Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.

Kun oireet vihdoin alkavat helpottaa on niistä kiva päästä puhumaan. Tämän postauksen kirjoittamisella mä olen leikitellyt aina kun on ollut oikein paha olo, Otollekin sanoin että ”Voi kuule sitten kun mä voin puhua tästä niin vuodatan kyllä sellaiset oirelistaukset että ei oo todellista!”. Eli kuten ehkä tästä voi päätellä, ei ole ollut mikään maailman hehkuvin olo ensimmäisen kolmanneksen aikana.

Ensimmäiset pari viikkoa olivat superhelpot, ei ällöttänyt eikä väsyttänyt eikä ollut oikeastaan mitään erilaista kuin aiemmin. Sitten se seitsemännellä viikolla iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan jäätävä hajuherkkyys. Tässä lista asioista jotka mun mielestä haisivat aivan kuvottavalta ja saivat oksennuksen kurkkuun: hanavesi, tuoreet mansikat, suihkunraikas Otto, hissi, metro, bussi, hiki, jauheliha, kala, kahvi, hiuslakka, shampoo, suihkugeelit, hammastahna, meidän uusi auto. Eli oikeastaan ihan kaikki, yritin vaan olla haistamatta mitään ja kiitin korkeampia voimia säännöllisestä allergisesta nuhastani, joka ajoittain hälvensi hajuaistini kykyjä.

Mulla oli pahoinvointia mutta pääosin se liittyi siis hajuihin, koska jatkuvasti joku haisi mun mielestä niin pahalta että olin puolimatkassa vessaan purjolle. Pahinta oli ehkä Oulussa kun käytiin sukulaisten luona kylässä. Olin silloin niin alkuvaiheilla että en halunnut kertoa kenellekään vielä, ja kaikki tietenkin keittivät sitten kahvia joka kyläpaikassa, yleensähän mä juon kahvia mustana ja monta kuppia päivässä. Pelkästä kahvin tuoksusta nousi jo kylmä hiki otsalle, mutta siinä vaiheessa kun sain mukin aina eteen niin tuntui että taju lähtee. Onneksi rakas mieheni auttoi mua ja kärsi koko reissun ajan pienistä kahvitärinöistä, hän nimittäin aina katseen välttäessä kietaisi munkin kupillisen kerralla huiviin. Nyt mulla menee jo cappuccino alas mutta mustaa kahvia en ole uskaltanut vieläkään haistaa.

Pahoinvoinnin lisäksi ikävin oire on ollut päänsärky ja jokaviikkoiset migreenit. Nyt on alkanut vähän helpottaa, viikossa on ollut jo yhtä monta päänsärytöntä päivää kuin päänsärkypäivää, mutta ensimmäiset seitsemän viikkoa mä kärsin 5/7 päivästä päänsärystä ja kerran viikkoon oikein kunnon migreenin. Osasin tätä odottaakin koska edellisessä raskaudessa oli ihan samanlaista, mutta ei se siitä sen mukavampaa tehnyt. Viimeksi päänsäryt helpottivat kunnolla raskausviikon 16 jälkeen joten samaa toivon nytkin. Ja kaikkeen turtuu, en mä ole antanut päänsärkyjen koko kesää pilata, olen vaan sitten käyttänyt aurinkolaseja sisälläkin ja koittanut olla menossa mukana.

Ulkoisesti näkyviä oireita on tietenkin ollut jäätävä turvotus ja pötsin kasvu, sekä kokovartaloakne. Edelleen selkä on sen näköinen että mulla on joku vuosituhannen pahin vesirokko, mutta näppyjä ne vaan on. Kasvoista on onneksi alkanut helpottaa, vaikka ei se vieläkään ennallaan ole. Mulla oli nyt lähtöpainoa pari kiloa enemmän mitä Zeldaa odottaessa, ja välillä olen hormoneissani kokenut jäätäviä itsetuntokriisejä. En kropasta tai mahasta, mutta kasvoista. Muutama teistäkin kommentoi että mulla on kasvot pyöristyneet, ja niinhän ne on, ja se on se mun itsetunnon heikko kohta muutenkin mitä en vaan opi käsittelemään. Mutta, sen kanssa on vaan elettävä, ja keskityn mieluummin sitten vaan ajattelemaan miten ihana maha mulla jo on! Sitä on kiva kasvatella.

En tiedä paljonko olen kerännyt painoa ensimmäisen neuvolan jälkeen, mutta nälkä on ainakin ollut ihan kokoajan. Kun normaalisti voin hyvin olla syömättä aamupalan ja lounaan väliset neljä tai viisi tuntia, on nyt pakko syödä välipalaa jo kymmeneltä. Mun on siis syötävä 2-3h välein, tai tulee sellainen tunne että näännyn ja pökerryn ja en ole saanut ruokaa koko päivänä. Se on ihan naurettavaa! Olen yrittänyt syödä terveellisiä välipaloja ja monipuolisia aterioita ja pitää ateriarytmin mahdollisimman säännöllisenä, mutta aina se nälkä melkeinpä pääsee yllättämään. Se tulee ihan sekunnissa, ei ole mitään sellaista pientä että maha vähän murisee tai ”voisin kohta syödä” vaan se nääntymisfiilis on HETI. Sinänsä huvittavaa, kun se lisäenergiantarve on neuvolan oppaiden mukaan raskausaikana 250 kaloria vuorokaudessa. Eli yksi ylimääräinen pieni välipala. Mä syön niitä ainakin kolme.

Väsymys on ehkä se eniten edelleen läsnäoleva raskausoire, sillä nukahdan iltaisin jo yhdeksän jälkeen vaikka nukun joka aamu melkein kahdeksaan. Ekoina viikkoina nukuin päikkärit joka päivä ja väsymys oli sellaista kokonaisvaltaista ”musta ei oo tänään mihinkään en jaksa edes nousta sängystä ylös!” -väsymystä. Vaan olihan se noustava. Onneksi nyt on ollut kesä ja lämmintä ja valoisaa, se on varmasti auttanut paljon väsymyksen selättämisessä. Ja iltaisin on ihana nukahtaa Oton turvalliseen kainaloon kesken sarjan, joka ilta.

Onneksi tosiaan kaikki ikävimmät oireet ovat alkaneet helpottaa, ja ollaan jo matkalla kohti sitä seesteistä keskiraskautta. Viimeksi mun seesteinen keskiraskaus keskeytyi siihen kun säännölliset supistukset alkoivat viikolla 25 ja jouduin vuodelepoon, mutta nyt tietenkin toivotaan että niin ei käy. Onneksi mulla on Otto, joka on pitänyt huolta siitä että en rasitu liikaa (tai yhtään), ja tytötkin ovat sen verta isoja että ei tarvitse jatkuvasti nostella heitä vaan he pukevat ja hoitavat vessa-asiat ja ruokapöytään istumiset ihan itse, toisin kuin viimeksi Tiaran ollessa vasta 1v.

Siinäpä mun alkuraskaus pähkinänkuoressa, nyt keskityn mielelläni katsomaan eteenpäin enkä muistele sen enempää näitä oireita. Toivotaan että kaikki menee kivasti loppuun asti.

Millaisia alkuraskauden oireita teillä on ollut? Onko ollut eroa eri raskauksien välillä?

Voi vitsit sanon mä, on ollut tosi vaikeaa kirjoittaa postauksia viime viikon jälkeen, kun tuntuu että tuollaisten superuutisten jälkeen kaikki normaali on ihan lame. Mutta eihän meidän elämä kokoajan ole mitään vuoristorataa ja isoja uutisia täynnä, vaan sitä tavallista arkea suurimmaksi osaksi, ja raskaus kulkee siinä mukana. Eilen käytiin Korkeasaaressa tyttöjen ja Oton ja tyttöjen tädin kanssa, ja meillä oli tosi hauska reissu. Lauantaina taas vietettiin deitti-iltaa Oton kanssa, kun tytöt olivat ekaa kertaa yökylässä Oton tädin luona.

Käytiin Oton kanssa Putte’sissa pizzalla ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta. Sitten käytiin moikkaamassa kavereita, ja tultiin kotiin katsomaan Netflixistä Don’t trust the bitch in apartment 23:a ja syömään Ben & Jerry’siä. Kiitos muuten mun lukijalle joka vinkkasit sarjasta, se on niin hauska että me nauretaan täällä kippurassa Oton kanssa joka ilta! Oli aika ihanaa, kun viime viikot ollaan oltu niin tiiviisti perheenä yhdessä. Tytötkin olivat nauttineet kovasti yökyläreissusta kun pääsivät leikkimään ison lapinkoiran kanssa ja saivat hemmottelua osakseen.

Minityyppi on nyt pari viikkoa jo muljunut iltaisin siihen malliin että olen tuntenut liikkeet, siis tyttöjä en tuntenut ihan yhtä aikaisin koska he vaan hennosti tökkivät pienillä raajoillaan. Tämä tyyppi pyörii 360 astetta ympäri jatkuvasti niin sitä ei voi olla tuntematta vaikka hän pienenpieni vielä onkin, jopa Otto tunsi toissailtana kun hän kieppui mun pötsissä. Saapa nähdä miltä nämä pyörähdykset tuntuvat kymmenen tai kahdenkymmenen viikon päästä. Mutta siis aivan ihanaa tuntea ne liikkeet, aina iltaisin kun makoilen sohvalla hän innostuu ja alkaa heilumaan.

*sisustustuotteet hyllyä lukuunottamatta saatu Maxplaysta blogin kautta.

Mä ostin lauantaina ensimmäisen vauvanvaatteenkin kun käytiin kahdestaan keskustassa pyörimässä, Vimman ihanan Lakritsi-bodyn. Se on kokoa 60, ja musta tuntuu ihan mielettömän uskomattomalta että se on tyypille ISO sitten kun hän syntyy. Siis voiko sitä pienempiä ihmisiä ollakaan? Tiedän että voi, Tiara käytti alkuun kokoa 44, mutta kyllä sitä ehtii jo näin monen vuoden aikana unohtaa miten minejä ne pienet onkaan!! Ajattelin ostella enemmän vasta sitten kun ollaan käyty rakenneultrassa, mutta jos jotain söpöä tulee vastaan niin en aio kyllä kieltää itseäni ostamasta aiemminkaan.

Mua harmitti jo kun silloin Anttilan konkurssialeissa oli Stokke Steps-järjestelmän osia ihan superhalvalla, mutta olin silloin vielä ihan liian alussa että olisin uskaltanut ostaa yhtään mitään. Siinä olisi tullut iso säästö. Mutta ei auta, toivotaan että tulee vielä hyviä aleja myöhemminkin. Meillä on edessä ihan kaikkien vauvatavaroiden ostaminen, koska me ollaan myyty tai annettu pois ihan kaikki tarvikkeet ja 99% vauvanvaatteista, vain ihan muutama lemppari on säästetty että voin antaa tytöille sitten kun he ovat isoja. Mutta se ei kyllä haittaa yhtään, koska on kiva kun nyt voi ostaa uutena sellaisia jotka miellyttävät silmää, suurin osa niistä vauvajutuista kun oli kuitenkin ostettu yli viisi vuotta sitten ja maku ja tyyli ovat kovasti muuttuneet niistä ajoista niin vaatteissa kuin sisustuksessakin.

Joo, että sellaista löpinää! Kyllä mä tiedän että te tykkäätte lukea ihan normaaleja höpötyksiäkin (vai olenko ihan väärässä?). Sitä vaan asettaa itselle niin kovat paineet aina, tuntuu että mikään ei ole riittävän hyvää ja riittävän mielenkiintoista. Mutta kyllä on ja pitää olla. Tällä viikolla on tulossa ainakin postausta raskausoireista, ihana ruokaohje jonka keksin eilen, asiaa lasten uusista harrastuksista, uutta videota ja vaikka mitä muuta. Kiinnostaako teitä muuten lukea raskaudesta viikko viikolta, vai onko se jo ihan mennyt juttu? Siis että kirjoittaisi vaikka raskausviikosta 15 ja laittaisi mahakuvan? Mä en tietenkään kirjoittaisi mitään sellaisia jokaiselta vauvasivustolta löytyviä viikkofaktoja vaan nimenomaan omia fiiliksiä ja muita. Kertokaa ihmeessä.

Nyt mä alan rustaamaan ruokaohjetta! Mahtia alkanutta viikkoa kaikille <3

Monen monta viikkoa on jo ollut käytössä perinteinen housukikka: kahdella pompulalla housut kiinni, kun nappi ei enää mene. Nyt kuitenkin alkavat housut puristaa kasvavaa mahaa tästä kikasta huolimattakin niin ikävästi että olen tänään lähdössä äitiysvaateostoksille. Kaikki vanhat äitiysvaatteet mä kerkesin jo antaa pois, enkä usko että niille enää käyttöä olisi ollutkaan, onhan siitä melkein neljä vuotta kun viimeksi tulin raskaaksi vaatemakukin ihan erilainen.

Raskaus ei ainakaan mulle ole mikään syy pukeutua vaan verkkareihin, vaan haluaisin mahdollisuuksien mukaan näyttää edelleen itseltäni. Mun tyylin kulmakiviä ovat normaalisti ainakin tiukat pillifarkut, collegepaidat ja bombertakki. Sellaisista haaveilen myös nyt raskausaikana. Jotenkin tuntuu että ne raskausvaatteiden perus empireleikkaukset on jo vähän nähty kahdessa edellisessä, ja nyt haluaisin nimenomaan säilyttää sen oman tyylini. Raskautta en halua peitellä tai piilotella, mutta ei mun kaikissa asuissa tarvitse erikseen mahaa korostaakaan. Tärkeintä on mukavuus ja omannäköisyys.

Kasasin pienen kollaasin vaatteista jotka tuntuvat ainakin nyt siltä että voisivat päästä kovaan käyttöön tänä syksynä. Yhtään äitiysvaatetta en tosiaan vielä ole ostanut mutta viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata ostoksille. Toki meidän valikoimat täällä Suomessa on aika pienet ja rajalliset, ja luultavasti täydennän ostoksiani sitten verkkokaupoissa. Ensin pitää kuitenkin edes jotenkuten onnistua selvittämään mun tämänhetkinen housukoko, koska en usko että näissä raskaushormoneissa haluan kokea sitä pettymystä että verkkokaupasta tilatut housut ei mahtuisikaan jalkaan, haha.

1. Farkut H&M 2. Bomber New Look Maternity 3. Toppi New Look Maternity 4. College H&M 5. Mekko Zalando Essentials 6. Kengät Timberland 8. Farkut Topshop Maternity 9. College Zalando Essentials 10. Farkut Topshop Maternity

Ihan ensimmäinen ostos tulevat olemaan äitiysfarkut ja perus mustat leggingssit. Koska mun maha on vielä suhteellisen pieni näin alussa, haluan sellaiset farkut joissa ei ole over-the-bump trikookangasta, koska toistaiseksi se jäisi vielä löysäksi. Eli tarvitsen matalavyötäröiset äitiyshousut ja leggingssit. Näitä lähden luultavasti metsästämään ihan H&M:ltä, vaikka sekä Asoksen että Topshopinkin farkkuvalikoimat houkuttelevat. Muhun ei iske sellaiset perus äitiyshousut yhtään, vaan haluan samanlaiset farkut mitä yleensäkin käytän, mutta vaan äitiysmalliset.

Farkuille kaveriksi collegepaitoja ja ihan perus toppeja ja t-paitoja. Lisäksi haluaisin yhden sellaisen luottomekon jonka voisin pukea niinä päivinä kun kaikki kiristää ja tuntuu että mikään ei näytä hyvältä, siihen sopisi hyvin A-linjainen trikoomekko Zalandolta. Se korostaa vartalon parhaita puolia huononakin päivänä. Ja viilenevään syksyyn tosiaan tuo musta bomber olisi aika ihana, mun oma mahtuu vielä hetken aikaa mutta kiinni se ei kyllä kohta enää mene. Saa nähdä päädynkö hankkimaan tämän, New Lookin bomberilla on siis hintaa vaivaiset 24,95 eli hyvin voisi hankkia.

Varsinkin kun talvi alkaa tulla pikkuhiljaa ja tulee liukkaat kelit, mä haluan kunnon kengät jotka pitävät mut pystyssä ison pötsin kanssa. Timberlandin klassikot voisivat olla sellaiset kengät tänä talvena. Niissä on kunnon pohjat joissa on hyvä pito, eikä tosiaan haittaisi sekään että ne ovat lämpimät ja vieläpä hyvännäköiset.

Millaisia vaatteita te olette ostaneet ensimmäisiksi äitiysvaatteiksi? Mitä äitiysvaatteita teidän mielestä on hyvä löytyä kaapista? Vai oletteko pärjänneet kenties ihan normivaatteilla koko raskauden?

Kuten lupasinkin, mä jaan teidän kanssa nyt videon siitä miten me kerrottiin lapsille tulevasta vauvasta. Tämä oli sen verran once in a lifetime -tilanne että pakkohan se oli ikuistaa, ja olen kyllä niin iloinen että sen teimme.

Videon kuvaamisen jälkeen on tullut monta aivan loistavaa tilannetta lasten kanssa, paras oli ehkä eilen aamuna kun vein lapsia päiväkotiin ja nuoremman ryhmällä oli aamupiiri meneillään. Hän sitten täysin spontaanisti siitä kirmasi opettajansa syliin kun muut hiljaa kuuntelivat lorua, ja kiljaisi ”MEILLE TULEE VAUVA!”. Siinä oli äiti vähän punaisena, ei se joo mikään salaisuus toki ole ja näkyykin, mutta oli aika hassu tilanne. Hyvät naurut sain ainakin. Mutta aww siis ihanaa että lapset ovat innoissaan! Ja vaikka nuorempi kirmasikin videolta piirtämään, on hän oikeastaan se joka on heistä kahdesta ollut vielä enemmän kiinnostunut (ja malttamaton). Saattaa olla että tulee aika pitkät puoli vuotta odotella vauvaa.

Hei muuten, tarkoitus on aktivoitua videopuolella ihan kunnolla. Teen kuitenkin itselleni ihan uuden kunnon kanavan ulkoasuineen kunhan vain saan aikaiseksi. Jos teitä siis kiinnostaa nähdä videoita enemmänkin, niin saa heittää myös ilmaan ajatuksia mitä haluaisitte videolla nähdä! Lupaan ilmoittaa heti kun kanava on valmis ja seurattavissa. Siihen asti SC & IG @iinalaura.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3