Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä? 

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy:n kanssa ja minulla on suuri kunnia toimia Fazer Puikuloiden brändilähettiläänä tänä vuonna.

Kuten pari viikkoa sitten hääpäivänäkin kirjoitin, arjessa ei aina ole niin paljoa sitä parisuhdeaikaa kuin toivoisi. Niistä pienistä hetkistä kannattaa kuitenkin pitää kiinni. Silloinkin kun meidän päivän ainoa parisuhdeaika oli iltaisin vauvan nukkuessa rinnalla, me syötiin yhdessä iltapalaa, joka ilta. Nykyisin illat ovat taas vain sitä aikuisten aikaa, mutta pitkään meidän päivien ainoa yhteinen hetki oli kuitenkin se iltapala, silloin kun Otto vielä teki töitä ja opiskeli yhtäaikaa. Meidän iltapalahetket eivät yleensä ole mitään kovin gourmeeta, mutta toki joskus tykätään hifistelläkin. Yleensä meidän iltapalaleipien päällä on margariinia, juustoa ja kurkkua, tai sitten Otolla pikkelssiä, juustoa ja kurkkua. Otto ei koskaan ole oppinut käyttämään perinteisiä levitteitä leivän päällä.

Iltapala on alusta asti ollut se meidän yhteinen juttu. Vaikka tehtäisiin muuten koko ilta omia juttujamme, me syödään aina iltapala yhdessä. Iltapalan verran on aina aikaa, vaikka sen sitten ottaisi yöunista. Mä uskallan väittää, että yhteiset iltapalahetket ovat pelastaneet meidät monelta turhautumiselta ja riidalta parisuhteessa. Ihan niinkuin lapsi tarvitsee tutkimusten mukaan vanhemmaltaan sen vartin täysin jakamatonta huomiota päivässä tunteakseen itsensä rakastetuksi ja huomioiduksi, myös puolisot tarvitsevat toisiltaan pienen hetken.  Tai näin ainakin mun logiikka sanoo. Kun ehtii keskittyä toisiinsa edes sen pienen vartin iltapalahetken verran joka päivä, saa vaihdettua kuulumiset, saa kerrottua toiselle, että toinen on tärkeä ja mikä parasta: saa mahan täyteen herkullista iltapalaa. Se vartti riittää aivan hyvin silloin, kun enempää ei ole.

Me aina tehdään yhdessä iltapalaa, välillä jo ihan väsyneenä ja silmät unihiekkaisina. Sitten otetaan iltapalat mukaan olkkariin, ja höpötellään, tai katsotaan jotain sarjaa josta tulee hyvä mieli, jos ollaan ehditty jo höpötellä muutenkin. Leipä on sopivan iisi iltapala, ja sen saa tehtyä nopeasti, kun ei illalla useinkaan enää jaksa alkaa väkertämään mitään sen vaivalloisempaa. Ja leipä on myös hyvää! Me tykätään molemmat tosi paljon syödä leipää.

Leipä on meille nautinto siitä huolimatta, että syödään ihan tavallisia juusto-kurkkuleipiä. Kun leipä on tarpeeksi hyvää, on yksinkertainenkin usein herkullista. Fazerin uudet Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät ovat nimensä mukaisesti kaurasta valmistettuja, ja aivan älyttömän pehmeitä leipiä. Nyt aiheena on meidän aikuisten iltapalat, enkä edes vielä lähde siihen, mitä meidän lapset sanoivat tästä uudesta leivästä maistettuaan sitä. Mutta sanonpahan vaan, että he kuulostivat aivan Puikula-mainokselta.

Puikulat ovat tuttuja jo omasta lapsuudestani, ja voisin sanoa, että olen varmaan maistanut jokaista erilaista Fazerin Puikulaa elämäni aikana. Se on ainakin meille sellainen arjen perusleipä, jota aina tulee ostettua kaupasta. Nyt Puikula-perheeseen on tullut aivan uusi suosikki, ja se on tämä Puikula Pehmeämpi 100Kaura. Se on oikeasti varmaan pehmein leipä, mitä olen ikinä syönyt, ja se on pehmeää vielä parasta ennen -päivän lähestyessäkin.

Pehmeyden salaisuus on siinä, että leipä on leivottu haudutettuun kaurapuuroon. Se pitää leivän tuoreen makuisena ja tuntuisena useammankin päivän. Nimensä mukaisesti 100Kaura on valmistettu kaurasta ja 100Kaura sisältää 6,6% kuitua ja 15g proteiinia 100 grammassa. Leivän jauhoista, jyvistä ja hiutaleista 100% on kotimaista kauraa.  Leipä ei kuitenkaan ole gluteeniton, sillä siinä on käytetty puuron lisäksi myös vehnägluteenia tuomassa pehmeyttä rakenteeseen.

Me ollaan aivan ihastuneita tähän leipään koko perhe, eikä sen ilmestymisen jälkeen ole taidettu edes ostaa muuta leipää kuin tätä. Ainoa miinus mikä leivässä on, on sen pieni pakkauskoko: meidän perheellä pussi loppuu heti aamupalan aikana. Voitteko siis pliis muutkin maistaa 100Kauraa ja toivoa tähän isompaa pakkauskokoa, niin jospa sellainen saataisiin. Puikuloitahan on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta tämän herkun tunnistaa söpöstä kelta-valkoraidallisesta pussista kaupoissa!

Mä uskon, että me tullaan syömään yhdessä iltapalaa vielä sittenkin kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä, ja meillä on kaikki päivät aikaa toisillemme. Me tykätään yhteisistä tavoista, ja tämä on yksi ihanimmista yhteisistä tavoista, joita meillä on. Siksi haluan pitää siitä kiinni nyt ja aina!

Joko olette ehtineet maistamaan tätä herkkua? Syöttekö te iltapalaa yhdessä puolison kanssa? 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Venuun, Aallonkodin, Cake O’ Clockin ja Raikastamon kanssa.

Hääpäiväbileet 5v hääpäivänä oli ehkä paras idea ikinä. Meillä oli sellainen kutina, että niistä saattaisi tulla aika hauskat juhlat, mutta ei silti osattu odottaa sellaista tunteiden, ilon ja onnen ja rakkauden räjähdystä joka me lauantaina koettiin. Pää on vieläkin aivan pyörällä lauantaista, ja olo on todellakin vähän samanlainen kuin viisi vuotta sitten samaan aikaan häiden jälkeen. On epätodellisen ihanaa, että meidän ympärillä on tällainen joukko ihmisiä, joka välittää, myötäelää, rakastaa, iloitsee ja haluaa olla mukana meidän elämässä. Sitä ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä.

Me kutsuttiin juhliin lähemmäs 40 ihmistä, joista suurin osa onneksi pääsi paikalle tästä vuoden kipeimmästä kuukaudesta huolimatta. Samaa jännättiin myös viisi vuotta sitten, mutta onneksi silloinkin saatiin nauttia juhlapäivästä terveenä. Juhlat olivat vähän niinkuin häiden jatkot. Yhtä ihanat kuin häät, mutta vieläkin rennommat, vaikka eivät meidän häätkään mitkään pönötysjuhlat olleet. Meitä ei jännittänyt tällä kertaa puoliksikaan niin paljon kuin häissä, ja tilaisuudesta oli riisuttu kaikki se virallisuus ja ”hienous”. Keskityttiin vaan nauttimaan, syömään ja pitämään hauskaa.

Otettiin järjestelyiden kanssa aika rennosti, ja käytiin ostamassa viimeiset koristeet vielä lauantaina aamupäivällä. Käytettiin koristeena eucalyptuksen oksia, morsiusharso-kukkaa, kynttilöitä, puukiekkoja (meidän puuhääpäivän mukaan) ja valokuvia. Oltiin kehitetty meidän häissä pöydissä olleiden hääkameroiden kuvat näin viisi vuotta myöhemmin, joista tehtiin koristeköynnös seinälle, ja kaikki saivat käydä katsomassa omia ihania kuviaan. Lisäksi meillä oli ilmapalloilla kirjoitettuna vaan meidän nimet. Tosi simppelit koristelut, joista kuitenkin tuli näyttävät.

Yksi viiden vuoden takaisista bestmaneista ja yksi kaasoista oli auttamassa meitä koko lauantaipäivän ajan, eikä oltaisi kyllä saatu mitään valmiiksi ilman heidän apua. Mun äiti oli päivän meidän lasten kanssa, niin saatiin rauhassa laittaa kaikki valmiiksi. Sekin oli korvaamattoman suuri apu, sillä voi sitä härdelliä heti kun lapset saapuivat juhlapaikalle! Onneksi he olivat itse juhlissa sitten tosi hienosti parin tunnin ajan, ennen kuin lähtivät kotiin nukkumaan mun äidin kanssa, ja me aloitettiin ”aikuisten” juhlaosuus.

Juhlatilana meillä oli upea Aallonkulma keskustassa, Venuu.fi:n  & Aallonkodin kanssa yhteistyössä. Juhlatilassa oli valmiina kaikki astiat niin tarjoiluun, syömiseen kuin ruuanlaittoonkin, mikä helpotti valtavasti. Oli paljon tilaa laittaa kaikki ruuat ja tarjottavat esille, ja juhlien jälkeen meidän ei tarvinnut myöskään siivota, sillä myös siivous kuuluu juhlapakettiin. Kaikki juhlapaikan järjestelyt sujuivat aivan uskomattoman hyvin, ja me saatiin kysyä apua ihan mihin tahansa aina kun tuli jotain mieleen. Juhlien järjestäminen Venuun kautta oli juuri niin stressitöntä kuin toivoinkin, eli mistään ei tarvinnut stressata tai huolehtia. Ollaan aivan älyttömän kiitollisia Venuun Suville sekä koko Aallonkodin mahtavalle henkilökunnalle siitä, että juhlien järjestäminen onnistui näin mukavasti.

Juhlatilan tyyli sopi täydellisesti meidän puuhääpäivään, ja se olikin varmasti suurin syy, miksi pärjäsimme niin vähillä koristeilla. Tilassa oli paljon kaunista puupintaa. Saimme juhlatilan puolesta lainaan myös upean kukkaisen kuvausseinän, jonka edessä kuvattiin ainakin osa vieraista. Tällä kertaa meillä ei ollut valokuvaajia tai videokuvaajia niin kuin häissä, minkä tietysti huomaa näin jälkeenpäin, sillä ei ehditty itsekään koko illan aikana hirveästi keskittymään kuvaamiseen. Onneksi meidän ystävät auttoivat, ja saatiin illasta jonkin verran myös kuvamuistoja ja videoita.

Näytettiin juhlapaikan valkokankaalta meidän häävideo juhlaväelle. Sen katsominen ja sitä seurannut puhe rakkaalta perheenjäseneltä olivat ehkä illan tunteikkaimpia hetkiä, jolloin koko jengi kyynelehti. Etukäteen mietin vähän, että haluaakohan ihmiset edes nähdä videota, mutta sen katsominen yhdessä oli tosi ihana juttu. Suurin osa juhlavieraista oli myös itse mukana videolla, ja kaikista oli tosi hauskaa (ja jännittävää) nähdä se oma osuus. Oli ihana kuulla videon jälkeen monelta, että ”ei se mun puhe ollutkaan niin paha”, hah! Meistä kaikkien puheet ja kaikki muukin olivat hääpäivänä niin tunteikkaita ja ihania, että ei oltu osattu edes ajatella, että joku olisi voinut ajatella jotain muuta.

Meidän juhlat alkoivat klo 17.00 ja me tarjoiltiin niin alkupalat, kevyt ”pääruoka” kuin jälkiruuatkin. Koska mentiin super rennolla meiningillä, meidän pääruokana oli salaattibuffet, joka osoittautui aivan loistavaksi ideaksi. Kaikille eri ruokavalioineen oli paljon sopivaa syötävää, kun kaikki ainesosat olivat omissa kulhoissaan, ja jokainen sai tehdä sellaisen salaatin kun itse halusi. Meillä oli mm. vihreää salaattia, pastaa ja couscousia, paljon eri vihanneksia, rapuja, kanaa ja nyhtökauraa, erilaisia pähkinöitä ja siemeniä, useampia eri kastikkeita ja patonkeja sekä niin hummuksia kuin tuorejuustojakin.

Alkupalat eli savuporo-rieskarullat ja lohi-ruisnapit ja jälkiruuat eli kakun, cupcaket ja nimikoidut keksit saimme Cake O’Clock -leipomosta Espoosta yhteistyönä, mikä oli aivan lottovoitto! Ei oltu vielä edes ehditty miettimään, että mitä tarjoilemme juhlissa, kun Taisia Cake O’Clockista otti yhteyttä, ja ehdotti yhteistyötä juhlien tiimoilta. Mä kerron tarjottavista ja kokemuksesta enemmän vielä omassa postauksessaan, mutta sen vaan sanon, että kaikki oli aivan super hyvää, ja meidän kakku oli juuri niin näyttävä ja upea kuin toivottiinkin. Kakussa maistui mausteinen banaanikakkupohja sekä ihana raikas mango ja pensasmustikat, juuri meidän toiveiden mukaan. Koristeena oli oikeita kukkia ja ihana kreemi. Aivan älyttömän suuri kiitos Cake O’ Clockille mielettömistä tarjottavista!

Juhlissa oli alkoholittomana vaihtoehtona tarjolla Raikastamolta saatuja Sweet, Bitter & Companyn herkullisia limonadeja. Kirpeä Bitter Lemon greippi-sitruuna limonadi on mun oma henkilökohtainen suosikki, ja Otto taas tykkää eniten Lime Colasta. Molemmat maistuivat vieraille hyvin.

Me leikittiin Oton kanssa juhlissa myös kenkäleikki, joka meiltä jäi häissä leikkimättä. Se oli hauska ja rento ohjelmanumero, josta osan vilautinkin jo Instagram Storiesissa. Leikin jälkeen, vähän ennen kuin vaihdettiin juhlatila yökerhoon, mä pidin morsiamen puheen. Mietin loppuun asti että uskallanko uskallanko. Olin kirjoittanut puheen valmiiksi ja miettinyt tarkkaan mitä halusin sanoa, mutta lopulta se mun kirjoitettu puhe ei tuntunutkaan hyvältä. Sitten pidin puheen ihan extempore.

Ei se vieläkään ollut meidän bestmanien veroinen mestaripuhe, mutta se oli puhe. Ylitin itseni, koska lähestulkoon mikään ei jännitä mua niin paljon kuin ihmisten edessä yksin puhuminen. Olen iloinen, että sain pidettyä sen. Sain sanottua kaikkien ihmisten edessä, kuinka onnellinen olen Otosta ja kuinka paljon mä Ottoa rakastan. En epäile hetkeäkään etteivätkö kaikki olisi sitä tienneet jo entuudestaankin, mutta mulle oli iso juttu sanoa se.

Juhlatilasta piti poistua klo 23, ja me jatkettiin silloin vielä isolla porukalla yökerhoon. Ei oltu Oton kanssa pitkään aikaan käyty missään yökerhossa, muistaakseni viimeksi viime vuoden Inspiration Blog Awardsien jatkoilla huhtikuussa, ja oltiin ihan pihalla, että mihin edes kannattaa mennä. Onneksi vieraat tiesivät paremmin, ja me tanssittiin ihan pikkutunneille saakka! Vielä yökerhossakin ilta oli täynnä halauksia, rakkauden tunnustuksia ja yhdessäoloa. Siis jotenkin vaan niin täydellinen päivä ja ilta alusta loppuun asti, että ei voi kuin olla kiitollinen.

Osa porukasta tuli kaukaa ympäri Suomen meidän juhlien vuoksi ja osa lähempää.  Ne rakkaat ystävät, joiden kanssa on puhuttu kaikesta ja naurettu vedet silmissä jo teinivuosista asti. Perheenjäsenet, joita nähdään usein ja joilta saa pyytää apua ja tukea silloin kun tarvitaan. Sukulaiset, joiden kanssa nähdään usein ja joiden kanssa voi olla kuin kotonaan. Perheystävät, joilta saa vertaistukea ja joiden kanssa vietetään lapsiperheaikaa rennolla meiningillä yhdessä. Kaikki ne ihanat tyypit, joiden kanssa voi olla rennosti oma itsensä, ja joiden elämässä meillä on suuri kunnia olla mukana myös. Me ollaan ihan suunnattoman onnekkaita, kun saadaan olla näin hienojen tyyppien läheisiä. Kiitos heistä jokaiselle <3

Olen myös maailman kiitollisin mun äidille, joka auttoi meitä lasten kanssa niin, että nämä juhlat olivat meille mahdolliset ja lapsilla tuttu ja rakas mummu heidän kanssa. Äiti nyt ei mikään pikkutunneille asti juhlija ole muutenkaan, joten tiesin, että häntä ei haittaa lähteä lasten kanssa juhlista ajoissa kotiin lepäämään, ja uskalsin pyytää sitä jo kauan ennen juhlia. Äiti on paras mummu<3

Meiltä kysyttiin useaan otteeseen, että mitä toivotaan hääpäivälahjaksi. Meillä ei ollut mitään lahjatoiveita, eikä me tarvittu oikein mitään, tai oltu edes ajateltu, että kukaan haluaisi tuoda lahjaa. Siksi me päätettiin Oton kanssa perustaa HelsinkiMissiolle oma hääpäivälahja-keräyslipas. Sinne halukkaat vieraat saivat lahjoittaa haluamansa summan meille hääpäivälahjaksi, ja se raha käytetään yksinäisyyden ehkäisyyn täällä Suomessa. HelsinkiMissio auttaa niin nuoria, lapsiperheitä kuin yksinäisiä vanhuksiakin. Me saatiin oikein mukava summa kasaan, ja tämä oli meistä paras mahdollinen hääpäivälahja. Tuli niin hyvä mieli, että järjestämällä nämä juhlat me pystyttiin vieläpä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä yhdessä vieraiden kanssa.

Ihan mielettömän suuri kiitos vielä kaikille meidän ihanille vieraille näistä juhlista. Ja me todellakin aiotaan pitää myös 10v hääpäiväbileet, niin kuin lauantaina mentiin lupaamaan! Katsotaan mihin se elämä vie seuraavien viiden vuoden aikana! Tämä taisi olla aika kiitosten täyteinen pläjäys, mutta oikeesti! Me ollaan vaan vieläkin niin fiiliksissä lauantaista, ja tullaan varmasti olemaan vielä pitkään.

Vastauksena otsikon kysymykseen, että kannattiko järjestää? No kannatti ehdottomasti. Nämä juhlat toivat juuri sitä valoa ja rakkautta tähän kylmään talveen, jota juuri nyt tarvittiin. Suosittelen rentojen juhlien järjestämistä ihan kaikille ja ihan minkä kunniaksi tahansa!

Tänään on viisi vuotta siitä kun me mentiin naimisiin ja huomenna on meidän kahdeksas vuosipäivä. Ensimmäisen hääpäivän lähestyessä vuonna 2015 kirjoitin siitä, kuinka rakkaus on tahtomisesta kiinni. Mikään ei ole muuttunut näiden vuosien välillä, sillä tuota postausta lukiessani olisin voinut allekirjoittaa jokaisen sanan myös tänään, neljä vuotta myöhemmin. Tärkeintä parisuhteessa on puhuminen, molemminpuolinen kunnioittaminen ja se, että tahtoo rakastaa toista, tahtoo olla yhdessä ja tahtoo tehdä toiselle hyvää. Jos mahdollista edes, uskon olevani tällä hetkellä vieläkin rakastuneempi kuin sinä päivänä kun sanoimme toisillemme tahdon. Rakkaus kasvaa joka ikinen päivä.

Meidän suhteen tai avioliiton aikana en koskaan ole joutunut arvailemaan Oton tarkoitusperiä. En koskaan ole miettinyt pyytääkö hän jotain minulta vain omaa etuaan ajatellen, tai välittääkö hän oikeasti meistä. En koskaan ole joutunut miettimään valehteleeko hän, tai manipuloiko minua ajattelemaan tai tekemään jotenkin toisin kuin haluaisin. Ei ikinä. Ja tiedän varmuudella, että hänkään ei ole joutunut miettimään näitä asioita minun kohdallani. Näitä kaikkia asioita olen kokenut ennen Ottoa parisuhteessa.

Meille on helppoa miettiä mikä on perheenä ja parina meille parasta. En varmaan edes osaisi miettiä enää, mikä on parasta yksin juuri minulle, koska ajattelen aina ensin, mikä on parasta meille. Enkä haluaisikaan. Punnitsen jokaista ratkaisua meidän koko perheen kannalta, oli se ratkaisu sitten minua varten tai meitä kaikkia varten. Sama toteutuu myös Otolla. Kun molemmat ajattelevat samalla tavalla, ei vahingossakaan käy niin, että vain toisen etu toteutuisi.  Molemmille on yhtä tärkeää, että kummatkin saavat toteuttaa itseään ja tehdä töitä unelmiensa eteen. Molemmille on myös yhtä tärkeää, että perhe ei kärsi unelmien tai itsensä toteuttamisen vuoksi. Perhe on aina ykkönen. Kokemus on opettanut, että tämä toimii meillä parhaiten, ja näin molemmat pääsevät tekemään juuri niitä asioita, joita haluamme tehdä.

Rakkaus asuu niissä pienissä arkisissa hetkissä ja huomion osoituksissa. Halauksissa silloin kun väsyttää. Oton illalla valmiiksi lataamassa kahvinkeittimessä, kun aamulla saan vain painaa nappulaa. Nopeasti huikatussa rakkaudentunnustuksessa tapaamiseen lähtiessä. Toisen valmiiksi tekemässä ruuassa silloin kun ei itse jaksa. Siinä katseessa, joka vaihdetaan, kun ollaan molemmat katsottu 2-vuotiasta luistelemassa ensimmäistä kertaa yksin. Yhteisissä automatkoissa, kun jutellaan arkisista asioista. Pitkissä keskusteluissa saunan lauteilla. Toisen tuomassa rätissä ja ymmärtävässä vilkaisussa, kun jollakin on taas kerran kaatunut maidot. Lämpimässä turvallisessa sylissä, johon voi käpertyä silloin kun pelottaa tai itkettää.

Rakkaus asuu siinä toivossa ja luottamuksessa, joita molemmilta löytyy silloin, kun arjessa ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Molemmat ovat aina tienneet, että ne ovat vain pieniä hetkiä, vaiheita, jotka menevät ohi, ja sitten saadaan taas olla yhdessä enemmän. Vauvan ensimmäisiä kuukausia tai työmatkaputkia. Kiireisiä viikkoja, flunssia vuoron perään tai täysiä kalenterin ruudukoita. Molemmat ovat aina voineet luottaa siihen, että ne hetket eivät ole ikuisuus, meidän aika tulee vielä. Ja aina se on tullut. Ei koskaan olla päästetty toisiamme karkaamaan liian kauas, vaan ne pienet asiat ovat liimanneet meitä tiiviimmin yhteen silloinkin, kun olemme ehtineet olla ”kahdestaan” vain silloin kun vauva on nukkunut 20min pätkiä rinnalla.

Kahdeksan vuotta ei ole ikuisuus, mutta se on koko meidän aikuisikä. Siinä oppii tuntemaan toisen paremmin kuin omat taskunsa, kun elää elämän suurimmat onnet ja kipeimmät surut yhdessä. Eniten rakkaudesta meille on kuitenkin opettanut arki. Se aivan tavallinen arki, jota eletään yhdessä päivästä toiseen. Me ollaan rakennettu yhdessä sellainen arki, joka tekee meidät onnelliseksi. Sellainen arki, josta ei kaipaa taukoja tai irtiottoja, vaan joka itsessään tuntuu ihanalta ja rakkauden täyteiseltä. Sellainen arki, jossa nauretaan yhdessä niin, että poskiin sattuu. Sellainen arki, jossa käydään yhdessä kaupassa ja jossa molemmat huolehtivat tasapuolisesti siitä ah-niin-ihanasta metatyöstä. Sellainen arki, jossa tunnetaan valtavaa, pakahduttavaa onnea päivästä toiseen, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tavallinen, turvallinen, rakas arki.

Kiitos Otto, että olet mun aviomies, puoliso, kumppani. Kiitos, että jaat sun elämän, arjen ja rakkauden mun kanssa, joka päivä. Hyvää hääpäivää meille ja rakastan sua Otto!