30 vuotta

18.09.2021

Tänään täytän 30 vuotta. Se tuntuu niin oudolta! 30! Mun äiti oli 30 vuotta, viikkoa vaille 31 kun mä synnyin. Lapsuudessa oma äiti tuntui aina niin aikuiselta, tietenkin. Nyt alan olla itse samassa iässä, kun äitini oli saadessaan minut. Ehkä olen itsekin nyt oikeasti aikuinen. Ja joo, onhan minulla jo neljä lasta. Ja on elämässä tullut tehtyä ja koettua yhtä sun toista ja mentyä eteenpäin. Mutta ei mun pää ainakaan ole pysynyt mukana siinä, että siinä missä ne omat neljä lasta vanhenee, sitä itsekin oikeasti vanhenee.

Pään sisällä olen edelleen se sama Iina kuin vaikka 9-vuotiaana tai 15-vuotiaana. Muistan edelleen mitä ajattelin, kun työnsin mun tädin vanhoja vakosamettisia nuken vaunuja pitkin Ruoholahden katuja 7-vuotiaana (kaikki luulee varmaan, et mulla on oikee vauva täällä), tai kun käytiin mun serkun kanssa ostamassa jäätelöt Rantsilan matkahuollon kiskalta kesälomalla mummolassa paljain jaloin (että voisinpa olla Helsingissäkin aina ilman kenkiä).

Muistan, kuinka istuin yksin äidin kanssa OYSin päivystyksen käytävällä 28.3.2006 14-vuotiaana odottamassa, että äiti pääsee magneettikuvaukseen. Sairaalassa porattiin kovalla äänellä ja siellä oli kirkkaat valot ja muistan vieläkin kuinka äiti itki ja huusi tuskissaan sairaalasängyllä, kun aivoinfarktia ja keuhkoveritulppia ei oltu vielä diagnosoitu ja jokainen ääni ja valo tuntui hänestä siltä, että pää halkeaa. Se oli mun elämän hirvein ja pelottavin hetki.

Muistan mitä ajattelin, kun me oltiin Oulussa vanhan vesitornin luona ottamassa tosi hienoja kuvia Irc-Galleriaan mun bestiksen kanssa ysiluokalla (että tää kirkkaan keltainen seinä näyttää tosi mageelta mun violettia leopardineuletakkia vasten ja mun farkkuminihame yhdistettynä caprimittaisiin mustiin leggingsseihin on todella cool ).

Ja muistan kuin eilisen, miltä tuntui tehdä raskaustesti 19-vuotiaana ja kertoa sen olevan positiivinen ihanalle pojalle, jonka oli tavannut vain reilua kuukautta aiemmin. Hitto se oli pelottavaa, outoa, ihanaa, jännittävää ja ikimuistoista. En koskaan unohda miten pilkoin tärisevin käsin paprikaa kaverin keittiössä ja tiesin, että mun sisällä kasvaa ihan oikea vauva.

Pitkä matka on tullut kuljettua Kätilöopistolta vuonna 1991 tähän päivään. Kaikki mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen kuka olen ja millainen elämä mulla on juuri nyt. Ja kuulkaa, se elämä on erittäin kiva. Mun elämä on täynnä kaikkea sitä ihanaa, mistä nuorempana haaveilin. Ennen kaikkea se on täynnä rakkautta ja onnea joka päivä, ja rakkaus oli mun suurin haave. Rakkaus ja äitiys. Ei tule mieleen mitä enemmän olisin voinut universumilta toivoa 30-vuotispäivääni mennessä kuin neljä hyvinvoivaa lasta ja puoliso, joka rakastaa mua ja jota itse rakastan niin paljon, että voisin haljeta.

Jos onnellisuus on menestymisen korkein muoto kuten olen kuullut sanottavan, niin sitten koen olevani kyllä ihan valtavan menestynyt. Ei, minusta ei kirjoiteta inspiraatioartikkeleita HS Visiossa, en ole vielä kasvattanut valtavaa sijoitussalkkua (ihan mukavan kuitenkin) eikä Instagram-nimimerkkiäni korista sininen verified-merkki. Mutta mä voin aidosti hymyillä niin, että poskiin sattuu, ihan joka päivä jossain kohtaa päivää, tai joskus vaikka koko päivän.

Mun jokaisessa päivässä on hetkiä, jolloin ajattelen ja koen olevani ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä mulla on. Ei elämä mitään ruusuilla tanssimista ole todellakaan, näihin vuosiin on mahtunut myös huolta, tuskaa ja murhetta. Mun jokainen päivä ei ole helppo, eikä kuulukaan olla. Mutta mulle onnellisuus on myös sitä, että silloinkin kun on joku vaikeampi hetki, mulla on se turva ja tunne, että mun ympärillä on ihmisiä, joille olen rakastettu ja hyväksytty ja arvokas omana itsenäni, vaikka mitä tulisi eteen. Ja vaikka jokainen hetki ei olisi helppo, se tekee elämästä kokonaisuutena helppoa, että on se turva. Sen turvan välittäminen mun lapsille on mun tärkein tehtävä.

Mulla oli kahdeksan kohdan lista asioita, jotka halusin saavuttaa ennen kuin olen 30. Saavutin niistä tavoitteista puolet. Ehkä olisin saavuttanut toisenkin puolen ilman koronapandemiaa tai ilman haavetta neljännestä vauvasta, ehkä en. Vauvahaavetta en uskaltanut puolitoista vuotta sitten sanoa edes ääneen vielä. Matkalla osa mun arvoista muuttui ja tuli uusia haaveita. Mun ajatusmalli muuttui ehkä kasvuyrittäjästä tasapainoyrittäjäksi (Lähiömutsin lanseeraama mahtava termi). Tajusin, että se mitä haluan itse yrittäjänä jatkuvaa etenemistä enemmän on tasapaino – riittävästi aikaa yhdessä perheen kanssa ja riittävästi töitä, jotta voin ylläpitää nykyistä elintasoa. Ja se vauva. Jos olisin tehnyt entiseen malliin töitä, tulos olisi varmasti tällä hetkellä ainakin sen 50% enemmän, joka on se kasvu, jota tavoittelin silloin. Sen sijaan mulla on enemmän aikaa perheelle, haaveilemani vauva ja edelleen se sama tulos. Mä kutsun tätä voitoksi, koska minulle se on sitä.

Joku toinen haluaa toisia asioita, eikä yksikään haave ole vähemmän arvokas. Minäkin saatan haluta jatkaa kasvun polulla tulevaisuudessa. En halua vastakkain asetella perhettä ja kasvuyrittäjyyttä – koska kyllä nekin voi yhdistää ja varsin menestyksekkäästi voikin, siitä on Suomessakin lukuisia mahtavia inspiroivia esimerkkejä. Mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, kaipaan itse tätä, missä tilanteessa olen nyt.

Paahdoin yrittäjyyteni ensimmäiset vuodet hurjaa tahtia kohti tuloksia ja kohti mun unelmia. Monet niistä unelmista se paahtaminen mahdollisti – kuten oman unelma-asunnon oston ja matkan New Yorkiin. Nyt koen olevani hyvässä paikassa ottaakseni hetken aikaa hieman rennommin. Nauttiakseni vauva-arjesta, Oton tulevasta vanhempainvapaasta ja ehkä myös pikkuhiljaa pandemian jälkeen avautuvasta maailmasta. Pysähtyäkseni miettimään, mitä seuraavaksi haluan, mitä meidän perhe haluaa. Mitkä ovat niitä arvokkaita kokemuksia ja opetuksia, joita haluan kokea yksin ja yhdessä perheeni kanssa. Tai ehkä haluankin jatkaa tehden juuri samoja juttuja maailman tappiin asti, onhan se sujunut hyvin jo 10 vuotta. Ehkä en haluakaan mitään enempää tai vähempää.

30-vuotiaana tiedän, että mun ei tarvitse tietää kaikkea. Mulla ei tarvitse olla viisivuotissuunnitelmaa, eikä mun tarvitse olla valmis. Saan muuttaa mieltäni mistä tahansa, milloin tahansa. Saan erehtyä ja tehdä virheitä. Saan tuntea kaikki tunteet ja näyttää ne. Saan opetella ja harjoitella ja kokeilla siipiäni. Saan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on.

Se, että en tiedä vielä mistään mitään, on P A R A S T A. Miten mielettömän upeita seikkailuja voikaan odottaa kulman takana, seikkailuja joista en tiedä vielä mitään. Pidän sydämen ja ajatukset avoimena ja pysähdyn hetkeen. Kiitos kaikesta siitä, mitä on juuri nyt.

Ihanaa lauantaita kaikille ja hyvää 30-vuotissynttäria mulle <3


Onnea 4-vuotias kuopus

06.02.2021

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!