Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon raskausaiheista sisältöä, koska se ainakin omasta mielestäni melko ymmärrettävästi on se kaikkein suurin asia mielessä tällä hetkellä. Mutta ajattelin, että voisi olla hauska kertoa tämän hetken lemppareita ja kuulumisia siinä sivussa ihan muistakin jutuista, koska tokihan meille muutakin kuuluu kuin vain vauvan odotusta.

Kivoin juttu, mitä on tapahtunut tällä viikolla: No sen ilmiselvän ultran (että kaikki oli hyvin siellä ja saatiin nähdä meidän suloinen vilkuttava bebe) lisäksi varmaan se, että meidän terassi kuivui vihdoinkin sen verran, että saatiin laitettua siihen meidän uusi Lay-Z-Spa Helsinki -poreallas alustoineen, joka ostettiin viime viikolla, ja täytettyä se. Kylvettiin siellä jo toissapäivänä koko perhe ja oli ihanaa. Nyt (tätä kirjoittaessani aamupäivällä) allas on lämpiämässä jälleen viikonlopuksi ja odotan innolla, että illalla voidaan istuskella siellä.

Tällä hetkellä mittari näyttää jo 32 astetta, eli hyvin ehtii lämmetä illaksi. Ai että! Kirjoitan altaasta vielä käyttökokemuksia, kunhan niitä kertyy hieman pidemmältä ajanjaksolta kuin parilta päivältä. Altaasta on tullut tosi paljon kysymyksiä jo nyt ja vastaan niihin kaikkiin sitten siinä postauksessa vielä yhteisesti. (Esim. käyttöönotto, veden vaihto, puhtaanapito, ylläpito, ostopaikka, kustannukset, alusta, kylmän kestävyys, tyhjennys yms.).

Parhaat sarjat, joita ollaan katsottu viime aikoina: Saatiin juuri katsottua kaikki jaksot, mitä Snowpierceristä oli tullut Netflixiin tähän mennssä ja aloitettiin sen jälkeen norjalainen shokeeraava EXIT Yle Areenasta. Siis koko ajan kun katson sitä sarjaa, niin sanon vaan Otolle, että ”noi on ihan hirveitä, miten noi voi olla noin järkyttävän hirveitä”. Sarja kertoo neljästä norjalaisesta finanssialan yrittäjästä ja perustuu tositapahtumiin, mitä ei meinaa uskoa sitä katsoessa. Miten se voi perustua tositapahtumiin! Katsokaa itse ja järkyttykää!

Lemppari arkiruoka: Itse nimeämäni Parsonara eli Parsa Carbonara. Tästä kyllä pakko jakaa resepti teille jossain kanavassa. Olen niin fiiliksissä, että parsakausi on alkanut ja arjessa parsa valmistuu kaikkein nopeimmin meillä pastan kanssa. Parsaa, pecorinoa, kananmunaa, paljon mustapippuria ja sopivasti sormisuolaa, sekä hyvää tuoretta pastaa. Voiko olla mitään herkullisempaa (ja helpompaa)!

Kivoin työjuttu viime aikoina: Olen käynyt viime aikoina monta hyvää keskustelua kollegoiden kanssa ja saanut tosi paljon rohkeutta omaan tekemiseen erityisesti myynnin osalta, josta mulla ennen oli vähemmän kokemusta. Ja samalla olen saanut iloa siitä, että olen voinut itsekin rohkaista muita. Ollaan saatu super hyviä tuloksia aikaan! Toisten rohkaisevilla sanoilla ja kannustuksella on ihan mieletön voima.

Asia, jota odotan kovasti: Voi näitä voisi listata miljoona ja kallistuu taas vahvasti kaikkiin raskaus- ja vauva-aiheisiin, mutta jos nyt mietitään muutakin niin: lumien sulaminen, se, että saa lapsille trampoliinin pihalle ja saa kuulla heidän ilon ja innon siellä, taimien istutus ulos, kevään eka jäätelö ulkona, pääsiäisloma. Sekä tietysti se, että tämä korona-aika joskus loppuisi ja saisi takaisin kaiken sen ihanan, mikä joskus oli ihan normiarkea. Mutta ei mennä asioiden edelle, muuten en jaksa, päivä kerrallaan eteenpäin.

Viime aikojen käytetyin vaate: H&M edullisimmat 2-pack äitiyssukkahousut. Mun kohtu on supistusherkkä ja liian kireät sukkahousutkin aiheuttaa harjoitussupistuksia, joten nuo kaikkein edullisimmat ja löysimmät 40 denierin äitiyssukkahousut on mun pelastus. Olen käyttänyt niitä nyt lähes joka päivä jostain raskausviikolta 10 asti. Toisiin on tullut reikä varpaan kohdalle, mutta toiset on vielä ehjät, eli on kestäneet hyvin. Hinta oli 9,95/2 sukkahousut. Pitää varmaan kohta käydä ostamassa toinen paketti. Toiset on nämä kuvissakin näkyvät Lulu Lemonin Align -leggarit, jotka eivät ole mama-mallia, mutta muuten vaan maailman pehmeimmät ja venyvimmät.

Arjen helpottaja: Ruokaostosten tilaaminen kotiin (tai no me tilataan noudolla, mutta kuitenkin joku muu hoitaa keräilyn ja pakkaamisen). Nyt kun siihen on oppinut, en enää ikinä halua palata siihen, että käyn tekemässä jonkun hillittömän kahden tunnin kauppareissun kerran kahteen viikkoon. Mitä enemmän ostoksia tilaa, sitä paremmin tilausjärjestelmä on oppinut meidän toiveet ja tarpeet. Nykyään teen ne samat parin viikon ostokset jossain 10 minuutissa, kun suurin osa tuotteista on listalla jo valmiina ja vain pienet muutokset pitää tehdä itse. Ihan loistavaa!

Kaikista lemppareinta tällä hetkellä on kuitenkin se, että ihan kohta alkaa jo huhtikuu. Kesä on koko ajan lähempänä, valon määrä lisääntyy koko ajan ja odotan sitä ihan valtavan paljon. Lämpöä, aikatauluttomuutta, yhteisiä hetkiä <3 Enää pari kuukautta ja se on täällä! Nyt haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua <3 

Kiitos ihan valtavasti kaikista onnitteluista eiliseen gender reveal -videoon liittyen! Jotenkin niin siistiä, että nyt me tiedetään. Vaikka samalla myös haikeaa! En tiedä mikä mulle on iskenyt, mutta sen sijaan, että odottaisin malttamattomana raskauden etenemistä, nyt on tullut sellainen haikeus, että ”voi ei, en kestä, että tämäkin merkkipaalu meni jo”. Ehkä se on se, kun on tajunnut, että nyt saattaa ihan oikeasti olla niin, että koen näitä asioita viimeistä kertaa.

Nyt ollaan puhuttu siitä paljon ja olen itse vahvasti sen kannalla, että en halua käydä enää raskausaikaa läpi tämän raskauden jälkeen, vaikka vauvoja toivottaisinkin meille tervetulleeksi vaikka sata. Alkuraskauden vaikeudet olivat vaan henkisesti niin rankkoja mulle, että en usko, että haluan koskaan enää käydä niitä läpi. Mutta, edelleen pidätän oikeuden muuttaa mieltä, olenhan vasta 29-vuotias. Ei sitä koskaan tiedä.

Mutta nyt juuri tuntuu vahvasti siltä, että jos meille joskus vielä tämän mahassani kasvavan ihanuuden jälkeen tulisi vauva, niin hän olisi kyllä sitten sijaisvauva tai koiravauva. Tai sitten jos jotenkin hamassa tulevaisuudessa keksittäisiin miten Ottokin voisi olla raskaana, niin sehän olisi ihan lempparivaihtoehto! Mutta joo, mennäänkö raskausviikkoon 17, jonka juuri jätin taakseni?

Se oli hyvä raskausviikko. Ei ollut juuri mitään oloja, paitsi liitoskivut ovat pikkuhiljaa alkaneet. Niitä ei ole jatkuvasti, eikä joka päivä, mutta aina välillä ne tuntuvat ikäviltä lonkissa ja alavatsalla. Supistukset eivät ole vaivanneet liikaa, olen pystynyt olemaan melko aktiivinen ja se on ollut ihanaa. Fiilis on ollut mitä mainioin! Aion kyllä nauttia edelleen tästä hyvästä fiiliksestä.

Olen myös miettinyt, että on mahdollista, että kipeät supistukset eivät alkaisi tällä kertaa vaivaamaan niin aikaisin, koska mulla ei pitäisi nyt olla mitään sellaista rasittavaa tekijää, joka pahentaisi/aiheuttaisi niitä. Viimeksi oli puolivälin jälkeen muutto (vaikka en nostellut juuri mitään, se oli silti fyysisesti rankkaa, kun oli paljon pakkaamista, seisoskelua, kyykkimistä ja siivousta) ja sitä edellisellä kerralla 1-vuotiaan nosteleminen. Mutta nyt ei ole muuta kuin chillailua ja etätöitä, niin ainakaan sen puolesta ei pitäisi olla hätää. Sormet siis ristissä, että tässä raskaudessa saisin edetä pelkillä harjoitussupistuksilla lähelle laskettua aikaa. Se tuntuu utopistisen ihanalta ajatukselta. Katsotaan toteutuuko.

Vauvan liikkeet tuntuvat koko ajan selkeämmin ja selkeämmin ja käännökset ja muljahdukset näkyvät joka päivä ulospäin. Vauva vaikutti ultrassakin tosi liikkuvaiselta tyypiltä ja nyt kohtu on noussut jo lähelle napaa. Selkeästi vatsa siis kasvaa, kun nyt ultrassa katseltiin vauvaa jo paljon ylempää kuin kuukausi sitten.  Hän oli todellakin kasvanut hienosti, mitat vastasivat tismalleen viikkoja, paitsi reisiluun pituus oli jopa muutaman päivän edellä. Joko hän on siis tällä viikolla keskittynyt kasvattelemaan nimenomaan reisiluita, tai sitten hänestä on tulossa samanlainen pitkäjalka kuin äidistään. Saa nähdä.

Olen tuijotellut ultrasta saatua kämmenen kuvaa monta kertaa. Se on vaan niin suloinen, että ihan herkistyn. Aina niin ihanaa ja rauhoittavaa nähdä vauva ultrassa. Nyt sitten odotellaan seuraavaksi rakenneultraa, johon on vielä melkein kuukausi aikaa.

Raskausoireista sen verran, että tällä kuluneella raskausviikolla mulla oli todella tunteet pinnassa. Yhtenä iltana viime viikolla mua oikein suututti, kun kyyneleet vaan tulivat silmiin, vaikka en edes halunnut itkeä. Sanoin ääneenkin Otolle, että mua ei edes itketä ja en halua itkeä ja silti vaan itken ja se ärsytti mua niin paljon! Ja kyse oli jostain ihan pikkujutusta, tyyliin iltapalasta tai jostain. Jälkeenpäin vaan nauratti. Mutta selkeästi tämä ei siis ole jatkoa mun kahdelle edelliselle raskaudelle, joissa tunsin enemmänkin olevani sellainen rauhallinen ja seesteinen viilipytty. Olen mä nytkin pääosin todella hyväntuulinen, kuten yleensäkin, mutta sitten tunteet saattavat kuohahtaa hetkessä, mikä on mulle tosi epätyypillistä ja hämmentävää. Mutta onneksi nämä ovat ohimeneviä vaiheita vain ja Otolta löytyy tukea ja ymmärrystä mun kaikille tunteille. Ja onneksi pääosin ei itketä, haha.

Täällä siis kaikki hyvin ja hyvällä fiiliksellä kohti viikkoa 18!

Checklist raskausviikko 17:

Vauvan koko hedelmänä: Appelsiini.

Cravings: Appelsiini ja mansikat sekä kahvi. Olen juonut vain yhden kupin päivässä, mutta tekisi mieli nuuhkia tuoretta kahvia koko ajan! Se tuoksuu niin hyvältä!

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, tunteet pinnassa. 

Tänään käytiin yksityisellä ultrassa kurkkaamassa vauvaa. Hän vilkutti meille niin suloisesti ja hän istui puolet ultrasta jalat risti-istunnassa, napanuora jalkojen välissä. Varmaankin harjoitteli tulevaisuuden joogaliikkeitä. Saatiin hienosti otettua mittoja ja hän oli kasvanut taas tismalleen viikkojensa mukaan. Ihanan lunki tyyppi siellä. Sydämensykkeet kuulostivat hyvältä ja kaikki näytti oikein hienosti kehittyneeltä. Ultran loppupuolella hän vaihtoi asentoa ja paljasti oletetun sukupuolensa kätilölle.

Meillä oli mukana kaksi konfettitykkiä jotka oltiin ostettu etukäteen, sekä teippiä ja tussi. Niihin laitettiin teipinpala siihen kohtaan, joka paljastaa sukupuolen ja kätilö merkkasi X-kirjaimella sen, jonka sisältö oli oikean värinen. Näin me ei itsekään tiedetty vielä päivällä, mikä lupaus saatiin. Haluttiin yllättyä yhdessä lasten kanssa, se tuntui kivalta ajatukselta.

Odoteltiin kotona tulisilla hiilillä, että lapset tulevat koulusta ja dagiksesta kotiin ja sitten vihdoin oli aika paljastaa konfetin väri! Meitä kaikkia jännitti tosi paljon etukäteen. Haastattelin lapsia vielä ennen paljastusta, kaksi veikkasi tyttöä ja yksi poikaa. Itsekin veikkasin tyttöä etukäteen, koska olin melko varma, että me jatketaan samalla linjalla kuin tähänkin asti.

Ja tyttölupaushan me saatiin! Se tuntui niin hyvältä ja ihanalta. Otto saa pitää vitsikkään suuren rakastajan tittelinsä (meille on sanottu n. miljoona kertaa tämä kuuluisa ”suuret rakastajat tekevät vain tyttöjä” -mantra. Ekaksi kerrottiin kaikille läheisille tietenkin ja saatiin hurjasti onnitteluita, sekä hurjasti ei-ollenkaan-yllättyneitä reaktioita! Kaikki meidän läheiset veikkasivat etukäteen tyttöä myös. Mulla nyt ei sinällään ollut mitään tuntemuksia juuri tästä vauvasta, mutta oletin vaan, että jatketaan samalla linjalla ja oikeassa olin. Ja heti kun näin sen, niin tuli sellainen oli, että juuri näinhän sen pitikin mennä.

Oli niin ihana saada tietää tämä yhdessä lasten kanssa, se tuntui jotenkin tosi tärkeältä ja antoi ihan oman merkityksensä tälle hetkelle, kun poksautettiin konfetit, eikä joku vaan sanonut sitä ultran yhteydessä pelkästään meille vanhemmille. Tottakai tämä on vasta vahva veikkaus ja onhan sekin vielä mahdollista, että lupaus vielä muuttuu. Ja ei haittaa ollenkaan jos näinkin kävisi, me ei aiota muutenkaan tehdä mitään kovin sukupuolitettuja hankintoja, varsinkaan isoja. Mutta nyt tiedetään, että ollaan saatu tyttölupaus ja seuraavaksi jännitetäänkin enää sitä kaikkein tärkeintä asiaa: Kuka on juuri tämä meidän vauva? Millainen tyyppi hän on? Mistä hän pitää? Millaiseksi hän kasvaa? Millaisista asioista hän kiinnostuu?

Nämä nyt jännitettävät asiat ovat niitä, joilla on kaikki maailman merkitys meille<3 On kuitenkin hauska tietää se konfetin väri, sillä nyt ainakin tiedän, että meidän viime päivinä pyörittelemä nimi pääsee mahdollisesti käyttöön. Ollaan makusteltu sitä nimeä ja se tuntuu hyvältä. Mitään muuta me ei sitten vielä tiedetäkään ja se on ihanaa!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Vuokraovi kanssa.

10 vuotta sitten, me oltiin seurusteltu kuukausi ja viikko ja tiedetty kuukauden verran, että meille on tulossa vauva. Mulla oli mun oma vuokrakoti kämppiksen kanssa Ullanlinnassa Vuorimiehenkadun Alepan vieressä, mutta suurimman osan ajasta majailin Oton huoneessa neljän pojan opiskelijakämpässä Kannelmäessä. Oli aika nopeasti hyvin selvää, että me mieluummin etsitään yhteinen koti, johon muuttaa ja jossa voidaan alkaa rakentaa meidän yhteistä elämää.

Muistan vieläkin sen kutkuttavan fiiliksen kun etsittiin koteja Vuokraoven sivuilta. Oltiin kummatkin asuttu Helsingissä vasta hetki omillamme. Otto oli muuttanut soluasuntoonsa vuodenvaihteessa ja minä Oulusta takaisin Helsinkiin edellisen vuoden elokuussa. Meillä oli kova halu löytää koti juuri meille, koti, jossa saataisiin itse päättää sisustuksesta, eikä kukaan söisi meidän ostamia ruokia jääkaapista, kuten opiskelijakämpässä joskus tapahtui. Meillä ei ollut kovinkaan tarkkoja kriteereitä kodille tai asuinalueelle, tärkeintä oli löytää se koti nopeasti.

Ensimmäinen koti, jota käytiin katsomassa, oli myös se koti, johon me päädyttiin vuokralaisiksi. Asunnon edellinen asukas oli todella mukava ja myi meille samalla edullisesti lähes uuden astianpesukoneensa, sekä lahjoitti meille myös vanhan, mutta toimivan pyykinpesukoneen ja vielä pyykinkuivaustelineenkin. Ne helpottivat meidän nuoren perheen alkua todella paljon. Siitä päivästä lähtien kun kirjoitettiin vuokrasopimukset, ei millään maltettu odottaa, että päästäisiin muuttamaan.

Muutettiin hieman ennen vappua vuonna 2011 ja muutto kesti aamusta yöhön asti, kun tavaroita piti roudata kahdesta eri osoitteesta eri puolilta kaupunkia vielä kolmanteen osoitteeseen. Mutta nopeasti se oma koti alkoi muotoutua. Oton mustat kalusteet yhdistyivät mun valkoisiin, Oton punaiset tekstiilit mun vaaleanpunaisiin. Mustapunainen ei ollut yhtään mun juttu, eikä valko-vaaleanpunainen Oton, mutta sieltä se oma tyyli alkoi löytyä. 10 vuotta myöhemmin meillä on Oton valitsema vaaleanpunainen sohva ja mun valitsemat mustat ruokapöydän tuolit.

Olin asunut koko siihen astisen elämäni erilaisissa vuokrakodeissa. Mulle siis vuokrakoti oli nimenomaan oma koti, jota mielellään laitoin oman näköiseksi. Se tuntui heti kodilta ja omalta, meiltä. Otolla kesti ehkä hetken kauemmin tottua siihen, että vuokrakoti on oma koti ihan samalla tavalla kuin omistuskoti. Hän oli ehkä epävarmempi siitä, mitä vuokrakodissa saa tai ei saa tehdä. Itse olin oppinut, että kodissa voi ihan samalla tavalla elää ja olla ja vaikka maalata seiniä ja muuta, kunhan varmistaa ensin vuokranantajalta/isännöitsijältä, että se on ok. Nopeasti Ottokin huomasi, että koti on aina koti.

Myös meidän toinen yhteinen koti oli vuokrakoti, kaunis uudiskohde. Sinne muutettiin, kun perhekoko kasvoi ja yhden makuuhuoneen sijaan kaivattiin kahta. Se oli meidän unelmien asunto, unelmien alueella, josta meillä ei ikimaailmassa olisi ollut mahdollisuutta silloin ostaa omaa kotia 21- ja 22-vuotiaina. Se on myös yksi vuokralla asumisen kiistattomia etuja, että vuokrakotiin voi päästä asumaan juuri sille omalle unelmien alueelle, vaikka omistusasuntoa sieltä ei olisikaan resursseja ostaa.

Meidän talossa oli rauhalliset ja mukavat naapurit, ihana leikkipiha ja näköala kauniille kanavalle. Meillä oli valtava parveke, joka toimi yhtenä lisähuoneena melkein ympäri vuoden. Uimaranta oli niin lähellä, että kesäisin käveltiin sinne suoraan uikkarit päällä. Rakastettiin asua siellä ja yhä edelleen meidän vanhimmat tytöt ikävöivät joskus sitä kotia, se kun oli niin kiva ja asuttiin siellä kuitenkin yli neljä vuotta.

Sieltä kodista me muutettiin seuraavaksi asumisoikeusasuntoon, kun alettiin odottaa meidän kolmatta lasta. Asumisoikeusasunnot löytyvät muuten myös kätevästi Vuokraovi.com -sivustolta vuokra-asuntojen lisäksi. Asumisoikeusasunto oli meille hyvä silta vuokrakodin ja omistuskodin välillä. Sielläkin me asuttiin 3,5 vuotta, ennen kuin viime keväänä ostettiin tämä meidän nykyinen koti. Myös asumisoikeusasunto on mun mielestä joustava ja hyvä asumismuoto.

Kaikissa meidän kodeissa viihdyttiin mainiosti, eikä meillä koskaan ollut mitään ongelmia. Kerran meidän jääkaappi hajosi ja saatiin uusi tilalle jo samana päivänä. Se oli ihan huippua! Jokainen koti oli meille oma kodikas koti. Paikka, jossa luotiin tärkeitä muistoja, johon kannettiin vastasyntynyt ensimmäistä kertaa kynnyksen yli, jossa päätettiin mennä naimisiin, jonne asteltiin ensi kertaa herrana ja rouvana. Rakkaita koteja, joissa meidän lapset oppivat jokainen vuorollaan puhumaan, halimaan, kävelemään ja kasvoivat.

Vuokralla asuminen oli meille helppo, turvallinen ja joustava vaihtoehto melkein kymmenen vuoden ajan. Saatiin etsiä sitä meidän omaa unelmien asuinaluetta ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja, ennen kuin sitouduttiin pidemmäksi aikaa. Päästiin asumaan meidän unelmien alueelle, vaikka meillä ei ollut valtavaa budjettia. Pystyttiin helpostí vaihtamaan kotia tarpeiden muuttuessa, eikä tarvinnut murehtia kodin myymisestä ensin.

Meidän mielestä vuokralla asuminen sopi mainiosti myös arkeen pienten lasten kanssa. Ei tarvinnut itse murehtia mistään hoidettavista asioista, kuten lumitöistä tai huolloista. Vuokralla asuminen oli ihanan huoletonta, ja kyllä sitä huolettomuutta on monesti myös ikävä, esim silloin, kun orava riehuu välikatossa eristeitä riepotellen ja se ei ole kenenkään muun ongelma kuin ihan meidän oma!

Vuokraoven sivuilta löytyy kattavasti vuokra-asuntoja ympäri Suomen, kaikkiin erilaisiin tarpeisiin yksiöistä perheasuntoihin ja kimppakämpistä kaksioihin. Jo vuonna 2008 lanseerattu Vuokraovi on asiantunteva ja laadukas sivusto, joka ainoana Suomessa keskittyy vuokrattaviin asuntoihin. Nykyisin en etsi sieltä enää meille kotia, mutta muuten sivustoa tulee vilkuiltua. Seuraan nimittäin vuokra-asuntojen hintakehitystä eri alueilla ja etsin inspiraatiota. Kenties joskus tulevaisuudessa saan itse ilmoittaa vuokra-asunnon sinne vuokrattavaksi ja tarjota jollekin yhtä ihanan kodin, kun meille on joskus tarjottu. Se on ainakin mulle suuri unelma. Jos sä etsit kotia juuri nyt, niin tästä pääset suoraan Vuokraoven sivuille!