Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.

Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3

Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.

Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.

En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.

Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.

Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.

Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!

PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!

Nyt loppuu koko kesän kestänyt hälläväliä-ruokavalio, Kinder Bueno -addiktio ja sohvalla röhnöttäminen. Nyt alkaa uusi elämäntapa, terveellinen sellainen. Olen kirjoittanut blogissani monta kertaa siitä, että en harrasta mitään sen kummempaa liikuntaa, satunnaisia lenkkejä tai ajoittaisia kahvakuulatreeni-innostuksia lukuunottamatta. Olen kirjoittanut että yritän noudattaa suhteellisen terveellistä ruokavaliota, vaikka välillä sorrunkin fanipaloihin ja buenoihin. Olen tuskastellut ajanpuutetta, kiirettä ja motivaation puutetta.

Nyt olen kuitenkin tehnyt sen, mistä niin monta vuotta olen vain puhunut. Ottanut itseäni niskasta kiinni. Omaksunut uuden rutiinin arkeen, lenkkeilyn, josta on oikeasti tullut rutiini. Siinä suurena apuna on ollut ystäväni Oona, jonka kanssa lenkkeilystä ei ole voinut luistaa, sillä en tietenkään halua tuottaa ystävälle pettymystä jämähtämällä kotiin, ja mahdollisesti pilaamalla toisenkin hyvin alkanutta lenkkeilyuraa omalla laiskuudellani. Aloitin urheilemisen lenkkeilyllä juuri siksi, että se on niin helppoa, etenkin ystävän kanssa. Halusin tuoda arkeen sen tavan, että viikko tuntuisi oudolta ja kummalliselta ilman urheilua, ei sen kanssa.

Tänään aloitin lenkkeilyn lisäksi 12:n viikon treeniohjelman, johon tutustuin Kidekollegojeni ansiosta, kun me juteltiin ihan muuten vaan urheilusta. Meidän porukka on tiivis, ja tsemppaa toisiaan tilanteessa kuin tilanteessa, ja toisten postatessa ryhmäkeskusteluun treenikuvia sitä innostuu itsekin. 12:ssa viikossa toivon, että saan muutettua elämäntapojani pysyvästi. Treeniohjelmaan kuuluu myös ruokavalio, ei mikään dieetti, vaan ohjenuora koko elämän kestävään terveelliseen syömiseen. Ohjelma painottaa nimenomaan sitä, että syö tarpeeksi, enkä mä aio pudottaa painoa grammaakaan, vaan muuttaa rasvakudoksen lihakseksi, ainakin toivottavasti.

Tämän päivän circuit-treenin jälkeen mulla on jalat aivan tuusannuuskana. Tunne on ihana, paras ja motivoiva. Mä tiedän että aamulla lihakset ovat vielä kipeämmät, eikös se seuraava päivä ole aina pahempi. Mutta odotan myös innolla huomista lenkkiä, ja keskiviikon seuraavaa circuitia. Haluan haastaa itseäni, ja päästä näkemään tuloksia. Ohjelma lupaa näkyviä tuloksia jo 12:ssa viikossa, mutta mä en halua vielä hehkuttaa sitä teille, kun en tosiaankaan voi tietää varmasti että toimiiko se. Aion nyt kuitenkin sitoutua tähän 12:n viikkoon, ja kun ne viikot ovat ohi, mä kerron muutoksesta, treenistä ja ohjelman toimivuudesta kaiken teille!

Nappasin viikonloppuna ennen-kuvat, ja en voi väittää etteikö mua ahdistaisi laittaa niitä tämän tekstin alle. Vaikka olen tavallaan ihan tyytyväinen kroppaani, olen kuitenkin siitä epävarma silloin, kun en seiso kropalleni edullisessa asennossa tai ole pukeutunut kropan hyviä puolia korostaviin vaatteisiin. Mä en koskaan kritisoi kroppaani tyttöjen kuullen, tai puristele jenkkiksiä peilin edessä heidän ollessa hereillä, mutta yksin omassa arvioivassa seurassani mä näen kyllä kropan johon en ole niin tyytyväinen kuin haluaisin olla. Tässä ne kuvat nyt sitten ovat, jostainhan sitä on pakko lähteä liikkeelle.

Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on oikeasti sellainen fiilis, että mä pystyn tähän. Ihanien ystävien lisäksi suurena motivaattorina toimii myös Otto, joka on valmis muutokseen myös. Paras motivaattori on kuitenkin se, että sanoo tavoitteen ääneen, sillä niinkin suurelle joukolle kuin teitä siellä ruutujen takana on lukemassa, olisi noloa kertoa 12 viikon kuluttua, että hups en jaksanutkaan treenata, täällä mä vedän taas buenoja sohvalla. Ainakin lenkkeilyn kohdalla lupaus blogissa säännöllisistä 3krt/vko lenkeistä on pitänyt, ja niin se saa pitää myös tämän elämäntaparemontin kanssa.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille, ja kiitos siitä että olette siellä. Te teette mun elämästä moninverroin parempaa<3

Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kasvatusjuttuja lukuunottamatta muutamaa sanaa lasten vaatettamiseen liittyen, mulla oli palava halu kirjoittaa jostain kasvatukseen liittyvästä aiheesta. Ajattelin kirjoittaa tänään rahasta, siitä miten haluan opettaa meidän lapset käyttämään rahaa. Tämä ei ole mikään paljastuspostaus meidän raha-asioista, vaikka niistä on viime aikoina pari tyyppiä intensiivisesti kysellytkin, vaan tänään mä puhun rahasta nimenomaan kasvatuksen näkökulmasta. Siitä millaisia taitoja mä haluan lapsille opettaa rahan suhteen.

Mä opin itse tiedostavaksi kuluttajaksi oikeastaan vasta äitiyden myötä, sitä ennen en koskaan ajatellut rahaa sen kummemmin. Lapsilleni mä haluan opettaa rahankäyttötaidot jo pienestä asti. Mielestäni taitojen kartuttamisen voi aloittaa jo hyvin pienenä, niin että se on hauskaa, ja niin että raha on arjessa mukana, jolloin se tulee tutuksi. Molemmilla on omat säästöpossut, joihin he saavat laittaa pikkukolikoita ja säästää, ja possujen täyttyessä ne käydään tyhjentämässä pankissa tyttöjen tileille. Lisäksi esikoisella on oma pikkukukkaro, jonka sisällöllä hän saa joskus ostaa itselleen tarroja tai muumilakun.

Vielä ei kummallakaan ole niin hyvää käsitystä ajankulusta, eikä liiemmin omia menoja, että kokisin viikkorahan tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kuluttua viikkoraha kuitenkin astuu varmasti kuvaan, ja olen jo miettinyt jonkin verran, mitä viikkoraha sitten tarkoittaa. Mä en usko itse mihinkään kotitöiden hinnoitteluun, että roskien vienti olisi kaksi euroa ja imurointi kolme, mutta mielestäni ei olisi yhtään tyhmää vaatia, että viikkorahan saamiseksi ainakin oma huone on viikon aikana siivottu. Sitten kun tytöt ovat vanhempia, osallistuvat he toki enemmänkin kodinhoitoon, mutta siitä oman huoneen viikkosiivouksesta on hyvä aloittaa.

En myöskään usko mihinkään koulutsemppaukseen rahan avulla, kyllä kiinnostuksen opintoihin tulisi tulla jostain muualta. Mutta voisin kuvitella ilman etukäteissopimusta palkitsevani todella hyvästä koulutodistuksesta, tai muusta menestyksestä. Koululaisten on hyvä opetella jo pitkäjänteisempää rahankäyttöä, ei nyt vielä ekaluokalla välttämättä, mutta sitten kun ymmärrys kasvaa. Jossain vaiheessa viikkoraha olisi ehkä hyvä vaihtaa kuukausirahaksi. Siten lapset oppivat miettimään enemmän, miten ja mihin rahansa käyttävät, kun seuraavaa rahaa ei ole tulossa viikon päästä, vaan aika onkin pidempi.

Kaiken tarpeellisen me vanhemmat tietenkin maksamme, mutta jos lapset haluavat vanhempana jonkin isomman jutun itselleen, vaikka pelikonsolin tai ison barbitalon (huomatkaa edelleen inhoni isopäisiä  nukkeja kohtaan, elättelen toivoa barbiekiinnostuksen säilymisestä), olisi hyvä jos lapset itse säästäisivät omista viikko- tai kuukausirahoistaan puolet, ja me vanhemmat maksaisimme puolet. Näin lapset oppisivat säästämään haluamiinsa asioihin. Ei sillä ettenkö epäilisi että Otto hankkii jokaisen nextgen-pelikonsolin meille ennenkuin tytöt ehtivät edes pyytää, mutta jokin esimerkki oli keksittävä, haha!

Säästäminen on hyvä opetella tosiaan jo niistä pikkukolikoista pienenä, mutta isompana toivon että tytöt itse haluavat laittaa aina tietyn summan sivuun omista viikko- tai kuukausirahoistaan. Sen lisäksi, että me vanhemmat säästämme ja sijoitamme tytöille kuukausittain, on hyvä jos he oppivat säästämisen myös itse. Pahan päivän varalle ei ole koskaan liikaa rahaa, enkä voi kuvitella että säästämisestä voisi koskaan olla mitään haittaa, jos rahat säästää säästötilille tai rahastoihin/matalan riskin osakkeisiin joissa niiden arvo ei pääse laskemaan inflaation mukana. Vuosikausien säästöpossuihin tai käyttötilille säästäminen sen sijaan olisi hölmöä.

Teini-iässä tytöt saattavat haluta kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi toiseen maahan. Molemmat ovat varmasti mielettömiä kokemuksia, ja tuollaisten kokemusten, sekä ensiasunnon hankintojen, opiskelun, harrastusten ja muiden mahdollisten rahareikien takia on mielestäni myös vanhempien fiksua säästää lapsille. Mä haluan että lapset oppivat itse tavoittelemaan säästämisellä ja työnteolla unelmiaan, mutta haluan myös pystyä auttamaan, ja tarjoamaan heille hienoja kokemuksia ja turvallisen aloituksen omaan, aikuiseen elämään. En missään nimessä halua tarjota kaikkea valmiina hopealautasella, mutta en myöskään halua tehdä asioita liian vaikeiksi, tai mahdottomiksi toteuttaa.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sitä ei tiedä miten nämä mun kaavailemani menetelmät tulevat käytännössä toimimaan, mutta toivon että heistä kasvaa fiksuja ja tiedostavia kuluttajia, jotka osaavat säästää ja ovat valmiita näkemään myös vaivaa unelmiensa eteen. Mun mielestä nuo Google-hakutulokset joita kuvissa näkyy, olivat aika masentavia ”säästäminen on siistiä” -lausetta lukuunottamatta, ja toivon että yleisimmät hakuehdotukset muuttuvat vähän positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun lastemme sukupolvi on googletteluiässä.

Millaisia rahankäyttöperiaatteita te aiotte opettaa lapsillenne? Mitä mieltä olette lapsille säästämisestä? Viikkoraha vai kuukausiraha? Palkitsetteko/palkitsisitteko kotitöistä tai koulumenestyksestä?

Tänä kesänä maxihameet ovat vihdoin löytäneet tiensä munkin vaatekaappiin, aiemmin niitä vierastettuani. Maximekkoja olen käyttänyt jo vuodesta 2011, kun silloin raskaanaollessani ne tuntuivat käytännöllisiltä ja mukavilta vaatteilta. En tiedä sitten miksi hame on tuntunut jotenkin paljon hankalammalta maximitassa ennen, kun tänä kesänä olen huomannut että sehän on maailman helpoin ja mukavin vaate. Jopa kuumina hellepäivinä pitkä maxihame oli ihanan ilmava ja helppo yhdisteltävä.

Ensin ihastuin Berliinistä ostamaani Zaran mustaan halkiolla varustettuun maxiin, ja sitten sain Sheinsidelta toisen kivan vaihtoehdon, hopealla vetoketjuhalkiolla varustetun harmaameleeratun hameen. Tykkään vetoketjuyksityiskohdasta tosi paljon, se on kivan erilainen kuin ihan tavallinen halkio. Ainoa miinus tulee hameen vyötäröstä, jossa on sellainen itsekseen kääntyilevä musta kuminauha, joka saa pömppöefektin mahaan, eli croptoppeja ei voi tämän hameen kanssa käyttää. Mutta ihan kivasti se yhdistyi mielestäni tuohon Oton vanhasta Cheap Mondayn teepparista tuunaamaani toppiinkin!

Hame Sheinside* / Toppi Cheap Monday / Kengät H&M / Kello Guess* / Rannekoru Ti Sento* / Toinen rannekoru Gina Tricot / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Kovasti odotan jo syksyn saapumista, ja eilen aamulla Lintsille lähtiessämme hihkuin suunnilleen innosta, kun mittari näytti vain 15 astetta ja ilma oli pilvinen. Kerkesin mä tunteroisen pitää takkia, ennenkuin tuli kuuma ja takki alkoi näyttää pöntöltä kaikkien teepaitojen keskellä. Tässä on kyllä mun tämän syksyn key piece, en voi tarpeeksi kehua miten hurjasti tykkään Sheinsidelta saamastani nahkatakista, jossa on edessä tuplavetoketjut, kevyesti topatut olkapäät, makeita tikkauksia ja ihanasti hopeiset yksityiskohdat.

Takki Sheinside* / Farkut Liu Jo / Kengät Sheinside* / Kello Guess* / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Kumpi iskee teihin enemmän, eka vai toka asu?

Perinteinen jokakesän Lintsireissu tehtiin tänä vuonna meidän rakkaan ystäväpariskunnan, Kaislan ja Simon kanssa. Molemmat ovat tyttöjen kummeja myöskin, toinen Tiaran ja toinen Zeldan. Simon työpaikka järjesti työntekijöilleen Lintsipäivän jonne sai ottaa kavereita mukaan, ja niin me lähdettiin Lintsille jo aamukymmeneksi, kolmeksi tunniksi pyörimään ennenkuin huvipuisto avautui kaikille vieraille. Oli ihanaa olla Lintsillä kerrankin niin, että laitteisiin ei ollut juurikaan jonoa, toisin kuin yleensä, sillä Lintsillä ei ennen yhtä ollut muita kuin tapahtumaan tulleita.

Viimevuotinen huvipuistokäynti tehtiin perheen kesken, ja Zelda oli silloin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Me vanhemmat ei puolen tunnin jonoista ja parista laitteesta joihin jaksoimme lasten kanssa jonottaa, saatu kauheasti irti. Tänään oli ihan toinen ääni kellossa, kun jonoja ei ollut. Me ehdittiin kolmen tunnin aikana kiertää kaikki laitteet joihin alle 100-senttisten kanssa pääsee, ja sen lisäksi pojat kiersivät kaikki hurjimmat pömpelit Kingistä Kieputtimeen, mun ja Kaislan tyytyessä vähän rauhallisempiin Vuoristorataan ja Vekkulaan.

Vekkula on mun ikisuosikki, ja näin hurjien huvipuistovuosien ollessa takanapäin, (en ole käynyt hurjissa laitteissa kertaakaan äidiksi tulon jälkeen enkä uskalla enää), se tuntuu ihan tarpeeksi jännittävältä. En toki sano ettenkö enää koskaan menisi niihin jännempiin laitteisiin, eihän se äitiys sitä tarkoita etteikö niissä voisi käydä. Mulla vaan ainakin käy niin, että mitä pidempään pidän niistä taukoa, sitä suuremmaksi kynnys kasvaa mennä. Iik! Jo pelkkä vuoristoratakin kirvoitti muutaman kiljaisun, kun tuntui että pomppaa penkistä ilmaan. Suurinta iloa ja nautintoa aiheutti kuitenkin se lasten riemu, kun he pääsivät karuselliin ja maisemajunaan. Tiaralle kohokohtia taisivat olla heppa-ajelu ja kotkot, jossa sai laskea tipuja. Zelda ei vielä hirveästi laskeskellut tipusia, mutta iloisesti hänkin istui kyydissä ja osoitteli näkemäänsä höpötyksen säestämänä.

Me ollaan kyllä niin maailman onnekkaimpia, että lasten kummivalinnat ovat menneet nappiin, ja meillä on tälläisiä huipputyyppejä lähipiirissä, jotka haluavat viettää aikaa meidän minityyppien kanssa, ihan yhtälailla kuin meidänkin kanssa. Kaislan ja Simon lisäksi tytöillä on monta muutakin kummia, ja muita läheisiä aikuisia, ja melkein kaikki heistä osallistuvat meidän elämään paljon ja usein. Kaukana asuvatkin kummit pysyvät mielessä, kun tytöt juttelevat heidän kanssaan puhelimessa, ja aina kun tavataan, tuntuu siltä kuin ei oltaisi koskaan erossa oltukaan.

Vanhemmiksi tulo muutti kaveripiiriä rankalla kädellä, mutta silti, silti ne tärkeimmät ovat edelleen mukana, ne joiden tietää pysyvän matkassa vaikka mitä tulisi eteen. Vanhemmuuden myötä ystäväpiiriin on myös tullut monta uutta ihanaa tyyppiä lisää, ja se onkin ihan parasta. Kyllä ystävät, niin vanhat kuin uudetkin, ovat kaikkein tärkeimpiä perheen lisäksi, ja ilman heitä kaikki olisi ihan pyllystä! Ihanaa viikonloppua kaikille!

Kiitos Kaislalle ja Simolle ihanasta päivästä<3