Me ollaan pesitty viimeiset puoli vuotta Oton kanssa tosi paljon vaan täällä kotona, ellei sitten olla oltu Oulussa. Ollaan tehty kaikki koko ajan joka päivä yhdessä, ja oltu ihan kiinni toisissamme. Vaikka olen tehnyt päivisin paljon töitä, Otto on kuitenkin ollut koko ajan siinä vierellä, ja läsnä. Harvassa on ne päivät, kun jompikumpi on käynyt jossain ilman toista. Meillä on ollut ihan todellinen vauvakupla, ja tänään se sitten puhkesi.

Otto palasi tänään vanhempainvapaalta töihin. En voi väittää etteikö tämä suuri arjen muutos olisi jännittänyt etukäteen, ehkä vähän kauhistuttanutkin. Meillä on ollut niin ihanaa, sellaista elämän parasta aikaa & lottovoittajafiilis aamusta iltaan, kun on vaan saanut olla toisen kanssa niin paljon. Vielä näin jälkeenpäinkin se tuntuu uskomattomalta, että meillä oli tämä hieno mahdollisuus viettää puoli vuotta yhdessä 24/7, ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Nyt se aika on kuitenkin ohi, ja on aika kääntää katse eteenpäin. Uusi arki on alkanut.

Tänä aamuna heräsin seitsemältä, kävin suihkussa ja keitin pannullisen kahvia. Isommat lapset & Otto heräsivät puoli tuntia myöhemmin, kuopuksen vetäessä sikeitä melkein kahdeksaan asti. Kun Otto ja tytöt olivat lähteneet, me keiteltiin aamupuurot ihan rauhassa, ja laitoin pellillisen appelsiinin siivuja uuniin kuivumaan. Sen jälkeen pesin pyykkiä. Ripustin niitä kuivumaan pienen apulaisen kanssa, joka ojenteli mulle pudonneita ja pyykkikorista kaivamiaan sukkia, ja ojentaessaan sukkaa hän aina nyökytteli kovasti ja sanoi ”tiitti!”. Eli kiitti, se on the juttu tällä hetkellä: antaa kaikille tavaroita, ja sanoa kiitti. Aivan ihana neiti.

Sitten tultiin meidän sänkyyn hengailemaan kirjakasan kanssa, ja luettiin yhdessä. Vauveli rakastaa kaikkia kirjoja joista kuuluu musiikkia, ja hän kääntää jo niin reippaasti itse sivua. Tänään hän myös eka kertaa osoitteli kirjasta juttuja, se oli niin söpöä! Hän aina osoitti, ja sitten päästi sellaisen kysyvän äännähdyksen, ja piti kertoa mikä eläin tai asia on kyseessä.

Yleensä päivisin lyhytuninen kuopuksemme nukahti tänään kerrankin omaan sänkyynsä aamupäikkäreille, ja veteli melkein kolme tuntia sikeitä. Sain siis melko pehmeän laskun tähän uuteen arkeen, sillä kerkesin tehdä päikkyjen aikaan ihan hyvin hommia. Mulla on aika hyvä fiilis, tästä tämä taas lähtee.

Vauvakuplassa kotona on ollut aivan ihanaa, mutta ihanaa on myös tehdä ja mennä ja kokea vauvan kanssa, ja olla aktiivisempi päivisin. On ollut ihan parasta olla Oton kanssa, käydä kävelyillä ja lounailla, ja tietty keskittyä töihin, mutta nyt on kiva taas käydä enemmän tapahtumissa, nähdä ystäviä kahvin tai lounaan merkeissä, tai mennä vaikka vauvakerhoon tai -muskariin. Työt teen päikkäriaikaan tai illalla, ja uskon että se onnistuu hyvin, ainakin tänään on onnistunut.

*poroleggingssit saatu blogin kautta. 

Takana on kiva päivä, ja edessä varmasti monta muuta kivaa päivää. Mä lähden loistavalla fiiliksellä tähän normi-arkeen ja katsotaan mitä se tuo tullessaan, varmasti paljon kaikkea mahtavaa! Otsikkoon viitaten: vaikka sanonkin että vauvakupla on puhjennut, niin kyllä mä taidan vieläkin olla vauvakuplassa. Nyt se kupla on vaan erilainen.

Ja onneksi meillä on aina se takaportti, että jos tuntuu että arki on liian kuormittavaa, Otto voi jäädä vaikka osittaiselle hoitovapaalle tai ihan kokonaan kotiin, tässähän on vielä yli kaksi vuotta aikaa siihen että kuopus on kolme vuotta ja oikeus tähän päättyy. Katsotaan mitä seuraavat viikot, kuukaudet & vuodet tuovat tullessaan. Juuri nyt ainakin tuntuu hyvältä just näin, ja näillä mennään.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Tällä viikolla meidän typy on alkanut hymyilemään ihan tarkoituksella. Hän vastaa hymyyn maailman iloisimmalla ihanalla hymyllä joka ulottuu silmiin asti. Aito hymy on ehkä maailman vaikutusvaltaisin ilme, ei siis ihme että se on yksi ensimmäisiä asioita joita vauvat oppivat tekemään tarkoituksella. Hän hymyilee siskoilleen, hän hymyilee äidille ja isille ja välillä hän myös hymyilee jääkaapin mustavalkoisille magneeteille. Tänään hymyilytti aamulla isosiskon mustavalkoinen pilvipussilakana.

Samalla kun vauva alkoi hymyilemään, yksi aikakausi päättyi ja uusi alkoi. Nyt vauvan kanssa voi olla vuorovaikutuksessa, häntä voi ilahduttaa ja häneen saa ihan uudenlaisen kontaktin. Vauva voi vastata omalla tavallaan siihen mitä hänelle sanotaan. Tämä on aivan ihanaa, jotenkin tuntuu että samalla vauva sai taas enemmän luonnetta ja hän tuntuu paljon tutummalta.

Reilun kuukauden ikäinen ei ole enää vastasyntynyt, hän on jo ihan vauva, vaikka tosi pieni onkin. Vaikka vastasyntyneen kanssa on ihanaa, iloitsen myös tästä uudesta vaiheesta. On ihanaa hassutella vauvan kanssa, kutitella häntä ja loruilla ja laulella ja saada hänet ilahtumaan. On mahtavaa oppia tuntemaan uutta perheenjäsentä päivä päivältä paremmin.

Kun meidän vauva hymyilee niin tuntuu kuin koko maailma näyttäisi sata kertaa valoisammalta ja ihanammalta paikalta. Kyllähän se nyt tuntuu hienolta, että tekee pienen viattoman ihmisen onnelliseksi. Vauvojen kasvot ovat kuin peilejä sille miltä heistä tuntuu, jokainen tunne on luettavissa niistä. Siksi on erityisen hienoa nähdä oman vauvan hymyilevän, koska hymy on niin aito. Vauvat eivät osaa tekohymyä tai teko-yhtään-mitään, vauvat vain ovat.

Mä hymyilen aika herkästi muutenkin, mutta nyt meidän perheessä taidetaan hymyillä ihan ekstrapaljon kun on niin ihanaa saada vauva hymyilemään takaisin.

Ihanaa iloista sunnuntaita kaikille ja hymyjä teidän päivään<3

Meillä on kunnia toimia uuden tulokkaan kanssa Liberon Ambassadoreina hänen vauvavuotensa ajan, ja tämä postaus on siis tehty kaupallisessa yhteistyössä Liberon & Lifien kanssa.  Libero on jo tullut vauvalle tutuksi, sillä heti hänen ensihetkistään asti käytössä on ollut Liberon Touch-vaipat, joita sairaalassakin oli tarjolla. Myös kotona meitä odottivat samanlaiset vaipat, sain nimittäin Baby Showereillani Emilialta Liberon Touch-vaipoista kootun muhkean vaippakakun lahjaksi. Me purettiin vaippakakku lasten kanssa ja esikoinen vielä järjesti söpöt minivaipat kokojen ja värien mukaan koriin odottamaan. Kakku oli niin muhkea että puolet vaipoista eivät edes mahtuneet vielä koriin mutta ne odottavat pussissa että kori tarvitsee täydennystä.

Me käytettiin Liberoa myös Zeldan vauva-aikana, ja se tuntui luontevalta valinnalta tälläkin kertaa. Touch-vaippoja ei tosin silloin vielä ollutkaan kun hän oli vauva, mutta kaiken lukemani ja oman tuntuman perusteella ne vaikuttavat oikein hyvältä. Ollenkaan ei haittaa myöskään se että Liberon Touch-vaipoilla on joutsenmerkki ja ne näyttävät äärettömän söpöltä!

Kotoamme löytyy vaipanvaihtopisteet nyt sekä ala- että yläkerrasta, alhaalla on varsinainen hoitopöytä ja ylhäällä on sitten pesukoneen päällä hoitoalusta. Haluttiin tehdä vauvanhoidosta mahdollisimman helppoa joten siksi tällainen ratkaisu, onneksi molempiin kerroksiin oli mahdollista laittaa jonkinlainen hoitopiste. Tämä on osoittautunut tosi käteväksi ratkaisuksi, päivisin vaippaa vaihdetaan pääosin alhaalla ja sitten jos yöllä on vaipanvaihdolle tarvetta niin se hoituu helposti yläkerrassa. Vauva on osoittautunut lunkiksi vaipan vaihtajaksi eikä ole juuri itkeskellyt näiden hetkien aikan.

Libero Ambassadorina toimimisen myötä blogissani tulee olemaan säännöllisesti Libero-yhteistyöpostauksia tämän vuoden ajan, ja olen itse ainakin innoissani tulevasta! Odotettavissa on paljon mielenkiintoisia aiheita joista odotan pääseväni kirjoittamaan, ja myös Otto tulee pääsemään näppiksen ääreen kertomaan omia fiiliksiään.

Liberolla käynnistyi nyt helmikuun alusta 100 päivää! 100 voittoa! -kampanja, jossa Liberokerhon jäsenet voivat kerätä vaippakoodeja ja osallistua arvontaan, jossa joka päivä joku onnekas voittaa erilaisen palkinnon. Arvonnan lopuksi arvotaan kaikkien osallistujien kesken vielä 1000 euron arvoinen pääpalkinto!

Kampanja on voimassa 11.5.2017 asti. Arvonnassa on vaikka mitä huikeita palkintoja kuten Polarn O. Pyretin vaatteita, lahjakortteja, Fischer Pricen leluja ja Pentikin tuotepaketteja, palkinnot siis vaihtuvat päivittäin. Tarkemmat säännöt ja tiedot palkinnoista löydät kilpailusivulta. Käykää ihmeessä liittymässä Liberokerhoon jos vaippa-asiat ovat ajankohtaisia, ja osallistukaa arvontaan, sillä voittomahdollisuudet on aika todella hyvät kun uusia voittajia arvotaan ihan joka päivä!

Odotan innolla mitä tämä vuosi Libero Ambassadorina tuo tullessaan! Ihana päivää kaikille <3 

Hei ihanat ja kiitos ihan mielettömän paljon onnitteluista ja kauniista sanoista ja ihanista viesteistä joita olette viime päivinä lähettäneet <3 Me ollaan syvällä vauvakuplassa, ja ai että täällä on ihanaa. Kyllä oli todellakin odottamisen arvoista ja kaikki on lähtenyt aivan ihanasti käyntiin. Mä olen jo aloitellut kirjoittamaan synnytyskertomusta ja tulen kyllä sen julkaisemaan heti kun se on kokonaan valmis, mutta voin jo nyt paljastaa että synnytys oli nopea ja intensiivinen mutta jälleen kerran ah niin ihana kokemus.

Vietettiin sairaalassa perhehuoneessa puolitoista vuorokautta, jotka sujuivat oikein hyvin ja synnytyksestä olen toipunut onneksi tosi nopeasti. Oli ihan mielettömän ihanaa saada viettää vauvan ensihetkiä yhdessä Oton kanssa jo sairaalassa, aivan erilaista kuin viimeksi kun Otto ei voinut olla sairaalassa kuin hetken. Tytöt olivat päiväsaikaan meidän kanssa sairaalassa ja illan ja yön sitten Oton perheen luona lellittävänä. Oikein hyvä ratkaisu näin. Otto oli niin suuri tuki ja turva ensimmäisinä tunteina ja hetkinä kun kaikki oli niin uutta. Saimme yhdessä ihmetellä ja tutustua meidän pikkuiseen tyttäreen.

Vauva on lungi tyyppi, joka nukkuu tosi paljon mutta jaksaa myös ihmetellä välillä hereilläkin sekä sisaruksiaan että vanhempiaan. Hänellä on suuret kauniit silmät, ja ehdottomasti molempien siskojensa näköä. Hän ilmaisee pontevasti nälkänsä ja sen jos vaipassa on tavaraa, mutta muuten on hyvin rauhallinen ja jaksaa killitellä hereillä tyytyväisenä pitkiäkin aikoja. Selkeästi hän on virkeämpi kun kerkesi kerätä mahassa voimia vähän pidempään kuin isosiskonsa.

Muistin kyllä miten ihania ne ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat, mutta silti tämä on taas ylittänyt kaikki mun odotukset. Olin unohtanut miten vastasyntyneet ähisevät hassusti, ja miten hupsulta näyttää kun he nukkuvat silmät puoliksi auki välillä. En muistanut, miten luja vauvan sormen puristus on jo ensimmäisestä päivästä alkaen, tai miten ihanasti pienet varpaat käpertyvät kippuraan. Jokaisesta hetkestä vauvan kanssa haluaa pitää kaksin käsin kiinni, ja hormonit laittavat itkemään kun ei haluaisi että aika kuluu yhtään eteenpäin. Vaikka tottakai sitäkin odottaa kun vauva kasvaa ja kokemuksesta tietää miten ihania isommatkin lapset on, mutta nämä ensihetket on vaan niin ainutlaatuisia, ei mikään tunnu samalta.

Vauva on tänään viisi päivää vanha, ja nämä viisi päivää ovat olleet niin ihania että en kestä. Olen silittänyt tytön pehmeää untuvatukkaa, hän on puristanut mua sormesta ja tuijottanut suoraan silmiin vaikka ei kovin hyvin varmaan vielä näekään. Hän on nukkunut mun sylissä, ottanut isänsä kanssa päikkäreitä ja naurattanut meitä ihanilla hassuilla äänillä joita on päästellyt nähdessään unia. Imetys on lähtenyt ihanasti käyntiin, neiti hiffasi heti synnytyssalissa homman jujun ja kertaakaan ei ole ollut mitään ongelmia imuotteen tai minkään muunkaan kanssa.

Tytöt ovat ottaneet vauvan aivan ihanasti vastaan eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ollut havaittavissa. He ovat pitäneet tyttöä sylissä, tuoneet harsoa tai vaihtovaatteita tarvittaessa ja auttaneet vaipanvaihdossa. Se katse heidän silmissään kun he katsovat pikkusiskoa on jotain uskomatonta, mua alkaa itkettää joka kerta. Tyttöjen rakkaus pikkusiskoa kohtaan on valtavan suurta. Kaikki on niin ihanaa tällä hetkellä että melkein pelottaa, siksi nautin jokaikisestä hetkestä täysillä.

Ihanaa viikonloppua kaikille, mä menen halimaan vauvaa joka juuri heräilee uniltaan ihanasti ähisten. <3

PS: Päivitän instagramia ahkerammin kuin blogia näiden ensimmäisten päivien ja viikkojen ajan, seuratkaa siis siellä @iinalaura jos haluatte pysyä menossa mukana.