Tänään mä täytän 25 vuotta. 25 vuotta, neljännesvuosisata. Se on aika paljon, mutta kuitenkin aika vähän. 25-vuotiaana mä elän mun näköistä elämää, mä olen yrittäjä, kahden lapsen äiti, odotan kolmatta. Naimisissa kolmatta vuotta, miehen kanssa jonka kanssa kihlauduin tasan viisi vuotta sitten omana syntymäpäivänäni. Mä olen onnellinen.

Toisaalta 25 on vain numero paperilla, eihän se tarkoita mitään. Ihan samanlainen mä olen tänään kuin eilenkin, ja aika samanlainen kuin vaikka kolme vuotta sitten. Olen epävarma samoista asioista, ja ylpeä samoista asioista kuin silloin. Olen oma itseni, ja olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Sitä aina asettaa itselleen tavoitteita, ja ajattelee että elämä on jonkin tietynlaista aina tietyssä iässä. Toiset tavoitteet onnistuvat ja toiset eivät. Viime aikoina olen oppinut ajattelemaan että ne missä en koskaan onnistunutkaan, olivat asioita joita en edes tarvinnut elämääni. Ja saanut matkan varrella elämääni niin monta asiaa joista en koskaan edes haaveillutkaan, mutta jotka sitten osoittautuivat juuri sellaisiksi mitä sillä hetkellä tarvitsin.

En esimerkiksi koskaan haaveillut olevani yrittäjä, mutta blogin kautta olen ajautunut yrittäjäksi. Haaveilin tasaisesta työelämästä, en ehkä perinteisestä 8-4 duunista, mutta kuitenkin olevani vakituisessa työssä oleva palkansaaja. Mun lähisuvussa tai perhetutuissa ei ole hirveästi yrittäjiä, ja jotenkin itsekin olin aina asennoitunut olemaan palkansaaja, tunnollinen työntekijä jollekin enkä oman itseni herra. Kukaan ei koskaan kannustanut tai painostanut siihen, mutta ajattelin vaan että se olisi mun juttu. Newsflash! Ei ollut, tai ainakaan se ei ollut ainoa oikea vaihtoehto.

Takki Sheinside* / Mekko New Yorker / Sukkahousut H&M / Kengät Primark / *saatu blogin kautta.

Nyt yrittäjänä huomaan olevani vapaampi kuin koskaan. Se sopii mulle, se on ihan mun juttu. Eikä se olekaan yhtään niin pelottavaa tai turvatonta kuin ajattelin, päinvastoin. On ihan mahtava ajatus että kaikki on mun omissa käsissä.  Olen itse oman itseni suurin sparraaja, ja piiskaan itseäni eteenpäin, kehittymään ja tekemään ja kasvamaan. Yrittäminen tuntuu oikeastaan turvallisemmalta kuin mikään muu, koska kuten sanoin, kaikki on omissa käsissä, kaikki on kiinni siitä mitä minä olen valmis tekemään yritykseni ja itseni eteen. Parasta.

Kun äitiyttäkin on takana jo sen viisi vuotta, olen myös löytänyt oman tapani olla sellainen äiti kuin haluan. Toisaalta mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä useammin joudun välillä miettimään, millainen äiti haluan olla. Miten haluan reagoida, mitä en missään nimessä halua tehdä, millaisia arvoja haluan opettaa. Joka päivä mä näen lapsissani jotain niin kaunista että en voi kuin olla ylpeä siitä että minä ja Otto ollaan nuo tyypit luotu ja meidän huomassa he ovat kasvaneet omiksi persoonikseen. Silti välillä jännittää että osaanko tehdä kaiken oikein, osaanko kasvattaa lapsistani kelpo kansalaisia. Täytyy vaan yrittää parhaansa. Rakkaudella pääsee pitkälle.

Onneksi saan kulkea tätä matkaa yhdessä Oton kanssa, sillä silloin kun me ollaan yhdessä, olen tuhat kertaa vahvempi.

25-vuotiaana päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta mitä on saanut, ja kiitollisuus kaikesta siitä mitä on vielä edessä. Me eletään jännittävää aikaa, kun jälleen kerran vietän syntymäpäivääni raskaana. Tämä on viiden vuoden sisään kolmas syntymäpäiväni jolloin olen raskaana. Ja se ei kuulkaa haittaa ollenkaan, se tuntuu suurimmalta siunaukselta mitä voi olla. Mun mahassa kasvaa meidän perheen puuttuva palanen, tyyppi, jota me kaikki odotetaan aivan malttamattomina. Ensi vuonna kun kirjoitan postausta syntymäpäivänäni, meidän vauva on jo yli puolivuotias. Ehkä hän köllii mun kainalossa, tai tuhisee omassa sängyssään, kun mä kirjoitan miltä tuntuu täyttää 26. Siihen asti mä nautin kuitenkin tästä 25-vuotiaana olemisesta ja tästä jännittävästä elämänvaiheesta jota me tällä hetkellä eletään, ja toivon vain että kaikki menee hyvin.

Kiitos kaikille jotka tekevät mun elämästä näin ihanaa, mukaan lukien kaikille teille ihanille lukijoille <3 Mahtavaa sunnuntaipäivää, me aletaan nyt valmistautumaan esikoisen synttäribileisiin ja vieraiden tuloon!

Meidän päivä on kulunut ihan kotikulmilla rennosti ottaen. Ollaan siivottu ja pesty pyykkiä, ja katsottu uudelleen eilen vuokrattu Risto Räppääjä ja Yöhaukka heti aamulla. Käytiin ulkona leikkipuistossa ja mä katselin kauhistuneena miten Otto ja tytöt tekivät kaiken maailman temppuja kiipeilytelineellä. Aikamoisia akrobaatteja, mä en ikimaailmassa uskaltaisi. Ollaan myös leikitty mun vanhoilla pikkulegoilla ja siivottu lastenhuone. Alkuillasta käytiin katsomassa Helsingin Venetsialaisten meininkiä ja siellä oli hulluna porukkaa. Pomppulinnaan ei jaksettu jonotella, mutta lapset kävivät kiertämässä temppuradan ja ostettiin muutama metrilaku.

Nyt jännätään jaksaisko meidän tytöt valvoa vielä hetken verran ja käytäisiin eka kertaa katsomassa heidän kanssa oikein kunnon isot ilotulitukset jotka alkavat varttia vaille kymmeneltä ja ovat siis ihan tässä lähellä. Yleensä neidit ovat viimeistään ysiltä jo unten mailla mutta ainakin toistaiseksi leikit sujuvat vielä ihan hyvin ja molemmat ovat ilotulituksista tosi tosi innoissaan. Muistan kun itsestä oli aina hurjan jännää kun pääsi katsomaan ilotulituksia tai juhannuskokkoa ja sai valvoa myöhään. Mä taisin valvoa myöhään jo paljon pienempänä kuin meidän tytöt, kun oltiin usein sukulaisilla ja mun serkut oli vähän mua vanhempia.

Me mennään huomenna katsomaan tyttöjen uutta pikkupikkuserkkua joka on ehtinyt jo huimaan yhden viikon ikään, en jaksa odottaa että pääsee nuuskuttelemaan pientä ihanuutta joka vaikuttaa niin suloiselta ja rauhalliselta tyypiltä. Melkoinen vauvakuume on vaivannut mua jo pitkään mutta nyt hormoneissa se tuntuu pahenevan vielä tuhatkertaiseksi. Onneksi on lähipiirissä näitä ihanuuksia joita pääsee hoivaamaan aina välillä ennen kuin oma tyyppi on saapunut maailmaan.

Ihana ihana viikonloppu, nyt mä menen kutittamaan noita neitokaisia että ne jaksavat vielä hetken odottaa. Mahtavaa lauantai-iltaa kaikille <3

PS: Mä oon nyt käyttänyt tota instan uutta Stories-toimintoa, insta on muutenkin enemmän käytössä niin on tullut kuvattua sillä aika monta pätkää jo eilen ja tänään. Snappia käytän kyllä myös edelleen, en oikein osaa päättää kumpi olis parempi. Kumpi teistä tuntuu helpommalta?

Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.

Meidän esikoinen täyttää pian viisi vuotta. Melkein viisi vuotta sitten hän syntyi täydellisenä pienenä rimpulana, 46 senttiä pitkänä pötkönä, väärinpäin ja vähän liian aikaisin. Se väärinpäin ja vähän liian aikaisin on kuin täydellinen määritelmä hänen elämänkulustaan, hän kun tuntuu tekevän kaiken vähän liian aikaisin ja rakastaa olla väärinpäin ihan kirjaimellisesti. Kohta viisivuotias aloittaa viikon päästä sirkuskoulun josta niin pitkään on haaveillut, ja pääsee ihan ohjattuna roikkumaan väärinpäin ja temppuilemaan.

Hänestä on kasvanut juuri sellainen neiti miltä hän jo pienenä vaikuttikin, ajatteleva ja herkkä, ja kova höpöttämään. Hän on varmasti meidän perheestä eniten perillä asioista, hän ei nimittäin koskaan unohda yhtään mitään. Se on siunaus ja kirous näin vanhemman kannalta. Siinä missä itse kirjoitan kaiken kalenteriin ylös ja laitan muistutuksia, hän muistaa pyytämättä neuvola- ja hammaslääkäriajat, kavereiden ovikoodit, leikkitreffit ja päiväkodin metsäretket, eikä koskaan unohda jotain mikä hänelle on joskus luvattu. Hän hoputtaa mua aamuisin, ”äiti kello on jo melkein bussin verran”, nyt kengät jalkaan!

Hän huolehtii pikkusiskostaan enemmän kuin tarvitsisi, toki kyykyttää tätä myös. Kai se on niitä esikoisen juttuja mistä itse en ainoana lapsena ole perillä, näin olen ainakin kuullut.

*Tiaran paita saatu blogin kautta.

Viisivuotiaana säännöt ovat kovin tärkeitä, ja niitä kehitellään kaiken aikaa. Leikkeihin, pukemiseen ja oikeastaan ihan mihin tahansa. Joskus sukset menevät siskoilla ristiin, kun toinen kehittää sääntöjä ja toinen ei ymmärrä tai ainakaan noudata niitä. Toisinaan esikoinenkin heittää säännöt silti romukoppaan ja leikkii niin että pikkusiskokin ymmärtää, silloin ei naurusta ole tulla loppua kummallakaan. Satunnaisesta eripurasta huolimatta he ovat parhaita ystäviä keskenään, ja sitä on ihana seurata.

Viisivuotiaan kanssa voi keskustella jo ihan eri tasolla, kuin vaikkapa kolmivuotiaan. Hänellä on paljon ajatuksia ja kysymyksiä, ja hän huomaa paljon sellaisia asioita joita ei itse ajattelisi että lapset huomaavat. Toisaalta hämmästelen tätä samaa asiaa joka vuosi, miten paljon enemmän yksi vuosi tekee keskustelutaidoille. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, koska mun mielestä tässä maailmassa ei ole mitään mielenkiintoisempaa kuin mun lasten ajatukset, vaikka kovin kiinnostunut maailmasta ja maailman tapahtumista olenkin.

Tänä aamuna heräsin esikoisen kanssa kahdestaan jo reilusti ennen kuopusta. Me tehtiin yhdessä aamupalaa, tai siis kumpikin teki omat ruisleipänsä, häntä kun ei saa auttaa missään minkä hän osaa itsekin. Sen jälkeen istuttiin pöydän ääressä ja juteltiin kavereista, dagiksesta, synttäreistä ja kaikesta mahdollisesta mitä maanantaisena aamuna päässä voi pyöriä. Kun leivät oli syöty, hän totesi: ”Olipa meillä äiti kivat aamutreffit ihan tyttöjen kesken kahdestaan.” Ja niin meillä kyllä oli, ihan parasta.

Ihanaa maanantaipäivää kaikille <3

Pari iltaa sitten oli nätti ilta-aurinko, ja mä ajattelin ihan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kuvata samalla itsestäni asukuvat ja lapsista myös kuvat eiliseen postaukseen. Otettiin suunta kohti Suvilahtea, sieltä vähän inspiroivaa taustaa ja helppo pysäköinti. Ajeltiin sinne iltasella, vain huomataksemme että paikkahan oli suljettu, portit kiinni ja portilla järjestyksenvalvoja. Ja mä kun vielä olin katsonut nettisivuilta että juuri nyt ei pitäisi olla mitään tapahtumaa. No, ei me pienestä lannistuttu, vaan päätettiin lähteä kohti Vallilaa sillä tiesin siellä olevan erään kauniin rakennuksen jonka edessä olisi hyvä ottaa kuvat.

Ajettiin Vallilaan, löydettiin oikein läheltä hyvä parkkipaikka ja noustiin kaikki autosta. Käveltiin rakennuksen eteen. Siinä oli niin kauhea tuuli että tukka nousi pystyyn kaikilta. Ajattelin vielä että kyllä mä sen tuulen kestän, että otetaan vaan ne kuvat. Otin kameran kameralaukusta, vain huomatakseni että se oli jotenkin kummallisen kevyt. AINIIN. Akku oli kotona akkulaturissa. Siinä kohtaa meinasi ehkä vähän jo hymy hyytyä. Saatoin jopa olla jo luovuttamassa. Tunsin itseni niin ääliöksi, miten saatoinkin unohtaa sen akun kun varta vasten oltiin menossa kuvaamaan, ja juuri puolta tuntia ennen lähtöä olin laittanut sen laturiin.

Onneksi miehelläni on pitkä pinna, ja hän ihan rauhallisesti pakkasi lapset takaisin autoon, laittoi Fröbelin palikat soimaan jotta lapsilta ei hyytynyt hymy, ja sanoi että ajellaan kotiin ja haetaan se akku. Näin me sitten teimme. Lauloimme kuorossa sutsisatsisatsaata, minä kipaisin akun, ja sovittiin että mennään eräille alle kilsan päässä kotoa oleville betoniportaille kuvaamaan vaikka se ei mikään Suvilahti olekaan. Se olisi sentään lähellä. Mentiin paikalle, vain tajutaksemme että kaikki asuinalueemme ampiaiset olivat kerääntyneet sinne yhtäaikaa, koska joltain oli kaatunut portaille mehua tai jotain muuta makeaa juomaa. Siis siellä oli varmasti kymmeniä ampiaisia jotka pörräsivät ympäri ämpäri, ei sinne voinut jäädä mitenkään!

Lopulta me päädyttiin sitten kuvaamaan meidän kotitalon viereen toisille portaille, ja otin vain yhdet nopeat kuvat lapsista, kuvat jotka näitte aiemmassa postauksessa. Tämä koko episodi kesti ehkä n. 1,5 tuntia, josta varsinaisesti saimme aikaan jotain viimeisen kymmenen minuutin ajan. Ei otettu siis mitään niistä kuvista, jotka alunperin piti.

Kaikki kunnia sekä Otolle että lapsille että heillä ei mennyt hermo, lapsilla oli hyvä meininki Fröbelin palikoiden tahdissa, ja he jaksoivat kikattaa ja supattaa vielä sen aikaa että mä nappasin muutaman kuvan heistä lopuksi. Meillä oli oikeastaan aika hauskaa, koska ei sitä voinut muutakaan kuin nauraa surkuhupaisalle tilanteelle. Vieläkin soi päässä Fröbelin palikat.

Illalla kuuntelin kun Otto luki lapsille Risto Räppääjä -kirjaa tarinaan voimakkaasti eläytyen ja lasten lisäkysymyksiin vastaillen. Ja mietin vaan että kuinka hitsin onnekas mä olen kun mulla on nuo ihanat tyypit mun kanssa. Ei paljoa haittaa epäonnistuneet asukuvat tai se että ”menee pari tuntia hukkaan”, koska yksikään tunti tai minuutti jonka saan viettää noiden tyyppien seurassa ei mene hukkaan, vietin mä sen sitten autossa istuen, siivoten tai rannalla lekotellen.

Asukuvat ja eiliset kuvatkin saatiin otettua myöhemmin tällä viikolla, joten ei se loppujen lopuksi mitään haitannut. Tämä viikko on ollut täynnä jos vaikka ja minkälaisia kommelluksia, mutta nyt on hyvä fiilis. Uusi arki on selvästi alkanut, ja en malta odottaa mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ensin kuitenkin nautitaan viikonlopusta!

Kuvituksena palasia mun viikosta tähän asti, joka niitä katsoessa näyttää ainakin mun silmiin olleen kommelluksista huolimatta oikein mukava. <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!