Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3

Tänään sinä täytät seitsemän vuotta. En kestä, että jälleen juuri sinun synttäreillä oli huonoa tuuria, kun sattui tämä koronavirus-pandemia – viime vuonna sinulla oli synttäreilläsi käsi murtunut. Vaikka onkin ollut nyt huonoa synttärituuria, et ole antanut sen haitata tai hidastaa synttärimeininkiä ollenkaan. Positiiviselle luonteellesi tyypillisesti keksit heti ratkaisun. Pidettiin tänään synttärisankari päättää -päivä kotona. Ja se päivä oli upea ja sinun näköinen ja vähintään yhtä hauska kuin synttärijuhlat. Vaikka rock-teemaiset synttärisi siirtyivät tulevaisuuteen, ollaan juhlittu sinua oikein olan takaa perheen kesken. Vaikka tämä tilanne kestäisi 8-vuotissynttäreihisi asti (mitä kukaan ei todellakaan toivo), me pidetään myös 7-vuotissynttärit, minä lupaan sen.

Sinä et vauvavuotesi jälkeen ole koskaan ollut vaativimmasta päästä. Olet joustava ja sopeudut tilanteeseen kuin tilanteeseen helposti. Minulle on aina ollut äärimmäisen tärkeää, että tunnet olosi tärkeäksi tässä perheessä. Että sinun äänesi tulee kuulluksi siinä missä muidenkin, vaikka et aina muista pitää itsestäsi meteliä. Että me tehdään yhdessä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä ja että sinä saat tavoitella omia unelmiasi ja kertoa mielipiteesi. Teen parhaani, jotta se aina toteutuisi.

Muista aina, että sinulla saa olla huono päivä. Sinulla saa olla suru tai paha mieli ja me lohdutetaan ja tuetaan. Vaikka olet meidän iso pieni aurinko, sinäkin saat suuttua, murehtia ja harmistua. Sinulla on lupa erehtyä, kokeilla, vaihtaa mielipidettä ja tehdä virheitä. Meillä kaikilla on. Eikä sinun koskaan tarvitse miellyttää ketään. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet ja me ollaan sinusta ylpeitä. 

Toivoit syntymäpäivälahjaksi kirjaa, joka kertoisi sinulle kaiken rock-musiikista, sen historiasta, erilaisista rock-bändeistä ja artisteista. Etsimme sellaista kissojen ja koirien kanssa netistä ja lopulta löysimme yhden ainoan lapsille tehdyn kirjan rock-musiikista. Se löytyi ruotsin kielellä. Mikä onni, että te lapset olette kaksikielisiä, muuten emme olisi voineet toteuttaa ainoaa toivettasi. Joululahjaksi toivoit koko perheen yhteistä lautapeliä ja nyt syntymäpäivälahjaksi tätä kirjaa. Molempia toiveita mietit pitkään ja hartaasti. Et koskaan pyydä mitään, mitä et oikeasti tarvitse ja minä arvostan sitä ihan älyttömän paljon. Eniten sinä arvostat perheen yhteistä aikaa, mikä on maailman ihaninta.

Rakastan tiedonjanoasi ja haluan kertoa sinulle kaiken. Olet ihan älyttömän fiksu ja hämmästytät meitä usein tietämällä monia sellaisia asioita, joita emme edes tienneet sinun vielä tietävän. Et ehkä ole aina se perheen äänekkäin keskusteluihin osallistuja, mutta aina kun osallistut, sinulla on jotain järkevää sanottavaa. Olet empaattinen ja puhut kauniisti muista ihmisistä. Huomaat paljon sellaista, mitä moni muu ei. Olet ihana tytär, sisko ja ystävä. Rakastat ilahduttaa toisia ja teetkin sitä niin usein kuin mahdollista. Rakastan pieniä yllätyksiäsi, kauneushoitolassasi istumista ja niitä suuria ja lämpimiä haleja, joita annat.

Näen sinussa paljon samaa, kuin itsessäni samassa iässä, vaikka rakkauden rockia kohtaan olet kyllä perinyt isältäsi. Rakastat huomata yhtäläisyyksiä sinussa ja minussa ja se on minulle suurin kohteliaisuus ikinä. Olen ylpeä siitä, että sinä olet ylpeä niistä piirteistä ja kiinnostuksen kohteista, joita olet  meiltä saanut.

Tuntuu uskomattomalta, että olemme saaneet seurata sinun kasvuasi jo seitsemän vuotta ja sinä olet jo ensi syksyn koululainen. Vaikka tämä eskarin kevät sai hieman odottamattoman käänteen ja käyt mitä luultavimmin eskarin loppuun kotona, olet kyllä niin valmis kouluun kun voi lapsi vain olla. Tiedän, kuinka suurella innolla sinä odotat koulun alkua. Lupaan olla sinun tukenasi koulussa. Lupaan, että meiltä voit aina kysyä apua, ja meille voit aina kertoa jos jokin asia askarruttaa, ilahduttaa tai huolestuttaa. Me autetaan aina. Ja jos me ei tiedetä vastausta kaikkiin sun kysymyksiin, selvitetään yhdessä. Lupaan, että me ei koskaan jätetä sinua yksin kysymysten, huolien tai murheiden kanssa. Lupaan, etten koskaan sano sinulle turhaan ei vain oman mukavuuteni tähden. 

Muistathan aina olla sellainen kiva kaveri ja kiva sisko kuin nyt olet. Muistathan aina olla oikeudenmukainen ja pitää huolen, että kaikki pääsevät mukaan. Muistathan auttaa toisia, jos he pyytävät apua. Muistathan auttaa silloinkin jos huomaat jonkun tarvitsevan apua, vaikka tämä ei itse uskaltaisi sitä pyytää. Kerrothan meille, jos joskus tarvitset itse aikuisen apua asioiden selvittämisessä. Älä koskaan murehdi yksin. Ja vaikka joku joskus sanoisi, että äidille ja isille ei saa kertoa, niin älä usko. Ei ole olemassa sellaista asiaa mitä ei meille saisi kertoa. Mikään, mitä ikinä sanot tai teet, ei voisi vähentää sen rakkauden määrää, joka meillä on sinua kohtaan. Me rakastetaan sua A I N A, vaikka mitä tapahtuisi.

On maailman suurin kunnia saada olla sinun ja siskojesi äiti. Te kolme ja teidän omat ja yhteiset jutut tekevät meidät niin onnelliseksi ihan joka päivä. Kiitos, kun olet juuri sinä. Kiitos, kun me saadaan olla sun vanhemmat. Kiitos, kun innostut aina kaikesta niin helposti. Kiitos, kun muistat kehua aina kun näet jotain kaunista. Kiitos, kun kerrot meille sun ajatuksista ja haaveista. Kiitos, kun luet pikkusiskollesi satuja ja eläydyt niihin. Kiitos, kun kysyt niin mahtavia kysymyksiä. Kiitos, kun keksit aina hauskaa tekemistä koko perheelle. Kiitos kun teet mulle kampauksia, rakastan sitä kun joku laittaa mun tukkaa. Kiitos kun naurat niin paljon. Kiitos kun katat aina pöydän ja tyhjennät tiskikoneenkin pyytämättä. Kiitos, kun otat aina kainaloon, jos joku kaipaa läheisyyttä ja tulet itsekin usein kainaloon. Kiitos, kun olet juuri sinä. Olet ihana, rakas ja maailman siistein 7-vuotias <3 Vielä kerran paljon onnea äidin ja isin rakkaalle 7-vuotiaalle! 

Tultiin takaisin kotiin Oulusta ja meillä oli kyllä siellä niin kivaa! Lasten hiihtoloma kului kuin siivillä, kun Oulussa oli niin paljon kivaa tekemistä ja rakkaita ihmisiä. Meidän hiihtolomalle ei tällä kertaa kuulunut varsinaista hiihtämistä (no okei, ei ole kuulunut vielä ikinä), mutta ulkoilua senkin edestä. Oulussa oli jo valmiiksi lunta ja viikonloppuna sitä satoi vielä reippaasti lisää. Kun me lähdettiin sieltä, Oulu oli vihdoinkin se ihana ja kaunis talven ihmemaa, jollaisesta ollaan haaveiltu koko alkuvuosi.

Hiihtoakin on kuitenkin luvassa, sillä lähdetään ensi viikolla vielä Oton perheen kanssa mökkeilemään ja laskettelemaan! Vanha alppihiihtovirtuoosi Otto palaa rinteeseen yli kymmenen vuoden tauon jälkeen ja saa samalla opettaa meidän lapsetkin laskettelemaan (ja mut). Mä olen itse lasketellut kaksi kertaa koko elämäni aikana ja meidän esikoinen on ollut kaksi kertaa laskettelemassa, mutta nuorimmat pääsevät ensi viikolla rinteeseen ekaa kertaa. Onneksi Oton perheessä on monta taitavaa laskettelijaa, niin opettajia riittää meille kaikille noviiseille. Siitä tulee varmasti hauskaa ja jännittävää!

Jotenkin hassua, että ei olla aikaisemmin lähdetty porukalla laskettelemaan, kun joskus alppihiihto on ollut puolet Oton elämästä. Mutta hei, kerta se on ensimmäinenkin. Meillä on ollut niin paljon kaikkea muuta hauskaa, että laskettelu ei ole käynyt edes mielessä. Mutta voi olla, että tämän jälkeen laskettelukärpänen puraisee pahemman kerran ja ollaan rinteessä jatkossa joka talvi enemmänkin. Ei voi tietää jos ei kokeile.

Viikonloppuna juhlittiin Oulussa mun tädin nelikymppisiä. Päivällä kahviteltiin ja lapsetkin olivat mukana, mutta illaksi he lähtivät yökylään mummulaan. Enpä ole aikoihin ollut yhtä vauhdikkaissa kotibileissä kuin nämä! Vanhat kunnon kotibileet olivat kyllä niin hauskat ja tanssittiin ja tampattiin ihan hulluna kasari-ysärisoittolistan ja Antti Tuiskun tahtiin. Jos mun nelikymppiset sitten tulevaisuudessa on edes puoliksi näin vauhdikkaat niin olen kyllä onnistunut, hah. Oli ihana juhlia mun tätiä, joka yleensä järjestää kaikille muille juhlia. Kerrankin hän oli illan tähtenä ja mä sain auttaa seremoniamestarina. Vedin mm. tietokilpailua ja pallonheittokisaa, joista jälkimmäisessä olin itsekin mukana ja sain muuten vieläpä eniten palloja koriin! Yllätyin kovasti tästä menestyksestä.

Käytiin Oulussa lasten kanssa leffassa katsomassa uusi Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -leffa joka oli kyllä hauska. Se oli ehkä mun mielestä hauskin Heinähattu & Vilttitossu-leffa tähän asti, jonka myös meidän 3-vuotias jaksoi hyvin katsoa. Leffassa tapahtui koko ajan, eikä se ollut mitenkään liian pitkä vaan juuri sopiva. Leffassa on sympaattisten ja hauskojen juttujen lisäksi kyllä myös yllättävän paljon lällättelyä ja nimittelyä, mikä mua vähän häiritsee.

Jotenkin tuntuu vaan oudolta, että miksi sellaista pitää ylipäätään näyttää tai opettaa vielä lapsille?  Sellainen toive tulevaisuuden Heinähattu & Vilttitossu -leffoille, että voisiko sitä lällättelypuolta edes aavistuksen vähentää? Olen varma, että hauskan ja viihdyttävän lasten elokuvan saa tehtyä ilman nimittelyä ja lällättelyäkin. Vai mitä olette muut vanhemmat mieltä? Toki Vilttitossun ilkikurisuus ja pikkusiskon kujeilu on nimenomaan se juttukin, mutta olen varma, että sitäkin voi toteuttaa muuten kuin esim. nimittelemällä.

Sellainen spontaani avautuminen, heh. No, ei onneksi ole niin vakavista asioista kysymys ja kyllä siis tykkään sekä kirjoista että leffoista tosi paljon, varsinkin, koska tulee myös oma lapsuus mieleen tutuista hahmoista. Mutta tällaisetkin jutut välillä vanhempana mietityttää, kun meidän kotona muiden haukkuminen tai tahallinen härnääminen ei vaan ole ok. Leffoissa tuo ehkä nimenomaan mietityttää enemmän, koska niissä siihen kiinnittää enemmän huomiota, kun on kuva ja ääni.

Nyt takaisin kiinni arkeen ja kotihommiin, meillä on ainakin viisi koneellista pyykkiä pestävänä, isot ruokaostokset tehtävänä ja paljon töitä ja koulua tälle viikolle. Ihanaa hiihtolomaa, jos lomailette tällä viikolla ja muille mukavaa arkiviikkoa!

PS: Meidän uusi Yhdessä -podcast-jakso ilmestyi eilen ja sen aiheena on ne kolme maagista sanaa, Minä rakastan sinua. Kuinka monelle Otto on sanonut ne ennen mua? Entäs mä ennen Ottoa? Milloin sanottiin toisillemme ekan kerran? Kuinka nopeasti ne voi sanoa? Miten osoitamme rakkautta arjessa ja mitä opetamme rakkaudesta lapsille? Sanommeko omille vanhemmillemme edelleen usein minä rakastan sinua? Mm. näihin kysymyksiin vastaus uusimmassa jaksossa, joka löytyy tuttuun tapaan Spotifysta, Soundcloudista ja Apple Podcasteista.

Täytin viime viikolla 28 vuotta, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. 28. Se oli sellainen luku, mitä joskus nuorempana kuuli vaikka telkkarista, kun uutisissa kerrottiin ensisynnyttäjien keski-iän nousseen kahteenkymmeneenkahdeksaan. Nythän se on mennyt jo reippaasti yli. Tai kun luki jostain lehdestä, kuinka Britney Spears täytti 28 vuotta. Se tuntui niin kamalan vanhalta ja aikuiselta iältä. Ja nyt se ikä on mun ikä. Tiedätte varmasti sen fiiliksen, kuinka lapset vaan kasvaa vuosi vuodelta ja omakin ikä muuttuu paperilla, mutta pää ei vaan pysy mukana.

En nyt sanoisi, että tämä on ihan sitä, mutta en ihan oikeasti kyllä tunne itseäni yhtään 28-vuotiaaksi. Enkä tiedä, miltä 28-vuotiaana pitäisi edes tuntua.  Tiedän, että en ole enää 20 ja koen olevani ainakin jossain määrin aikuinen, mutta 28? Niin outoa! Toisaalta, 28 ei tunnu enää yhtään niin vanhalta kuin joskus nuorempana. Eikä muuten tunnu 30 tai 40 vuottakaan. Päin vastoin. Kai se johtuu siitä, kun itsekin lähestyy uusia kymmeniä jo kovaa vauhtia. Ensi vuonna me juhlitaan jo Oton kolmekymppisiä.

Vuosi sitten mä toivoin, että saataisiin viettää onnellinen vuosi ilman suuria menetyksiä ja se me ollaan kyllä saatu. Mulla on tänä päivänä paljon rauhallisempi fiilis kuin vielä silloin, kun isovanhemman menetys oli vielä niin paljon tuoreempi asia. Varsinkin viime syksynä olin tosi herkillä. Olin varpaillaan, pelkäsin jatkuvasti seuraavaa menetystä, vaikka yritin mennä eteenpäin. Tuntui liian uskomattomalta, että kaikki voisi mennä hyvin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että ollaan saatu huokaista helpotuksesta ja viettää aikaa läheisten kanssa taas yksi vuosi lisää. Ja nyt toivon sormet ristissä, että näitä vuosia on luvassa myös jatkossa.

Kun elämä on ollut tasaista, on ollut energiaa edetä ja toteuttaa myös omia haaveita. Viime syksynä olin vielä siinä vaiheessa, että haaveita ja unelmia oli tonneittain, mutta aikaa niiden toteuttamiseen ei niinkään. Se oli joskus turhauttavaa. Tänä vuonna olen päässyt toteuttamaan mun haaveet podcastista, koulutuksesta ja siitä, että pääsen kertomaan erilaisten perheiden tarinoita.  Seuraavan vuoden aikana aion viedä mun haaveita vielä enemmän eteenpäin ja toteuttaa myös uusia haaveita.

Tämä vuosi on ollut mulle sellainen henkisen kasvun vuosi, olen haastanut itseäni monella saralla ajattelemaan ihan uusilla tavoilla. Olen pyrkinyt tunnistamaan itsessäni sellaisia ajatusmalleja, joita en halua ylläpitää. Olen opetellut puhumaan itselleni kauniimmin ja näkemään enemmän hyvää. Olen myös ehkä oppinut näkemään vahvuutena kaiken, mitä olen matkan varrella kokenut. Aiemmin koin negatiivisena vaikka sen, että me oltiin joskus tosi pienituloisia kouluttamattomia nuoria vanhempia (eikä heti korkeakoulutettu ok-tuloinen keskivertoperhe niinkuin kaikki joihin itseäni vertasin). Halusin olla ylpeä siitä, mistä olin lähtenyt, mutta en aidosti osannut olla. Vertasin itseäni toisiin ja koin jossain määrin, etten koskaan yltänyt muiden tasolle vaikka mitä tein.

Nyt koen, että olen aidosti päässyt niiden ajatusten ohi. Eniten mua on auttanut siinä puhuminen läheisten kanssa ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, varsinkin meidän podcastin nauhoittaminen. Siellä ollaan puhuttu Oton kanssa julkisesti monista sellaisista asioista, joista en aiemmin ole sanonut mitään. Osa niistä mulle merkittävimmistä jaksoista on vasta tulossa. Siinä puhuessani olen käsitellyt kaikkea kokemaani ja nähnyt asioita uudessa valossa.

Olen aiemmin sättinyt itseäni asioista, joihin en toisissa edes kiinnitä huomiota. Se on tosi tavallista ja se käy ihan huomaamatta, ainakin mulla. Kun olen tajunnut tämän, on ollut helpompaa haastaa itseäni ajattelemaan toisin. Miksi pitäisin itseäni huonona sellaisten asioiden vuoksi, joiden vuoksi en koskaan pidä ketään muutakaan huonona? Se on hyvä kysymys, johon en keksinyt vastausta. Siksi päätin lakata tekemästä niin ja olla rohkeasti juuri sellainen kuin olen.

Tärkeintä on tehdä itsensä ja oman perheensä näköisiä ratkaisuja ja rakastaa, niin itseään kuin muitakin. Jokaisella meillä on oma tarina takana, eikä kenenkään tarina ole toista parempi tai huonompi, vaan omanlainen. Se mitä olen joskus tehnyt tai ollut ei myöskään määrittele sitä kuka olen tai mitä musta voi tulla.

Kiitos ihan mielettömän paljon teille siitä, että olette ottaneet mun jutut ilolla, rakkaudella ja kannustuksella vastaan tänäkin vuonna. On paljon helpompaa olla rohkeasti juuri sitä mitä olen, kun te tuette ja myötäelätte. Kiitos <3 

Mä toivon, että tänä elämäni 29. ikävuotena saan olla terve ja rakastaa ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa yhtä paljon kuin kuluneena vuonna. Kiitos vielä kaikille onnitteluista <3

Siis mä en kestä! Nyt on jo juhannusviikko, aika vaan juoksee. Viime viikko oli mulla tosi työntäyteinen ja se on omalta osaltaan vielä nopeuttanut ajankulua. Toisaalta, viikko oli myös älyttömän antoisa. Pääsin tekemään tosi mielenkiintoisia ja kivoja työjuttuja ja tapaamaan ihania tyyppejä vielä ennen kun kaikki alkavat vuorotellen lomailemaan. Siinä missä ekalla viikolla mentiin ja tehtiin ihan hirveästi kesäjuttuja, toka viikko otettiin iisimmin ja paiskittiin Oton kanssa vuorotellen hommia.

Otto käytti lapsia videopelimuseossa ja leikkipuistossa mun työpäivinä. Ollaan käyty yhdessä tihkusadekävelyllä ihmettelemässä kymmeniä kotiloita, jotka olivat löytäneet metsätielle. Ollaan käyty puistossa koko perheellä, tehty palapelejä ja kokattu. Taidettiin me grillatakin yhtenä päivänä.  Perjantaina Otto teki koulujuttuja ja taapero oli mun mukana työtapaamisissa ja vietettiin vähän laatuaikaa kahdestaan niiden välissä. Isot tytöt olivat kavereiden luona leikkimässä. Taapero nukkui hyvät päiväunet ja mä kerkesin sillä aikaa käydä myös metsästämässä Otolle synttärilahjan.

Lauantaina juhlittiin Oton vikat kaksikymppiset synttärit. Aamulla tehtiin yhdessä herkkuaamupala Otolle, kun hän täytti 29 vuotta. Seuraavaksi juhlitaankin sitten Oton pyöreitä vuoden päästä, ihan älytöntä. Vastahan Otto oli 20 ja mä 19 kun me tavattiin. Ja vastahan me juhlittiin Oton ylläri 22v-synttäreitä. Ihan vasta oli meidän keskimmäisen kastejuhla Oton 23v- syntymäpäivänä ja siitäkin on jo kuusi vuotta. Ja tuntuu kuin vasta oltaisiin juhlittu Oton 27v-synttäreitä Oulussa ja käyty pikatreffeillä kahdestaan ekaa kertaa kuopuksen syntymän jälkeen.

Viime vuonna juhlittiin Oton synttäreitä meidän terassilla grillibileillä kavereiden kanssa, mutta tänä vuonna me juhlittiin meidän ystävän valmistujaisia lauantai-iltana. Juhlittiin siis Ottoa ihan vaan perheen kesken päivällä ja juhlitaan sitten isommin vasta niitä kolmekymppisiä. Voi tosin olla, että Oulussa vien Oton syömään synttäreiden kunniaksi, siellä on nimittäin meidän yksi lemppariravintola eli Kauppuri5. Synttäridinneri siellä voisi olla Otolle mieleen. Ehkä pyöräiltäisiin kahdestaan keskustaan ja vietettäisiin rauhassa treffi-iltaa.

Otto sai tytöiltä hienot itse confeteista ja kartongista askarrellut ilmapallo-synttärikortit ja mä annoin Otolle lahjaksi ajattoman ja laadukkaan kauluspaidan. Meinasi pokka pettää perjantai-iltana, kun Otto tupisi, ettei hänellä ole mitään hyvää kauluspaitaa sinne valmistujaisiin, kun kaikki on ihan kulahtaneita ja vanhoja. Hymisin itsekseni kun tiesin, että mun lahjapussissa odottaa oikein hyvä kauluspaita. Onneksi se oli Otolle mieluisa, tuli itsellekin hyvä mieli.

Valmistujaiset menivät ihanasti ja lapset viettivät sillä aikaa leffailtaa kotona Oton siskon kanssa. Viikonloppuna varmistui myös meidän lomareissu tälle vuodelle: lähdetään syyskuussa reissuun Oton perheen kanssa Mallorcalle. Tälle kesälle ei nyt sitten äkkilähtöä tullutkaan, mutta aika ihanaa päästä sitten syyskuussa vielä pidentämään kesää ja vielä huikean isolla porukalla! Odotetaan sitä tosi innolla. Mutta täytyy katsoa jos nyt kesällä tehdään kuitenkin joku pienempi laiva- ja/tai autoreissu lasten kanssa tai kahdestaan.

Tällä viikolla on tosiaan jo juhannus ja me lähdetään Ouluun, kunhan työhommat on tehty täällä Helsingissä. Aiotaan myös nauttia auringosta ja ihanasta ulkoilmasta lasten kanssa, ei varmaan yllätä ketään. Nämä lämpimät ja pitkät kesäillat on niin best!

Ihanaa juhannusviikkoa kaikille <3