Kirjoittelin jo aiemmin varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuista vaatteista, mutta nyt ajattelin ottaa vielä lähikuviin meidän tyttöjen kaupunkikuteet, ja niihin, sekä kaikkiin muhinkin lasten vaatteisiin liittyvän ilmiön: sukupuolen määrittämisen pukeutumisen perusteella. Kun pieni lapsi puetaan ulkovaatteisiin, ne vähäisetkin hiukset peittyvät pipon alle, ja vaatteiden malli on  melkeinpä sama kaikilla, ainakin niissä varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuissa vaatteissa. Pelivaraa jää juuri ja juuri värien verran, että lapsen sukupuolen voi vielä jotenkuten päätellä. Niin, miksi se sukupuoli pitää päätellä juuri vaatteista (tai päätellä ylipäätään)? Eikö olisi vaikka helpompi kysyä lapsen nimeä, jolloin yleensä se sukupuolikin selviää ihan luonnollisesti ja kohteliaasti.

Kaikkien ei tarvitse mahtua siihen samaan tytöille pinkkiä ja perhosia, pojille autoja ja sinistä -muottiin. Meillä vaatteissa isompi saa jo itse vaikuttaa etenkin väreihin, minä varmistan sen että vaate on tarkoituksenmukainen ja laadukas. Nuorempi menee vielä äidin mieltymysten mukaan, mutta tietenkin otan huomioon sen että kyseessä on erittäin liikkuvainen pikkutyyppi, joka ei paljoa perusta kiipeilyä hidastavista helmoista tai liian kireistä pöksyistä.

Pipo Zara / Takki Kappahl  / Housut Zara  / Kengät Zara

Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä enemmän he saavat päättää vaatteistaan itse. Tällä hetkellä lopulliset päätökset teen kuitenkin minä, ja tykkään valita tytöille värejä laidasta laitaan, hauskoja kuoseja ja ajankohtaisia malleja. Mun silmääni siinä ei ole mitään epäselvää, mitä sukupuolta lapsemme edustavat, tietenkään. Mutta joskus meidänkin tyttöjä on luultu pojiksi. Uskokaa tai älkää, tätä on tapahtunut jopa Molon silmiäsärkevän neonpinkkiin haalariin pukeutuneelle Tiaralle.

Mulla ei ole mitään tarvetta julistaa että meidän lapset ovat tyttöjä, eikä liioin olla määrittelemättä heidän sukupuoltaan. Tytöttely ei haittaa, kun se osuu oikeaan. Se ei tietenkään haittaa jos joku ei määrittele sukupuolta puhuessaan ollenkaan. Mutta se, että lapsia itseään hämmennetään puhuttelemalla vääräksi sukupuoleksi, on hassua. Jos ei ole 100% varma siitä, mitä sukupuolta lapsi edustaa, miksi heittää arvaus ilmaan?

Tyttöjen vaatteita ei ole valittu sen perusteella, että he varmasti näyttäisivät tytöiltä. Ne on valittu siksi, että ne ovat mielestämme näyttäneet kivalta, ja vaikuttaneet laadukkaalta/tarpeelliselta/hauskalta etc. Pääosin ostan vaatteet tyttöjen osastolta, tai sellaisina, että sopivat molemmille sukupuolille ihan yhtä hyvin (esim. Mini Rodini). Joskus kuitenkin löydän poikienkin puolelta jotain kivaa, enkä silloin epäröi valita sitä vain siksi että se on poikien puolelta. En loukkaannu siitä jos joku luulee lapsiamme pojiksi, en tietenkään. Mutta ihmettelen, mistä tämä tarve päätellä toisen sukupuoli kumpuaa aikuisilla ihmisillä niin vahvana? Mitä väliä sillä on?

Pipo Zara / Takki Zara / Farkut Primark / Kengät Zara

 Mä itse en ole mitenkään erityisesti sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla, en tosin sitä vastaankaan. Meillä lelut ja värit valitaan lapsen mieltymyksen, ei sukupuolen tai sukupuolettomuuden perusteella. En mitenkään tyrkytä barbeja, enkä kiellä autoja tai muitakaan poikien leluiksi miellettyjä leluja. Molemmilla leikitään into piukassa, sulassa sovussa junaradan, duplojen, nukkejen ja pehmolelujen kanssa. Välillä yhdessä ja välillä erikseen. Tytöt, tai ainakin Tiara, tietävät olevansa tyttöjä, ja tietävät kyllä kuka kaveri on tyttö ja kuka on poika, mutta kaikkien kanssa leikitään ihan samalla tavalla.

Jos meidän lapset haluavat pukea glitterperhosia päälleen, niin saavat ihan vapaasti, ei mulla ole mitään valittamista. Ihan yhtälailla he saavat pukeutua myös traktorikuosiin jos se tuntuu heistä kivalta. Tytöillä on aikamoiset prinsessanimet, mutta en mä kauhistuisi jos he löytäisivät itsestään vähemmän prinsessamaisen tyypin, ja haluaisivat käyttää vaikka toista, vähemmän prinsessamaista, nimeään kutsumanimenä.

Mulle itselleni tämän tekstin pointti on se, että nykyajan lapset ovat paremmassa tilanteessa, kuin yksikään aiempi sukupolvi. On vapaus olla juuri sellainen kuin itse haluaa, ja valita oma tyyli sen mukaan. Miksi emme tukisi tätä vapautta, ja lopettaisi turhan sukupuolistereotypisoinnin? Yhteiskunta on avoimempi ja suvaitsevampi kuin koskaan ennen, vaikka parannettavaa toki löytyy vieläkin. Mä aion rohkaista lapsiani pukeutumaan ja ilmaisemaan itseään rohkeasti, omalla tyylillään, millainen se sitten ikinä tuleekaan olemaan. Ja joskus kun joku täti tulee taas pojittelemaan, aion casuaalisti kysäistä, mikä tarve on määritellä se sukupuoli, ja miten sukupuoli vaikuttaa hänen mielikuvaansa lapsistani. Niin kerta!

Toim. huom. molempien tyttöjen vaatteet kuvissa pipoja lukuunottamatta tyttöjen osastoilta ostettu.

Onko teidän lapsianne luultu vastakkaisen sukupuolen edustajiksi? Millä perusteella valitsette lastenne vaatteet? Onko teille tärkeää, että lapsesta näkyy ulospäin, kumpaa sukupuolta hän edustaa? Kannatatteko sukupuolineutraalia kasvatusta? Ostatteko te lapsillenne vaatteita vastakkaisen sukupuolen vaateosastoilta?

Multa on toivottu jo jonkin aikaa postausta lapsen verkkoidentiteetistä, ja nyt tätä aika pitkään mietittyäni ajattelin tarttua aiheeseen. Aihe on mielestäni ajankohtainen pohdittavaksi, sillä esikoisemme täyttää kolme vuotta, ja hänellä ehdottomasti alkaa olla jo omanlaisensa persoona. Koska kirjoitan perheblogia, mun todellakin täytyy miettiä tätä aihetta tarkasti, ja se miten aion toimia, vaikuttaa myös blogin tulevaisuuteen.

Mä olen valinnut näyttää lasteni kasvot ja kertoa heidän nimensä blogissa. En koe sen olleen väärä valinta, enkä kadu sitä. En koskaan koe jakaneeni lasteni elämästä mitään sellaista, mitä heidän tarvitsisi myöhemmin nolostella tai hävetä, en mitään liian intiimiä. Mutta kuten sanoin jo Tiaran lähestyessä kahden vuoden ikää, olen sitä mieltä että mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä pienempi heidän osuutensa blogissani tulee olemaan. Kun tytöt ovat tarpeeksi vanhoja luomaan omat sosiaalisen median profiilinsa, on heillä mahdollisuus luoda itselleen omannäköisensä verkkoidentiteetti, se ei ole mun tehtäväni.

Mutta millaiset asiat sitten vaikuttavat verkkoidentiteettiin? Luonko mä lapselleni nettipersoonan kuvaamalla tämän synttäreillä, ja kertomalla että lapseni nautti juhlistaan? En mielestäni. En myöskään mielestäni kuvaamalla vaikkapa uusia vaatteita lasten päällä, tai laittamalla kuvia puistoreissulta. Tiaran kasvettua yli kahden vuoden ikään, en ole enää kirjoittanut kuukausittaisia kehitys-/kiinnostuspostauksia, kuten vauva-aikana, mutta satunnaisia kuulumisia olen kertonut ja kuvannut videoita, joissa hän on mukana. Yksityiskohtaisesti lapsen tekemisistä, luonteesta ja kiinnostuksenkohteista kertominen on mielestäni persoonan luomista, mutta yleisen perhe-elämän ja tapahtumien kuvaaminen ja kertominen ei.

Mielestäni on eri asia kirjoittaa vauvan tai taaperon kehityksestä, kuin isomman lapsen. Leikki-ikäiset ja sitä vanhemmat lapset ovat jo omia persooniaan, ja heidän täytyy itse saada luoda omanlaisensa sosiaalisen median identiteetti. Sitä nuoremmista lapsista kirjoitetaan lähinnä taitoja ja kiinnostuksenkohteita kävelystä luukkukirjoihin, niitä samoja joita on kaikilla vauvoilla, muutaman kuukauden kehityseroilla vain. Aika persoonatonta, eikö totta?

Luotan myös siihen, että jokainen ymmärtää, että kukaan ei vaikkapa 11-vuotiaana ole enää samanlainen kuin vauvana. Mistä sitä tietää, onko mulla blogia enää siinä vaiheessa, kun tytöt luovat omat profiilinsa netin sivustoille, ei mistään. Mutta en halua ottaa sitä riskiä, että luon tytöistä kuvaa tietynlaisina koko heidän lapsuutensa ajan, ja siksi heillä ei ole vapautta vanhempana olla juuri sellaisia kuin itse haluavat.

Nykyisin valtaosalla vanhemmista on profiili vähintäänkin jossain sosiaalisen median palvelussa, useimmilla monessakin eri palvelussa. Monella äidillä on myös blogi. Mulla ei ole mitään tilastotietoja äitiblogien määristä, mutta se on kyllä fakta että äitien blogeja on nykyään todella paljon. Lisäksi on suuria FB-ryhmiä kuten mainetta niittänyt Äitylit, jossa on 17 000 jäsentä tällä hetkellä. Lasten kuvien, sairastelun, toilailujen ja uhmakohtausten jakaminen on arkipäivää monelle. Silti kukaan ei tiedä, mitä lapset itse tulevat olemaan tästä kaikesta mieltä isompana. Ehkä se on heillekin ihan arkipäivää, nauravat sille että kukkahattutädit ovat tätä pohdiskelleet hätäisinä. Tai sitten he eivät pidä siitä ollenkaan, ja sosiaalinen media kuolee pois.

Kaikki kuvat (c) DMK Photography

Blogini tulee jatkossakin olemaan perheblogi, ja täällä tulee jatkossakin olemaan kuvia tytöistä. Silti aion, yhä suurenevassa määrin, siirtää pääpainoa lifestyleen, vanhemmuuteen ja sen ilmiöihin yleensä, ajankohtaisiin aiheisiin, sekä lasten ja aikuisten vaatteisiin, ja jättää tilaa lapsille kehittää itse omat nettipersoonansa sitten kun he niin haluavat. Saatan jakaa jatkossakin lasten hassuja letkautuksia FB:ssä tai lyhyitä videopätkiä instagramissa, mutta blogissa niitä ei enää tule näkymään. Tämä tuntuu musta itsestäni hyvältä ratkaisulta, ja toivon että se on ratkaisuna oikea. Toivon myös, että te kaikki lukijat ette kaikkoa päätökseni takia, vaikka toki sen ymmärrän jos ainoat jutut mitä täältä on halunnut lukea on olleet lasten kuulumiset.

Mitä mieltä te olette lasten verkkoidentiteetistä? Laitatteko kuvia Facebookiin tai Instagramiin, tai jaatteko erilaisissa sosiaalisen median ryhmissä?

Enää (erittäin lyhyet) yöunet ja ollaan jo lentokentällä lähtötunnelmissa, iiiiiik! Tänään ollaan yritetty tehdä tyttöjen kanssa kaikkea ekstrakivaa, käytiin rannalla uimassa, ja jopa minä heitin talviturkin! Lisäksi ollaan rakennettu seitsemän eriväristä legotaloa, syöty Tiaran valitsemaa ruokaa (pizzaa), käyty kirjastossa lainaamassa uusia iltasatuja mummulle luettavaksi ja köllötelty ja völlötelty yhdessä kaikki muu aika. Tiaran kanssa juteltiin muutamaan otteeseen, että äiti ja isi lähtee matkalle kahdeksi yöksi, ja Tiara selitti innoissaan kuinka hän hoitaa Zeldaa mummun kanssa. Varmasti tytöt pärjäävät hyvin!

Haikea olo tuli silti, kun laitettiin tytöt nukkumaan ja sanottiin hyvät yöt vielä. Annoin molemmille varmaan miljoona pusua ja halia, eikä tehnyt mieli sulkea lastenhuoneen ovea perässään, vaan jäädä sinne vaan koko yöksi. En voi väittää etteikö viime viikon hirveä tragedia Ukrainassa olisi saanut mua vähän pelkäämään lentämistä. Me ei onneksi lennetä läheltäkään mitään konfliktialueita, mutta silti mielessä pyörii kaikenlaista. Mutta ei se mitään auta että murehtii etukäteen, pitää vaan ottaa rennosti ja toivoa parasta.

Kuvat: DMK Photography

Sain tänään muutaman maistiaiskuvan viimeviikon valokuvauksista, jotka siis voitin palkinnoksi helmikuisissa Wedding Blog Awardseissa. Valokuvat on ottanut Domi DMK Photographysta, ja täytyy sanoa että en voisi olla tyytyväisempi näihin kuviin joita olen jo saanut nähdä. Odotan innolla lisää kuvia! Kuvaukset olivat rennot lifestyletyyliset kuvaukset, vailla mitään pönötystä ja mentiin ihan täysin lasten ehdoilla. Lopuksi otettiin vielä musta jonkinverran yksityiskuvia, joille tulee toivottavasti olemaan vielä enemmänkin käyttöä täällä blogin puolella lähiviikkoina! Muita valokuvia tulen myös esittelemään, kunhan saan ne itselleni.

Mulla on pää ihan pyörällä kun on niin paljon mielessä, ja nyt on pakko alkaa pakkaamaan kun ei olla sitä vielä ehditty tekemään. Kaikki muu on onneksi tsekattu valmiiksi, Tv-torniliput ostettuna etukäteen, reitti hotellille katsottuna ja pitkä lista vierailukohteita osoitteineen tulostettuna. En yksinkertaisesti ehtinyt tänään tekemään enää matkasuunnitelmalistaa, mutta uskoisin että hyödyllisempi on postaus matkan jälkeen Berliinin nähtävyyksistä, eikö!

Ihanaa viikkoa kaikille! Blogi hiljenee nyt perjantaihin asti, koska nyt mä vietän mun hurjan kolmen päivän blogiloman, hyvällä omallatunnolla. Nauttikaa upeista säistä kun ne kerrankin hellivät meitä suomalaisia! Instagram päivittyy vaikka blogi hiljeneekin, eli siellä voi seurata mua @iinalaura ja Ottoa @akkavalta!

Moikka! Kulunut viikko on ollut yhtä hulinaa, huomaa että loman lähestyessä loppuaan sitä yrittää puristaa siitä kaiken viimeisenkin irti. Ollaan hoidettu asioita ennen Berliinin reissua, joka viimeinkin koittaa ensi viikolla, ja lisäksi mä oon kokoustanut Kidenaisten kanssa. Tänään oltiin sitten koko perhe valokuvauksissa, joista lisää myöhemmin!

Paljon ollaan saatu aikaiseksikin, mutta en voi kyllä sanoin kuvailla miten paljon odotan meidän kahdenkeskistä kahden yön minihäämatkaa ensi viikolla! Matkaan ei ole enää monta päivää, ja olen jo ihan into piukassa täällä. Käsittelin tätä häämatka-aihetta hääblogissani jo kauan sitten, ja totesin silloin jo että kaksi yötä on mulle ihan ehdoton maksimimäärä, vaikka moni suosittelikin edes yhden yön pidempää matkaa, jotta siitä saisi enemmän irti.

Mä oon kuitenkin todennut sen tässä parilla blogimatkalla käytyäni, että se yksi yö erossa lapsista on mulle jo niin iso juttu (vaikka lapsille ei niinkään), että kahta yötä enempää en mitenkään pysty olemaan erossa.  Zelda on kuitenkin vasta 1v3kk, me ehditään Oton kanssa matkustella kahdestaan vaikka maailman ympäri sitten kun tytöt ovat aikuisia, nyt riittää ihan hyvin tällainen minipyrähdys, ja pidemmät reissut sitten lasten kanssa yhdessä. Onneksi lapset saavat olla kotona, tutun ja turvallisen mummun kanssa, eikä mun tarvitse heidän pärjäämisestään stressata ollenkaan, enemmän stressaan sitä omaa ikävöimistäni.

Huomenna Otto lähtee mökille poikien kanssa viikonlopuksi, ja meillä on kotona tyttöjen viikonloppu. Äiti tulee huomenillalla Oulusta Mörkön kanssa tänne ja otetaan ihan rauhassa, ulkoillaan jos säät sallivat, ja tehdään hyvää ruokaa. Ehkä voisi pyörähtää kauppatorilla syömässä mansikoita, tai tehdä jotain muuta hauskaa, mitä omassa lapsuudessani tehtiin äidin kanssa kesäisin. Odotan innolla, että päästään viettämään äidin ja tyttöjen kanssa rauhassa yhdessä aikaa, kun viimekerrat on olleet aina niin hulinaa äidin ollessa täällä.

Lopuksi vielä Sheinsiden kesäarvonnan voittaja! Voittajaksi arpoutui Jenny, paljon onnea voitosta! Välitän sun sähköpostiosoitteen eteenpäin Sheinsidelle, niin he ottavat sieltäpäin suhun yhteyttä, ja saat palkintosi.

Viikonlopun aikana on tulossa toinenkin arvonta, joten pysykää kuulolla. Tulossa on myös vihdoinkin toivottua ruokapostausta, kun olen muistanut kuvata ruokia ja kokata vähän eri ruokia, kuin mitä aiemmin olen blogissani jakanut.

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3

Ajauduin tänään tilanteeseen, jollaiseen en koskaan uskonut joutuvani. Tilanteeseen, jossa vanhempi naishenkilö puuttui mun kasvatukseeni metrossa, koska ilmeisesti pidän liian tiukkaa kuria lapsilleni. Nainen oli kyllä ystävällinen, jutteli kovasti Tiaralle, joka istui itsekseen penkillä, mun seistessä vieressä rattaiden kanssa. Hän ihasteli Tiaran kissalegginsejä ja kehui Tiaraa, kun hän luki mainoksista kirjaimia ja numeroita, ja lauleskeli omia laulujaan. Musta on mukavaa kun ihmiset juttelevat ihan muutenvaan, Tiarakin on aina innoissaan kun joku huomioi, ja juttelee mukavia.

Mä kuitenkin hämmennyin siitä, että nainen kehtasi puuttua mun kasvatukseen, nollata täysin mun auktoriteetin lapsen edessä. Älkää ymmärtäkö väärin – mä olen tasan sitä mieltä, että jos mun lapset käyttäytyvät huonosti, enkä itse huomaa sitä, heille saa sanoa käytöksestä. Mutta tänään ei ollut kyse siitä. Mä pyysin Tiaraa ystävällisesti ottamaan kengät pois metron penkiltä, koska muutkin ihmiset istuvat siinä, eikä mielestäni ole kohteliasta pitää kenkiä penkillä. Käytin suunnilleen sanoja ”Ottaisitko Tiara ne jalat pois penkiltä, ei ole kivaa muille istua siihen sinun jälkeesi, kun pidät siinä likaisia kenkiä”. Tiara otti heti jalat pois penkiltä, ja istui ihan tyytyväisenä loppumatkan. Kiitin nätisti Tiaraa yhteistyöstä, ja tilanne oli sillä selvä.

Tämä naishenkilö kuitenkaan ei suvainnut mun ystävällistä pyyntöä tyttärelleni, vaan alkoi kovaan ääneen sanomaan, että ”No eihän se nyt haittaa kun on niin kauniit kengät, ja eihän ne nyt niin likaiset ole, kyllä niitä saa pitää penkillä!”. Mä en oikein tiennyt mitä sanoa siihen, totesin vaan uudelleen että mun mielestä se ei ole kanssamatkustajia kohtaan kohteliasta pitää kenkiä siinä, riippumatta siitä millaiset kengät ulkoiselta olemukseltaan ovat.

Mä koen olevani kasvattajana rento, mutta kuitenkin johdonmukainen, ja mun mielestä hyvät käytöstavat kuuluvat ehdottoman tärkeänä osana kasvatukseen. Johdonmukaisuushan tässä kenkägatessakin oli taustalla, joo, kengät eivät ehkä näin kesällä, kuivalla ja kauniilla säällä ole likaiset, tai aiheuta sen suurempaa vahinkoa penkeille tai kanssamatkustajien housuille. Mutta milläs selität kolmivuotiaalle marraskuussa ekoilla loskasäillä, että nyt ei olekaan enää ok pitää kenkiä penkillä, jos hän on saanut tehdä niin jo pitkään? Luultavasti vastaukseksi tulisi uhmaikäisen perusargumentti ”Mutta minä haluan!”, ja kiukkukohtaus, joka ärsyttäisi metrovaunullista ihmisiä.

Mä koen itse pääseväni paljon helpommalla, kun pysyn johdonmukaisena joka tilanteessa, jolloin lapsikin tietää missä mennään. Ei se Tiaraa luultavasti hirveästi vahingoita, jos hän ei saa pitää kenkiä penkillä. Vaikka mä olen käytöstapojen suhteen varmaankin aika tiukka, en kuitenkaan huuda tai komenna rumasti tyttöjä, vaan pyydän tai ehdotan nätisti, ja se yleensä riittää.

En häpeä uhmaa, tai kiukkukohtauksia. Jos Tiara suuttuu keskellä kauppaa siitä, että kiellän häntä tökkimästä Zeldaa nenään hänen seistessään tätä vastapäätä seisomalaudalla, se on ihan okei. Yritän selvitä tilanteesta rauhallisesti, mutta kuitenkin tiukasti. Pyrin välttämään lapsen kurkkusuoranahuutoa viimeiseen asti, mutta jos lapsi kuitenkin suuttuu niin kovasti että alkaa karjumaan, ei sille voi enää mitään, eikä siinä ole mitään hävettävää. Ainakin meidän uhmaikäinen myös rauhoittuu nopeasti kun vanhempi osoittaa ymmärtävänsä, että hänellä on paha mieli, ja kertoo mistä se  johtuu. Sitten voidaan yhdessä keksiä jotain mukavampaa mietittävää.

Eri tilanne on kuitenkin se, jos lapset käyttäytyvät oletukselta huonosti. Mielestäni vanhempien tehtävä on huolehtia siitä, että he näkevät ja seuraavat mitä lapset tekevät, ja puuttuvat jos lapset tekevät jotain mitä ei saa tehdä, tai käyttäytyvät epäkunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Tervehtiminen, kiitos, anteeksi ja asioiden pyytäminen kauniisti käskyttämisen sijaan, ovat perusasioita, jotka jokaisen puhetaitoisen, niin lapsen kuin aikuisenkin tulisi osata.

Mua suoraansanoen hävettäisi, toden teolla, jos mentäisiin yhdessä jonnekin tilaisuuteen, ja Tiara ei tervehtisi ihmistä joka juttelee hänelle. Mua hävettäisi, jos keskittyisin itse niin paljon Instagramiin, että mun tyttäreni ehtisi sillä aikaa kääntää puoli Lindexiä ylösalaisin, ja sotkea tavaroita. Mua hävettäisi, jos mun lapsi ottaisi lelun toisen lapsen kädestä, tai etuilisi liukumäkijonossa, niin etten itse tajuaisi reagoida siihen mitenkään, vaan jonkun muun pitäisi sanoa. Ei siksi, että häpeäisin lastani, vaan siksi että kokisin itse epäonnistuneeni.

Käytöstapojen opettaminen ja kasvatus ovat vanhempien tehtävíä. Ne eivät ole vaikeita tehtäviä, ainakaan tässä vaiheessa kun kasvatettavat ovat vielä pieniä ihmisiä, jotka imevät kaiken ympäriltään, ja joihin vanhempien esimerkki vaikuttaa vielä todella paljon.  Mä ainakin haluan kasvattaa meidän lapsista sellaisia tyyppejä, joiden kanssa muiden on helppo tulla toimeen, ja jotka kunnioittavat kanssaihmisiään, kuten myös eläimiä ja niin omiaan kuin muidenkin tavaroita.

Zelda osaa jo monta hienoa sanaa, mutta kyllä eniten lämmittää mieltä, kun syötyään tai saatuaan haluamansa lelun käteen, yksivuotiaan suusta kuuluu ”kiitti” ja kasvoille leviää onnellinen hymy perään. Sen lisäksi että on tärkeää opettaa käytöstapoja, on tärkeää tehdä niistä myös kivoja asioita lapsille kehumalla hyvästä käytösestä, eikä ärsyttävää pakkopullaa josta ei saa mitään krediittiä. Kun lapsi ajattelee, että on mukavaa sanoa ruuan jälkeen kiitos tai tarjota kaverillekin pillimehua, niin tulee myös tehtyä oletukselta.

Mä olen ylpeä meidän hyväkäytöksisistä lapsista, ja aion jatkaa samaa linjaa jatkossakin. Alle kolmivuotiailta on turhaa vaatia liikaa, tai suuttua jos toinen ei muista aina käyttää konditionaalia halutessaan jotain, mutta on hyvä pitää käytöstavat jatkuvana osana arkea, ja muistuttaa niistä kauniiseen sävyyn silloin kun se on paikallaan.

Miten te suhtaudutte käytöstapoihin? Pidättekö niitä tärkeänä osana kasvatusta?