Otto yllätti mut äitienpäivänä uusilla super siisteillä lenkkareilla, joita en osannut yhtään odottaa. Olen viilettänyt Vansin Old Skooleilla jo reilun vuoden tyytyväisenä ja edelleen ne ovat kyllä hyvässä kunnossa ja aivan käyttökelpoiset. En silti sano, etteikö välillä olisi kaivannut sellaisia kenkiä, joilla pitkiä matkoja on pehmeämpi askeltaa ja jotka tuntuvat hyvältä jalassa vaikka seisoisi 10 tuntia putkeen. Old Skoolit ovat edelleen ihan mun superlempparit, mutta kengillekin tekee hyvää levätä välillä. Nyt voin siis hyvin vaihdella näiden uusien lemppareiden ja niiden välillä.

Mun uudet kengät on Puman RS-X Tracks -mallia ja ne ovat kauniin mintunvihreät oransseilla ja harmailla yksityiskohdilla. Ihan super mukavat jalassa ja ihanan keväisen väriset. Nämä sopivat loistavasti niin hameiden kuin mekkojenkin kanssa. En nyt tiedä menevätkö nämä ihan siihen Ugly Sneakers -trendiin vaikka paksupohjaiset ovatkin, mutta se ei tainnut Otolla olla myöskään mielessä näitä valitessa. Nämä on vaan törkeän siistit kengät! Mä olen aivan rakastunut näiden kaikkiin yksityiskohtiin ja etenkin tuohon kauniisen mintunvihreään väriin. Näillä on hyvä kävellä, juosta ja seisoa. Nämä ovat täydelliset kesällä kaikkiin niihin päiviin, kun pitää kävellä paljon.

Tää on mun lemppari kevätasu muutenkin tällä hetkellä. Tummaa kulutettua farkkua, biker-rotsi, hempeän värinen yläosa ja arskat. Nää farkut oli mulle vielä viime syksynä vähän tiukat, mutta nyt ne ovat super mukavat jalassa. En tiedä onko vyötärö kaventunut vai housut vaan löystynyt käytössä, eikä sillä ole mitään väliäkään. Mutta ihanaa, kun on mukavat ja rennot farkut, joissa on hyvä olla. Sellaisten löytäminen ei ole ollut mulle helppoa äidiksi tulon jälkeen, kun niin monet housut kiristää tai istuu huonosti ja pahimmillaan aiheuttaa jopa särkyä alaselkään tai alavatsaan.

Nämä farkut on parhaat siksi, koska kun ne on jalassa niin tuntuu melkein kuin ei olisi housuja ollenkaan, hah. Olen huomannut, että mun vartalolle parhaat mom jeansit löytyvät Gina Tricotista. Yleensä kun saan kysymyksiä siitä, mistä mun hyvännäköiset farkut on, ne on siis juuri sieltä. Vartaloitahan on tosi erilaisia, mutta jos on tällainen suhteellisen pötkömallinen keskivartalosta ja pitkäjalkainen, niin kannattaa suunnata Ginaan. Siellä on housuja, jotka korostaa pötkönkin vyötäröä ja on tarpeeksi pitkät myös kilometrikoiville. joissain muissa paikoissa 7/8 lahkeiset farkut on mulle caprihousuja, hah.

Mä olen vihdoin kuluneen vuoden aikana siirtynyt tähän ysärifarkkutrendiin kunnolla. Kauan siinä kestikin, että pillit vaihtuivat kunnolla mom jeanseihin. Alkuun musta tuntui, että ne korostivat kaikkia mun vartalon niitä puolia, joita itse en halunnut korostaa. Nyt taas tykkään siitä, miltä vaikka mun pylly näyttää mom jeanseissa. Se on ehkä eniten ollut kiinni oikean mallin löytämisestä ja siitä, että en ole halunnut enää peitellä mitään mun kropassa, vaan ainoastaan pukea päälle just niitä vaatteita, joista tykkään.

| Takki Lindex | Paita Gina Tricot | Farkut Gina Tricot | Vyö Gucci | Laukku Gucci | Korvakorut H&M | Kengät Puma | Aurinkolasit Ray Ban |

Ehkä pieni yksityiskohta asussa, mutta mulle iso juttu: olen ihastunut tällaisiin suht siroihin korvarenkaisiin, jotka ostin jo varmaan pari vuotta sitten H&M:ltä. Nämä tulivat siis mukana sellaisessa setissä, jossa taisi olla kolmet tai neljät erikokoiset korvarenkaat. Ostin setin niiden isojen renkaiden takia ja nämä olivat pitkään käyttämättä. Nyt olen kuitenkin jotenkin tykästynyt näihin, vaikka yleensä tykkään isoista korviksista. Nää on ihanan sirot ja se miellyttää mun silmää just nyt tosi paljon. Hassu muutos!

Tää asu on tällä hetkellä jotenkin tosi minä. En ole muutenkaan tainnut pitkään aikaan jakaa täällä ”farkut ja neule” -asua, niinkuin silloin vuosi sitten lupasin. Mutta tässä ei ole sitä neuletta, niin ehkä ne farkut on ok? Musta tuntuu, että olen päässyt niistä turva-asuista melko pitkälle ja uskallan tällä hetkellä pukeutua vähintään yhtä rohkeasti kuin ennen mun viimeistä raskautta. Se on mulle iso saavutus, koska hukkasin tyylini niin pitkäksi aikaa.

Mitä mieltä pastellilenkkareista? Hot or not?

Mä menin eilen nukkumaan ihan tavalliseen aikaan, vaikka tiesin, että saan aamulla nukkua pitkään. Aamulla kuudelta heräsin aivastelemaan, kuten herään joka aamu tähän aikaan vuodesta siitepölyallergian vuoksi. Pyörin tunnin verran hereillä, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni. Otto nousi lasten kanssa ylös seiskan maissa ja mä jäin nukkumaan. Ajattelin etukäteen, että nousen ylös tänään varmaan ihan viimeistään kahdeksalta, niinkuin aina.

Mutta mä heräsinkin vasta puoli kymmeneltä ja mua oli selkeästi odotettu! Meidän perheessä ei tulla herättämään tai tuoda aamupalaa sänkyyn (enää), vaan juhlapäivänä saa nukkua just niin pitkään kuin nukuttaa ja tulla sitten alas runsaalle aamiaiselle. Kun mä siis vihdoin ja viimein heräsin nukuttuani ruhtinaallisen pitkään, mua odotti täällä kolme aika innokasta pikkutyyppiä valmiina antamaan sylin täydeltä ihania itsetehtyjä lahjoja (ja herkuttelemaan isin kanssa yhdessä kokatuilla aamupalaherkuilla).

Oli ihanaa aloittaa aamu runsaalla aamupalalla, Otto oli tehnyt skagenröraa saaristolaisleivän kaveriksi ja lisäksi oli mansikoita, pensasmustikoita, mehua, croissantteja, munakokkelia, eilistä couscous-salaattia ja kahvia ja vaikka mitä muuta. Me istuttiin kaikessa rauhassa aamiaispöydässä ja syötiin ja höpöteltiin. Ihan parasta äitienpäivässä on kyllä aina ne lasten itse askartelemat lahjat ja se ilo ja ylpeys, joka lapsilla on niistä omista jutuistaan. Niistä tulee niin hyvä mieli aina.

Meidän äitienpäivään on jo monen vuoden ajan kuulunut se, että vietetään sitä yhdessä Oton perheen kanssa ja käydään hautausmaalla, joten tänäänkin tehtiin niin. Yleensä ollaan menty aina äitienpäivänä Kauniaisiin, mutta tänään kaikki tulivatkin meille syömään ja grillaamaan, mikä oli aivan ihanaa. Grilliruuan kaverina meillä oli uusia perunoita, voikastiketta, silliä, saaristolaisleipää ja sitä skagenröraa, jota aamulta jäi vielä pikkusatsi jäljelle. Syötiin myös äitienpäiväkakkua ja mansikoita.

Illalla soiteltiin lasten kanssa pitkä videopuhelu mun äidille, jota etenkin näin äitienpäivänä on kova ikävä. Kova ikävä on myös mun mummua. Tämä oli mun elämän toinen äitienpäivä, kun en voinut enää soittaa mummulle. Välillä se ikävä kasvaa ihan hirveän suureksi eikä siihen auta mikään. Tällä viikolla mä siivoillessani törmäsin pitkästä aikaa valokuvakuoreen, joka oli täynnä kuvia mun mummun viimeisistä päivistä. Jemmasin sen silloin kun en pystynyt surussa katsomaan niitä kaikkia kuvia, mutta nyt katsoin ne kaikki alusta loppuun. Tunteet nousivat pintaan ja ikävä kasvoi tuhatkertaiseksi. Mutta olin iloinen, että katsoin ne. En laittanut niitä enää jemmaan vaan samaan laatikkoon muidenkin valokuvien kanssa.

Äitienpäivä on suuri ilon päivä, mutta se on myös yksi niistä päivistä vuodessa kun on kaikkein kovin ikävä, sekä mulla että Otolla. Onneksi äitienpäivänä on niin paljon sitä iloa ja lasten intoa, että ei ehdi kauheasti suremaan. Vasta nyt kun aloin kirjoittaa, nämä tunteet nousivat kunnolla esiin. Yhdessä mun saamista lahjoista luki tänään, että ”äiti on hyvä lohduttamaan silloin kun on paha mieli” ja ”äidillä on hyviä neuvoja silloin kun joku asia pelottaa”. Paitsi että se oli mulle maailman suurin kohteliaisuus äitinä  ja ihana asia kuulla, tuli mieleen, että just niin mäkin ajattelen mun äidistä. Äidille voi aina soittaa jos joku surettaa tai joku pelottaa. Olen onnekas, kun mulla on mun äiti <3

Onnekas olen myös, koska saan itse olla näiden kolmen ihanan äiti. Se on niin valtavan suuri onni, että se on aivan käsittämätöntä. Meidän kolme tyyppiä naurattavat, hämmentävät, haastavat, rakastavat ja opettavat mua joka ikinen päivä enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Joka ikinen päivä mä saan nauraa heidän kanssa yhtä paljon kuin tuossa ylläolevassa kuvassa. Sanat ei riitä kertomaan miten paljon se mulle merkitsee, että saan olla äiti meidän lapsille.

Ihanaa äitienpäivää vielä kaikille teille upeille ja ihanille äideille siellä ruutujen takana, erityisesti minun omalle äidille <3 

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?

Heräsin: klo 7.30 ja menin suihkuun. Mun rytmi on hieman myöhäistynyt siitä aiemmasta aamuseiskasta ja herätään yleensä koko perhe nykyisin tasan kasilta. Tämä muutos tuli kellojen siirron yhteydessä tänä keväänä. Heräsin siis ihan yksin kellon soittoon klo 7.30 ja kävin rauhassa suihkussa.

Söin aamiaiseksi: kaksi leipää kurkulla, tomaatilla ja juustolla ja join ison lasin vettä ja kupillisen kahvia kauramaidolla.

Ajoin metrolla: keskustaan tapaamaan ystävääni Riikkaa. Oltiin sovittu klo 9.30 treffit PR-toimiston eteen, kun meidän piti mennä käymään pressipäivässä. Me pölhöt oltiin kuitenkin katsottu aika väärin ja se alkoikin vasta klo 11.00. Onneksi meillä oli myös toinen pressitilaisuus jonne piti mennä, joten käveltiin sitten Punavuoreen toiseen tilaisuuteen.

Ihastuin: Kaunis Veera -second hand -liikkeeseen, jonka ikkunoiden ohi käveltiin matkalla Balmuirille Riikan kanssa. Meidän piti mennä piipahtamaan siellä tilaisuuden jälkeen, mutta ei ehdittykään kun meillä meni niin paljon aikaa. Ihan pakko palata sinne joku päivä, mä ihastuin suunnilleen kaikkeen, mitä näyteikkunoista bongasin.

Söin lounasta: toisen PR-toimiston tilaisuudessa Riikan kanssa. Tarjolla oli salaatteja, makkaraa ja tapasjuttuja.

Kiiruhdin: kotiin, koska Otolla oli klo 13 alkaen koululla tilaisuus, johon hänen piti osallistua, ja tänään on meidän taaperon vapaapäivä. Tehtiin siis puoliltapäivin läpsystä vaihto ja Otto lähti koululle samalla kun mä tulin kotiin.

Ihmettelin: taaperon megapitkiä päiväunia. Olin varautunut siihen, että en saisi tehtyä juuri mitään työhommia sillä aikaa, kun Otto on koululla ja minä taaperon kanssa. Hän kun nukkuu yleensä n. 1,5h päikkärit vain. Tänään hän nukkui kuitenkin jopa kolme tuntia päiväunia ja mä kerkesin naputella oikein kunnolla.

Silitin: 6-vuotiaalle valkoiset culottes-farkut, jotka hän ehdottomasti halusi jalkaan. Ne on kyllä tosi coolit, voisin käyttää itsekin samanlaisia. Ne olivat aivan megaruttuiset pesun jäljiltä ja silitin niitä hyvän tovin.

Söin illalliseksi: ruokakaupan sushibuffasta ostettua sushia. Oltiin oikeasti ostamassa kaupasta vaan leipää nopeasti ohikulkumatkalla, mutta paikalla oli sushimaistattaja ja lapset halusivat sitten maistaa. Ja kun he olivat maistaneet lohi-tuorejuustomakeja, niitä oli ehdottomasti saatava ruuaksi tänään. Kaikki kolme herkuttelivat hyvällä halulla eri susheilla, kuten myös minä. Ihan mieletöntä edistystä kun nykyään monista monista eri kaupoista saa hyvää sushia. Muistan miten maailmaa mullistavia pakastesushipakkaukset olivat vuonna 2011 kun niitä ekan kerran löysin kaupasta. Aika pitkän tien on ruokakaupat kulkeneet siitä monessakin asiassa.

Ulkoiltiin: omalla pihalla ihanassa ilta-auringossa. Otto laittoi bObles-keinun paikoilleen vanhan vauvakeinun tilalle ja lapset olivat siitä innoissaan..

Pelasin: lasten kanssa jalkapalloa. Meidän taapero on todella kiinnostunut jalkapallosta ja ”pelataan” sitä melkein joka ilta. Pitäisi varmaan ostaa hänelle ihan oikea harjoitusjalkapallo pehmoisen vauvojen muumipallon sijaan. Toisaalta, pehmopallo on ihanan turvallinen ja sillä voi pelata omassa olkkarissakin.

Mua odotti kotiovella: ihana kukkalähetys blogisynttäreiden kunniaksi. Tuli kyllä niin hyvä mieli yllätyksestä!

Hain postista: uudet henkkarit itselleni. Henkilökortti vanheni tänä keväänä, kun meidän häistä (ja sukunimen vaihdosta) tuli kuluneeksi se viisi vuotta. Vitsi miten eri näköiseltä mä näytän nyt verrattuna viiden vuoden takaiseen kuvaan. Ainakin silmämeikin määrä on vähentynyt n. 90%.

Ilahduin: kun luin kaupunkikirjasto Oodin eteen rakennettavasta leikkipuistosta. Se kuulostaa ihan mielettömän ihanalta paikalta, jonne todellakin haluan lasten kanssa mennä. Puisto valmistuu uutisten mukaan kesäkuun aikana, joten sinne pääsee leikkimään jo pian.

Kävelin: askelmittarin mukaan 12 500 askelta, eikä se (mun puhelin) ollut edes mun taskussa tai missään lähettyvillä silloin kun pelasin jalkapalloa sisällä puoli tuntia tai silloin kun seisoin mun tietokoneen ääressä taaperon päiväuniaikaan.

Aion vielä: katsoa Oton kanssa  vähän sarjoja ja tehdä iltapalaa. Rakastan meidän rauhallisia sohvaperunailtoja.

Mikä teitä on ilahduttanut tänään? Mikä on yllättänyt? Mitä olette tehneet?

Tänään on blogisynttärit ja vuosia on mittarissa tasan K A H D E K S A N! What! Vastahan me juhlittiin 7v-synttäreitä ja käytiin äkkiä nappaamassa Oton kanssa illalla kuvat postausta varten vuosi sitten. Muistan, kuinka taapero ei yhtään viihtynyt rattaissa, vaan hän halusi olla Oton sylissä samalla, kun Otto otti musta muutaman hassun kuvan postausta varten. Hän halusi innokkaana 1-vuotiaana myös osallistua kuvaukseen painelemalla kameran nappuloita.

Tänään me otettiin nämä kuvat kaikessa rauhassa työpäivän aikana, sillä aikaa kun taapero oli hoidossa keskimmäisen kanssa ja esikoinen koulussa. Nämä meidän rauhalliset kahdenkeskiset työ-ja koulupäivät ovat yksi hienoimpia asioita, joita tämä blogi on meidän perheelle mahdollistanut. Vähintään yhtä hienoa on se, että pystytään tarjoamaan lapsille ylimääräisiä vapaapäiviä päiväkodista joka viikko, sekä pitkä 10 viikon kesäloma jo monetta vuotta putkeen. Me ollaan saatu aimo annos joustoa lapsiperhearkeen näinä vuosina blogin ansiosta.

 Yrittäjän vapaus ja jousto perhearjessa on yksi niistä asioista, joista olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen joka päivä.

Näiden kahdeksan vuoden aikana on miljoona huvittavaa muistoa tilanteista, jotka eivät ole menneet ihan putkeen. Hetkiä kun on tuntunut, että miksi mä edes yritän, hetkiä kun on naurettu vedet silmissä ja hetkiä kun on itketty sitä, että ei pysty kaikkeen mihin haluaisi. Eniten on kuitenkin muistoja kasvusta, kovasta työstä ja siitä pitkästä matkasta, minkä olen ajatuksissani käynyt läpi näitä tuhansia ja taas tuhansia rivejä kirjoittaessani.

Blogi- ja somemaailma on edelleen niin tuore, että joka vuosi monilla osa-alueilla tapahtuu suuria muutoksia. Ehkä kaikkein ilahduttavin muutos on kuluneen vuoden aikana ollut se, miten paljon vuorovaikutus teidän kanssa on lisääntynyt IG Storiesin ansiosta. Se on tarjonnut todella paljon työkaluja teidän kuulemiseen ja teidän kanssa on käyty siellä ihan älyttömän mielenkiintoista keskustelua ja ajatusten vaihtoa.

Mun sydäntä lämmittää se, että olen saanut teiltä pitkiä viestejä ja videoita, joissa olette kertoneet siitä, mitä mun tekstit on teille merkinneet. Tuntuu hienolta kuulla, että moni on saanut arvokasta vertaistukea tilanteeseen, jonka kanssa on aiemmin kokenut olevansa aivan yksin. Olen jutellut muiden kanssa, jotka eivät myöskään ole tavanneet isäänsä koskaan, kuten en minäkään. Olen jutellut muiden kanssa, jotka tasan tietävät millaista on olla masentuneen läheinen. Olen jutellut muiden kanssa, joiden vanhempi on sairastunut vakavasti ja he ovat ottaneet paljon vastuuta perheestä jo nuorena. Jos se on ollut arvokasta vertaistukea teille, niin se todella on ollut sitä myös minulle itselleni. On ollut ihan älyttömän hienoa huomata, että minäkään en ole yksin. On muitakin, jotka tietävät tasan miltä musta tuntuu. Se on ihan korvaamatonta.

Vaikka on mieletöntä antaa ja saada vertaistukea tällaisissa elämän suurissa käänteissä, vähintään yhtä hienoa ja arvokasta mulle on ollut saada palautetta siitä, millainen vaikutus mun teksteillä on ollut joidenkin arkeen tai vanhemmuuteen. Kuten olen jo monien vuosien ajan ajatellut, mun suurin toive ja tavoite kaikella mitä teen, on muuttaa suhtautumista lapsiperheisiin ja perhearkeen positiivisemmaksi. Niin perheiden itsensä kuin muidenkin. Näiden vuosien aikana olen saanut satoja ellen tuhansiakin kommentteja ja viestejä, joissa on jaettu omia kokemuksia siitä, millaista inspiraatiota täältä on saanut omaan elämään tai vanhemmuuteen. Se on niin hienoa, että mä melkein halkean. Jokainen viesti jonka saan, on mulle arvokas ja mua monesti itkettää ajatella miten onnekas olen, kun olen saanut jutella niin monen teidän kanssa.

Kysyin teiltä eilen, mikä oli ensimmäinen postaus, jonka luitte mun blogista. Täällä blogissa ja Instagram storiesin puolella sain yhteensä monta sataa vastausta muistoista. Se merkitsi mulle aivan älyttömästi ja teidän muistoja lukiessani mä tirautin kyyneleitä useampaan kertaan. Niin monta ihanaa muistoa tuli mullekin pintaan. Osa on päätynyt tänne arkisten ajatusten kautta, osa Oton blogista, osa niistä elämän suurista käännekohdista. Ilahduttavan ja itkettävän ihanan iso osa teistä on kuitenkin seurannut blogia jopa ensimmäisestä tekstistä lähtien. Moni on kasvanut lapsesta aikuiseksi samalla, kun on lukenut näitä mun postauksia. Se, että omasta kasvusta ja muutoksesta huolimatta te olette pysyneet matkassa kaikki nämä vuodet, on ihan mieletöntä.

Mun suurin toive on, että pystyn jatkamaan samaan tapaan kuin nämä kuluneet vuodet hamaan tulevaisuuteen asti. Toivon, että pystyn uudistumaan ja kehittymään. Toivon, etten muutu muinaisjäänteeksi historiasta, vaan pysyn relevanttina vielä viiden vuoden päästä, vaikka kaikki alalla muuttuisi. Haluan pysyä mukana. Ja mä toivon, että te pysytte mun mukana. Te innostatte ja inspiroitte mua joka päivä ja teidän ansiosta olen oppinut ihan älyttömän paljon kaikesta. Elämästä, vanhemmuudesta, rakkaudesta, kirjoittamisesta, surusta, lapsista, erilaisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kieliopista, heh. Ikinä en tule valmiiksi vaan joka päivä mun täytyy kehittyä lisää.

Maailman parasta synttäripäivää mun 8-vuotiaalle blogille ja maailman suurin kiitos teille kaikille <3

Jokavuotisen synttäriperinteen mukaan, esitän toiveen, että kertoisitte itsestänne tänne kommenttiboksiin.  Sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten  olette löytäneet tienne tänne, sekä voitte halutessanne esittää postaustoiveita jos sellaisia on.  Kiitos että olette täällä, uudet ja vanhat huipputyypit <3