Eilen aamulla Otto laittoi soimaan yhden ihanan instrumentaalin pianobiisin, joka sai mut saman tien kyynelehtimään. Mulle tulvahti mieleen sellainen määrä muistoja ja rakkautta, että hanat aukesi aivan täysin. Se biisi toi mieleen niin paljon tunteita ja muistoja kahdeksan vuoden takaa. Siitä on ihan kohta kahdeksan vuotta, kun me Oton kanssa muutettiin meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Siellä yhteisessä vuokrakaksiossa me alettiin rakentaa meidän yhteistä elämää aivan alusta.

Se biisi sai mut itkemään niin kovasti, koska se sai mut itkemään jo kahdeksan vuotta sitten. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana 19-vuotiaana, mä luin neuvolan oppaasta, että mahassa olevalle vauvalle voi soittaa musiikkia, sillä hän kuulee äänen mahaan. Kannattaisi soittaa kuulemma jotain biisiä sekä masuvauvalle, että sitten kun hän jo syntynyt, sillä hän saattaisi sitten esim. rauhoittua kuullessaan aina saman tutun laulun. Muistan kun mietin päiväkaudet, että mikä olisi niin ihana laulu, että haluaisin soittaa sitä vauvalle, mutta en keksinyt. Sitten yhtenä päivänä Otto laittoi sen pianobiisin soimaan kun pötköteltiin sängyllä ihmettelemässä masuvauvan potkuja. Otto kysyi, että voisko tää olla hyvä biisi ja se oli täydellinen.

Toki mä olin huomannut jo aiemmin, että Otto oli tosissaan mukana ja välitti meistä, mutta tuo hetki oli jotenkin niin ihana ja merkityksellinen. Mulle oli silloin ihan älyttömän iso juttu, että Otto piti musiikin soittamista tärkeänä ja halusi osallistua. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut vaan sanoa, että ihan tyhmä juttu, ei se vauva mitään kuule. Mutta ei sanonut. Mulle oli todella tärkeitä tällaiset pienet, mutta kuitenkin niin isot jutut, kun silloin vasta opeteltiin tuntemaan toisiamme. Se, miten Otto huomioi mua ja vauvaa toi luottamusta siihen, että se, mitä meillä oli jo silloin, oli kestävää. Se oli silloin KAIKKI. Ja on vieläkin.

Ihan yhtä tärkeää kuin se biisi ja se hetki oli mulle silloin, on se, että Otto laittoi sen biisin eilen soimaan. Ihan yhtä tärkeää mulle on, että yli kahdeksan vuotta myöhemmin Otto edelleen muistaa meidän yhteisiä tärkeitä pieniä juttuja ja herkistyy niistä itsekin. Tai ehkä jopa vielä tärkeämpää. Se ei ollut vain alkurakkauden huumaa, se ei ollut nuorta hölmöä ihastumista. Tai oli se toki sitäkin. Mutta se oli myös paljon muuta. Se oli pohja kaikelle sille, mitä meillä tänä päivänä on yhdessä ja me ollaan pidetty siitä nuoresta hölmöstä ihastumisesta kiinni.

Edelleen tänäkin päivänä Otto on osallistuva puoliso ja isä. Hän muistaa aina ne pienetkin jutut, eikä koskaan vähättele mun ajatuksia tai pelkoja tai toiveita. Hän muistaa kysyä lapselta, miten hänen suunnittelemansa mielikuvituskaupungin asukkaalla menee ja hän muistaa sanoa mulle, että istu nyt oikeesti alas hetkeksi ja lue sitä kirjaa ihan rauhassa, mä hoidan. Hän muistaa kaikki koulun ja päiväkodin tärkeät päivämäärät ja hän muistaa kertoa, kun mun lempiartistilta on tullut uusi biisi, koska mä en kuitenkaan huomaa sitä itse. Hän kuuntelee oikeasti, kun mä selitän mun oudosta unesta pitkät pätkät ja hän metsästää mulle uutuusjätskiä eri kaupasta, jos sitä ei löydy sieltä missä yleensä käydään.

Joka päivä mä toivon, että osaan olla itse yhtä hyvä puoliso takaisin. Ja en mä kai ainakaan ihan surkea ole, kun Otto tuossa vieressä vieläkin on. Parhaani yritän. Me ollaan niin onnekkaita, kun saadaan olla yhdessä ja mä olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää yhdessä Oton kanssa. Varsinkin, kun molempien perheissä on taustalla vakava sairaus tai kuolema jo aivan liian nuorena, mä en pidä sitä lainkaan itsestäänselvänä, että saadaan olla toistemme kanssa sinne vanhainkodin kiikkustuoliin asti. Mutta toivon sitä enemmän kuin mitään muuta, että saadaan viettää pitkä ja hyvä elämä yhdessä toistemme ja meidän lasten kanssa. Ja joka päivä mä nautin täysillä ja imen itseeni kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on.

Ihana Mona haastoi mut kertomaan siitä, miten kotityöt jaetaan meidän perheessä. Kysyin teiltä Insta storiesin puolella mitä mieltä olette aiheesta, ja yli 2000 vastaajasta 94% oli sitä mieltä, että laitetaan toteutukseen vaan! Eli tässäpä nyt tulee sitten ajatuksia siitä, miten kotitöiden jako menee meidän perheessä.

Kotitöiden jako on meidän suhteen ja avioliiton aikana vaihdellut tosi paljon ja suuri vaikutus on ollut myös sillä, onko jompikumpi meistä aikuisista ollut perhevapaalla tai tehnyt töitä kotoa käsin. Silloin kun mä olen esimerkiksi ollut vuodelevossa supistusten takia raskausaikoina, Otto on joutunut ottamaan päävastuuta aivan kaikesta niin kotitöiden, kaupassakäynnin kuin lastenkin osalta. Silloin kun Otto aikanaan teki esim. pitkiä työputkia ja päivysti myös viikonloppuisin ja mä olin kotona lasten kanssa, oli päävastuu kodinhoidosta mulla.

Nyt meillä on ollut melko tasainen jako mun viimeisimmän raskauden jälkeen, eli reilut pari vuotta. Ollaan molemmat oltu vuorotellen perhevapaalla pitkiä aikoja ja ollaan molemmat työskennelty paljon kotoa käsin. Kotitöiden jako on mennyt aika luonnollisesti, sillä tavalla, että ei olla edes hirveästi keskusteltu koskaan siitä, miten ne jaetaan. Kumpikin on päätynyt vaan tekemään niitä hommia, jotka itseä miellyttävät enemmän tai joissa kokee olevansa tehokas. Siitä ollaan kyllä keskusteltu, jos jompikumpi on joskus kaivannut enemmän toisen panosta johonkin tiettyyn asiaan.

Esimerkiksi pyykkihuolto oli ennen mun vastuulla suureksi osaksi, ja lopulta mulla meni hermo siihen, että pyykit eivät koskaan löytäneet tietään edes pyykkikoreihin, ja likavaatteiden kiikuttamisesta puhtaan pyykin viikkaukseen kaikki oli yksin mun käsissä. Vaikka mulla ”meni hermo”, ei meille mitään riitaa tullut asiasta, vaan kerroin Otolle miksi se tuntuu musta ärsyttävältä ja hankalalta, että muut  perheenjäsenet eivät ota pienintäkään osaa pyykkihuoltoon. Sen jälkeen Otto on esimerkiksi ottanut päävastuun pyykkien ripustamisesta kuivumaan, lapset ovat alkaneet laittamaan sukkaparit yhteen kuivina ja viemään omat vaatepinot kaappiin ja jokainen pitää huolen siitä, että vie omat vaatteet oikeaan pyykkikoriin likaisina. Mä lajittelen vaatteet koneeseen ja viikkaan puhtaat pyykit. Kumpikin meistä silittää vaatteita silloin kun tarvitsee, eli lähinnä juhlia varten. Muuten ei olla siitä niin tarkkoja. Nykyään pyykkkääminen ei ärsytä enää ollenkaan, vaan kaikki sujuu hyvin. Kannatti siis ottaa asiat puheeksi eikä vaan hampaita kiristellen hoitaa pyykkihommia yksin.

Otto on se, joka meillä siivoaa useimmin keittiön. Mä en itse tykkää keittiön siivouksesta yhtään ja Otto taas nauttii siitä. Tästäkin on käyty keskustelua: joskus mä esimerkiksi saatoin saada ihan hirveän sotkun aikaiseksi vaikka tein jotain suht simppeliä ruokaa. Nykyisin kiinnitän huomiota sotkuun jo ruokaa laittaessa ja siivoilen pois sitä mukaa kun sotkua tulee siinä ruuanlaiton lomassa. Tämä helpottaa keittiön puhtaana pitämistä huomattavasti Otolle. Toki mäkin siivoan keittiötä välillä, mutta useimmin sen tekee Otto.

Vessan siivous taas on mun vastuulla. Vessa on täynnä mun meikkejä ja tököttejä ja mä jotenkin nautin vessan siivoamisesta. Rakastan sitä, kun vessa on kiiltävän puhdas ja vasta siivottu. Mua ei ällötä pöntön peseminen tai hammastahnatahrojen hinkkaaminen, päin vastoin.

Otto pyyhkii useimmin pölyt ja pinnat (huom. mikrokuituliinalla tai swifferillä, pölyhuiska oli hieno rekvisiitta). Mä taas sitten imuroin ja luutuan lattiat. Mä olen tarkka imuroinnista ja olen todennut, että pääsen itse helpommalla kun hoidan sen vaan itse. Toki molemmat imuroivat vuorotellen ruokapöydän alta sotkuja, mutta viikkosiivouksessa imuroinnin hoidan minä. Tähän aikaan vuodesta eteinen täyttyy hiekasta ja pikkukivistä jatkuvasti ja sitäkin saa olla imuroimassa vähän useammin kuin yleensä.

Yleinen järjestely on molempien vastuulla. Siinä missä Otto keittiön pintojen siivouksen ja astioiden lisäksi hoitaa myös järjestelyä keittiössä ja ruokailutilassa, mä järjestelen usein olohuoneen ja eteisen. Ne on sellaiset paikat kotona, jotka saa järjestellä yleensä monta kertaa päivässä. Aina kun joku oleskelee olkkarissa tai lähtee ulos tai tulee sisään, saa olla järkkäilemässä. Varsinkin just nyt kun eteiseen on tungettuna sekä talvi- että välikausivaatteet, se ei mitenkään vaan pysy siistinä. Kaikelle ei vaan fyysisesti ole juuri nyt edes paikkaa ja eteinen on yksi kaaos, vaikka kaikki yritetään parhaamme. Toivottavasti pian ilmat alkavat oikeasti pysymään kunnolla plussan puolella, niin saa heivata talvitakit ja muut kamppeet eteisestä varastoon.

Lapset keräävät yleensä lelut itse, vievät vaatteet itse pyykkikoreihin ja vievät puhtaat pyykit itse kaappiin. He saavat halutessaan myös imuroida omat huoneensa, mutta yleensä imuroin sitten itse vielä uudelleen. Välillä mä autan suorittamaan perusteellisen siivouksen lastenhuoneissa, koska heidän omat siivousratkaisut on yleensä hieman erilaisia kuin mun. He myös säästävät kaikenlaista, jota itse en välttämättä säästäisi (kuten wc-paperirullia, joihin on piirretty yksi ympyrä).

En koe tarpeelliseksi kuitenkaan puuttua niihin ratkaisuihin arjessa (esim. siihen kun hyllyn päälle järjestellään hienosti tavaroita asetelmiksi ja rykelmiksi, vaikka ne voisi laittaa myös esim. kaappeihin ja laatikoihin). Mun mielestä on ihanaa kun he itse yrittävät ja toteuttavat itseään ja tekevät huoneista sellaiset, joissa itse viihtyvät. Välillä on silti kiva nähdä sitä hyllyn pintaakin tavaroiden alta, ja siksi joskus (ehkä kerran parissa kuussa) myös siivoilen ihan kaiken paikoilleen ja laitan ne oikeasti unohdetut wc-paperirullateokset ja hampurilaisravintolalelun puolikkaat eteenpäin, eivätkä he huomaa edes. Silloin lapset aina yllättyvät ja kiittävät mua iloisesti ihanan siististä huoneesta. Tämä varmaan muuttuu sitten kun ikää tulee lisää, esim. teinin huoneeseen ei tulisi mieleenkään mennä omin päin järjestelemään ja käymään läpi kaikkia tavaroita. Luvan kanssa toki auttaisin siivouksessa myös teiniä. Lapsilla on oma paikka niille oikeasti tärkeille askarteluprojekteille ja taideteoksille, ja sieltä mä en koskaan heitä mitään pois, varsinkaan kysymättä.

DISCLAIMER: Kuvat on otettu huumorimielessä ja ne ovat täysin lavastettuja. 😀

Tällä hetkellä meidän kotityöjako toimii mun mielestä tosi kivasti. Siivous on ihan luonteva osa elämää, ei mikään sellainen osa, joka aiheuttaisi harmaita hiuksia tai ärsytystä. Jokainen huolehtii omasta osuudestaan ja pidetään koti sellaisessa kunnossa, jossa itse viihdytään.

Laitan nyt heti tämän postauksen julkaisun jälkeen instaan kyselyä teille siitä, kuinka teillä hoidetaan kotitöiden jakaminen! Käykää vastailemassa, olisi hauskaa nähdä miten tasaisesti tai epätasaisesti kotityöt jakautuvat ja onko teillä enemmän samoja suosikkeja ja inhokkeja kuin mulla vai Otolla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Holiday Inn Helsinki – Expo -hotellin kanssa.

Mun mielestä on todella tärkeää viettää kahdenkeskistä parisuhdeaikaa. Varsinkin nyt, kun meidän nuorimmainen on jo 2-vuotias, tuntuu itsellekin helpommalta olla vaikka yksi yö poissa. Vauvavuosi on mulle itselleni aina sellainen kupla, josta on vaikeaa lähteä, mutta mitä vanhemmaksi nuorinkin kasvaa, sitä paremmin uskallan välillä ottaa myös aikuisten aikaa. Mun mielestä aikuisten ajan ei edes tarvitse tarkoittaa mitään kovin ihmeellistä, vaikka toki välillä intensiiviset ja jännittävät uudet kokemuksetkin on erittäin jees. Mutta välillä ihaninta on vaan se, että saa olla toisen kanssa ihan rauhassa ja keskittyä vain toisiinsa.

Me ollaan reissattu Oton kanssa kahdestaan viikonloppureissuja ulkomailla ja sekin on kyllä aika ihanaa. Nykyisillä tiedoilla ilmaston tilasta näitä viikonloppureissuja ei kuitenkaan kovin usein haluta tehdä. Viimeksi ollaankin oltu kahdestaan kauempana reissussa vuonna 2015, että hetki on jo siitäkin ehtinyt vierähtää. Helpompi ja ekologisempi vaihtoehto kaupunkilomalle Euroopassa on  staycation jossain tarpeeksi lähellä sijaitsevassa hotellissa. Ja sekin voi olla aivan ihanaa, hauskaa ja rentouttavaa. Vaikka varmasti tullaan tekemään joskus vielä viikonloppureissuja kauemmaskin, mä nautin ihan älyttömän paljon myös näistä minilomista lähellä kotia.

Käytiin Oton kanssa vähän aikaa sitten testaamassa Pasilan uudistunutta Holiday Inn Helsinki – Expo -hotellia. Lapset olivat sen aikaa kotona isoisänsä kanssa. Messukeskuksen kyljessä sijaitseva hotelli on uusittu kokonaisuudessaan helmikuun aikana ja avattu täysin uudistettuna 1.3.2019. Joka puolella tuntui ihana uudenkarhea fiilis ja onhan hotelli nyt aivan mielettömän tyylikäs uudistuksen jälkeen. Meidän sviitti 6. kerroksessa oli todella mukava ja tilava. Siellä olisi viihtynyt pidemmänkin loman ajan oikein hyvin.

Me oikeastaan viihdyttiin meidän hotellihuoneessa niin hyvin, että kun oltiin käyty ravintolassa syömässä, tultiin jo yhdeksän maissa illalla takaisin huoneeseen vaan hengailemaan. Se oli parasta! Käytiin kuumassa kylvyssä ja katsottiin samalla sarjaa, hengailtiin meidän älyttömän muhkeassa sängyssä (jossa oli muuten neljän tyynyn pillow menu, eli ei mennyt niskat jumiin vääränlaisista tyynyistä) ja vaan rentouduttiin. Ihan parasta vaan olla kahdestaan ja tuntui niin hyvältä mennä ajoissa nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna pirteänä uuteen päivään. Vaikka me valittiinkin oman huoneen kylpy, olisi hotellissa ollut myös tarjolla hotellivieraiden käyttöön upea sauna ja kuntokeskus 10. kerroksessa mielettömin näköaloin.

Uudistetussa hotellissa on haluttu ottaa majoittujien erilaiset tarpeet entistäkin paremmin huomioon. Uuteen konseptiin kuuluu tärkeänä kulmakivenä myös Holiday Inn®-ketjun Open Lobby, joka yhdistää perinteiset ravintola-, aula- ja työskentelyalueet yhtenäiseksi olohuonemaiseksi tilaksi. Sen ideana on tarjota asiakkaille mahdollisuus valita missä ja milloin he ruokailevat tai työskentelevät. Ruokaa ja juomaa on tarjolla vuorokauden ympäri ja aulan alueella on runsaasti sekä sähkö- että USB-pistokkeita työskentelyn helpottamiseen.

Illalla kun me tultiin hotellille, aulassa kävi ihana kuhina. Monesti hotellien aulat on sellaisia tosi kolkkoja ja tyhjiä, mutta tuo open lobby -konsepti selkeästi toimii. Aulassa kuului ihana puheen sorina ja ihmisiä hengaili joka puolella lasillisilla, tekemässä töitä tai syömässä. Ihanan lämmin tunnelma.

Messukeskuksen kyljessä kiinni oleva Holiday Inn Helsinki – Expo sijaitsee Pasilan rautatieaseman sekä linja-auto- ja raitiovaunupysäkkien läheisyydessä. Hotellista on kätevät yhteydet niin Helsingin keskustaan, Helsinki-Vantaan lentoasemalle kuin muuallekin Suomeen rautateitse. Raitiovaunulla keskustaan on kiva ajella, vaikka junalla tietty pääsee hieman nopeammin. Me käytettiin raitiovaunua kun käytiin keskustassa.

Mä heräsin kello 7.00, vaikka kahdestaan oltiinkin. En vaan osaa nukkua pidempään tällä hetkellä. Niinpä mä käytin aamun ylimääräiset tunnit työntekoon meidän sviitissä ja odottelin ihan rauhassa, että Otto heräili. Siirryin olohuoneen puolelle naputtelemaan ja Otto sai nukkua. Olen kyllä hieman kade taidosta nukkua aamuisin pitkään. Toisaalta taas, Otto kadehtii mua taidosta nukahtaa sekunnissa iltaisin. Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, muka. Onneksi molemmat voidaan hyödyntää niitä omia mieltymyksiä ja vahvuuksia. Mä nousen mielelläni aamulla lasten kanssa, koska en kuitenkaan nuku pitkään. Ja Otto taas yleensä hoitaa yöllä, jos joku lapsista vaikkapa sattuu heräämään kesken unen. Tätä ei onneksi näin isojen kanssa tapahdu enää kovin usein, mutta silloin kun lapset ovat olleet pienempiä, on se ollut mulle ihanaa, kun Otto on noussut antamaan vettä/käyttämään vessassa/lohduttamaan jos lapset on nähneet pahaa unta.

Mulle hotelliyöpymisessä yksi ihanimpia asioita on hotellin aamiainen! On vaan niin ihanaa syödä aamiaista hotellissa. Holiday Inn Helsinki Expossa oli kattava buffet-aamiainen, ja toki myös mahdollisuus tilata aamiainen suoraan huoneeseen. Tarjolla oli kattava hotelliaamiainen ja paljon hedelmiä ja vihanneksia, sekä Kaffa Roasteryn herkullista kahvia.

Miniloman jälkeen oli ihanaa vaan matkustaa lyhyen matkan päähän kotiin ja päästä halimaan lapsia. Kotimatkalla jo sanoinkin Otolle, että mä en jaksa odottaa, että näen lapset! Heilläkin oli onneksi ollut kuulemma mahtava ilta ja yökin oli sujunut oikein mallikkaasti.

Holiday Inn Helsinki – Expon sivuilta löytyy paljon lisätietoa hotellista, huoneista ja palveluista.

 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Panda Lumous kanssa.

Panda Lumous haastoi mut tässä kaupallisessa yhteistyössä miettimään mun omaa mielenmaisemaa, sellaista happy placea, johon mieli vaeltaa välillä arjen kiireissä tai silloin kun kaipaa rauhaa.

Arki ja elämä kolmen lapsen kanssa on ihanaa. Se on intensiivistä, täynnä rakkautta ja meininkiä. Me ollaan pyritty rakentamaan meidän arjesta sellaista, joka tekee meidät onnelliseksi. Fakta on kuitenkin se, että kolmen lapsen kanssa arki on välillä myös toiminnan ja aikataulujen täyteistä. Meidän viikoissa on varsinkin ne kaksi arkipäivää, jolloin isommilla lapsilla on peräkkäisinä päivinä omat rakkaat harrastukset illalla (ja toisella toinen harrastus koululla vielä oppituntien jälkeen, jonka takia häntä ei voi hakea aiemmin). Vaikka yritetään aina laittaa kaikki valmiiksi hyvissä ajoin, jotta harrastukseen ei tule kiire kummallakaan kumpanakaan päivänä, aika usein meillä kuitenkin tulee vähän hoppu. Usein myös meillä vanhemmilla sattuu jotain omia koulu- tai työtapaamisia samalle päivälle, ja nähdään Oton kanssa toisiamme niinä päivinä usein vaan sellaisella läpsystä vaihto -meiningillä.

Lapset eivät sitä hoppua onneksi edes huomaa, kun he keskittyvät vaan omaan osuuteensa. Heillä on aina harrastuksissa hauskaa ja harrastusten jälkeen kotiin tulee aina innostuneita ja iloisesti pulputtavia tyyppejä. Meille vanhemmille ne harrastus-illat on kuitenkin juuri niitä, jolloin välillä tulee tsempattua itseä fiilistelemällä niitä vähemmän hektisiä iltoja, jotka loppuviikosta taas odottavat.

Mä haluan elää täysillä hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä, enkä halua paeta arkea tai odota, että olisipa joku hetki vaan ohi jo. En myöskään näinä harrastuspäivinä ajattele niin. Mä näen lapsista, miten älyttömän paljon he nauttivat harrastuksistaan ja sitä on ihana katsoa. Siinä on kaikki syyt pyörittää sitä harrastusrumbaa, joka niin monille muillekin vanhemmille on tuttua. En halua missata harrastuspäivinä yhtään tärkeää oivallusta tai taitoa tai iloista hymyä siksi, että olisin keskittynyt ennemmin ahdistumaan arjen kiireestä.

Välillä on kuitenkin ihanaa karata ajatuksissa sekunnin sadasosaksi sinne, missä on aina rauhallista: Oman rakkaan luo, missä ei ole ikinä kiire mihinkään. Niinpä silloin, kun odotan pukuhuoneessa muiden vanhempien kanssa lasta harrastustunnilta, matkustan välillä ajatuksissani Oton kainaloon meidän omalle vaaleanpunaiselle sohvalle. Siinä mieli rauhoittuu ja tulee aina hyvä fiilis. Se on maailman paras paikka. Se on mun mielenmaisema.

Panda Lumous on ihana herkku, jota voi nautiskella välillä sen arjen keskellä. Kotimainen, vegaaninen ja gluteeniton Panda Lumous Tummasuklaavadelma on vadelmasoseesta ja tummasta suklaasta tehty makeinen. Tumma suklaa on ihanan täyteläistä ja vadelma taas tosi raikasta. Ne on ihan loistava yhdistelmä, johon jää vähän tuhan iisisti koukkuun! Mä valitsen näitä itselleni välillä viikonloppunameiksi ja lapsetkin ovat valinneet joskus nämä omiksi viikonloppunameikseen, kun ne on niin hyviä. Täytyy tunnustaa, että välillä näillä tulee herkuteltua ihan arkipäivänäkin, mutta ei tietenkään liian usein.

Mä en itse ole niin paljoa sellaisen perinteisen karkin ystävä, vaan tykkään enemmän ihan muista herkuista, tai sitten suklaasta. Panda Lumous Tummasuklaavadelma on siksikin yksi mun tän hetken lemppariherkuista, kun se ei maistu sellaiselta keinotekoiselta ”karkilta”. Se maistuu oikeasti tummalta suklaalta ja oikeasti vadelmalta. Sellaiselta aidolta ja hyvältä. NAM!

Mun mielestä oli ihanaa pohdiskella tätä aihetta, siitä tuli niin hyvä fiilis. Kuinka onnekas sitä onkaan, kun on olemassa sellainen paikka maailmassa, jossa voi aina tuntea olevansa turvassa ja olla täysillä oma itsensä.

Tekstin kuvat on otettu jo ylläoleva teksti on kirjoitettu jo ennen viime viikonlopun tapaturmaa. Voin sanoa, että sen jälkeen olen vielä tuhat kertaa kiitollisempi siitä, että on ylipäänsä lapsilla mahdollisuus harrastaa ja tehdä asioita, jotka heitä kiinnostavat. Ei todellakaan haittaa rumba-illat, paljon ikävämpi vaihtoehto on se, kun ei voikaan tehdä mitään. Ja kätensä murtanut 5v sai piristykseksi maistella vähän näitä herkkuja!

LUKIJAKILPAILU: VOITA PANDA LUMOUS TUOTEPAKETTI

Mikä on sinun mielenmaisemasi? Minkä paikan ajattelu tuo sulle onnellisen ja rauhallisen fiiliksen? Kommentoi oma vastauksesi ja olet mukana Panda Lumous -tuotepaketin arvonnassa. Arvonta-aikaa on 26.3.2019 klo 23.59 asti ja arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille!

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä. 

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3