Kesä loppuu ja vieläkin odotan

02.08.2020

Ihan hullua, että nyt on jo elokuu. Kesä on vaan kulunut hurjaa vauhtia. Vaikka olen kovasti hetkessä elämisen kannalla ja olen kesällä nauttinut myös niistä pienistä asioista ja hetkistä, koko kesän on kuitenkin ollut jollain tapaa odottava fiilis. 

En tiedä onko se tämä maailmantilanne, oliko se mahdollisten reissujen odottaminen – kun ei tiennyt näkeekö läheisiä vai ei, oliko se kunnon helleputken odottaminen, vai oliko se keittiörempan valmistumisen odottaminen. Koko kesän on kuitenkin ollut sellainen olo, että odottaa jotain. Ja nyt kun ei enää pitäisi odottaa mitään: remppa on valmis, helteitä ei tullut, Ouluun päästiin ja koronavirus jyllää edelleen, kesä onkin yhtäkkiä melkein ohi. Jotenkin on sellainen olo, että kesä on melkein ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Tämä kesä (ja toki koko 2020) jää kyllä muistoihin oudoimpana vuotena koskaan. 

En missään nimessä tarkoita etteikö meillä olisi ollut tänä kesänä ihanaa, päin vastoin. Ollaan ulkoiltu ehkä enemmän kuin minään kesänä koskaan, ailahtelevista säistä huolimatta. Ollaan vietetty koko kesä yhdessä perheenä, mikä on mun kaikista lempparein tapa viettää kesää ja elämää ylipäätään. Ollaan otettu ilo irti jokaisesta hellepäivästä, joita ripotellen pitkin kesää saatiin muutama. Ollaan levätty ja ollaan touhuttu ja päästy näkemään läheisiä. On ollut ihania hetkiä, joissa ollaan oltu täysillä läsnä. Ollaan pysähdytty monta kertaa yhdessä juttelemaan siitä, miten hyvä on ollut olla juuri jossain tietyssä hetkessä. Tästä kesästä jää iso kasa tärkeitä muistoja. 

Se odottava fiilis on kuitenkin läsnä edelleen. Mitä mä oikein odotan? Ehkä sitä, että kaikki palaisi normaaliksi. Vaikka omassa jokapäiväisessä arjessa kaikki on ollut jossain määrin normaalia jo kesän ajan, isossa kuvassa ei vielä sinne päinkään. Taustalla läsnä on vielä pelko toisesta aallosta ja siitä, mitä syksy ja talvi tuovat tullessaan. Ei vain Suomessa, vaan koko maailmassa. 

Saavatko koululaiset kokonaisen, tavallisen kouluvuoden? Pääseekö mun äiti matkustamaan syksyllä ensimmäistä kertaa meidän uuteen kotiin ja voidaanko juhlia normaalisti synttäreitä tai tupareita läheisten kanssa syksyllä ja talvella? Pysytäänkö kaikki terveenä, etenkin mun äiti? Riittääkö töitä, vaikka pandemia iskisi pahemmin Suomessakin? Saako Otto opinnäytetyön valmiiksi ja valmistuuko suunnitellusti, jos kaikki lapset jäävät jossain vaiheessa syksyä taas kotiin? Paljon on kysymyksiä ilmassa, eikä kenelläkään ole niihin vielä vastauksia. 

On helppoa sanoa, että pitää vaan päästää irti niistä kysymyksistä, joihin ei ole vastauksia ja elää hetkessä. Mutta itse en ainakaan vielä osaa niin hienosti hallita mun ajatuksia, ainakaan koko ajan. Vaikka ajattelen pääosin positiivisesti ja uskon, että syksy voi mennä hyvin ja edessä voi vihdoin olla se ihan normaali ja tavallinen arki, aina joskus ne ajatukset tulevat mieleen. Ei auta kuin odottaa ja katsoa mitä syksy tuo tullessaan. Toivoa parasta ja yrittää olla pelkäämättä pahinta. 

Onneksi ennen syksyä on vielä kaksi viikkoa lasten lomaa jäljellä. Ennen lasten loman loppua pidän itsekin vielä toisen kesälomapätkän ja meillä on vielä paljon kivaa tekemistä ja pari reissuakin tulossa. Aion näiden kahden viikon ajan yrittää oikein kovasti painaa ajatukset ja kysymykset syksystä jonnekin takaraivon viimeiseen nurkkaan ja heittäytyä täysillä imemään itseeni kesän viimeisiä päiviä. 

Tuntuuko kenestäkään muusta samalta? Millä fiiliksillä olette syksystä? 


Metsä ja syksy on parasta mitä tiedän

16.10.2019

Me ollaan tänä vuonna löydetty nimenomaan metsät jotenkin uudella tavalla. Ollaan me kyllä aina ulkoiltu perheen kesken, tehty pitkiä pyörälenkkejä ja samoiltu myös metsissä. Mutta jotenkin tänä vuonna jotain on naksahtanut ja metsässä olemisesta on tullut ehkä kivointa, mitä mä voin keksiä koko perheen yhteiseksi tekemiseksi. Kivempaa kuin mikään muu. Me nautitaan siitä ihan valtavan paljon koko porukka. Se on niin mielettömän hyvää vastapainoa kaikelle muulle arjessa. Metsässä mun päässä ei pyöri mitään ajatuksia, ei stressiä, ei työasioita eikä mitään to do -listoja. Metsässä mä vaan hengitän ja nautin. Se on aivan ihanaa.

Aina nykyään kun mietitään, että mitä tehtäisiin viikonloppuna, mä sanon ekana ”mennäänkö metsään?”. Ja sinne me yleensä mennään, jos ei ole mitään muuta erityistä tekemistä. Metsään voi mennä hyvällä säällä ja sinne voi mennä vesisateella, molemmissa on puolensa. Lasten kanssa vesisade metsässä on ihan parasta: voi ihmetellä kotiloita ja kuunnella sateen ropinaa.

Yleensä pakataan jotain evästäkin mukaan, kaakaota termariin, leipiä ja marjoja tai digestive-keksejä. Saatetaan olla metsässä retkellä monta tuntiakin. Just nyt kaikki upeat värit ulkona kannustavat lähtemään metsään vieläkin useammin. Mä niin toivon, että tämä innostus ei laannu siksi aikaa kun on pimeää ja synkkää, eikä vielä lunta maassa. Lumihan tuo sitten taas ihan oman lisämausteensa ulkoiluun ja lumisessa metsämaisemassa ulkoileminen on, jos mahdollista, vieläkin ihanampaa kuin syksyn väreissä samoilu. Marraskuu on luultavasti synkkä ja pimeä, mutta siihenkin voisi saada voimaa ulkoilusta. Metsässä on rauhallista ja kaunista silloinkin, kun puissa ei ole lehtiä eikä maassa lunta.

Mä olen aina toivonut, että ulkoilusta ja liikunnasta tulisi mulle sellainen samanlainen tarve kuin mitä syöminen ja nukkuminenkin on. Koska se ei koskaan ole ollut mulle sitä, vaikka satunnaisesta ulkoilusta olenkin aina nauttinut. Se satunnainen ulkoilu ei kuitenkaan riitä. Mä olen ihmisenä tosi mukavuudenhaluinen ja olen aina rakastanut vaan makoilla sohvalla lukemassa kirjaa tai hengailla mukavasti sisällä herkkuja syömässä. Jossain vaiheessa aikuisiällä olen kuitenkin ymmärtänyt, että liikunta ja ulkoilu ei muutu mulle perustarpeeksi tai ihanaksi palauttavaksi asiaksi, jos en oikeasti pitkäjänteisesti sitä harjoittele ja muuta mun asennetta. Siksi olen yrittänyt harjoitella pikkuhiljaa, niinkuin kaikkia muitakin asioita elämässä. Aina ei ehkä ole huvittanut lähteä sinne metsään, mutta sitten kun on lähtenyt, niin on huomannut, miten mielettömän ihanaa siellä on.

Ja nyt alan olla ehkä vihdoinkin siinä pisteessä, että mä ihan oikeasti kaipaan sinne ulos ja metsään. Mä oikein odotan jo tiistain harrastusrumbassa, että tulisi viikonloppu ja pääsisi tekemään oikein kunnon pitkän metsäretken. Kyllä me lähimetsässä saatetaan käydä arkenakin ihmettelemässä, mutta ihanimpia ovat ne viikonlopun rauhalliset retket. Mä olen ihan fiiliksissä siitä, että meininki on nykyään tämä, koska aina ennen ajattelin, etten koskaan opi tykkäämään ulkoilusta ja liikunnasta säännöllisenä juttuna. Vihdoinkin olen alkanut oppia nauttimaan. Haluan näyttää lapsille pienestä asti miten kivaa on ulkoilla ja miten ihanaa metsässä on rauhoittua arjen askareista.

Meidän lapset ovat pienestä asti kyllä rakastaneet ulkoilua ja halunneet päästä sinne ulos säännöllisesti, niin metsään kuin leikkipuistoonkin ja sitä ollaan kyllä tehty. Yleensä meillä on ollut tosi kivaa. Mutta vasta viime aikoina olen alkanut fiilistellä metsäilyä niin paljon, että tekee mieli usein lähteä sinne ihan omasta aloitteesta, ilman, että kukaan toinen edes pyytää. Tästä mä haluan pitää kiinni. Metsässä samoilu on ilmaista, terveellistä, rentouttavaa ja nautinnollista. Siis ihan parasta koko perheen tekemistä <3

Missä on teidän lemppari-metsä? Onko teillä ollut samaa, että ulkoilu ei ole koskaan tuntunut itsestä ”pakolliselta”, vaan on pitänyt opetella haluamaan lähteä ulos?