Kiva perjantai, ja oikeastaan kiva koko viikko takana. Hello helmikuu, lumi, valo ja hyvä fiilis! Tammikuu hujahti hirveää vauhtia ohitse, ja niin vaan helmikuu koitti. Mä vannon että tämä vuoden 2018 tammikuu meni ainakin 87438 kertaa nopeammin ohi, kuin vuoden 2017 tammikuu, jolloin jokailtaiset supistukset saivat toivon syttymään, että vauva olisi syntymässä. Mutta aina ne lakkasivat parin tunnin kellottelun jälkeen. Se oli semisti turhauttavaa, mutta onneksi palkinto oli mitä ihanin. Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua pitkästä, eikä lyhyestäkään tammikuusta, vaan siitä, miten ihana fiilis mulla on just tänään, koska h e l m i k u u.

Helmikuu 2012

Helmikuu oli ennen mulle kuukausi muiden joukossa, mutta nykyään siihen liittyy niin monta hurjan tärkeää ja rakasta muistoa, hetkeä ja vuosipäivää, että siitä on tullut yksi vuoden merkityksellisimmistä kuukausista mulle. Se on ihanaa, koska ennen näitä kaikkia ihania tapahtumia helmikuu oli varmaankin vuoden inhokkikuukauteni. Ennen se oli vuoden kylmin kuukausi (ainakin Oulussa), ihan jäätävän pimeä, silloin ei ollut hiihtolomaa (koska Oulussa se oli aina vasta maaliskuun eka viikko tai ihan helmikuun loppu), ja silloin ei yleensä tapahtunutkaan mitään jännittävää, koska kaikki vaan kyhjöttivät sisällä kotona.

Helmikuu 2013

Viimeisen seitsemän vuoden aikana mun helmikuu on täyttynyt merkityksellisistä päivämääristä, ja viimeisimpänä täydentyi kuopuksen syntymällä. Otto aina sanoo, että mä olen sellainen muistelija – niin mä olenkin. Mun aamu alkaa aina ihanasti sillä, kun tsekkaan Facebookista vanhat muistot joita se mulle joka aamu esittelee, ja sitten fiilistelen vähän aikaa niitä kaikkia ihania ja hassuja tapahtumia jotka tulevat kuvien ja kirjoitusten myötä mieleen. Mä rakastan muistella vanhoja, mutta en elä muistoissa. Mulle vaan usein tulee vanhat, pääosin ihanat, muistot mieleen, kun joku paikka, tuoksu, kuva tai ajatus muistuttaa mua jostain tärkeästä hetkestä.

Helmikuu 2014

Helmikuussa tulee muisteltua usein näitä kaikkia ihania hetkiä, koska niin monta asiaa on tapahtunut juuri helmikuussa. Kuun alkupuolella on ensin kuopuksen ensimmäinen syntymäpäivä, sitten meidän hääpäivä, sitten seurustelun vuosipäivä ja 17. päivä helmikuuta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun sain tietää että musta tulee äiti. Aika tärkeitä juttuja kaikki, eikö?

Helmikuu 2015

Voitte siis uskoa että tämä kuukausi on yksi suurten tunteiden jatkumo, ja olen tavallista herkempi jotenkin. Tänään kun ajettiin sen bensa-aseman ohi, jolle Otto pysähtyi tankkaamaan matkalla synnytykseen, oli niin haikean ihana fiilis. On tehnyt koko viikon mieli mennä lukemaan kuopuksen synnytyskertomus uudelleen eka kertaa sen kirjoittamisen jälkeen, mutta päätin että luen sen vasta tiistaina, kun on oikea synttäripäivä. Mutta ehkä voisin fuskata lukemalla Oton synnytyskertomuksen vaikka tänään, ja sen oman sitten ensi viikolla. Hmm….

Helmikuu 2016

No, joka tapauksessa olen fiiliksissä tästä tulevasta kuukaudesta myös, enkä vaan niistä menneistä päivistä. Tärkeät päivämäärät tarkoittavat sitä, että myös tämä vuoden 2018 helmikuu täyttyy merkityksellisistä päivistä. Päästään juhlimaan kuopuksen synttärijuhlia, päästään viettämään kahden kesken meidän neljättä hääpäivää treffien muodossa, ja ihan kohta on ystävänpäiväkin. Kuukauden ajaksi on tiedossa paljon kaikkea kivaa muutenkin, ja olen ihan innoissani. Mahtava fiilis!

Helmikuu 2017

Ihanaa helmikuuta ja alkavaa viikonloppua kaikille <3

Kuva: Annina Segerman Photography

Kysymys, jota mulle on esitetty monta kertaa, ja jota olen itsekin pohtinut: oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi? En ihan rehellisesti sanottuna tiedä. Luultavasti kyllä, sillä kolme tuntuu juuri meille sopivalta, juuri nyt. Mutta toisaalta, me ollaan edelleen keskiverto esikoisen odottajia nuorempia molemmat, ja koko elämä vielä edessä. Mistä mä tiedän miltä elämä tuntuu kolmikymppisenä? Tai kolmivitosena? Tai sitten kun esikoinen on 18, eli 38-vuotiaana? Olen vasta 26. Eihän kukaan vielä voi tietää mihin elämä meitä johdattaa, ja muuttuuko se mieli lapsiluvun suhteen. Ja juuri nyt ei tarvitsekaan tietää.

Se on ihan saletti että tämä paletti on nyt pitkäksi aikaa kasassa tällaisenaan. Vaikka mun ura ei ole jäänyt kuopuksen takia tauolle, nyt on aika käyttää voimavaroja uusien vauvojen sijaan siihen, että Ottokin saa tavoitella omia unelmiaan. Nyt on hänen vuoronsa laittaa kaikki peliin uransa suhteen, ja mä keskityn pyörittämään omaa yritystäni, jonka suhteen arki on jo tasaantunut. Otto on tukenut mua mun uran rakentamisessa alusta asti, ja ollut se vakityöntekijä, jonka tuloihin pystyi luottamaan silloin, kun mä vasta toin muutamia hassuja roposia pöytään, jos niitäkään. Nyt on Oton vuoro tehdä töitä omien unelmiensa eteen, ja mun olla se tuki ja turva.

Vaikka esikoinen meneekin ekaluokalle, meillä on kuitenkin edelleen kolme pientä lasta. Ekaluokkalainenkin on pieni. Kolmeen pieneen meidän voimavarat riittävät loistavasti tällä hetkellä, samalla kun jaksetaan panostaa uraan, kotiin ja parisuhteeseen. En halua kokeilla, olisiko meistä juuri nyt jakamaan niitä voimavaroja vielä suuremmalle joukolle. Ehkä voisi ollakin, mutta silti nyt on hyvä näin. Mulle on tärkeää että pystyn täyttämään omat itselleni asettamat vaatimukset vanhempana, ja tämänhetkisessä elämäntilanteessa tiedän, että pystyn siihen.

Kuva: Annina Segerman Photography

Lopullista eitä en silti halua sanoa, enkä tehdä sitä päätöstä. Kun oven pitää pikkuisen raollaan, ei ahdista. Mä olen ikuinen vauvakuumeilija, eikä sitä helpota vaikka meillä olisi 35 vauvaa putkeen. Luultavasti vauvakuumeilen vielä 90-vuotiaana mummelinakin. Tunnen valtavaa onnea, mutta samalla pientä haikeutta aina kun näen raskaana olevia, tai vastasyntyneitä ihania pieniä ähisijöitä. Pientä haikeutta siitä, että olisi ihanaa kokea se taas, ja suurta onnea siitä, kun tiedän miten hurjan ihanan asian joku toinen saa kokea.

Puoliksi vitsillä toivoin raskausaikana, että tuleva vauvavuosi ei olisi helpoimmasta päästä, että voisin turhautua vauva-arkeen ja päästä vauvakuumeesta edes hetkeksi. Mutta ei, tämä vuosi on ollut aivan ihana, ja vauva-arki ihan parasta. Toki arkeen on mahtunut haastavampiakin hetkiä (no kenelläpä ei?), mutta silti tämä on ollut ihanampi vauvavuosi kuin ikinä osasin toivoa. Ja olen ollut omasta halustani vieläpä aivan kiinni vauvassa, eikä kertaakaan ole edes tullut sitä fiilistä, että kaipaisin tilaa tai aikaa vauvakuplan ulkopuolella. Ei todellakaan mitään lääkettä vauvakuumeeseen, kun tämän jälkeen tuntuu että olisin valmis ottamaan heti perään toisen samanlaisen vuoden. Ja huom. olen nukkunut vasta yhden kokonaisen yön.

Jotenkin se oli lohdullista, kun synnärillä vielä kolmannen lapsen synnyttyäkin toivotettiin tervetulleeksi takaisin ensi kerralla. En tiedä tuleeko sitä ensi kertaa koskaan, mutta se että joku sanoi niin, tuntui hyvältä. Katsotaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, miten käy. Saattaahan se olla että me ei koskaan tehdä päätöstä, juuta eikä jaata, vaan se hetki vaan lipuu meidän ohitse, ja huomataan sitten olevamme 45-vuotiaita, ja kolmonen on vaan jäänyt meidän lapsiluvuksi. Tai sitten meillä on kymmenen vuoden päästä futisjoukkue kasassa, heh. Jos Otolta kysytään niin ei kyllä ole, ja kyllähän me kysytään häneltäkin.

Mutta niin, vastatakseni otsikon kysymykseen: tämä joko oli tai ei ollut meidän viimeinen vauvavuosi. Ken tietää, Barbie ei.

Ihanaa iltaa kaikille <3