Somemaailmassa puhutaan paljon aitoudesta. On ihmisiä, jotka julistavat olevansa aitoja. On ihmisiä, jotka kaipaavat kiiltokuvan keskeltä aitoutta. On ihmisiä, jotka määrittelevät kuka ja millainen ihminen voi olla aito. Kun joku kertoo parisuhdeongelmista tai siitä, kuinka joskus vihaa omaa lastaan, kiitellään aitoudesta. Kun kerrotaan rakkaudesta tai jaetaan harkittuja ja editoituja kuvia, syytellään sen puutteesta. Aitouden määrittelemiseen liittyy hyvin vahvasti nykyisin vastakkainasettelu. Usein keskustelussa korostuu vain tietynlainen tyyli olla aito ja kaikki muu koetaan epäaitona.

Mutta kuka oikeastaan on aito?

Mun mielestä on hieman kummallinen ilmiö, että tuntemattomat ihmiset voivat määritellä kuka on aito ja kuka ei. Ja ylipäätään se tarve määritellä jonkun ihmisen aitous tuntuu mun mielestä hämmentävältä. Mä itse ajattelin aina ennen aitoudesta sillä tavalla, että jos joku on oikeasti aito oma itsensä, se näkyy kyllä. Että ei tarvitse erikseen julistaa tai alleviivata olevansa aito, vaan ihmiset kyllä huomaavat silloin kun puhuu tai kirjoittaa vilpittömästi suoraan sydämestä, oli kyseessä mikä tahansa aihe tai asia. Mutta eivät kaikki sitä huomaa. Ilmeisesti se ei vaan näy joillekin, jotka ovat muodostaneet jo oman mielipiteensä.

Siksi olen jo kauan sitten lakannut miettimästä olenko jonkun mielestä aito vai en. Tärkeintä mulle on se, että minä itse ja ne ihmiset ketkä mut tuntevat, tietävät kuka ja millainen olen. Olen jo aikoja sitten huomannut, että tein somessa sitten niin tai näin, se on aina jollekin väärin. Siksi teen juuri niin, kuin musta itsestä tuntuu oikealta. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, eikä tarvitsekaan. Mulle aitous on sitä, että olen rehellinen itselleni. En tee mitään, minkä takana en voisi seisoa, enkä sano mitään mikä ei ole totta. Se, mitä joku muu on siitä sitten mieltä, ei enää ole mun käsissä. Se on hänen totuutensa minusta, ei se, kuka minä oikeasti olen. Tämän ymmärtäminen on ollut tosi helpottavaa ja vapauttavaa. Se on tehnyt mut paljon rohkeammaksi sen kanssa mitä uskallan sanoa tai tehdä.

Mun tyyli on alusta asti ollut täällä blogissa ja muissa kanavissa ihan samanlainen, koska sellainen mä olen. Olen aina nostanut esiin pääosin niitä hyviä ja ihania asioita arjessa ja elämässä, vaikka olen kertonut myös isättömyydestä, masentuneen vanhemman lapsena kasvamisesta, läheisen kuolemasta ja migreenin kanssa elämisestä. Olen jakanut täällä ilon ja onnen lisäksi aika monta isoa ja surullista asiaa mun historiasta ja nykyhetkestä. Kerron ikävistä asioista silloin, kun ne vaikuttavat  tai ovat vaikuttaneet merkittävästi mun elämään ja fiiliksiin, koska haluan. Se, että en olisi kertonut ollenkaan näistä asioista, ei kuitenkaan tekisi musta epäaitoa. Se tarkoittaisi vain, että olen halunnut rajata sen osan itsestäni pois somesta. Ja minulla olisi siihen ihan täysi oikeus.

Mainitsen arjen hankalista sattumuksista silloin kun sellaisia tapahtuu siinä määrin, että ne jäävät mieleen. Oksennustauti tai haava sarveiskalvolla ovat sellaisia, jotka saattavat jo tehdä päivästä tai viikosta kokonaisuudessaan niin epämukavan, että saatan asiasta mainita. Kiukuttelu yhtenä aamuna vaatteita pukiessa taas ei – sellaiset unohtuvat multa heti. Sellainen mä vaan olen ihmisenä, en kiinnitä sen suurempaa huomiota arjen pieniin ikävämpiin hetkiin. En silti koskaan väitä etteikö niitäkin joskus olisi.

Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa tai epäaitoa, jos arjessa mieleen nousevat ne ikävät asiat tai haluaa puhua niistä enemmän kuin positiivisista asioista. Joidenkin elämässä myös tapahtuu oikeasti paljon enemmän ikäviä asioita kuin toisten, mikä on tosi harmillista. Luonnollisesti niillä asioilla voi silloin olla suurempi rooli elämässä ja niistä voi haluta puhua enemmän. Ikävistä kokemuksista puhuminen voi olla todella voimaannuttavaa ja arvokasta sekä itselle että muille. Siksi on tärkeää puhua ikävistä asioista, silloin kun itse niin haluaa. Me kaikki koetaan tapahtumia omalla tavallamme ja meillä jokaisella on oma tapa tarkastella elämää. Jokaisella on vapaus kertoa omasta elämästään mitä ja miten itse haluaa.

Aitouden ja negatiivisista asioista kertomisen vastapuolella ei kuitenkaan ole positiivisten asioiden feikkaaminen tai negatiivisista asioista systemaattisesti kertomatta jättäminen ja epäaitous. Niin väittäminen on mun mielestä ikävää ja väärin. Ihan yhtä aitoa ja totta voi olla iloisista ja hyvistä asioista ja hetkistä kertominen. Eikä niistä kirjoittaminen välttämättä tarkoita, että on jättänyt vaan pois ne ikävät asiat.

Ihmisillä tuntuu joskus olevan sisäsyntyinen tarve mustavalkoiseen ajatteluun ja vastakkainasetteluun. Harvoin asiat kuitenkaan ovat mustavalkoisia tai selkeästi niin tai näin. Somessa ei myöskään koskaan ole kenenkään ihmisen koko elämä. Siksi mun mielestä on turhaa määritellä jonkun toisen ihmisen aitoutta varsinkaan sosiaalisen median perusteella. Ennemmin kannattaa keskittyä siihen, onko itse itselleen aito. Oman elämän kannalta sillä on paljon enemmän merkitystä.

Joskus nuorempana mietin kerran, että olisi mahtavaa, kun ihmiset voisivat tulla vaikka viikoksi kärpäseksi meidän kattoon katsomaan, millaista se meidän arki ja elämä on. Halusin todistaa, että se oikeasti on sellaista kuin kerron. Silloin mua häiritsi tosi paljon se, jos joku ei uskonut mua. Nykyään mulla ei ole tarvetta todistella kenellekään mitään, jos joku ei usko niin sitten hän ei usko. Ja siinä se.

Mitä te ajattelette aitoudesta? Miksi uskotte, että aitous on yleisesti noussut niin suureksi keskustelunaiheeksi viime vuosina?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Kevätjuhlat ovat jo ihan nurkan takana ja tämä kevät on meille tosi tunteellinen niiden suhteen. Yksi juhlii koulun ensimmäistä kevätjuhlaa, yhdellä on dagiksen viimeinen kevätjuhla ja yhdellä elämänsä ensimmäinen kevätjuhla. Voisin siis ennustaa, että ainakin minä tulen kyynelehtimään tänä keväänä ”hieman”. Kevätjuhlien lisäksi meillä on tänä keväänä myös kahdet valmistujaiset, yhdet ylioppilasjuhlat ja häät, eli juhlia riittää vierailtavaksi lasten kanssa.

Kaikki tuntuvat kasvaneen talven aikana aivan älyttömän määrän pituutta ja kaapissa oli kyllä etenkin esikoisella ja kuopuksella juhlamekon mentävä aukko. Keskimmäisellä on kyllä vielä sopivia mekkoja kesäksi esikoiselta perittynä, mutta hän halusi dagiksen viimeiseen kevätjuhlaan valita aivan itse mekon, joka on vain hänen omansa. Ja mun mielestä se on täysin fine. Oman tyylin ilmaiseminen voi olla tosi tärkeää ja mä haluan tukea sitä parhaani mukaan.

Me suunnattiin lasten kanssa tämän kaupallisen yhteistyön merkeissä Itiksen Polarn O. Pyretiin, jossa ihanat myyjät auttoivat lapsia valitsemaan itselleen mieluisat kevätjuhlamekot. Isommat sovittelivat ja valitsivat aivan innoissaan ja pienimmäinen keskittyi leikkimään puisella junaradalla. Hän myös sivusilmällä vilkuili äitiä leikkien lomasta ja aina kun lähestyin jonkun mekon kanssa kysyäkseni hänen mielipidettään, hän ilmoitti jo kaukaa, että ”EN TYKKÄÄ TOSTA MEKOSTA!”. Ei ole kyllä epäilystäkään etteikö meillä asuisi tällä hetkellä kaksivuotias täällä, haha. Isosiskon mekon nähtyään hän kuitenkin onneksi ihastui siihen ja valitsi itse itselleen samanlaisen. Onni, että se ei haitannut siskoa, vaan päin vastoin. Molemmat olivat innoissaan samanlaisista mekoista.

Polarn O. Pyretissä on tosi laaja ja kaunis valikoima mekkoja kesään niin juhlaan kuin arkeenkin. En tiedä muiden lapsista, mutta ainakin meidän lapsille PO.Pin monissa mekoissa oleva pyörähtävä kellohelma on se ”the juttu”. He ihastuvat aina siihen. Jos on siis kellohelmaa tarjolla, niin se on aika varma nakki, että kellohelmaa myös lähtee mukaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Esikoinen valitsi itselleen koululaismallistosta aivan hurmaavan vaaleansinisen luomupuuvillaisen kellohelmaisen mekon. Mekossa on ihan mielettömän kaunis hieman avoin selkäosa ja pienet röyhelöt yläosassa. Helma pyörähtää upeasti.

6v valitsi saman mallisen mekon, mutta BCI-sertifioidusta puuvillasta ja valkoisella reikäbrodeeratulla kukkakuviolla. Tuo selkäosa on niin uskomattoman kaunis näissä mekoissa, voisin ottaa itselleni samanlaisen. Meidän taapero ihastui tosiaan samaan valkoiseen mekkoon, joka sopi hänellekin kuin nenä päähän. Ihanaa valkoista mekkoa löytyy koossa 86-116 ja vaaleansinistä mekkoa koosta 122 alkaen.

Valkattiin myös mekkoon sopivat valkoiset kauniit pitsisukkahousut, kun nuo ilmat ovat olleet niin ailahtelevaiset. Näitä kuvia otettaessa oli lämmintä, eikä tuullut, mutta on kyllä hyvä olla ne sukkahousut varalta. Isommat tytöt valitsivat hiuksiin vielä kauniit raidalliset vaaleansiniset hiuspannat, mutta taapero ei sellaista halunnut. Hän halusi ponnarin ja meiltä löytyi onneksi kotoa väreihin sopiva rusettipinni hänellekin.

MEKOT TARJOUKSESSA 15.5. alkaen:

Huomisesta 15.5. alkaen Polarn O. Pyreteissä (myymälöissä ja verkossa) on kaikki mekot 20% alennuksessa seuraavien kahden viikon ajan, joten nyt on super hyvä hetki täydentää mekkovarastoa. Tarjoukseen kuuluvat niin arkimekot kuin nämä juhlavat ihanuudetkin. Tästä pääset suoraan mekkovalikoimaan!

Juhlitaanko teillä tänä keväänä kevätjuhlia tai muita ihania keväisiä juhlia? Joko on vaatteet valittuna?

Mä menin eilen nukkumaan ihan tavalliseen aikaan, vaikka tiesin, että saan aamulla nukkua pitkään. Aamulla kuudelta heräsin aivastelemaan, kuten herään joka aamu tähän aikaan vuodesta siitepölyallergian vuoksi. Pyörin tunnin verran hereillä, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni. Otto nousi lasten kanssa ylös seiskan maissa ja mä jäin nukkumaan. Ajattelin etukäteen, että nousen ylös tänään varmaan ihan viimeistään kahdeksalta, niinkuin aina.

Mutta mä heräsinkin vasta puoli kymmeneltä ja mua oli selkeästi odotettu! Meidän perheessä ei tulla herättämään tai tuoda aamupalaa sänkyyn (enää), vaan juhlapäivänä saa nukkua just niin pitkään kuin nukuttaa ja tulla sitten alas runsaalle aamiaiselle. Kun mä siis vihdoin ja viimein heräsin nukuttuani ruhtinaallisen pitkään, mua odotti täällä kolme aika innokasta pikkutyyppiä valmiina antamaan sylin täydeltä ihania itsetehtyjä lahjoja (ja herkuttelemaan isin kanssa yhdessä kokatuilla aamupalaherkuilla).

Oli ihanaa aloittaa aamu runsaalla aamupalalla, Otto oli tehnyt skagenröraa saaristolaisleivän kaveriksi ja lisäksi oli mansikoita, pensasmustikoita, mehua, croissantteja, munakokkelia, eilistä couscous-salaattia ja kahvia ja vaikka mitä muuta. Me istuttiin kaikessa rauhassa aamiaispöydässä ja syötiin ja höpöteltiin. Ihan parasta äitienpäivässä on kyllä aina ne lasten itse askartelemat lahjat ja se ilo ja ylpeys, joka lapsilla on niistä omista jutuistaan. Niistä tulee niin hyvä mieli aina.

Meidän äitienpäivään on jo monen vuoden ajan kuulunut se, että vietetään sitä yhdessä Oton perheen kanssa ja käydään hautausmaalla, joten tänäänkin tehtiin niin. Yleensä ollaan menty aina äitienpäivänä Kauniaisiin, mutta tänään kaikki tulivatkin meille syömään ja grillaamaan, mikä oli aivan ihanaa. Grilliruuan kaverina meillä oli uusia perunoita, voikastiketta, silliä, saaristolaisleipää ja sitä skagenröraa, jota aamulta jäi vielä pikkusatsi jäljelle. Syötiin myös äitienpäiväkakkua ja mansikoita.

Illalla soiteltiin lasten kanssa pitkä videopuhelu mun äidille, jota etenkin näin äitienpäivänä on kova ikävä. Kova ikävä on myös mun mummua. Tämä oli mun elämän toinen äitienpäivä, kun en voinut enää soittaa mummulle. Välillä se ikävä kasvaa ihan hirveän suureksi eikä siihen auta mikään. Tällä viikolla mä siivoillessani törmäsin pitkästä aikaa valokuvakuoreen, joka oli täynnä kuvia mun mummun viimeisistä päivistä. Jemmasin sen silloin kun en pystynyt surussa katsomaan niitä kaikkia kuvia, mutta nyt katsoin ne kaikki alusta loppuun. Tunteet nousivat pintaan ja ikävä kasvoi tuhatkertaiseksi. Mutta olin iloinen, että katsoin ne. En laittanut niitä enää jemmaan vaan samaan laatikkoon muidenkin valokuvien kanssa.

Äitienpäivä on suuri ilon päivä, mutta se on myös yksi niistä päivistä vuodessa kun on kaikkein kovin ikävä, sekä mulla että Otolla. Onneksi äitienpäivänä on niin paljon sitä iloa ja lasten intoa, että ei ehdi kauheasti suremaan. Vasta nyt kun aloin kirjoittaa, nämä tunteet nousivat kunnolla esiin. Yhdessä mun saamista lahjoista luki tänään, että ”äiti on hyvä lohduttamaan silloin kun on paha mieli” ja ”äidillä on hyviä neuvoja silloin kun joku asia pelottaa”. Paitsi että se oli mulle maailman suurin kohteliaisuus äitinä  ja ihana asia kuulla, tuli mieleen, että just niin mäkin ajattelen mun äidistä. Äidille voi aina soittaa jos joku surettaa tai joku pelottaa. Olen onnekas, kun mulla on mun äiti <3

Onnekas olen myös, koska saan itse olla näiden kolmen ihanan äiti. Se on niin valtavan suuri onni, että se on aivan käsittämätöntä. Meidän kolme tyyppiä naurattavat, hämmentävät, haastavat, rakastavat ja opettavat mua joka ikinen päivä enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Joka ikinen päivä mä saan nauraa heidän kanssa yhtä paljon kuin tuossa ylläolevassa kuvassa. Sanat ei riitä kertomaan miten paljon se mulle merkitsee, että saan olla äiti meidän lapsille.

Ihanaa äitienpäivää vielä kaikille teille upeille ja ihanille äideille siellä ruutujen takana, erityisesti minun omalle äidille <3 

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?

Heräsin: klo 7.30 ja menin suihkuun. Mun rytmi on hieman myöhäistynyt siitä aiemmasta aamuseiskasta ja herätään yleensä koko perhe nykyisin tasan kasilta. Tämä muutos tuli kellojen siirron yhteydessä tänä keväänä. Heräsin siis ihan yksin kellon soittoon klo 7.30 ja kävin rauhassa suihkussa.

Söin aamiaiseksi: kaksi leipää kurkulla, tomaatilla ja juustolla ja join ison lasin vettä ja kupillisen kahvia kauramaidolla.

Ajoin metrolla: keskustaan tapaamaan ystävääni Riikkaa. Oltiin sovittu klo 9.30 treffit PR-toimiston eteen, kun meidän piti mennä käymään pressipäivässä. Me pölhöt oltiin kuitenkin katsottu aika väärin ja se alkoikin vasta klo 11.00. Onneksi meillä oli myös toinen pressitilaisuus jonne piti mennä, joten käveltiin sitten Punavuoreen toiseen tilaisuuteen.

Ihastuin: Kaunis Veera -second hand -liikkeeseen, jonka ikkunoiden ohi käveltiin matkalla Balmuirille Riikan kanssa. Meidän piti mennä piipahtamaan siellä tilaisuuden jälkeen, mutta ei ehdittykään kun meillä meni niin paljon aikaa. Ihan pakko palata sinne joku päivä, mä ihastuin suunnilleen kaikkeen, mitä näyteikkunoista bongasin.

Söin lounasta: toisen PR-toimiston tilaisuudessa Riikan kanssa. Tarjolla oli salaatteja, makkaraa ja tapasjuttuja.

Kiiruhdin: kotiin, koska Otolla oli klo 13 alkaen koululla tilaisuus, johon hänen piti osallistua, ja tänään on meidän taaperon vapaapäivä. Tehtiin siis puoliltapäivin läpsystä vaihto ja Otto lähti koululle samalla kun mä tulin kotiin.

Ihmettelin: taaperon megapitkiä päiväunia. Olin varautunut siihen, että en saisi tehtyä juuri mitään työhommia sillä aikaa, kun Otto on koululla ja minä taaperon kanssa. Hän kun nukkuu yleensä n. 1,5h päikkärit vain. Tänään hän nukkui kuitenkin jopa kolme tuntia päiväunia ja mä kerkesin naputella oikein kunnolla.

Silitin: 6-vuotiaalle valkoiset culottes-farkut, jotka hän ehdottomasti halusi jalkaan. Ne on kyllä tosi coolit, voisin käyttää itsekin samanlaisia. Ne olivat aivan megaruttuiset pesun jäljiltä ja silitin niitä hyvän tovin.

Söin illalliseksi: ruokakaupan sushibuffasta ostettua sushia. Oltiin oikeasti ostamassa kaupasta vaan leipää nopeasti ohikulkumatkalla, mutta paikalla oli sushimaistattaja ja lapset halusivat sitten maistaa. Ja kun he olivat maistaneet lohi-tuorejuustomakeja, niitä oli ehdottomasti saatava ruuaksi tänään. Kaikki kolme herkuttelivat hyvällä halulla eri susheilla, kuten myös minä. Ihan mieletöntä edistystä kun nykyään monista monista eri kaupoista saa hyvää sushia. Muistan miten maailmaa mullistavia pakastesushipakkaukset olivat vuonna 2011 kun niitä ekan kerran löysin kaupasta. Aika pitkän tien on ruokakaupat kulkeneet siitä monessakin asiassa.

Ulkoiltiin: omalla pihalla ihanassa ilta-auringossa. Otto laittoi bObles-keinun paikoilleen vanhan vauvakeinun tilalle ja lapset olivat siitä innoissaan..

Pelasin: lasten kanssa jalkapalloa. Meidän taapero on todella kiinnostunut jalkapallosta ja ”pelataan” sitä melkein joka ilta. Pitäisi varmaan ostaa hänelle ihan oikea harjoitusjalkapallo pehmoisen vauvojen muumipallon sijaan. Toisaalta, pehmopallo on ihanan turvallinen ja sillä voi pelata omassa olkkarissakin.

Mua odotti kotiovella: ihana kukkalähetys blogisynttäreiden kunniaksi. Tuli kyllä niin hyvä mieli yllätyksestä!

Hain postista: uudet henkkarit itselleni. Henkilökortti vanheni tänä keväänä, kun meidän häistä (ja sukunimen vaihdosta) tuli kuluneeksi se viisi vuotta. Vitsi miten eri näköiseltä mä näytän nyt verrattuna viiden vuoden takaiseen kuvaan. Ainakin silmämeikin määrä on vähentynyt n. 90%.

Ilahduin: kun luin kaupunkikirjasto Oodin eteen rakennettavasta leikkipuistosta. Se kuulostaa ihan mielettömän ihanalta paikalta, jonne todellakin haluan lasten kanssa mennä. Puisto valmistuu uutisten mukaan kesäkuun aikana, joten sinne pääsee leikkimään jo pian.

Kävelin: askelmittarin mukaan 12 500 askelta, eikä se (mun puhelin) ollut edes mun taskussa tai missään lähettyvillä silloin kun pelasin jalkapalloa sisällä puoli tuntia tai silloin kun seisoin mun tietokoneen ääressä taaperon päiväuniaikaan.

Aion vielä: katsoa Oton kanssa  vähän sarjoja ja tehdä iltapalaa. Rakastan meidän rauhallisia sohvaperunailtoja.

Mikä teitä on ilahduttanut tänään? Mikä on yllättänyt? Mitä olette tehneet?