Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 

*Postauksessa näkyy Pomarilta ilmaiseksi saadut kengät. 

Multa on toivottu lisää asupostauksia ja moni laittoikin joulukuussa viestiä instassa, että päivittäisiä joulukalenterin avaamisia oli hauska seurata IG Storysta senkin takia, että samalla näki aina mun päivän asut. Olin siitä iloinen ja otettu! Mä rakastan itse tehdä asupostauksia, mutta samalla koen niiden tekemisestä paineita: miten näyttää aina kiinnostavalta ja uudelta, vaikka ei olisi mitään uutta? Miten pysyä muotiblogien ammattimaisten asukuvien tahdissa, kun en melkein yhdeksässäkään vuodessa ole oppinut ammattiposeeraajaksi tai -pukeutujaksi? Miten keksiä aina postauksen verran oikeasti kiinnostavaa sanottavaa vaatteista (joista luultavasti ainakin 5/6 on esitelty jo aiemmin)? Tulin siihen tulokseen, että on aika ottaa askel taaksepäin asupostausten kanssa, palata juurille, sinne mistä kaikki alkoi.

Tai no ei ihan niin juurille, että kuvaisin asuja keltaisessa valossa sotkuisessa keittiössä enkä edes editoisi kuvia yhtään. Mutta kuitenkin niin juurille, että jakaisin enemmän asuja, rennommalla otteella. Kenties enemmän asuja kuin koskaan ennen? Inspiraation tähän sain oikeastaan siitä joulukuun haasteesta, jossa annoin lasten päättää mun vaatteet viitenä arkipäivänä. Koska en ollut tekemässä postausta yksittäisestä asusta, en ”panostanut” kuviin niin paljoa, vaan napattiin vaan nopeat kuvat jokaisesta asusta aina sopivassa välissä, ilman paineita siitä miltä näytin. Sain tehtyä omasta mielestäni kivan postauksen, jossa yksittäisestä asusta (tai vaatekappaleesta) ei tarvinnut lätistä turhan pitkään, vaan sain näytettyä sen olennaisen, mikä oikeasti ihmisiä kiinnostaa: mitä mulla oli päällä. Yksinkertaista. Miksi en siis tekisi niin useamminkin, esimerkiksi kerran kuukaudessa kuvaisi viikon verran mun asut?

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kuvasin tällä viikolla mun asut viitenä päivänä ja nyt jaan teille ne asut. Kertokaa toki mitä mieltä olette tästä ideasta vs. perinteiset yhden asun asupostaukset?

1. Mustaa ja beigeä

Tässä asussa olin kun käytiin hakemassa Otolle ajo-opetuslupaa ja sen jälkeen tehtiin kauppareissu ja haettiin lapset. Musta R-collectionin Boxy-huppari, joka on ollut yksi lempivaatteista 2018 joulusta asti, jolloin sen sain lahjaksi. Mustat suoralahkeiset Gina Tricotin perusfarkut, Zaran villakankainen kamelitakki, Guccin musta laukku, Monkin pyöreät arskat, Zaran mustat korkeakorkoiset nilkkurit sekä mun huivilemppari: Acne Studiosin italiassa valmistettu villahuivi, joka oli mun aleostos joulun jälkeen. Olin katsellut sitä kauan ja 30% alella mä ostin sen välipäivinä vihdoin itselleni. Tämä asu on kyllä mun sellainen turva-asu, jonka voi aina kiskaista päälle jos ei jaksa keksiä mitään kovin jännittävää ja erilaista. Tuntuu aina ihan multa.

2. Keväisen keltaista

Vaaleankeltainen Gina Tricotin puuvillainen neule viime keväältä, ne samat mustat perusfarkut sekä mustat suomalaiselta *Pomarilta saadut Pärnussa valmistetut gore-tex maiharit (malli Kara), jotka sain yllärinä tällä viikolla. Tykkään tosi paljon tuosta ihanasta mattamustasta lookista ja kengät on supermukavat ja lämpimät. Sama huivi, sama takki, samat kultaiset korvarenkaat kun edellisessäkin asussa. Keltainen neule tuntui ihanan keväiseltä ja pirteältä. Syksyllä en voinut kuvitellakaan, että laittaisin kylmän keltaista neuletta, mutta nyt kun vuosi on vaihtunut, voisin taas pukeutua pastelleihin vaikka joka päivä. Tämä asu mulla oli päällä yhdessä työjutussa tällä viikolla, sekä ihan vaan kotona.

3. Kultaa & Kenzoa

Jos musta huppari oli turva-asu, niin on kyllä tämäkin. Musta Kenzon tiikericollege (synttärilahja vuodelta 2017), mustat Dr. Denimin pillifarkut ja ne kaikille jo tässä vaiheessa tutuksi käyneet kamelitakki ja harmaa villahuivi. Mustat Dr. Denimin Lexyt on ollut mulla kaapissa varmasti ainakin vuodesta 2013 asti, ellei pidempäänkin. Aina välillä olen kokeillut muita, esim. Ginan Mollyja, mutta näihin olen palannut. Nämä kyseiset on olleet mulla nyt muistaakseni n. 1,5 vuotta käytössä. Välillä ne jo puristivat liikaa ja ajattelin, että luovun niistä kokonaan, kun ovat selvästi liian pienet. Mutta nyt ne taas tuntuvat hyvältä, eivätkä purista enää ikävästi.

Tämä Kenzon tiikericollege on ollut mulla viikottaisessa käytössä siitä asti kun sen sain, eli aika ankaraa käyttöä se on kokenut. On ollut täysin hintansa väärti. Kultaiset isot korvikset on mun mielestä ihana piristys asuun kuin asuun, nämä ostin 2018 joulukuussa Bassoradion itsenäisyyspäivän kemuja varten. Lisäksi vielä ne *Pomarin saadut maiharit sekä Monkin mustat arskat ja Guccin laukku. Tässä asussa oli oikein mukavaa käydä lounaalla Oton siskon kanssa, etsiä lapselle lahjaa vietäväksi kaverisynttäreille ja käydä ruokakaupassa.

4. Samisasut taaperon kanssa

Näihin asuihin me pukeuduttiin taaperon kanssa kun mentiin katsomaan lauantaina Ryhmä Hau LIVE -esitystä Helsingin jäähallille. Tummat mom jeansit ja mother- ja mini-colleget Gina Tricotin viime kevään Gina Mini -mallistosta. Rentoa ja mukavaa ja oli ihanaa samistella, vaikkakin jäähallilla istuttiin takit päällä koko esityksen ajan, eikä kukaan edes nähnyt meidän samisasuja.

5. Beigeä ja mustaa pt. 2

Tämä asu mulla oli päällä tänään, kun käytiin katsomassa asuntoja Oton ja taaperon kanssa isojen ollessa Disney On ICE -näytöksessä isoisänsä ja tätinsä kanssa. Ne samat tutut takki, huivi ja maiharit sekä viime syksynä ostettu Acne Studiosin pipo. Lisäksi tummanharmaat Gina Tricotin mom jeansit ja beige cropattu college, jossa on kiristysnauhat alareunassa. Silitin collegen ennen kun lähdettiin kotoa, mutta näyttää kyllä maailman ruttuisimmalta tuossa kuvassa. Asu oli oikein mukava ja rento, mutta täytyy nyt kyllä todeta, että ei todellakaan parhaimmasta päästä näin jälkikäteen katseltuna. Mutta mikäs siinä, ainakin oli mukavaa eikä puristanut. Käänsin kaulahuivin toisinpäin, niin se mätsäsi pipon kanssa kivasti kun oli samaa sävyä isommalla pinta-alalla.

Näistä kaikista mun lempparit on ehkä 1, 3 ja 4. Koska ne on kaikkein eniten sellaisia, miltä haluankin näyttää. Kakkonenkin on ihan kiva, mutta vitosta en laita toiste ainakaan takin alle, ilman takkia tuo college toimii paljon paremmin. Olkoon se college siis vaikka kesävaate (tai sisävaate). Ja hei, pitäiskö mun ottaa taas itselleni joku ei farkkuja -haaste, kun ne näyttää olevan koko ajan jalassa?! Siis hitsi, miten olikin näin farkkuinen viikko. Kai mä olen vaan niin farkkutyttö, että ne vaan valikoituu joka päivä jalkaan. Jos teen toisen koontipostauksen niin lupaan pukea päälleni muitakin alaosia, ettei käy ihan tylsäksi! Ja hei voisin ehkä joku päivä hyvä käyttää myös jotain toista takkia?!

Mitäs tykkäsitte tällaisesta vähän erilaisesta asupostauksesta? Kertokaa ihmeessä kummat on enemmän mieleen, tällaiset koontipostaukset vai sitten sellaiset, joissa on vain yksi asu juurta jaksain esiteltynä?

Tämä vuoden kestävä ihana haaste, joka niin monessa blogissa on jo ollut, on mennyt mulla joka vuosi sivu suun. Olen aina vuoden viimeisinä päivinä miettinyt, että “ensi vuonna teen sen!” ja sitten unohtanut, ja muistanut vasta nähdessäni jonkun toisen ekan 1/52 -postauksen. Mutta nyt, nyt kerrankin mä muistin (vaikka vuosi virallisesti alkoikin jo viime viikolla) ja nyt mä aloitan tämän ja jatkan sitä vuoden loppuun asti.

Arkista sisältöä on toivottu enemmän, joten sitä tulee. Joka viikko, yksi arkinen kuva meidän perheen arjesta ja arkiset kuulumiset kuvan takaa, hetkistä ennen kuvaa ja kuvan jälkeen. Tästä tämä lähtee, ensimmäinen viikko.

Perjantai-iltapäivä. Katsottiin lasten kanssa vanha Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva mun lapsuudesta ja syötiin samalla irtokarkkeja. Näytetään kaikki Oton nappaamassa kuvassa melko tyytyväisiltä. Mua naurattaa joku hupsu juttu leffassa, jonka tajusin vasta aikuisena. Taapero nauttii antaumuksella itse valitsemistaan (ja annostelemistaan) irtokarkeista ja isommat keskittyvät täysillä elokuvaan. Esikoinen näyttää ilmeensä puolesta siltä, että hän ehkä tajusi sen jutun jonka minäkin nyt aikuisena tajusin. Jostain syystä keskimmäisellä on vain yksi sukka, enkä juuri nyt muista miksi. Ehkä roska sukan sisällä?

Leffassa tapahtui paljon sellaista, mitä en muistanut tai ollut huomannut ennen. Mun lapsuudessa lasten leffoissa sanottiin näköjään paljon useammin “tyhmä”, mikä aina hämmentää, kun katson vanhoja leffoja uudelleen. Muistin leffan pelkästään suloisena ja opettavaisena, mutta siinä olikin paljon sellaista, mikä yllätti, kun katsoin uusin silmin. 

Lopun taikinaterapia-kohtaus oli silti edelleen yhtä hauska kuin ennenkin, onneksi. Ja nauratti meidän lapsia vähintään yhtä paljon kuin mua aikoinaan. Heinähattu ja Vilttitossu oli yksi mun oman lapsuuden lempparileffoja, joka nauratti ja jonka vuokrasin monta kertaa, vaikka olin jo aika iso silloin kun se ilmestyi. 

Oli ihanaa löhötä sohvalla ensimmäisen arkiviikon päätteeksi ja aloittaa viikonloppu yhdessä. Siinä sohvalla muruset kainalossa on niin hyvä olla. Mä toivon, että meidän lapset haluavat viettää meidän yhteisiä leffaperjantaita vielä monen monta vuotta, vaikka kasvavatkin isommiksi. 

Ensimmäinen arkiviikko humpsahti ohi juuri niin nopeasti kuin arkiviikot tapaavat humpsahtaa. Ensin on maanantai ja yhtäkkiä onkin jo perjantai, vaikka toki nyt vaikutti se, että maanantai oli vielä loppiainen. Arkeen paluu sujui kivasti ja ollaan päästy hyvin takaisin kiinni normaaliin arkirytmiin, vaikka vähän jännitti, kun lomalla nukuttiin aamuisin yhdeksään tai kymmeneen lasten kanssa. Tänään oli koululaisella jo eka kasin aamu ja sekin meni mainiosti. 

Leffailta on meidän perjantaiperinne, josta haluttiin pitää kiinni, vaikka keskimmäinen oli lähdössä illaksi kaverisynttäreille sisäleikkipuistoon. Tehtiin siis tänään ihan väärässä järjestyksessä: ensin karkit ja leffa, sitten vasta iltaruoka. Kenellekään ei maistunut ruoka karkkien jälkeen, mutta yritettiin vähän syödä, että ei mennyt ihan pelkäksi herkutteluksi. Ei se niin vakavaa onneksi ole, jos joskus ei ruokailut mene putkeen. Ja lapset söivät sitten tuhdimman iltapalan vielä. 

Synttärit olivat menneet oikein kivasti ja takaisin sieltä tuli iloisesti puhua pulputtava 6-vuotias. Keitettiin synttäreiden aikana esikoisen kanssa vielä veriappelsiinimarmeladia, sillä hän oli lukenut appelsiinimarmeladin reseptin jostain ja halusi ehdottomasti kokeilla meiltä kotoa jo valmiiksi löytyneillä veriappelsiineilla sitä. Siitä tuli aivan tajuttoman hyvää ja laitetaan sitä ainakin heti aamulla paahtoleivän päälle! Tämä toimisi loistavasti myös juustojen kanssa, maku oli nimittäin hieman samanlainen kuin mun lempparissa greippihillossa, mutta ihan aavistuksen makeampi.

Sellainen perjantai-iltapäivä ja ilta meidän perheellä. Ei vuoden eka perjantai, mutta arjen eka perjantai. Tervetuloa takaisin arki, olet ihan best <3

Ihanaa viikonloppua kaikille! <3

Mun tärkeimpänä tavoitteena viime vuodelle oli olla armollisempi itselleni. Koen onnistuneeni siinä osittain: olin joissain asioissa itselleni armollisempi kuin ennen. Joinakin iltoina annoin vaan olla jos en jaksanutkaan tehdä enää töitä lasten mentyä nukkumaan, ellei ollut pakollisia deadlineja ja uskalsin pitää hieman enemmän lomaa, kuin aiempina yrittäjävuosina. Olin myös itselleni armollisempi äitinä ja ehkä myös puolisona.

Joka kerta kun hölläsin, huomasin miten paljon siitä oli hyötyä. Ja joka kerta kun vaadin itseltäni liikaa, asetin itselleni kohtuuttomia tavoitteita tai vertasin itseäni toisiin, huomasin miten siitä ei ollut mitään hyötyä. Silti en osannut täysin välttää asettamasta itselleni paineita tai vaatimuksia (tai vertaamasta). Mutta armollisuutta kun kerran harjoittelen, niin on sanottava, että onnistuin armollisuudessa silti viime vuonna paljon paremmin kuin sitä edellisenä vuonna. Oikeasti paljon paremmin. Tärkeintä oli oivaltaa se, että siitä seuraa enemmän hyvää, että en tee jotain (enkä koe siitä huonoa omaatuntoa) kuin siitä, että vaadin itseäni tekemään tai olemaan jotain väkisin, vaikka en jaksaisi tai haluaisi. Se oivallus ei tullut hetkessä vaan pikkuhiljaa vuoden aikana. Se oli tärkeä oivallus. Uskon, että se määrittelee tämän ja kaikkien tulevienkin vuosien kulkua hyvin vahvasti.

Tänä vuonna aion asettaa itselleni lisää samansuuntaisia tavoitteita. Olkoon tämän vuoden teemoja armon ja rakkauden lisäksi lempeys ja mukavuus. Lempeys ja mukavuus niin itselleni kuin toisillekin, sanojen kaikissa merkityksissä. Mun mielestä lempeä on aivan ihana sana, se on niin suomalainen ja pehmeä. Toinen suomalainen sana jota rakastan, on lämpimämpi. Lempeämpi, lämpimämpi. Ai että, heti tulee sellainen olo, että haluan halata jotain!

Tein instassa viime viikolla jonkun kirjahaasteen, jossa piti avata lähin kirja sivulta 20 ja lukea siitä kolme ensimmäistä adjektiivia. Ne adjektiivit kuvaisivat mun vuotta 2020. Mun lähin kirja sijaitsi keittiössä mun vasemmalla puolella ja sieltä löytyivät sanat konkreettinen, rennompi, mukavampi. Sopivat aika hyvin teemaan, eikö?

Mä olen just se ihminen joka vähän uskoo näihin hömppäjuttuihin ja voihan se kuulkaa olla, että ihan vaan koska nyt luin ne sanat, niin mun vuosi todella tulee olemaan konkreettinen, rennompi ja mukavampi. Siksi, että ne sanat pyörii mun takaraivossa heti vuoden alusta asti. Ehkä ne jollain tasolla myös määrittävät sitä, miten toimin ja teen, vaikka en aina sitä tiedostaisikaan.  Tai sitten eivät. Nuo sanat ovat kuitenkin niin ihanat, että ihan mielellään annan niiden ohjailla mua, jos ovat ohjaillakseen. Toki jos olisin lukenut kolme ihan hirveän ikävää sanaa, olisin lempeästi ja armollisesti voinut myös kuitata, että tämähän oli ihan hömppää, eikä siihen kannata uskoa.

Näiden ajatusten pohjalta kirjaan itselleni muutaman tavoitteen:

1. Konkreettisuus – enemmän tekoja, vähemmän pohdiskelua. En halua uhrata aikaa ”pitäisikö vai eikö” -ajatuksille tänä vuonna, kun senkin ajan voisi käyttää siihen, että tekee jotain siistiä. Olen jo sen verran ”iso”, että ne mun ”pitäisikö vai eikö” -ideat harvoin on niin hulluja, että oikeasti kannattaisi jättää tekemättä tai pitäisi miettiä kahteen kertaan. Yleensä kyse on vain siitä, että jännittää tai on epävarma itsestä tai siitä, mitä muut ajattelevat, vaikka idea on hyvä. Eli jahkailun sijaan vaan tuumasta toimeen!

2. Hiljennä huono omatunto! Mulla on taipumus tuntea huonoa omatuntoa tosi helposti, silloinkin kun yritän olla itselleni armollinen tai silloinkin, kun jonkun muun mielestä olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Huono omatunto on juuri sellainen asia, joka ei vie mua yhtään mihinkään, eikä anna mulle tai kenellekään toiselle yhtään mitään. Siksi mun on turhaa tuntea sitä.

Silloin kun tarvitsen lepoa (vaikka aina olisi hommia tehtäväksi) tai haluan pitää vapaapäivän, sen pitäminen on sijoitus mun omaan tai mun perheen hyvinvointiin. Ihan viimeinen asia, mistä tarvitsee tuntea huonoa omatuntoa. Ja jos teen jotain siistiä työjuttua, minkä vuoksi olen hetken pois lasten tai Oton luota, se mahdollisesti vie mua eteenpäin uralla, tai saan luotua tärkeitä kontakteja. Ei siitäkään tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Tai jos vietän kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja lapset ovat mummun tai isoisän kanssa, se tekee hyvää parisuhteelle, mikä taas on hyväksi koko perheelle. Miksi siitäkään pitäisi tuntea huonoa omatuntoa? On tärkeää tiedostaa jos oikeasti toimii jossain asiassa väärin ja pitää esimerkiksi pyytää anteeksi tai muuttaa toimintatapoja, mutta sellaiset asiat kuin lepääminen, uran edistäminen tai parisuhdeaika eivät ole niitä. Ne ovat normaalia arkea ja elämää, mistä on turha potea huonoa omaatuntoa.

3. Rento yhdessäolo – niin ystävien kun sukulaisten ja perheenkin kanssa. Enemmän porukalla rauhassa kokkailua, spontaaneja treffejä ja ”hei mitä kuuluu” -puheluita. Vaikka usein kalentereiden yhteensovittaminen on hankalaa ja treffejä joutuu sopimaan välillä pitkän ajan päähän, ei siinä menetä mitään jos kysyy vaikka spontaania lounas- tai leikkitreffiseuraa. Ja joskus saattaa yllättyä, kun sopiva hetki löytyikin heti.

4. Ainakin kolme viikkoa lomaa vuoden aikana. Oikeaa lomaa. Viime vuonna pidin yhden viikon  putkeen Mallorcalla ja toisen viikon parin päivän pätkissä vuoden aikana. Tänä vuonna otan tavoitteeksi yhteensä kolme viikkoa lomaa.

Siinäpä ne pähkinänkuoressa, mitä tältä vuodelta toivon. Jännittävää nähdä mihin tämä vuosi vie meidät, koska tällä vuodella on mahdollisuus olla yksi käänteentekevimmistä meidän elämässä: asuntohaaveen mahdollinen toteutuminen vihdoinkin, Oton valmistuminen, keskimmäisen koulutaipaleen aloitus vain muutamia isoja juttuja mainitakseni. Mitä ikinä vuosi tuokaan tullessaan, toivottavasti saadaan viettää tämäkin vuosi yhdessä ja terveenä, ne ovat mun suurimmat ja tärkeimmät toiveet aina ja ikuisesti.

Mitä te toivotte tai tavoittelette vuonna 2020?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Clas Ohlsonin kanssa.

Me saatiin viime vuoden puolella marraskuussa Oton kanssa testiin Cura Of Swedenin Cura Pearl -painopeitot. Painopeitoista on puhuttu todella paljon kuluneen vuoden aikana somessa ja mediassa muutenkin ja oltiin tosi innoissamme, kun päästiin testaamaan niitä. Tässä postauksessa jaan kokemuksia painopeitosta kahden kuukauden testijakson jälkeen. Oltiin kuultu niistä niin paljon hyvää etukäteen. Painopeitto ei ole mikään uusi keksintö, vaikka ne vasta viime aikoina ovatkin tulleet kuluttajamyyntiin. Painopeittoja on käytetty Ruotsin terveydenhuollossa jo vuosien ajan menestyksekkäästi esimerkiksi univaikeuksien ja ADHD:n hoitoon.

Painopeiton idea on siinä, että painava peitto tuntuu kuin turvalliselta ja lämpimältä halaukselta ympärillä. Tutkimusten mukaan painopeitto saattaa pidentää syvän unen määrää nukkuessa ja tätä kautta parantaa unen laatua, jolloin herää pirteämpänä uuteen päivään. Painopeiton käyttö voi edistää aivojen hyvän olon hormonien, kuten serotoniin ja oksitosiinin erittymistä, lisätä melatoniinin tuotantoa ja vähentää stressihormoni kortisolin tasoa. Painopeiton käyttö myös tasaa hengitystä ja vähentää levottomuutta, sekä luo turvallisuuden tunnetta. Sitä voi siis käyttää rauhoittumiseen muutenkin kuin nukkuessa, esimerkiksi stressaavan päivän jälkeen illalla sohvalla rentoutuessa.

Mehän ollaan Oton kanssa nukkujina aivan ääripäitä: Otto nukkuu yleensä melko huonosti ja mä nukun yleensä melko hyvin. Siinä missä mä menen sänkyyn, laitan silmät kiinni ja alan nukkumaan, Otto saattaa pahimmillaan pyöriä tunteja, joka ilta. Melatoniini on auttanut Ottoa pahimmissa univaikeuksissa jo vuosien ajan, mutta yhä edelleen hänelle nukahtaminen on ollut kuitenkin huomattavasti hankalampaa kuin mulle. Mulla itselläni univaikeudet on tosi satunnaisia, niitä tulee ehkä kerran parissa kuukaudessa. Silloin musta tuntuu, että en pysty rauhoittumaan ja säpsähdän aina kun olen nukahtamassa.

CURA of Sweden suosittelee, että painopeiton käyttäjä valitsee peiton, joka vastaa n. 10-15 % käyttäjän omasta painosta. Jos esimerkiksi painaa 70 kg, valitaan peitto, jonka paino on 7 tai 9 kg. Clas Ohlsonin valikoimassa Cura Pearl -painopeittoja on saatavilla 3, 5, 7, 9 ja 11 kg painoisina. Mä valitsin itselleni 5kg painopeiton ja Otto valitsi itselleen 7kg painopeiton. Kun me saatiin pakatut peitot kasseissa käteen, niin hitsi ne tuntuivat painavilta. Ajattelin etukäteen, että noin painavan peiton alla on varmaan tukalaa.

Avattiin paketit heti päästyämme kotiin ja kääriydyttiin niihin. Me jämähdettiin siihen varmaan puoleksi tunniksi pötköttämään, se oli niiiiiin ihanaa!  Ja päällä se peiton paino ei tuntunut ollenkaan ahdistavalta tai tukalalta tai edes painavalta. Kun esim. 5kg jakautuu tasaisesti koko kehon päälle, niin eihän siinä silloin ole painoa juuri ollenkaan, ainakaan liikaa. Oton 7kg peittokin tuntui musta tosi mukavalta, eli olisin voinut valita sellaisenkin itselleni. Cura Of Sweden suosittelee, että jos ei ole ennen käyttänyt peittoa, sitä pidetään ensin lyhyitä aikoja.

Peittojen kanssa oli niin ihana hengailla, että me otettiin ne heti testiin myös nukkumapeitoiksi. Alkuun jännitin, että tuleekohan painopeiton kanssa kuuma, mutta ei tullut. Onhan se lämmin, mutta ei esimerkiksi meidän normaalia talvipeittoa lämpimämpi vaan ehkä jopa aavistuksen viileämpi. Cura Pearl -peitto on ihan tavallisen 200×150-peiton kokoinen ja sen ulkokangas on 100% puuvillaa. Painava täyte peiton sisällä on tehty piihelmistä ja polyesteristä.

Siitä voi varmaan jo päätellä jotain, että kahden kuukauden jälkeen peitot on meillä edelleen joka yö käytössä? Niiden kanssa on i h a n a a  nukkua! Joka ilta mä rakastan kääriytyä mun peittoon ja se tuntuu siltä, kun joku halaisi mua kun mä nukun. Kysäisin myös Otolta hänen kokemuksiaan, koska hän on meistä se, joka toivoi peitolta enemmän (ja myös meistä se huomattavasti kriittisempi):

”Mun mielestä painopeiton kanssa nukkuminen on tosi mukavaa ja miellyttävää. Painon ansiosta tuntuu, kuin peitto halaisi takaisin. Tässä vaiheessa olen tottunut siihen tosi hyvin ja se paino tuntuu rentouttavalta, kun siellä alla makoilee. Peitto auttaa mun nukahtamisvaikeuksiin siten, että se paino esim. auttaa mun käsiä löytämään mukavan asennon, koska mun isoin vaikeus nukahtamisen kanssa on se, että en tiedä mitä tekisin mun käsillä. Peitto auttaa mun käsiä asettumaan.” – Otto

Tunnistan tuon Oton kuvaileman käsiongelman, mullekin on käynyt joskus niin  ja hitsi se on ärsyttävää. Mulla on tässä painopeiton käyttöaikana ollut tosiaankin vain yhtenä iltana nukahtamisvaikeuksia ja oletan sen illan johtuneen siitä, että olin nukkunut liikaa joululomalla, kun nukuin joka yö n. 8-9h yöunet ja normaalisti nukun 7-7,5h ja jaksan ihan hyvin. Sen yhden yön jälkeen ei ole ollut univaikeuksia mullakaan taas. Positiivinen ongelma, kun nukkuu liian hyvin, eikö?

Mä tykkään hakea peiton joskus alakertaan illalla kun katsellaan sarjoja, koska sen kanssa on ihanaa hengailla sohvalla ja rentoutua. Mulla se rentoutumisen vaikeus tulee yleensä illalla siinä vaiheessa, kun saan työt valmiiksi ja pitäisi yhtäkkiä hypätä työmoodista rentoutumismoodiin, vaikka ajatukset vielä laukkaa to do -listassa. Peitto auttaa unohtamaan ne ”pitäisi tehdä” -asiat ja keskittymään siihen, mitä oikeasti sillä hetkellä haluaa tehdä.

Näin vuoden alussa on paljon hyvinvointiasiat esillä joka puolella ja mun mielestä hyvä uni on yksi tärkeimmistä hyvinvoinnin peruspilareista. Ilman kunnon yöunia on vaikea jaksaa huolehtia muistakaan hyvinvoinnin tärkeistä aspekteista, kuten liikunnasta tai monipuolisesta ravinnosta. Jos taas ei jaksa huolehtia niistä, ei luultavasti saa myöskään nukuttua kovin hyvin. Mun ihana iltarutiini on syödä mahdollisimman värikästä iltapalaa sohvalla peittoon kääriytyneenä ja rentoutua hetki sarjoja katsellen, sitten käyn iltapesulla ja luen vielä hetken sängyssä kirjaa ennen kuin alan nukkumaan.

Nukkuminen on ihan älyttömän tärkeää ja vanhemmuuden vuosien aikana myös niitä kausia kokeneena, kun ei saanut nukkua kuukausiin kunnolla, sen todella tietää mikä se unen merkitys omalle jaksamiselle on. Kun mä saan nukkua, mä jaksan tehdä niitä asioita mitä pitää, niitä asioita mitä haluan ja niitä asioita mistä nautin.

Me ollaan testikokemusten perusteella tosi tyytyväisiä ja olen iloinen, että saatiin nämä peitot. Uskon, että tullaan käyttämään niitä myös jatkossa, tosin kesällä voi olla, että ainakin yritän nukkua pelkällä pussilakanalla, mikäli helleaalto taas iskee.

Peitoista voi lukea lisää Clas Ohlsonin sivuilta ja mä vastaan myös tosi mielelläni kysymyksiin meidän kokemuksista, jos jotain kysyttävää vielä on! Oletteko te kokeilleet painopeittoa? Millainen fiilis tuli?