Tämä viikko on alkanut jotenkin poikkeuksellisen hektisesti, varsinkin kun vielä eilen meinasin unohtaa yhden sovitun palaverin, ja ehdin sinne vain nippa nappa, mutta ehdin kuitenkin, onneksi. Tuntuu, että nämä kaksi päivää on ollut yhtä paikasta toiseen hösäämistä ja aikatauluja, ja en ole ehtinyt ”tehdä mitään” vaikka koko ajanhan olen siis tehnyt kaikkea. Onneksi eilen sentään otettiin kuopuksen kanssa ennen sitä palaveria ihanan rauhallinen tunnin lenkki ohuen ensilumen peittämällä metsätiellä. Se olikin varmaan alkuviikon rauhallisin hetki, kun ihmeteltiin vaan käpyjä ja keppejä ja lumen peittämää maata.

Tänään illalla ennen lasten nukkumaanmenoa yksi tytöistä kysyi, että voidaanko ennen nukkumaanmenoa tehdä perhekasa. Perhekasa tarkoittaa sitä, että ollaan kaikki toistemme kainalossa ja halitaan ja jutellaan. Kello oli jo yli tavallisen nukkumaanmenoajan tämän päivän poikkeusmenosta johtuen, mutta mä sanoin, että tietenkin voidaan. Onneksi huomenna on myöhäinen aamu. Perhekasa on just best. Se oli juuri se, mitä me tarvittiin tähän iltaan. Pysähtymisen hetki yhdessä, missä oltiin täysillä läsnä kaikki viisi.

Perhekasassa voi jutella kaikesta, mitä mielen päällä on. Tänään me juteltiin päivän aikana tapahtuneista kivoista asioista. Jokainen sai sanoa kaksi päivän aikana tapahtunutta kivaa asiaa. Yksi kertoi siitä, miten hienoa oli ollut opetella laulamaan Vårt Land, Vårt Landia, ja kuinka hän oli laulanut kaikista kovimmalla äänellä koko porukasta. Yksi kertoi, että oli iloinen siitä, kun oli siivonnut oma-aloitteisesti ihan yksin taaperon yksin levittämän lautapelin ja vienyt sen paikoilleen, ja kuinka hän oli nähnyt ja kuullut miten iloiseksi minä tulin siitä. Kuulemma oli ihanaa ilahduttaa omaa rakasta äitiä. Taapero kertoi, että parasta päivässä oli ollut ”Samppa ja Kaja”. Tietäjät tietää. Meidän aikuisten mielestä kaikkein parasta oli juuri se perhekasa.

Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että omat lapset haluavat tulla kainaloon ja haluavat jutella meidän kanssa ja halia ja olla yhdessä. Ja miten ylpeä olen niistä asioista, jotka heidän mielestään olivat olleet kivoja. Hauskinta oli, että toinen isoista tytöistä oli aivan kriisin partaalla, kun hän ”sai valita vain kaksi kivaa asiaa”, kun kuulemma olisi ollut niin hurjan monta muutakin kivaa asiaa, ja oli vaikeaa päättää mitkä sanoo. Totesimme yhdessä, että sehän on aivan ideaalitilanne, että on niin paljon kivoja asioita päivässä, että ei tiedä minkä valitsisi. Se ei haittaa jos ei osaa päättää.

Aina silloin kun meinaa tuntua, että arjen velvollisuudet ottavat ylivallan ja minä vain juoksen mukana, on hyvä pysähtyä oikeasti hetkeksi niiden tärkeiden asioiden äärelle. Silloin voi antaa lasten palauttaa takaisin siihen, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä. Lapset. Otto. Meidän perhe. Rakkaus. Läsnäolo. Jutteleminen. Haliminen. Kuulluksi tuleminen.

Ja tänäkin iltana voin sanoa olevani onnellinen ja iloinen tästä kuluneesta päivästä. Kiitos näiden rakkaiden, joista olen ihan älyttömän kiitollinen elämäni jokaisena päivänä.

Taaperon toilailuita seuratessa tulee aina välillä huokailtua, että miten ihmeessä sitä selvisi silloin, kun oli kaksi pientä 1,5v ikäerolla. Meidän kuopus on jo nyt monta kuukautta vanhempi, kuin esikoinen oli keskimmäisen syntyessä. Silti häntä tietysti pitää noin 100 kertaa enemmän vauvana, kuin esikoista silloin aikanaan kun hän tuli ensimmäistä kertaa isosiskoksi. Vaikka se pieni ikäero tuntui ekan vuoden ajan haastavalta ja rankemmalta kuin halusin edes itselleni myöntää, on se sen jälkeen ollut vain suuri onni. Ekan vuoden rankkuudesta huolimatta koen, että kaksi lasta pienellä ikäerolla oli siihen kohtaan elämää paras mahdollinen päätös.

Meidän isommat tyypit on jo niin isoja, kun vertaa tuohon taaperoon, joka on vielä ihan selkeä taapero höpsöine päähänpistoineen. Isot tyypit ovat omatoimisia ja reippaita, hoitavat sovitut asiat ja heidän kanssaan voi käydä järkeviä keskusteluita. Vaikka toinen on jo koulussa, ja toinen vielä ensi kesään asti päiväkodissa, sitten eskarissa, heillä on monia samoja kiinnostuksenkohteita, paljon samoja kavereita ja tosi paljon yhteistä muutenkin. Luonteeltaan he ovat aina olleet kuin yö ja päivä, mutta silti he sopivat yhteen ja tulevat toimeen. Heitä on ihana seurata.

Äitinä mä aina jännitän uusia asioita, kuten esimerkiksi koululaisen itsenäistymistä. Mutta pikkuhiljaa kun rauhallisesti etenee ja antaa vaan rohkeasti enemmän vastuuta ikätason mukaan, se omakin jännitys helpottaa. Keskimmäisen kanssa ei enää jännitä yhtä paljon ne samat asiat, joita esikoisen kanssa vielä panikoi. Hauska nähdä miten on sitten kuopuksen kanssa, kun hän on niin paljon isosisaruksiaan nuorempi.

Musta on jotenkin niin hauskaa ja outoa seurata näitä sisarusrooleja kun itse olen ainoa lapsi. Vaikka pyrin olemaan tietoisesti vahvistamatta stereotyyppisiä sisarusrooleja omalla käytökselläni, niin jotkut jutut tulee melkeinpä väistämättä. Kuten just se, että esikoisen kanssa jännittää enemmän kaikki uudet asiat, koska mekin koetaan ne vanhempana ensimmäistä kertaa. Samalla tavalla esikoiselle on myös halunnut varta vasten opettaa kaikkea, kuten pyöräilyn ilman apupyöriä tai kengän nauhojen solmimista tietyssä iässä. 5v vaan tässä ilmoitti (ja näytti) yksi päivä, että osaa ihan itse, kun tarjouduin solmimaan auenneen kengän nauhan parkkihallissa. Pyöräilemäänkin hän opetteli itse viime keväänä pihan kävelytiellä, sillä aikaa kun me muut oltiin kipeänä. Tosin en tiedä onko tässä enemmän kyse siitä, että hän on vain ollut nopea oppimaan itse, eikä olla ehditty vielä edes miettiä harjoittelua, ennen kuin hän on jo oppinut itsekseen.

Vaikka jossain määrin sisarusroolit näkyvät arjessa, pyrin silti parhaani mukaan kohtelemaan samalla tavalla kaikkia kolmea. Kaikki saavat samat oikeudet, edut ja velvollisuudet samassa iässä. Musta se tuntuu reiluimmalta järjestelyltä, että esim. kaverisynttäreitä saa alkaa pitämään tietyn ikäisenä, eikä niin, että keskimmäinen saa sitten kun esikoinenkin saa. Joissain asioissa se vaan menee niin ihan huomaamatta, mutta kaikissa isoissa asioissa ollaan pysytty siinä, että samat jutut aina tietyn ikäisenä. Mun mielestä se on reilua sillä tavalla, ja luulen, että isompana lapsetkin varmasti arvostavat selkeitä pelisääntöjä, joiden mukaan on toimittu.

Musta on vaan niin hassua, että meillä on jo niin isoja lapsia. Joo, tiedän, he ovat pieniä jos vertaa teineihin tai aikuisiin lapsiin. Mutta he ovat kuitenkin niin isoja, kun vertaa taaperoon. Mä aina ajattelin, että olen just sellainen vanhempi, joka on ihan parhaimmillaan vauvojen ja pikkulasten kanssa. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän heitä oppii tuntemaan ja sitä enemmän kaikesta saa irti heidän kanssaan. Se on ihan älyttömän siistiä!

On ihan mahtavaa olla isompienkin lasten vanhempi. Vaikka rakastan vauva-aikaa ja taapero-aikaa, niin on ihan älyttömän siistiä olla myös 5- ja 7-vuotiaiden vanhempi. Rakastan tutustua meidän lapsiin enemmän ja enemmän, koko ajan heidän maailmansa avautuu meille vanhemmillle ihan uusilla tavoilla. Rakastan kuunnella heidän juttujaan, ja keskustella mielipiteistä ja kaikesta merkityksellisestä! On ihan mahtavaa seurata millaisista asioista he innostuvat, mitkä herättävät kysymyksiä ja mitä mieltä he ovat jostain päivän polttavista aiheista. Heidän maailmansa on jo niin paljon laajempi, ja he kiinnittävät huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan mieletöntä.

Jotkut puhuvat, että eivät oikeastaan tykkää vauvoista tai pikkulapsiajasta, mutta isommat lapset on enemmän heidän juttu. Mä taas ennen äitiyttä olin ajatellut, että nimenomaan se pikkulapsiaika on ihan mun juttu, ja vauvat on niiiiiiiin söpöjä, enkä niin paljoa edes ollut ajatellut sitä, millaisia isommat lapset ovat. Mutta sitten omien lasten myötä oon huomannut kyllä, että kaikki iät taitaa olla mun juttu omalla tavallaan, koska jokaisessa iässä on ne omat hyvät puolensa. Olen aika onnekas, kun saan nauttia kolmesta eri ikävaiheesta yhtäaikaa.

Se, mitä halusin tällä tekstillä sanoa on pähkinänkuoressa se, että on meillä vaan niin mahtavat lapset. Mä haluan olla heille aina paras mahdollinen versio itsestäni, ja kehittyä ja kasvaa vanhempana heidän rinnallaan joka päivä. Tärkeintä on, että jokainen heistä saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri omana itsenään, sellaisena kuin on, elämänsä jokaisena päivänä.

PS: Sanoinko jo, että on myös tosi haikeaa kun he kasvavat, ja vaikka kuinka nautin siitä kasvusta, en voi koko ajan lakata hämmästelemästä ajan kulumista. 

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Mielikuvitus on ihmeellinen asia. Sitä tarvitaan ihan kaikessa mitä me tehdään ja mitä me ajatellaan. Mielikuvitus auttaa meitä selviytymään uusista tilanteista aiemmin opitun pohjalta, hahmottamaan ja ymmärtämään elämän eri osa-alueita. Empatia ja myötätunto on mielikuvitusta, tulevaisuuden suunnittelu on mielikuvitusta, kohdussa kasvavan vauvan ajatteleminen on mielikuvitusta, kaiken uuden keksiminen ja luominen on mielikuvitusta. 

Meidän mielikuvitus alkaa kehittyä jo pienenä lapsena, kun me aletaan luomaan mielikuvia. Ensin ihan yksinkertaisista asioista, ja mitä isommiksi kasvetaan, sitä monipuolisemmin me pystytään mielikuvittelemaan. Siksi juuri leikki on lapsille niin uskomattoman tärkeää. Lapsen mielikuvitukselle pitää antaa tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Vaikka on tärkeää, että vanhemmatkin osallistuvat välillä leikkiin ja lukevat säännöllisesti satuja, on myös ihana seurata sitä, kun lapset leikkivät ja lukevat yksin tai toistensa kanssa. Välillä on ihanaa vaan pysähtyä kuuntelemaan lasten juttuja pyykkien laiton lomassa tai samalla kun laittaa ruokaa. Heillä on välillä aivan uskomattomia tarinoita leikkien taustalla.

Rakastan myös sitä, kun lapset kertovat unistaan aamulla. He näkevät välillä niin ihmeellisiä unia, että ei voi kuin ihailla. Toki itsekin tulee nähtyä välillä mitä randomeimpia unia, mutta silti lasten unissa on jotain spesiaalia. Toki aikuistenkin unissa ”kaikki on mahdollista”, mutta lasten alitajunta keksii asioita, joista aikuisilla ei ole mitään hajua. Se on hienoa.

20 vuotta sitten mä olin saman ikäinen, kuin meidän isommat lapset ovat nyt. Muistan vielä elävästi meidän leikkejä kavereiden kanssa. Leikeissä aikuisten maailma ja lasten maailma sekoittui, ja tuotiin leikkeihin joskus esimerkiksi iltauutisissa kuultuja juttuja mukaan. Joskus leikit olivat tosi hurjiakin. Leikki oli kuitenkin tärkeä ja turvallinen tapa käsitellä kuultuja asioita, ristiriitoja ja pelottaviakin juttuja yhdessä kavereiden kanssa. Me leikittiin paljon, ei me muuta iltapäivisin koulun jälkeen tehtykään kun leikittiin.

Musta on ihanaa huomata, että nyt 20 vuotta myöhemmin leikki on ihan älyttömän tärkeää lapsille edelleen, ainakin kaikille niille lapsille jotka tunnen. Vaikka mukaan on tullut paljon uusia leikkejä, ja uusia tapoja leikkiä, myös ne vanhat tutut leikit ovat hittejä. Lapset rakastavat seikkailua, fantasiahahmoja ja heittäytymistä. Lohikäärmeet, ritarit ja prinsessat ovat vieläkin suosikkeja, vaikka välillä lapset haluavatkin kuvata videoita Lol-palloista tai hoitaa virtuaalilemmikkejä, jotka ovat siirtyneet tamagotcheista puhelimiin. Kotileikit, nuket ja autoradat, sekä kaikenlainen rakentelu on vieläkin suosittua. Yksi, joka on meidän lasten erityissuosikki on pukuleikki. Lapset rakastavat pukeutua eri hahmoiksi, ja rakennella erilaisia asuja.

Meillä on iso laatikollinen roolivaatteita, mutta on myös ihanaa, että arkisissakin vaatteissa voi olla saduista tuttuja elementtejä, jotka kannustavat leikin ja mielikuvituksen maailmaan. Polarn O. Pyretillä on juuri nyt myynnissä aivan ihania satuaiheisia vaatteita, jotka inspiroivat leikkimään. Ihanat hupparit lohikäärmeen harjalla tai kiiluvilla silmillä, prinsessamekot rimpsuhelmoineen ja pehmeät materiaalit joissa on mukavaa liikkua ja heittäytyä mielikuvituksen maailmaan. Lasten vaatteissa kaikkein tärkeintä on mukavuus ja turvallisuus, ja Polarn O. Pyretin ihanissa satuvaatteissa on todellakin mukavaa ja turvallista leikkiä.

Vaatteet ovat saatavilla juuri nyt myymälöissä ja verkossa, kaikissa mallistoissa. Taaperolla on taaperomalliston ihana lohikäärmepaita, lohikäärmehuppari ja upeat velourhousut röyhelöillä. 5-vuotiaalla on kaunis tyllihame, ritarin huppari kruunulla, sekä valkoinen t-paita. Hän olikin kuulemma ”ritariprinsessa”. Koululaismallistossa satuaihe on ehkä hieman hillitymmin esillä, mikä ainakin meidän koululaista miellytti. Hänellä oli ihanan pehmeä velourmekko, jossa prinsessamaisuutta toivat lähinnä hihojen leikkaukset. Hupparissa taas oli hillitty kiiluvasilmäinen lohikäärmekuvio selässä. Isoilla tytöillä ihanat vihreät ja navyn väriset pallosukkikset, ja minillä meidän lemppari jarrusukat matchaavassa värissä. Huppareissa on muuten irrotettavat vetskarikiinnitteiset huput, jolloin ne muuttuvat ilman huppua bombereiksi. Super kätevää että ne saa irti näin talvivaatekaudella, kun huput ovat toppavaatteiden kanssa välillä hankalia.

 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sandviksin kanssa.

Yksi mun lempiaiheista kirjoittaa kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyen on lapsille lukeminen. Olen kirjoittanut siitä useampaan kertaan, ja olen aiemminkin kiertonut siitä, kuinka tykätään paljon Vaukirjan kirjoista. Ne ovat olleet esillä täällä blogissa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisen raskausajasta lähtien, jolloin liityin kirjakerhoon.

Varhaisen lukemisen hyödyt ovat kiistattomia: oppimiskyvyn, ilmaisukyvyn ja sanavaraston kehittyminen, yhteinen aika ja lasten kanssa heräävät keskustelut monista eri aiheista. Puhumaan oppimisen ajankohtaan lukeminen ei vaikuta, mutta sanavarastoon sillä voi olla mahtavia vaikutuksia. Esimerkiksi meidän taapero bongaa aina lukiessa uusia fraaseja ja lauserakenteita, ja olen varma, että lukemisella on ollut huikean positiivisia vaikutuksia siihen, miten hyvin ja monipuolisesti hän ilmaisee itseään nyt 1v8kk iässä. Hän oppi ensimmäiset sanansa ”äiti”, ”hei” ja ”mummu” reilu vuosi sitten, ja siitä lähtien puheen kehitys on ollut huimaa seurattavaa.

Me luetaan yhdessä joka päivä sekä isojen että pienimmän kanssa. Iltasatu luetaan joka ilta. Joskus se on päivän ainoa lukuhetki, useimmiten ei. Me kaikki nautitaan lukemisesta, ja mä rakastan sitä, että meillä lapset tarttuvat itsekseenkin mielellään kirjaan ja käpertyvät sohvan nurkkaan lukemaan. Meidän ei ole koskaan tarvinnut patistaa kirjojen pariin, eikä lukeminen ole ikinä ollut kenellekään meistä pakkopullaa. Paitsi ehkä juuri tässä taaperovaiheessa meille vanhemmille, kun taapero ihastuu johonkin tiettyyn kirjaan, ja se on sitten luettava n. 350 kertaa päivässä, se yksi ja sama kirja. Se on kuitenkin todellakin sen arvoista, sillä jo nyt meidän lukiessa niitä samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen, taaperolle kehittyy positiivinen suhde kirjoihin ja lukemiseen. Toivottavasti se kantaa läpi elämän.

Meidän 7v aloitti ekaluokalla tänä syksynä, ja koulussa on painotettu lukemisen tärkeyttä meille vanhemmille. Joka päivä pitäisi lukea ainakin 15 minuuttia yhdessä, ja meillä se täyttyy kyllä helposti. 7v oppi lukemaan itse 4-vuotiaana, ja meidän keskimmäinenkin oppi itse lukemaan 4-vuotiaana viime keväänä, mutta silti me luetaan joka päivä myös yhdessä ääneen. Nykyisin usein niinkin, että 7v lukee meille iltasadun ääneen, koska hän tykkää niin paljon lukea. Keskimmäinen vielä harjoittelee lukemista omassa tahdissaan. Me ei koskaan painosteta lukemaan, mutta kannustetaan ja kehutaan aina kun lapset osoittavat kiinnostusta kirjoja kohtaan.

Yksi tärkeä juttu, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi arjessa, on kirjojen oleminen helposti saatavilla kotona. Silloin kun kirjat olivat meillä  olohuoneessa suljettujen ovien takana kaapissa, lapset tarttuivat niihin oma-aloitteisesti paljon harvemmin kuin nykyään. N. vuosi sitten siirryttiin siihen, että kirjat ovat olohuoneessa esillä isossa korissa, josta kaikkien on helppo ottaa niitä, ja helppo laittaa takaisin. Tämä toimii loistavasti. Kun kirjat on aina esillä, niihin muistaa tarttua useammin. Ja kun ne on helppoa laittaa takaisin, ei tule niin paljon sotkuakaan, ja lapset oppivat itse laittamaan tavaroita oikeille paikoilleen.

Mä olen saanut kiinnostuksen kirjoja kohtaan perintönä omalta äidiltäni, ja niin myös Otto omilta vanhemmiltaan. Uskonkin, että vanhemman esimerkillä on suuri voima. Me luetaan Oton kanssa molemmat kirjoja paljon myös itse, ja lapsetkin näkevät sen. Mulla liittyy paljon lämpimiä muistoja niihin hetkiin, kun luettiin äidin kanssa yhdessä. Yhtä lämmöllä muistelen myös niitä hitaita viikonloppuaamuja, kun molemmat istuimme keittiön pöydän ääressä, söimme aamupalaa ja luimme omia kirjojamme. Äiti dekkaria, ja mä jotain nuortenkirjaa.

Vaukirjan kirjoja meillä on ollut niin kauan kuin olemme olleet vanhempia, ja yhä edelleen ne pitävät pintansa suosikkeina. Huomaan, että meidän taaperon suosikkeja on tismalleen samat kirjat kuin isosiskoillaan oli samassa iässä. Tällä hetkellä hittejä ovat kaikki kirjat, joissa käsitellään erilaisia tunteita ja niiden ilmaisua. Nyt saatiin vanhojen suosikkien seuraksi Vaukirjalta paketissa ihana Lohdutan sinua -kirja, joka ollaan luettu jo niin monta kertaa, että taapero osaa sen ulkoa. Hän höpötteleekin usein leikeissään, että ”Islalle tuli pipi, isä lukee kirjaa, islalle tulee hyvä mieli”.

Mä tykkään siitä, miten Vaukirjalla valitaan kirjapaketit aina juuri lapsen ikään sopivasti, ja niitä voi myös itse muokata. Varsinkin esikoisen vanhempana olisin saattanut esimerkiksi olla ihan pihalla siitä, millaisia kirjoja luetaan minkäkin ikäiselle lapselle. Usein vanhemmat aliarvioivat lapsen keskittymiskykyä ja taitoja, ja olisin saattanut vaikka lukea jotain pehmokirjaa puolitoistavuotiaalle, joka halusi jo kuunnella vähän pidempää satua. Onneksi oli Vaukirja, joka lähetti meille aina sopivia kirjoja sopivassa iässä, ja näin tajusin opettaa esikoiselle numeroita jo 1v3kk iässä, ja lukea tunteista silloin kun pikkusisko syntyi ja hän oli puolitoistavuotias.

Vaukirja on helppo ja vaivaton kirjakerho, jossa tilaaja ei sitoudu mihinkään, vaan voi erota kerhosta milloin tahansa. Vaukirjalla ei ole vähimmäisostopakkoa tai minimiaikarajoituksia. Mekin ollaan joskus erottu, kun kirjoja on kertynyt jo niin paljon ettei ole ollut tilaa. Sitten ollaan myöhemmin liitytty takaisin.

LUKIJATARJOUS:

Nyt saatte Vaukirjan tutustumispaketin vain postikulujen hinnalla (4,90 — 6,90 €). Kirjapakettien hinta on 14,95 – 17,95 € (+ pakkaus- ja postituskulut 4,95 €). Tilaaminen ja peruuttaminen käy helposti Vaukirjan Omat sivut -palvelussa netissä, ja jäsenyyden voi perua siis vaikka heti tutustumispaketin jälkeen, jos ei ole tyytyväinen. Lisää tarjouksesta voi lukea Vaukirjan sivuilta, ja kannattaa vilkaista myös Vaukirjan blogia, jossa lukemisen hyödyistä ja vinkeistä kirjoittavat ammattilaiset. 

Tykkäättekö te lukea lasten kanssa? Mikä on teidän lapsen/lasten lempikirja tällä hetkellä?