeä seuraus vanhemmuudesta itselläni, tai siis, että sen myötä se on pahentunut. Uskon, että sain luennolta vahvuuksia käsitellä myös näitä pelkoja rationaalisemmin, ja päästä irti niistä turhista pelottavista ajatuksista. Eivät nämä satunnaiset pelot ole mulle mitään arkea hankaloittavia asioita, mutta olisi mahtavaa jos asioiden pelkääminen ei koskaan veisi nanomilliäkään tilaa mun ajatuksista, koska se on ihan turhaa.

Luennolla vinkattiin myös Via-instituten persoonallisuustestistä, jolla voi testata omia luonteenvahvuuksiaan. Mä heti kiinnostuin testistä, ja teinkin sen tänä aamuna. Testi oli ilmainen, piti vaan täyttää joku profiili, ja vastata kysymyksiin. Testi kertoi mulle 24 luonteen vahvuuttani, ja sen järjestyksen, että mitkä ovat mun luonteessa kaikkein vahvimpia, ja mitkä taas eivät tule niin luonnostaan. Testi ei kerro luonteen heikkouksista, mutta ne, jotka sijoittuvat listan häntäpäähän ovat niitä, jotka tarvitsisivat enemmän harjoitusta tullakseen esiin vahvemmin.

Tässä mun TOP10:

1. Luovuus

2. Uteliaisuus

3. Reiluus

4. Kiitollisuus

5. Rakkaus

6. Oppimisen ilo

7. Innokkuus

8. Rehellisyys

9. Ystävällisyys

10. Johtajuus

Mä olin jopa vähän yllättynyt tästä testin tuloksesta! En ollenkaan arvannut, että esimerkiksi johtajuus voisi olla mulla noin korkealla. Koen kyllä olevani sosiaalinen tyyppi, mutta en ole koskaan ollut johtavassa asemassa. Mä olen aina ajatellut, että pystyn kyllä tekemään hyvin yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, mutta en koskaan ole pysähtynyt ajattelemaan, että mulla voisi olla taitoja johtamiseen, koska se ei koskaan ole ollut asia, josta olisin erityisesti haaveillut.

Luovuus, uteliaisuus, oppimisen ilo ja innokkuus liittyvät mulla oikeastaan kaikkeen mitä teen. Silti olin yllättynyt siitä, että ne olivat noin korkealla vastauksissa. Mutta kyllähän tuo käy järkeen nyt kun mietin, miten olen edennyt esimerkiksi influencerina. Mä tykkään haastaa itseäni, etsin aina uusia keinoja tehdä mun työtä ja olen tosi kiinnostunut oppimaan uutta. Koen saavani hurjan paljon irti keskusteluista muiden alalla olevien kanssa, ja olen erittäin halukas kehittämään tätä alaa ja omia kanaviani ja keinojani tehdä työtäni entisestään.

Reiluus ja rehellisyys on mulle ihan kunnia-asioita. Kaikkia ihmisiä pitää kohdella reilusti ja oikeudenmukaisesti, ja haluan aina olla rehellinen sekä kaikille ympärillä oleville, että itselleni. Mä haluan olla ihminen, jonka sanaan voi luottaa, ja koen kyllä sitä olevani. Joskus pidän niin hanakasti kiinni lupauksistani, että aiheutan sille jopa itselleni hankaluuksia, mutta koen vaan ihan super tärkeäksi olla luottamuksen arvoinen. Esimerkiksi pidän lähes aina kiinni sovituista deadlineista, vaikka mulle tulisi oksennustauti, paha migreeni tai mitä ikinä. En vaan halua aiheuttaa kenellekään muulle hankaluuksia omien ongelmieni vuoksi, vaikka tiedän, että se olisi muille ihan ok. Koen siis reiluuden ja rehellisyyden olevan pääosin vahvuus, mutta joskus se on mulle myös heikkous.

Rakkaus, ja ystävällisyys on mun henkilökohtaisessa TOP2:ssa asioissa, joita arvostan kaikkein eniten. Olen siis iloinen, että ne olivat myös luonteenvahvuuksissa korkealla. Mä osoitan rakkautta mielelläni sanoin ja teoin, ja haluan, että kaikki mun ympärillä olevat ihmiset tietävät, kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat minulle. Mä haluan, että mun ja mun läheisten arki tuntuu rakkaudentäyteiseltä ja lämpimältä, ja pyrin siihen vahvasti ihan joka päivä.

Kiitollisuus on jotain sellaista, mitä tunnen joka päivä ihan valtavan suurissa määrin. En koskaan lakkaa hämmästelemästä ja olemasta kiitollinen siitä, miten ihania ihmisiä mulla on ympärillä ja miten mahtavia asioita olen päässyt kokemaan ja tekemään.

24 kohdan häntäpäässä mulla oli harkitsevaisuus, henkisyys ja urheus, ja se käy myös aivan hyvin järkeen. Olen jossain määrin harkitsevainen, mutta olen uskaltanut tehdä rohkeitakin ratkaisuja, kuten esimerkiksi ryhtyä yrittäjäksi raskausaikana, tai heittäytyä täysillä rakkauteen ja perhe-elämään oikean ihmisen kanssa vain hetken tuntemisen jälkeen. Positiivinen asenne ja usko omiin kykyihin ja rakkaisiin ihmisiin, ja siihen, että kaikki järjestyy, ajaa mulla yleensä sen varovaisuuden ohi. Silti mietin aina ensin, mihin oikeasti pystyn ja mitä ei todellakaan kannata lähteä tekemään.

Henkisyys on jotain sellaista, mille haluaisin järjestää arjestani enemmän aikaa. Haluaisin enemmän pysähtyä miettimään, ja antaa tilaa niille omille ajatuksille. Usein arki on vaan sen verran toiminnallista, että ei vaan tule mieleen keskittyä henkisyyteen tai alkaa esimerkiksi meditoimaan. Olisi kuitenkin hyvä pysähtyä edes muutamaksi minuutiksi päivittäin tyhjentämään ajatukset kaikesta, ja vaan olla. Tästä aion ottaa onkeeni.

Urheus yllätti häntäpäässä, koska nimenomaan siellä oli myös se harkitsevaisuus. Ehkä ne olivat molemmat häntäpäässä, koska sijoitun sinne rohkean ja varovaisen välimaastoon niin selkeästi. En ole uhkarohkea, mutta en myöskään ylivarovainen? Mene ja tiedä.

Yhtäkaikki, tämä oli tosi mielenkiintoinen testi, ja oli hauskaa pysähtyä hetkeksi miettimään itseään ja omaa luonnettaan. Usein sitä vaan porskuttaa eteenpäin ja toimii totutulla tavalla, pysähtymättä yhtään miettimään niitä omia tapojaan ja ratkaisujaan. Välillä tosi hyvä ottaa tällainen hetki itsenanalysointiin, niin voi jatkossa tehdä entistä parempia valintoja ja muuttaa omia pinttyneitä tapojaan.

Oletteko te tehneet tuota testiä? Miten itse koette omat luonteen vahvuutenne? Entä heikkoudet? 

Kiitos hurjasti kommenteista ja viesteistä, joita laitoitte liittyen postaukseen siitä, miltä tuntuu olla masentuneen ihmisen läheinen. Ne on merkinnyt mulle ihan uskomattoman paljon, ja mä oikeasti arvostan sitä ihan älyttömän paljon sitä, että te jaatte teidän omia kokemuksia, ja myötäelätte meidän omia. Se on ihan mieletön fiilis, kun tajuaa miten suuri vertaistuen ja myötäelämisen verkosto ympärillä onkaan. Teidän sanat saa mut hymyilemään, itkemään ilosta ja myötätunnosta ja joskus suunnilleen kiljumaan onnesta. Niin siistiä on vaihtaa teidän kanssa ajatuksia, ja ylipäätään tajuta että te olette olemassa, siellä jossain. KIITOS.

Moni toivotti voimia, ja mä toivonkin kaikki maailman voimat mun äidille. Mulle tämä on kuitenkin tällä hetkellä onneksi jo sen verran arkipäiväistä, että en koe itse tarvitsevani voimia sen käsittelyyn, vaikka kiitollinen ihanista toivotuksista olenkin. Vaikka joskus on rankkaa katsoa toisen masennusta vierestä, se ei ole se asia mihin mä arjessa tai äidissä keskityn. Silloin kun ottaa koville, puran ajatukset Otolle. Yleensä me kuitenkin eletään tätä meidän elämää ja arkea, ja masennus on vain yksi osa mun äitiä, joka joskus näkyy ja joskus ei. Mulle äiti on ajatuksissa aina vaan mun äiti, ei ”se äiti joka on masentunut”. Koitetaan aina keskittyä niihin hyviin juttuihin, ja fiilistellä niitä ihania hetkiä silloin kun yhdessä pystytään niitä viettämään. Syyskuussa vein äidin teatteriin, ja me naurettiin vedet silmissä kolmen tunnin ajan ihan kahdestaan. Se oli parasta.

Tämä lokakuu on jotenkin ihan älyttömän täynnä ohjelmaa, mutta ensi viikolla me suunnataan Ouluun syyslomalle, ja rentoudutaan siellä koko perhe. Aion saada kaikki mun hommat tehtyä ennen sitä, ja pitää itsekin parin päivän syysloman lasten ja Oton ja meidän läheisten kanssa. Se tulee niin tarpeeseen, ja odotan ihan hirveästi sitä, että päästään näkemään kaikki rakkaat ihmiset, joita on kova ikävä.

Mä olen ollut tällä viikolla parissa todella mielenkiintoisessa tapahtumassa, ja tulen kirjoittamaan tänne niihin liittyen vielä tämän kuun aikana. Lisäksi tällä viikolla mun ajatuksissa on pyörinyt suuren osan ajasta ihan jäätävä ilmastoahdistus, ja olen itse asiassa kirjoittanut kaksikin postausta liittyen IPCC:n ilmastoraporttiin. Huomaatte varmaan, että niitä ei ole julkaistu.

Jotenkin vaan tuntuu, että en saa puettua sanoiksi sitä kaikkea mitä haluan sanoa. Luen kirjoittamiani tekstejä uudelleen ja uudelleen ja mietin minkälaisten lasien läpi muut lukevat niitä. Haluan saada asiat sanottua ilman turhaa kiihkoa, ilman tekopyhyyttä, ilman saarnaamista. Ja todellakin niin, että voin tehdä selväksi, että en todellakaan ajattele tekeväni itse vielä tarpeeksi. Toisaalta kuitenkin niin, että kävisi ilmi, kuinka kovasti yritän tehdä muutoksia parempaan ja ottaa asioista selvää jatkuvasti.

Monet influencerit ovat listanneet kaikkia hyviä tekoja mitä tekevät jo nyt ilmaston hyväksi, ja se on hienoa, ja moni saa siitä varmasti vinkkejä. Mutta jotenkin mulle tulisi omasta sellaisesta listasta tekopyhä olo, kun fakta on se, että yksikään länsimainen ihminen ei elä riittävän vähäpäästöisesti tällä hetkellä. Ei edes se, jonka vuoden roskat mahtuvat lasipurkkiin (ja suurinta osaa meistä ei voi edes verrata häneen).

Eikä se ole edes täysin meidän omissa käsissämme, sillä ne kaikkein suurimmat asiat, kuten lainsäädäntö ja energiantuotanto ovat valtion käsissä. Siihen toki voimme vaikuttaa itsekin edustuksellisen demokratian kautta ensi keväänä.  Mutta ottamalla tämän aiheen nyt edes osana tekstiä esiin haluan vaan sanoa sen, että mä todellakin mietin näitä asioita. Tein Sitran elämäntapatestin jo heti maanantaina ja yllätyin positiivisesti omasta tuloksestani, joka oli huomattavasti keskiarvoa alhaisempi. Silti se tulos oli aivan liian korkea kestävään tasoon verrattuna. Tulen vielä kirjoittamaan tästä aiheesta postauksen, kunhan löydän ne oikeat sanat siihen. Tämä on meidän sukupolven tärkein herätys, ja mä toivon että ihan jokainen tarttuu siihen, ja vaikuttaa omalta osaltaan.

Huh mikä sillisalaatti, vanha kunnon sillisalaatti. Näin paljon ajatuksia mun päässä pyörii tällä hetkellä, ja jotenkin on vaikea keskittyä mihinkään yhteen asiaan, kun päässä rullaa niin miljoona juttua jotka pitäisi saada sanottua. Onneksi on listat, niitä mä kirjoitan aina, kun asiaa on enemmän kuin pystyn kerralla hallitsemaan.

Meillä on pitkästä aikaa edessä rento viikonloppu ilman sen suurempaa sovittua ohjelmaa. Ajateltiin vaan ottaa rennosti ja käydä katsomassa kaverin uutta koiranpentua lasten kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Maailman mielenterveyspäivää vietetään tänään 10.10. ja aihe koskettaa myös itseäni syvästi. Ei niinkään itseni puolesta, vaan siksi, koska olen seurannut vierestä oman äitini masennusta jo yli 12 vuoden ajan. Mun äitini masentui vakavan sairastumisen seurauksena v. 2006, ja on siitä lähtien elänyt masennuksen kanssa. Mulla on äidin lupa tämän tekstin kirjoittamiseen, koska halutaan yhdessä kertoa tästä tärkeästä aiheesta, ja mä haluan myös antaa vertaistukea kaikille masentuneiden läheisille omasta puolestani.

Silloin kun mun äiti sairastui, mä olin vasta teini. Olin silloin 14-vuotias, ja mun oli hyvin vaikeaa tajuta sitä, miksi äiti ei jaksanut nousta sängystä ylös ollenkaan. Ensimmäiset vuodet äidin masennuksesta mä en oikein ymmärtänyt koko sairautta. Silloin näistä asioista ei ollut yhtä paljon tietoa kuin nykyään, tai ainakaan sitä ei ollut yhtä helposti saatavilla, tai en jaksanut olla tarpeeksi kiinnostunut siitä. Luultavasti näiden kaikkien yhdistelmä. Eniten ajattelin vaan, että miksi äiti ”ei ota itseään niskasta kiinni” ja nouse ylös sieltä sängystä. Miksi se ei tee ruokaa, miksi se ei maksa laskuja, miksi se ei tee mun kanssa jotain hauskaa. Miksi se ei nauti siitä, että se on edes hengissä, kun se olisi ihan hyvin voinut kuolla. Miksi se käyttää kaikki päivät vaan nukkumiseen, kun se voisi elää ja tehdä kaikkea kivaa mun kanssa.

Mä olin vihainen ja turhautunut. En pystynyt asettumaan äidin asemaan, ja ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu kun koko oma persoonallisuus, kyky käsitellä tunteita ja oma liikuntakyky muuttuu täysin itsestä riippumatta vakavan sairauden seurauksena. Teinille tyypillisesti ajattelin kaikkea omasta näkövinkkelistäni, miten vaikeaa ja hankalaa kaikki on minulle. Samalla surin sitä, että äiti ei voinut enää tehdä kaikkea samaa mitä ennen.

Meidän lasten syntymän myötä äiti on viettänyt jonkin verran aikaa täällä meillä Helsingissä. Ensimmäisinä vuosina enemmän. Moni ajatteli silloin, että äiti oli meillä vaan tukena, kun ei luotettu itseemme nuorina vanhempina, tai kaivattiin hoitoapua. Todellisuudessa äiti kuitenkin vietti aikaa meillä, koska se teki hänelle hyvää. Hän sai olla rakkaiden läheisten luona, eikä yksin kotona masentuneena. Toki hän oli suuri apu myös mun toisen raskauden aikana mun joutuessa vuodelepoon, ja saatiin me joskus sitä hoitoapuakin häneltä, ja saadaan satunnaisesti edelleen. Pääosin äiti kuitenkin tulee tänne meille viettämään aikaa meidän kanssa ja lomailemaan siitä omasta arjestaan (ja nukkumaan, hän kuulemma nukkuu parhaiten meillä, vaikka meidän vierassänky on n. 17366494 huonompi kuin hänen oma sänkynsä).

Lapset saavat äidin liikkeelle, ja hymyn kasvoille. Silloin kun meidän esikoinen syntyi, mä näin ekaa kertaa, että äidin masennus alkoi helpottamaan. Se oli ollut yhtä syvää kuilua vuodesta toiseen vuoden 2006 jälkeen mutta vuonna 2011 äiti ensimmäistä kertaa alkoi piristymään. Hän jaksoi paremmin kuin vuosiin, ja mä en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka ihanaa oli nähdä hänen voivan paremmin ja olevan aidosti iloinen ja onnellinen. Silloin me tehtiin yhdessä kaikkea ja äiti jaksoi. Silloin tuntui, että aloin saada sitä ”mun vanhaa äitiä” takaisin. Olihan hänellä silloinkin hankalampia päiviä ja hän nukkui paljon, mutta siitä huolimatta hän oli enemmän se äiti, jonka tunsin ennen sairautta.

Vuonna 2014 äidin koira Mörkö kuoli sydänvikaan, ja äiti masentui taas pahemmin. Mä osasin odottaa sitä, mutta silti se turhautti ja suututtikin. Oli vaikeaa hyväksyä sitä, että menetin uudelleen ison osan äidistä masennukselle ja tunsin katkeruuden tunteita. Satunnaiset huonot päivät vaihtuivat jälleen satunnaisiin hyviin päiviin, ja huonoista päivistä tuli arkea. Sen jälkeen masennus on ollut taas näkyvämmin läsnä, vaikka äiti piristyikin huomattavasti uuden koiransa Armaksen myötä. Notkahduksia tulee ja menee, välillä hänellä on pidempiä masennuskausia ja välillä hän jaksaa paremmin.

Mä olen käynyt pitkän tien ajatuksissani, että olen pystynyt hyväksymään masennuksen pysyväksi osaksi äitiä. Olen lukenut masennuksesta satoja artikkeleita ja kirjoja, ja käyttänyt varmasti tuhansia tunteja siihen, että olen pyrkinyt ymmärtämään sairautta. Mistä se johtuu, miksi se ei parane, mitä voisin itse tehdä. Luulen, että olen tehnyt kaiken mitä vaan on mahdollista yrittää tehdä. Ja olen huomannut, että masentuneelle tärkeintä on vaan se, että vaikka ei aina ymmärtäisi, ei ainakaan hylkää ja muistaa kuunnella. Ja mä en ikinä ole hylännyt äitiä, eivätkä ole muutkaan läheiset. Äiti sanoo, että meidän perheen, ystävien, vanhempien ja sisarusten tuki on ollut korvaamatonta ja antanut voimaa jaksaa masennuksen ja muiden sairauksien kanssa.

Mun mielestä tärkeää on se, että pitää yhteyttä, kuuntelee ja muistaa pyytää mukaan, vaikka usein saisikin masentuneelta vastaukseksi ”en jaksa”. Ja se, että ymmärtää, että masentunut ei ole hankala tai jaksamaton tahallaan. Vaikka olen katsonut masennusta 12 vuotta vierestä, sitä on edelleen joskus hankalaa hyväksyä. Joskus äidin masennus tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, vaikka jokainen järjen ääni sanoo päässä, että ei äiti voi sille mitään. Masentuneen ihmisen läheisten on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan, ja purkaa niitä omia tunteitaan jollekin. Onneksi mulla on Otto, jolle voin puhua. Kun puhun itse omista tunteistani, pystyn ymmärtämään masennusta paremmin, ja olemaan purkamatta omaa turhautumistani äitiin.

Mä olen äidistä hurjan ylpeä. Tällä hetkellä hän voi paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka viimeisen vuoden sisällä hän on kohdannut suuren menetyksen, ja käynyt läpi rankimman masennusjakson hetkeen. Kerta toisensa jälkeen äiti kipuaa niin ylös kun vain jaksaa, vaikka tippuisi korkealta ja kovaa. Mä en voi läheisenä muuta kuin tukea, kannustaa pienistäkin onnistumisista ja olla läsnä niin paljon kuin pystyn, ja niin aion jatkossakin tehdä. Joka päivä mä soitan äidille, ja kysyn miten hän voi. Äiti on meille kaikille rakas, ja mä toivon koko sydämeni pohjasta, että vielä joskus hän saisi elää ilman masennuksen varjoa.

Mulla on jännittäviä uutisia: me ollaan alettu pikkuhiljaa etsimään ihan omaa kotia, sitä kotia, joka ostetaan omaksi. Omistusasunto on ollut meillä aina tavoitteena, ja nyt on tullut se aika, kun me voidaan ihan oikeasti alkaa etsimään sitä ihan omaa kotia. Me käytiin tänään katsomassa ensimmäistä asuntoa, ja voin helposti sanoa, että se ei ollut meidän tuleva koti. Siellä oli liian monta juttua, jotka ei yhtään natsanneet, vaikka paperilla se vaikutti täydelliseltä. Mutta nyt me ollaan aloitettu tämä projekti, josta ollaan pitkään puhuttu. Nyt me ollaan otettu ensimmäinen askel, käyty ekassa näytössä, laitettu hakuvahdit päälle asuntosivuilta ja sanottu sukulaisillekin ääneen, että tässä ollaan haku päällä.

Mä uskon, että tästä tulee pitkä projekti. En pidä ollenkaan mahdottomana, että meillä kestäisi vuosikin löytää se oikea koti – ehkä jopa pidempään. Kiire meillä ei onneksi ole, sillä mahdutaan edelleen tähänkin ihan mukavasti. Ei aiota ottaa mitään stressiä, eikä tarkoituksena ole paineessa etsiä nopeasti vaan jotain. Nyt me etsitään sitä kotia, jossa me asutaan ehkä siihen asti, että muutetaan vanhainkotiin. Tai sitten ei, tilanteethan voi aina muuttua, nopeastikin. Mistäs sitä nyt tietää missä me ollaan vaikka viiden vuoden päästä. Mutta näillä näkymin etsinnässä on pitkäaikainen koti.

Tilan puolesta mahdutaan edelleen tähän, mutta toiveena on, että lähitulevaisuudessa me kerrytettäisiin asumiskustannuksilla omaa omaisuuttamme, eikä jonkun toisen. Toki tässä asumisoikeusasunnossakin osa menee omaan pussiin ja hyvä niin, mutta ei tietenkään niin suuri osa kuin omistusasunnossa. Tämä on kuitenkin tähän asti ollut meille se kaikkein paras vaihtoehto.

Meidän ongelma tässä asunnon ostamisessa on se, että ei olla ihan varmoja, mitä halutaan. Siksi ajateltiin lähteä liikkeelle sillä, että käydään katsomassa vähän kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Tutustutaan eri paikkoihin, tsekataan erilaisia asuntoja. Me ei tiedetä vielä mistään mitään, muuta kuin meidän budjetti ja se, että me tarvitaan ainakin viisi makkaria – kolme lapsille, yksi meille ja yksi vierashuone. Sitten kun me tehdään se suuri päätös, että ostetaan koti, halutaan olla varmoja, että se on juuri se oikea. Se on niin iso asia, että ei missään nimessä haluta tehdä mitään hätiköityä. Aiotaan miettiä tätä kaikilta mahdollisilta kanteilta.

Tuntuu jännittävältä sanoa tämä ääneen, vaikka eihän tässä periaatteessa mikään muutu vielä nykytilanteeseen verrattuna. Edelleen asutaan tässä, mutta nyt vaan seuraillaan markkinoita, ja käydään katsomassa, jos joku tuntuu erityisen kiinnostavalta. Asunnon ostaminen tuntuu musta ajatuksena edelleen vähän pelottavalta – se on niin suuri vastuu. Miten voi olla varma, että ostaa juuri sen oikean? Miten voi olla varma, että kaikki on kunnossa asunnossa, eikä tule mitään ongelmia? Miten sen oikean asunnon voi löytää, ja entä jos mikään asunto ei tunnukaan oikealta? Suuria kysymyksiä, joihin mulla ei ole vastauksia. Onko teillä?

Nyt saa jakaa kaikki mahdolliset vinkit asunnon ostamiseen ja etsimiseen liittyen. Mitä meidän pitäisi kysyä välittäjältä, kun ollaan katsomassa asuntoa? Kuinka paljon asunnon hinnasta voi tai kannattaa tinkiä? Mitä kannattaa itse tsekata kun on katsomassa asuntoa? Mikä on pahin virhe mitä voi tehdä? Mitkä on hyviä puolia erillistalossa, entä huonoja? Mitkä on hyvät puolet asunto-osakeyhtiössä, entä huonot? Uusi vai vanha talo? Oma tontti vai vuokratontti? Kertokaa kaikki! Mä uskon, että teidän joukossa on monta asunto-asiantuntijaa, joten nyt kaikki vinkit kehiin, kiitos! Ehkä joku muukin löytää täältä hyviä vinkkejä siihen, mitä pitäisi ottaa huomioon kun ostaa ensimmäistä asuntoa.