Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.

Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3

Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.

Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.

En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.

Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.

Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.

Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!

PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!

Nämä masukuvat on otettu viime sunnuntaina ennen babyshowereita kun mulla tuli 36+0 täyteen! Nyt ollaan siis raskaudessa sellaisilla viikoilla jonne asti en viimeksi päässytkään, kun Tiara syntyi juuri päivää ennen. Ei tämä kyllä mitään herkkua enää ole. Vaikka nyt ei tarvitsekaan enää levätä ja varoa aiheuttamasta supistuksia, ei tämä jatkuva 24/7 -supistelu ja ”jokohan nää kohta olis niitä synnytyssupistuksia?” -ajattelukaan helpolta tunnu. Kokoajan jännittää että koska alkaa tapahtua ja turhauttaa kun mitään ei jatkuvista oireista huolimatta tapahdu.

Tänään kävin neuvolalääkärillä ja tilanne on kuulemma jo erittäin kypsä ja käytännössä synnytys voi käynnistyä milloin tahansa, ”jee”. Onhan se tavallaan helpottavaa kuulla, mutta toisaalta myös turhauttavaa. Jos tilanne ei olisi edistynyt ollenkaan olisin voinut suosiolla luovuttaa ja ajatella että tässä kestää vielä viikkoja, mutta koska asiat kuitenkin ovat edistyneet on mulla kokoajan odottavan jännittynyt fiilis. Ja vaikka asiat ovatkin edistyneet, ei sekään käytännössä takaa sitä että raskaus ei menisi vaikkapa yliajalle, kaikkihan on ihan mahdollista edelleen.

Masupallo on ihana ja haikealla mielellä luovun siitä sitten kun aika koittaa, mutta kyllä se halu saada oma pikkuinen sieltä masusta jo syliin on ihan hirvittävän kova! Mä katselen synnytysohjelmia haaveillen siitä täydellisestä hetkestä kun saa oman vauvan ensimmäistä kertaa rinnalle. Suunnittelen innoissani ristiäisiä vaikka niihin on vielä viikkokausia ja mietin että pussaileekohan Tiara yhtä innokkaasti vauvaa sen synnyttyä kuin mun masua nyt.

Pieniä tai no aika suuriakin pelkoja on herännyt; meneehän kaikki hyvin, syntyyhän vauva terveenä, selviänkö itse ilman sen suurempia komplikaatioita. Kuinka kauan joudumme olemaan sairaalassa, saadaankohan me perhehuonetta? Pääsenköhän synnyttämään sinne minne toivoisin kun sulkuja tuntuu olevan joka puolella kokoajan ja pian Naistenklinikkakin menee remonttiin ja se vaikuttaa kaikkiin HUS:in synnäreihin. Kaikki asiat mietityttävät todella paljon! Mutta täytyy vain toivoa että kaikki kääntyy parhain päin ja me saadaan terve vauva terveeseen syliin mahdollisimman turvallisesti!

Tässä on nyt viimeiset masuvertailu -kuvat Tiaramasuun, koska enempää niitä ei enää ole! Ensikatselulla musta tuntui että masuthan ovat ihan identtiset, mutta eipä se niin vain olekaan. Kun katsoo tarkemmin niin sen huomaa selkeästi kuinka Tiaramasu on ylempää paljon pyöreämpi ja ”täydempi” koska Tiara oli perätilassa ja neidin pää pyöristi mun masua ylhäältä päin. Vastaavasti taas masu on alhaalta paljon pienempi ja vähemmän ulkoneva. Nyt mulla on tietysti juuri toisinpäin koska vauva on raivotarjonnassa kuten kuuluukin.

Tänään on siis viikkoja 36+3, muutaman tunnin päästä jo 36+4! Se jää nähtäväksi miten suuriksi nuo luvut tuosta ehtivät vielä kasvaakaan. Kiitos teille ihanille tsemppareille kaikesta tuesta ja teidän kauniista sanoistanne<3 koska olen todennut jo miljoonaan kertaan että te olette parhaita vertaistukijoita, kysynkin nyt:

Miten teidän synnytykset ovat käynnistyneet? Millä viikolla? Millaisia oireita teillä on ollut ennen synnytyksen käynnistymistä? Miten toinen synnytys on eronnut ensimmäisestä?

Viikot poksuu ja masu poksuu, tänään olen kuullut enemmän kuin kymmenen kertaa että mun masu näyttää siltä että se pian räjähtää. Mä oon pahoillani siitä että kirjoittelu ja kommentteihin vastailu on jäänyt niin huonolle tolalle tämän viikon aikana, mutta mulla on vaan yksinkertaisesti ollut niin rankka ja kiireinen viikko ettei ole löytynyt aikaa eikä energiaa koneen äärellä istumiseen ja siihen että olisin ehtinyt keskittyä siihen mitä teen. En myöskään missään nimessä halua täyttää mun blogia tyhjänpäiväisillä täytepostauksilla tai vastata kommentteihin vain yhdellä sanalla joten mieluummin olen sitten odottanut sellaista hetkeä että jaksamista löytyisi.

Viimeiset kolme päivää olen kärsinyt säännöllisistä, kivuliaista supistuksista ja sen lisäksi tämä meidän alas laskeutunut pikkukaverimme on pitänyt huolta että masu heiluu supistusten välillä ja kaikki mahdolliset luut ja sisäelimet saavat osansa liikkeistä. Olo on ollut harvinaisen tukala ja suoraan sanoen kauhulla odottelen ensi viikkoa ja Oton iltavuoroja. Onneksi mun ihanat ystävät ovat tulossa seuraksi ja avuksi ja pääsiäislomakin häämöttää jo muutaman päivän päässä!

Tänään on viikkoja siis 34+0, hui! Musta tuntuu että koko raskauden ajan vallinnut seesteinen mieliala on vaihtunut viimeisten viikkojen järkyttäviin mielialanvaihteluihin. Tänäänkin olen tirauttanut itkut niin monta kertaa ettei varmaan yhden käden sormet riitä laskemaan, itkun syinä mm. ”Otto, mua itkettää kun sä oot noin ihana” (Otto leikki Tiaran kanssa ihan normaalisti), ”yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seitsemän, kasiksan, ysiksän, kymmenen…toista!” (Tiara laski kymmeneen, itkin vaikka olen kuullut sen monta kertaa) ja ”Otto mua itkettää!” ”Miksi” ”En mä tiiä ees!”. Viimeiseksi mainittu on se yleisin syy. Mutta ehkä Otto kestää tätä vielä muutaman viikon, oon kuitenkin ollut tosi rauhallinen koko raskauden ajan viime kertaan verrattuna!

Meidän ihana Tipa-rakas on alkanut juttelemaan vauvasta melkeinpä päivittäin ja mulla on aina tapana kysyä neidiltä että ”Kuka äidin masussa on?” Yleensä vastauksena on ”vauva” tai ”sisko” mutta tällä viikolla mun masussa on kuulemma ollut myös ”aamupala”, ”kakka” ja ”ystävä”. Mutta ihan hyviä vastauksiahan nekin on ;)!

Mun ajattelukyky tähän aikaan illasta alkaa olla aika heikkoa ja silmätkin meinaavat painua jo kiinni ihan itsestään joten voisin suosiolla luovuttaa ja painua nukkumaan. Hyvää yötä ja ihanaa alkavaa pääsiäisviikkoa kaikille <3

PS: Jos on mennyt mun & MiniMintin huikea arvonta ohitse niin osallistumisaikaa on vielä perjantaihin asti!

Megamasu tässä moi! Mun maha näyttää ja tuntuu siltä että se pian jo poksahtaa! Ensimmäiset pienet arvetkin ovat ilmestyneet vanhan umpisuolen leikkausarven seuraksi, mutta ovat onneksi tosi haaleita (vielä). Saapa nähdä miten mun mahaparan nahan vielä käy tulevien viikkojen aikana. Välillä vauvan työnnellessä pyllyään navan oikealta puolelta ylös voi  tuntea kuinka nahka venyy ihan äärirajoilleen, mutta onneksi tyyppi rauhoittuu heti jos Otto tulee juttelemaan ja silittelemään masua. Sf-mitta oli viime viikon neuvolassa 31cm eli tismalleen sama kuin Tiaraa odottaessani oli näillä samoilla viikoilla. Sekin jää nähtäväksi kuinka isoksi mitta kasvaa, viimeksi se oli synnytyspäivänä 35cm.

Viikonloppuna alkoivat kivuliaat supistuksetkin taas ilmestymään viikkojen tauon jälkeen, ja vieläpä ajoittain suht säännöllisinä. Sekä tänään että eilen kellottelin tunnin ajan alle 5min välein tulevia kivuliaita supistuksia, mutta ne sitten loppuivat kuitenkin levossa sen tunnin jälkeen. Eikä se kipu ole vielä sellaista että huolestuisin, vaan tismalleen samanlaista kuin Tiaraakin odottaessani mulla oli sen parin viikon ajan ennen kuin neiti syntyi.

Väistämättä lähestyvä synnytys pyörii mielessä päivittäin ja se jännittää kyllä hurjasti etukäteen, vaikka toisaalta odotankin sitä enemmän kuin innolla. Kipua en pelkää, enkä ponnistamista, mutta sitäkin enemmän pelottaa että sujuuko kaikki hyvin, onhan vauvalla kaikki kunnossa ja kaikkein eniten se että ehditäänkö me ajoissa sairaalaan. Tiaraa synnyttäessä me ehdittiin olla sairaalassa kaksi tuntia ja 7 minuuttia ennen kuin neiti oli syntynyt, mutta silloin olin ensisynnyttäjä. Uudelleensynnyttäjät taitavat yleensä olla nopeampia joten mua pelottaakin että näkeekö meidän ipana päivänvalon kenties taksissa matkalla sairaalaan tai mahdollisesti jo kotona?

Löytyykö täältä kohtalotovereita joilla ensimmäinen synnytys on ollut nopea (mulla ensimmäisen synnytyksen kokonaiskestoksi merkitty ~4h)? Miten toinen synnytys on sujunut? Tuliko kiire sairaalaan?

Mun kaveri ja Tiaran kummitäti Emmis tuli meille Rovaniemeltä kylään muutamaksi päiväksi ja tänään ollaankin vietetty tosi kiva päivä! Tiarakin on innoissaan kun kummitäti on kylässä ja mä oon kyllä kans. Ihanaa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa ja hengailla kaikessa rauhassa. Mä jatkan nyt Emmiksen seurasta nauttimista ja toivotan kaikille ihanaa alkanutta viikkoa<3

PS: Käykääs Kultahippu-blogissa *Klik!* osallistumassa huikaisevaan Crocs-arvontaan jossa voi voittaa 50€ lahjakortin Crocs -verkkokauppaan!

Minä ja masu käytiin siis perjantaina neuvolassa pitkästä aikaa ja oli kyllä niin helpottavaa kuulla että kaikki oli hyvin. Mua ahkerasti tällä viikolla vaivannut päänsärky ja siihen liittyneet näköhäiriöt ei selkeästikään olleet merkki raskausmyrkytyksestä, sillä proteiinit ei olleet plussalla, verenpaine oli 97/64 ja hemoglobiinikin vain surulliset 102 mun säännöllisen epäsäännöllisestä raudanpopsimisesta huolimatta. Päänsärky näköhäiriöineen kuulemma todennäköisesti johtuu tuosta ihanasta kevätauringosta joka mulla aiheuttaa migreeniä näköjään. Neuvoksi sain käyttää aurinkolaseja sisälläkin jos siltä tuntuu!

Painoa oli tullut todella reippaasti edellisestä vaa’alla käynnistä (joka oli uudenvuoden aattona) ja neuvolatäti oli oikein tyytyväinen kun vaaka näytti lukemaa 55kg. Mä en jaksa tuosta painosta stressata, edelleen liikutaan viimekertaista pienemmissä lukemissa ja jos neuvolatäti on tyytyväinen niin pitäisi munkin olla vaikka välillä ”mäoonnniiinvalas”-epätoivo iskeekin hormonien ansiosta. Sf-mitta olikin pompannut alakäyrältä yläkäyrille nyt ja sellaista vähän ounastelinkin koska masu tuntuu ottaneen sekä hullun kasvuspurtin että muuttaneen muotoaan todella pallomaiseksi taas muutaman viikon tasapaksuuden jälkeen. Pitäisi varmaan taas mitata ympärysmittaa kun masu on palloutunut urakalla, menisiköhän uusi kymmenluku rikki?

Viikkoja on tänään kasassa 31+0 mikä tarkoittaa sitä että tätä masunkasvattelua on pisimmilläänkin jäljellä enää vain se 11 viikkoa. Siihen että masuvauva on samanikäinen kuin Tiara syntyessään on neljä viikkoa ja kuusi päivää, ihan järkyttävän vähän! Nyt tosin olen oikein urakalla saanut mun pesänrakennusviettiä toteutettua ja meidän koti on vihdoin valmiina vauvaa varten! Sitterin päälliset pitäisi hurauttaa vielä pesukoneessa ja pestä muutama koneellinen ihanaa vauvanvaatepyykkiä jotta vaatteet ovat sitten puhtaan raikkaina valmiita vauvalle, mutta muuten lähestulkoon kaikki alkaa olla valmista. Alkava viikko tuleekin olemaan aikamoinen valmiina vauvalle -teemaviikko mun blogissa!

Mä kasasin pienimuotoisen kollaasin mun masuista viikkojen varrelta kun innostuin vähän! Kaikista masuista ei ole kuvaa, kun mulla jäi alkuviikkoina aika moni viikko välistä muuttokiireiden ja migreenien keskellä, mutta eiköhän tuosta aikahyvän kuvan saa. Ensimmäinen kuva on otettu siis viikolla 6+ ja viimeinen kuva tänään päivällä!

Eilen jäivät välistä ne Natali K.:n valokuvanäyttelyn avajaiset joista mainitsin, meidän vauvatarvikeostosreissun jälkeen mulla tuli nimittäin kipeitäkin supistuksia ja siihen tahtiin että en pysynyt enää laskuissa mukana että montako niitä illan aikana tuli. Hirveästi olisin halunnut mennä mutta hyvä että uskoin Ottoa ja jäin kotiin lepäämään, sillä tänäänkin on vielä supistellut aika reippaasti ja ihan levossakin joten en halua edes tietää mitä olisi tapahtunut jos olisin vielä lähtenyt juhlimaan.

Blogin Facebook-sivuilla *täällä!* voi käydä kurkkaamassa Tiaran uutta sänkyä, lisää kuvia kodin muutoksista luvassa siis myöhemmin. Tiara on tyytyväisenä nukkunut uudessa sängyssään jo yhden yön ja yhdet päiväunet, toivottavasti yöt jatkuvat yhtä hyvällä mallilla kuin tähänkin asti eli siten että Tiara jää kiltisti omaan sänkyynsä nukkumaan kuten aina ennenkin! Mä vastailen nyt viimein kommentteihinkin kun eilinen meni supistellessa ja sohvalta huonekalujen kokoamisohjeita huudellessa. Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

PS: Tänään on viimeinen mahdollisuus osallistua meidän Lupa laittautua-blogissa *Klik!* huikeaan Sobea-arvontaan joten jos et ole vielä käynyt jättämässä omaa arpakommenttiasi niin tee se nyt ja voit voittaa itsellesi omat Yogat!