Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3

Bongasin blogikollegani Irenen Mutsie-blogista juuri sopivasti ennen viikonloppua vinkin ihanasta paikasta, Kurpitsakaupasta Vantaalla! Täytyy muuten nostaa hattua Irenelle, hänen blogistaan bongailee usein tällaisia ihania paikkoja joissa käydä lasten kanssa, joista en muuten olisi välttämättä ikinä kuullut. Oikeita piilotettuja jalokiviä!  Kannattaa käydä kurkkaamassa jos kiinnostaa kiva tekeminen Pk-seudulla (ja muutenkin super mielenkiintoiset ja kivat postaukset!).

Vantaalla sijaitsee siis aivan ihana kurpitsatila, jossa kasvatetaan jenkkityylisiä isoja Halloween-kurpitsoita, joita myydään suoraan kuluttajille. Sieltä sai itse käydä poimimassa mieleisensä kurpitsan, ja me otettiin yksi iso kurpitsa, ja jokaiselle lapselle omat euron minikurpitsat. Meille sattui ihan kunnon syyskeli eli suunnilleen kaatosade, ja pelto oli aikamoista mutavelliä, mutta onneksi oli gore-texit jalassa kaikilla niin ei haitannut yhtään. Oikeastaan se loi vaan tunnelmaa.

Jenkeissähän tämä on monelle perheelle jokasyksyinen perinne että käydään hakemassa Halloween-kurpitsa pellolta, mutta meillä Suomessa ei niin kovin yleistä ainakaan vielä. Aika kiva perinne kuitenkin, itse tykkään kaikista perinteistä joihin kuuluu perheen kanssa yhteinen mukava tekeminen. Tämä oli mukavaa perheen yhteistä tekemistä parhaimmillaan, kurpitsan valintaa, mutalöllössä tarpomista, ajomatka sateen ropinassa Fröbelin palikoita kuunnellen, ja kurpitsan kovertamisessa riittää vielä lisää tekemistä. Ja toki lapset saavat osallistua myös kurpitsaruuan laittamiseen, kunhan meidän hieno halloweenkurpitsa on valmis.

Mä en ole ikinä itse kovertanut kurpitsaa tai koittanut taiteilla siihen mitään naamaa, mutta ajattelin yrittää tänä syksynä. Kurpitsaruuat sen sijaan on kovinkin tuttuja meille, kun niiden mausta tykätään hurjasti! Sisuksesta voisin taiteilla ehkä piirakan kun en ole vielä koskaan tehnyt kurpitsapiirakkaa. Jos tiedätte hyvän ohjeen niin saa linkata!

Meillä oli muutenkin kiva ulkoilupainotteinen viikonloppu, lauantaina käytiin kaksi kertaa leikkipuistossa ja tehtiin puolentoista tunnin pyörälenkki lasten kanssa. Oli niin mielettömän ihana ilma että oltiin monta tuntia ulkona, käytiin vaan välissä syömässä kotona. Ulkoilun päätteeksi käytiin hakemassa kaupasta vähän leffaherkkuja, ja sillä aikaa rupesi satamaan kaatamalla aivan yhtäkkiä. Juostiin sitten vesisateessa naureskellen kotiin koko perhe. Mutta oli ihanaa käpertyä peiton alle katsomaan leffaa lasten kanssa ja syömään vähän irtokarkkeja, ihan paras lauantai.

Kurpitsakauppa meni eilen valitettavasti tältä vuodelta jo kiinni, me ehdittiin juuri ja juuri käymään vielä tälle syksylle. Mutta täytyy pitää tämä huippu paikka mielessä myös ensi vuotta ajatellen, kääk sitten meidän kuopuskin jo taapertaa siellä valkkaamassa itselleen mieluisinta minikurpitsaa. <3

Ihanaa maanantaita kaikille!

PS: Vinkatkaa ihmeessä niitä kurpitsareseptejä jos teiltä löytyy!

Käytiin tällä viikolla tyttöjen kanssa kuvaamassa tuossa lähimetsässä vähän syksyisiä kuvia. Syksyn värit ovat pian kauneimmillaan, ja nytkin jo kellertää ihanasti niin että sai kuvista sykyisiä. Tuossa metsässä jossa käytiin ei ole vaahterapuita ollenkaan, joten pitää ehdottomasti pitää vielä toinen syksyinen kuvauspäivä tälle vuodelle tyttöjen kanssa, että saadaan kauniit vaahteranlehdet punasävyineen myös ikuistettua.

Mä rakastan valokuvaamista ja tykkään kyllä tosi paljon kuvata myös lapsia, mutta lapsivalokuvaajaksi musta ei ikinä olisi! Musta tuntuu että mulla ei ole siihen puuhaan oikeanlaisia hermoja ja persoonaa, hah. Lapsia ei ole ollenkaan niin helppoa kuvata kuin ruokia tai sisustusta, vaan siinä tarvitaan salamannopeita sormia, hyvää silmää ja sopivasti hölpötystä jotta lapset jaksavat keskittyä edes hetken katsomaan kameraan. Se on ihan ok aina joskus ja jouluna, mutta jatkuvalla syötöllä mä en varmasti siihen pystyisi, ja siksi en koskaan ole edes harkinnut että ryhtyisin valokuvaajaksi, vaikka aktiivisesti kameraa käytänkin. Mä nostan todella hattua kaikille jotka kuvaavat lapsia työkseen, heillä on ihan mielettömät rautaiset hermot ja ennen kaikkea taidot.

Omia lapsia on helppoa kuvata kun heidät tuntee kuin omat taskunsa, ja he ovat vieläpä tottuneita kameran läsnäoloon. Heille kuvaaminen on tuttua puuhaa, ja he tykkäävät hurjasti ottaa kuvia, vaikka eivät aina jaksakaan keskittyä. He saattavat jopa itse ehdottaa että mennään ottamaan asukuvia ulos, tai ihan mitä vaan kuvia. Siitä huolimatta kuvastilanteet menevät menevät kaikilla meillä usein ihan plörinäksi ja hihitykseksi. Varsinkin sen jälkeen kun kuvattavia alkoi olla kahden sijaan kolme, ovat ne onnistuneet ruudut yhä harvemmassa, haha. Ei ole niin helppoa saada kolmea alle kouluikäistä keskittymään yhtäaikaa, mutta ei se ole niin justiinsa.

Toisaalta isommat tytöt kuvaavat myös itse toisiaan, ja ovat siinä itse kuvaamista harjoitellessa oppineet että kuvia saa helpommin otettua, kun kuvauksen kohde pysyy paikoillaan ja keskittyy. Lasten toisistaan ottamat kuvat ovat aivan ihania, ja aion tehdä kummallekin isot portfoliot joihin kerään kaikki heidän ottamansa kuvat vuosien varrelta.

Yleensä kuvaan itse meidän lapsista lähinnä tilannekuvia, vaikka ne eivät niin ammattimaisilta näytäkään. Niistäkin tulee kuitenkin useimmiten ihan kivoja, kun on nopealla tarkennuksella varustettu kamera. Tilannekuvat on helppoja, koska niiden ottaminen on mulle nopeaa ja lapsille vaivatonta. Mutta aina välillä on kiva ottaa sisaruksista tällaisia ihan kunnon yhteiskuvia, etenkin kun syksyn värit ovat kauneimmillaan. Niitä voi sitten jaella mummeille ja kummeille, ja teettää vaikka taulun seinälle. Eikä meillä näidenkään kuvien ottamiseen mennyt kuin kymmenisen minuuttia, omien lasten kanssa on helppo toimia.

Valokuvauksen näkökulmasta syksy on varmaan kaikkein paras vuodenaika, silloin luonto tarjoaa niin upeat puitteet kuviin. Valo on kauneimmillaan, sillä aurinko ei paista liian kirkkaasti. Päivänvaloa riittää vielä sopivasti, ja mahdollinen golden hour on järkevään aikaan eikä keskellä yötä. Nämä kuvat otettiin pilvisenä päivänä, jolloin ei paljoa aurinkoa näkynyt. Ehkäpä siis ne vaahteranlehti-kuvat pitäisi ottaa aurinkoisena päivänä, alkuillasta? Saisi vähän erilaista lookia.

Pahoittelut jättimäisestä kuvatulvasta, en vaan osannut karsia enää näistä kun oli niin söpöjä <3

Oletteko te käyneet ottamassa lapsista syyskuvia? Missä on Pääkaupunkiseudun kauneimmat vaahterapuut? Kertokaa ihmeessä, mäkin haluan päästä ikuistamaan ne! Ihanaa sunnuntaita kaikille <3

Sain Otolta synttärilahjaksi jo pitkään himoitsemani Kenzon tiikericollegen, ja siitä tuli heti yksi mun lempparivaatteista, ellei jopa se kaikkein lempparein. Se on taas yksi askel eteenpäin kohti lemppareiden täyttämää unelmien vaatekaappia, joka koostuu vain harkituista, helposti yhdisteltävistä osasista. Lempparivaatekaappi on pitkä projekti, mutta sitäkin ihanampi. Tavoitteena on se että joskus vielä tässä elämässä jokainen kaappini vaate aiheuttaa samanlaisen ”aah ihana kun tää oli puhtaana ja voin laittaa sen päälle!” -fiiliksen, kuin tämä Kenzon college.

Mustassa collegessa on tummaa metsänvihreää, hopeaa ja kiiltävää mustaa, ja sitä on todellakin helppo yhdistellä moniin eri vaatteisiin joita mulla on. Värit on sellaiset että toimii niin monenlaisissa yhdistelmissä, ja kuitenkin musta pohja rauhoittaa villiä kuvaa. Tällä kertaa yhdistin collegen yhteen toiseen lemppariini, mustiin tekonahkahousuihin jotka ostin samalla viikolla kun pääsin synnäriltä kotiin viime keväänä. Tilasin kokoa isommat kuin normaalikokoni oli ennen raskautta, ja ajattelin mahtuvani niihin helposti. No voin kertoa että en mahtunut. Housut ei suunnilleen mahtuneet edes mun viereen, ja hautasin ne kaapin perälle.

Löytö vaatekaapista

Tässä alkusyksystä yhtenä päivänä laitoin kesävaatteita ylemmälle hyllylle, kun alkoi tulla viileämpää, ja samalla löysin ne tekonahkahousut sieltä muiden housujen alta. Päätin läpällä kokeilla, ja nehän olivat aivan täydelliset! Nyt ne ovat vyötäröstä jopa aavistuksen löysät jo, mutta pysyvät kuitenkin onneksi ylhäällä. Ihanaa kun sain ne viimeinkin käyttöön, koska tekonahkahousut on yksi monikäyttöisimpiä alaosia mun mielestä. Siihen on niin helppo ja kiva yhdistellä kaikkea, paitsi nahkatakkia. Sekin on hyvä, nää pökät pakottavat mut käyttämään jotain muuta takkia, mä kun oon niin kangistunut viime aikoina valitsemaan aina saman nahkatakin vaikka naulakossa roikkuu muitakin kivoja lemppareita.

Puin asuun pitkästä aikaa pari vuotta sitten ostamani beigen trenssitakin, joka on mun mielestä klassisen mallinsa ansiosta edelleen ajankohtainen. Muistan kuinka silloin pari vuotta sitten vauvasta haaveillessani mietin että trenssi on sitten ihan täydellinen vauvamasun kanssa. Lopulta en kuitenkaan käyttänyt sitä kertaakaan koko raskausaikana, enkä edes tiedä miksi! Mutta ihana tämä on ilman masuakin.

Takki H&M / College Kenzo / Housut H&M / Kengät Flattered (saatu) / Aurinkolasit H&M / Laukku Coach /

Mitäs tykkäätte asusta, hot or not? 

Syksy ja syksyn suomalaiset omenat – niitähän on ihan pakko hyödyntää! Me leipastiin eilen illalla vähän uudella ja erilaisella ohjeella omppupiirakkaa, ja olipahan muuten hyvää. Oli hauskaa kokeilla jotain muutakin, kun sitä perus omenaa ja kanelia ja sokeria -ohjetta. En saanut kokonaista piirakkaa kuvattua kun syötiin 3/4 siitä jo eilen illalla pimeän aikaan, hah. Mutta kuvasin tänään aamulla pienen herkkupalan jonka nautiskelin. Meillä ei kyllä leipomukset säily kuin ihan hetken, ennen kuin menevät jo parempiin suihin. Siksi ei ehkä kannata leipoa kovin usein, haha.

Piirakka maistuu herkulta varmasti ihan minkä tahansa maalaisista ompuista, mutta ainakin meidän lähikaupoissa on nyt ollut ihan mielettömän hyvännäköisiä syksyn omppuja upeissa väreissä, läheltä poimittuna. Pekaanipähkinät on mun lempparipähkinöitä ja maistuvat omenan kanssa aivan ihanalta, suosittelen. Mutta toki muutkin pähkinät sopivat hyvin!

Karamellinen omena-pekaanipähkinäpiirakka

1 valmis makea piirakkapohja

4-5 pienehköä omenaa

2dl kuohukermaa

1,5dl fariinisokeria

2rkl voita

1ps pekaanipähkinöitä

(vaniljakastiketta tai -jätskiä tarjoiluun)

Pilko omenat pieniksi puoliympyrän muotoisiksi viipaleiksi. Keitä kasaan kerma, sokeri ja voi, viisi minuuttia riittää. Jätä muutama pähkinä koristelua varten, ja pilko pekaanipähkinät pieneksi rouheeksi. Sekoita pähkinärouhe ja omput kerma-voi-sokeri-seokseen. Sulata pohja ohjeen mukaan ja painele pyöreään (n. 26-28cm halkaisija) voideltuun vuokaan. Kaada seos pohjan päälle, ja lisää koristepähkinät päälle. Paista uunissa n. 40-45 minuuttia 180 asteessa. Anna vetäytyä ainakin vartti että piirakka pysyy kasassa. Tarjoile yhdessä vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa ja nauti!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3