Taaperon toilailuita seuratessa tulee aina välillä huokailtua, että miten ihmeessä sitä selvisi silloin, kun oli kaksi pientä 1,5v ikäerolla. Meidän kuopus on jo nyt monta kuukautta vanhempi, kuin esikoinen oli keskimmäisen syntyessä. Silti häntä tietysti pitää noin 100 kertaa enemmän vauvana, kuin esikoista silloin aikanaan kun hän tuli ensimmäistä kertaa isosiskoksi. Vaikka se pieni ikäero tuntui ekan vuoden ajan haastavalta ja rankemmalta kuin halusin edes itselleni myöntää, on se sen jälkeen ollut vain suuri onni. Ekan vuoden rankkuudesta huolimatta koen, että kaksi lasta pienellä ikäerolla oli siihen kohtaan elämää paras mahdollinen päätös.

Meidän isommat tyypit on jo niin isoja, kun vertaa tuohon taaperoon, joka on vielä ihan selkeä taapero höpsöine päähänpistoineen. Isot tyypit ovat omatoimisia ja reippaita, hoitavat sovitut asiat ja heidän kanssaan voi käydä järkeviä keskusteluita. Vaikka toinen on jo koulussa, ja toinen vielä ensi kesään asti päiväkodissa, sitten eskarissa, heillä on monia samoja kiinnostuksenkohteita, paljon samoja kavereita ja tosi paljon yhteistä muutenkin. Luonteeltaan he ovat aina olleet kuin yö ja päivä, mutta silti he sopivat yhteen ja tulevat toimeen. Heitä on ihana seurata.

Äitinä mä aina jännitän uusia asioita, kuten esimerkiksi koululaisen itsenäistymistä. Mutta pikkuhiljaa kun rauhallisesti etenee ja antaa vaan rohkeasti enemmän vastuuta ikätason mukaan, se omakin jännitys helpottaa. Keskimmäisen kanssa ei enää jännitä yhtä paljon ne samat asiat, joita esikoisen kanssa vielä panikoi. Hauska nähdä miten on sitten kuopuksen kanssa, kun hän on niin paljon isosisaruksiaan nuorempi.

Musta on jotenkin niin hauskaa ja outoa seurata näitä sisarusrooleja kun itse olen ainoa lapsi. Vaikka pyrin olemaan tietoisesti vahvistamatta stereotyyppisiä sisarusrooleja omalla käytökselläni, niin jotkut jutut tulee melkeinpä väistämättä. Kuten just se, että esikoisen kanssa jännittää enemmän kaikki uudet asiat, koska mekin koetaan ne vanhempana ensimmäistä kertaa. Samalla tavalla esikoiselle on myös halunnut varta vasten opettaa kaikkea, kuten pyöräilyn ilman apupyöriä tai kengän nauhojen solmimista tietyssä iässä. 5v vaan tässä ilmoitti (ja näytti) yksi päivä, että osaa ihan itse, kun tarjouduin solmimaan auenneen kengän nauhan parkkihallissa. Pyöräilemäänkin hän opetteli itse viime keväänä pihan kävelytiellä, sillä aikaa kun me muut oltiin kipeänä. Tosin en tiedä onko tässä enemmän kyse siitä, että hän on vain ollut nopea oppimaan itse, eikä olla ehditty vielä edes miettiä harjoittelua, ennen kuin hän on jo oppinut itsekseen.

Vaikka jossain määrin sisarusroolit näkyvät arjessa, pyrin silti parhaani mukaan kohtelemaan samalla tavalla kaikkia kolmea. Kaikki saavat samat oikeudet, edut ja velvollisuudet samassa iässä. Musta se tuntuu reiluimmalta järjestelyltä, että esim. kaverisynttäreitä saa alkaa pitämään tietyn ikäisenä, eikä niin, että keskimmäinen saa sitten kun esikoinenkin saa. Joissain asioissa se vaan menee niin ihan huomaamatta, mutta kaikissa isoissa asioissa ollaan pysytty siinä, että samat jutut aina tietyn ikäisenä. Mun mielestä se on reilua sillä tavalla, ja luulen, että isompana lapsetkin varmasti arvostavat selkeitä pelisääntöjä, joiden mukaan on toimittu.

Musta on vaan niin hassua, että meillä on jo niin isoja lapsia. Joo, tiedän, he ovat pieniä jos vertaa teineihin tai aikuisiin lapsiin. Mutta he ovat kuitenkin niin isoja, kun vertaa taaperoon. Mä aina ajattelin, että olen just sellainen vanhempi, joka on ihan parhaimmillaan vauvojen ja pikkulasten kanssa. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän heitä oppii tuntemaan ja sitä enemmän kaikesta saa irti heidän kanssaan. Se on ihan älyttömän siistiä!

On ihan mahtavaa olla isompienkin lasten vanhempi. Vaikka rakastan vauva-aikaa ja taapero-aikaa, niin on ihan älyttömän siistiä olla myös 5- ja 7-vuotiaiden vanhempi. Rakastan tutustua meidän lapsiin enemmän ja enemmän, koko ajan heidän maailmansa avautuu meille vanhemmillle ihan uusilla tavoilla. Rakastan kuunnella heidän juttujaan, ja keskustella mielipiteistä ja kaikesta merkityksellisestä! On ihan mahtavaa seurata millaisista asioista he innostuvat, mitkä herättävät kysymyksiä ja mitä mieltä he ovat jostain päivän polttavista aiheista. Heidän maailmansa on jo niin paljon laajempi, ja he kiinnittävät huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan mieletöntä.

Jotkut puhuvat, että eivät oikeastaan tykkää vauvoista tai pikkulapsiajasta, mutta isommat lapset on enemmän heidän juttu. Mä taas ennen äitiyttä olin ajatellut, että nimenomaan se pikkulapsiaika on ihan mun juttu, ja vauvat on niiiiiiiin söpöjä, enkä niin paljoa edes ollut ajatellut sitä, millaisia isommat lapset ovat. Mutta sitten omien lasten myötä oon huomannut kyllä, että kaikki iät taitaa olla mun juttu omalla tavallaan, koska jokaisessa iässä on ne omat hyvät puolensa. Olen aika onnekas, kun saan nauttia kolmesta eri ikävaiheesta yhtäaikaa.

Se, mitä halusin tällä tekstillä sanoa on pähkinänkuoressa se, että on meillä vaan niin mahtavat lapset. Mä haluan olla heille aina paras mahdollinen versio itsestäni, ja kehittyä ja kasvaa vanhempana heidän rinnallaan joka päivä. Tärkeintä on, että jokainen heistä saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri omana itsenään, sellaisena kuin on, elämänsä jokaisena päivänä.

PS: Sanoinko jo, että on myös tosi haikeaa kun he kasvavat, ja vaikka kuinka nautin siitä kasvusta, en voi koko ajan lakata hämmästelemästä ajan kulumista. 

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Verso Foodsin kanssa.

Ollaan jatkuvasti viimeisen parin vuoden aikana pyritty lisäämään kasvisruuan osuutta viikon ruokalistalta. Aloitettiin satunnaisista kasvisruokapäivistä siellä täällä, sitten mukaan tuli yksi vakituinen kasvisruokapäivä viikossa, sitten toinen. Pikkuhiljaa ollaan kuitenkin huomattu, että nykyään kasvisruokaa alkaa olla usein yli puolet viikon illallisista, ja suurin osa lounaista.

Kasvisruuan syönnin lisääminen on fiksua sekä ympäristön että terveyden kannalta, ja siksi ollaan haluttu pyrkiä lisäämään sitä vuosi vuodelta. Me ei olla ehdottomia minkään ruokavalion suhteen, enkä halua lokeroida meitä mihinkään tiettyyn ruokavalioon. Meidän ruokafilosofia on syödä mahdollisimman terveellisesti, monipuolisesti, hyvänmakuisesti ja värikkäästi. Sillä pääsee jo pitkälle.

Alussa kasvisruokapäiviä oli vähän useastakin eri syystä. Me oltiin aina syöty liha- ja kalapainotteisesti, joten kasvisruokareseptit eivät olleet meille tuttuja ollenkaan. Mulla oli muutama vuosi sitten vielä sellainen fiilis, että kasvisruokaa syödessä joutuu luopumaan jostain olennaisesta ja tarpeellisesta, vaikka oikeasti kyse oli vain tottumuksesta. Toinen syy kasvisruokapäivien vähyydelle oli se, että esim. 3 vuotta sitten kaupoissa ei ollut vielä juuri mitään niitä kasviproteiineja, joita ne nyt ovat pullollaan. Helppoja kasvisruokavaihtoehtoja oli oikeasti vähän tarjolla, varsinkin sellaiselle, joka ei ollut niihin erityisen perehtynyt.

Onneksi nykyään asian laita on aivan toinen. Kasvisruuan kokkaaminen on tehty meille tavallisille kotikokkaajillekin aivan todella helpoksi, ja oikeastaan helpommaksi kuin esim. lihan valmistaminen. Yksi mun lemppari proteiineista ruuanlaitossa on Härkis, ja Härkiksen eri versiot. Maustamaton Härkis taipuu meillä tortilloihin, makaronilaatikkoon, lasagneen, bologneseen ja nachopeltiin. Tällä viikolla kokeiltiin ensimmäistä kertaa myös K-ryhmän kaupoissa myytävää Härkis Indian Currya, josta mä valmistin kermaisen mausteisen Härkis Tikka Masalan.

Härkiksen suurimpia etuja on pitkä säilyvyysaika, varsinkin meidän perheessä. Me tykätään lähtea usein ex tempore ravintolaan tai kaverille kylään syömään, joten on mahtavaa, että Härkis säilyy pitkään jääkaapissa, eikä mene pilalle, jos ruuanlaittosuunnitelmat vaihtuvat lennosta. Härkistä voi käyttää sekä kylmänä, että kuumennettuna, mutta se on siis kypsää, eli sitä ei tarvitse erikseen kypsentää. Tämä nopeuttaa arkiruuanlaittoa ihan älyttömän paljon! Lisäksi Härkis on edullista, eli siihen vaihtaminen ei viikkoruokabudjettia heilauta mihinkään suuntaan, jos on tottunut käyttämään sen tilalta lihavaihtoehtoa.

Tikka Masala Härkis Indian Currysta (4 annosta)

1pkt Härkis Indian Currya (tai normi-Härkistä, jolloin ruuasta tulee aavistuksen vähemmän mausteinen)

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä

1tl inkivääriä raastettuna

1 sipuli

1 punainen paprika

1prk lisäaineetonta Tikka Masala -maustetahnaa (tai muuta intialaistyyppistä maustetahnaa oman maun mukaan)

500g laadukasta tomaattimurskaa

vettä

1,5dl kaurakermaa

riisiä

Pilko sipulit ja paprikat, ja kuullota ruokaöljyssä paistinpannulla. Lisää sekaan maustetahna, sekä 0,5dl vettä ja sekoita. Paista kunnes vesi on haihtunut. Laita riisille vesi kiehumaan. Lisää härkikset, paistinpannulle sekä 500g tomaattimurskaa ja 0,5dl vettä. Laita riisit kiehumaan kannen alle. Keittele kastiketta hiljalleen siihen asti, kunnes riisi on kypsää (eli n. 10min). Lisää 1,5dl kaurakermaa ja sekoita hyvin. Kuumenna. Tarjoile kastike ja riisi tuoreen korianterin kanssa, lisänä voi olla esim. naan-leipää, joka on meidän lasten lempparia.

LUKIJAKILPAILU:

Haastan jokaisen teistä viettämään #härkispäivää ja heitän loppuun vielä pienen arvonnan mukaan! Kertomalla sun lempi Härkis-reseptin tai ideoimalla mitä sä siitä valmistaisit osallistut HÄRKIS®- tuotepakettien arvontaan. Aikaa osallistua on viikko, 16.11 asti. Arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. 

Onnea kisaan kaikille!

Tänään on ollut aika ihana perjantai. Tavallisen ihana ja rento. Aamulla jo päätin, että tänään teen päivä kuvina -postauksen, mutta unohdin kuvata mun aamiaisen (!!) ja lounaasta on kuvat uusimmassa postauksessa jo. Onneksi lounaan jälkeen pääsin kiinni tähän hommaan, ja sain kuvattua loppupäivän meiningit. Mutta sen pidemmittä puheitta, tällainen päivä mulla on ollut tähän mennessä:

Heräsin: klo 9.00. Otto piti etäpäivää, niinkuin usein perjantaisin pitää, ja heräsi aikaisin lasten kanssa. Mä sain nukkua yhdeksään, ja herätessä oli ihanan virkeä olo, ja ulkonakin jo niin valoisaa kuin harmaassa marraskuussa voi vaan olla.

Söin aamiaiseksi: korvapuustipuuroa, koska viikonloppuhan alkaa tänään, niin vähän voi herkutella.

Tapasin: mun assistentin. Ensi viikosta alkaen mua auttaa osa-aikaisesti assari, joka hoitaa mun juoksevia asioita, niin mä voin keskittyä itse siihen mitä rakastan tehdä, eli teille sisällön tuottamiseen. Tämä on iso askel mun uralla, ja jotain mistä olen haaveillut pitkään.

Kokkasin lounaaksi: vegaanista currya, joka maistui koko porukalle.

Ihastelin: taaperoa, joka jälleen nukahti mun syliin. Hän aina samaan aikaan iltapäivällä yleensä sanoo itse, että väsyttää, ja kiipeää mun syliin. Mä laulan hänelle tuiki tuiki tähtöstä, ja hän nukahtaa siihen varmaan puolessa minuutissa. Sitten vaan siirrän hänet meidän pehmeälle lattiatyynylle nukkumaan. Iltaisin hän on niin isoa ja reipasta, ja menee aina suoraan omaan sänkyyn nukkumaan, ja nukahtaa sinne itse. Mutta päivisin hän on vielä vähän mun vauva ja nukahtaa syliin. Se on ihanaa ja nautin siitä.

Kirjoitin: kolme joulukalenteripostausta lisää. Mun tavoitteena on tehdä 90% kalenterista valmiiksi etukäteen, jotta en kertaakaan joudu tuottamaan siihen kiireessä sisältöä, vaan voin tehdä tästä parhaan blogijoulukalenterini EVER.

Iloitsin: siitä, että onnistuin löytämään vielä yhden kappaleen himoitsemaani takkia meidän taaperolle kunnon metsästyksen jälkeen, kun eilen aamupäivällä missasin dropin tapaamisen vuoksi. Kävin läpi n. 15 eri nettikauppaa, ennen kuin löysin Tapiolan Stockmannilta yhden kappaleen jonka varasin. Käytiin siis eilen illalla hakemassa se. Samalla kun tuntuu hulluudelta nähdä näin kova vaiva yhden vaatteen takia, olen toisaalta iloinen. Juuri tällaisia toivoisin, että kaikki vaatteet meidän kaapeissa on. Ei ehkä yhtä hankalasti löytyviä kuin tämä kyseinen yksilö, mutta niin paljon iloa tuottavia, että niiden eteen on tarvittaessa valmis näkemään vaikka liikaakin vaivaa. Harkittuja ostoksia joita on kaapissa hyvin maltillinen määrä, ja jotka tuottavat hyvää mieltä ja kestävät aikaa.

Pelasin: 5v:n kanssa Arvaa Kukaa hamppariravintolasta joskus saaduilla matkapelikorteilla. Niin hauska peli, ja toimii ihan hyvin tällaisena taskuversionakin.

Keskustelin 5v:n kanssa: siitä, että olkapäille kiipeäminen on vähän kuin olisi Hoplopissa (kuulemma).

Ihmettelin: Miten ihmeessä meidän 7v voi olla niin pitkä jo. Ei hän ole siis mitenkään ikäisiään pidempi, mutta näin vanhemman näkökulmasta tuntuu vaan niin oudolta, että meillä on jo noin iso lapsi.

Naureskelin kaupassa: kun meidän taapero halusi vielä juuri ennen kassajonoa käydä vaihtamassa valitsemansa Ryhmä Hau Kaja-pezin sittenkin Samppaan. Hän juoksi karkkihyllylle, laittoi Kajan takaisin ja sanoi ”Sittenkin minä otan tämän. Samppa!”. Ja Samppa-peziä hän tyytyväisenä söi viikonloppukarkiksi.

Kokkasin illalliseksi: lasten toiveesta punajuuripastaa broileri-tomaattikastikkeella. Se on heidän lemppariruokansa tällä hetkellä, ja aina kun he saavat päättää niin he toivovat sitä.

Katsoin: Lasten ja Oton kanssa illalla vanhan The Grinch -leffan. Pianhan leffateattereihin tulee uusi versio (olikohan jopa tänään?), pitäisi varmaan seuraavaksi mennä katsomaan se! Me vuokrattiin se Google Playsta, siellä on onneksi melkein aina kaikki leffat mitä ei Elisa Viihteen vuokraamosta tai Netflixistä löydy.

Nyt aion: laittaa koneen kiinni heti kun olen jakanut tämän postauksen, kävellä keittiöön ja tehdä meille tapas-lautasen! Juustoja, hilloja, keksejä ja Netflixistä House Of Cardsin uusin tuotantokausi. Kuulostaa aika hyvältä suunnitelmalta!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Lotus Pehmopaperit kanssa.

Meidän perheessä ainakin yksi asia on varma: sotkua tulee, joka päivä, monta kertaa. Oli se sitten itse maidon kaatamista harjoitteleva 5v, koululainen joka haluaa tehdä koko perheelle aamupalaa, taapero jonka lempipuuhaa on kaataa vesimuki samalla kun sanoo ”oho hups” tai sitten ihan vaan minä, perheen sählä jolla aina kaatuu jotain. Aina joku järjestää jotain pyyhittävää, ja siksi onkin hyvä, että joka huoneessa on nopeasti saatavilla joku väline jolla pyyhkiä sotkut. Vaikka me kaikki sotketaan, osataan myös onneksi siivota jälkemme. Taaperokin sanoo aina, että ”hakee papelii”.

Vaikka sotku joskus ärsyttää (useimmiten naurattaa), musta on silti tosi tärkeää, että jokainen saa olla mukana ja harjoitella toimimaan itse. Eiväthän lapset voi oppia kaatamaan maitoa mukiin tai kokkaamaan, jos eivät saa harjoitella. Ei taaperokaan opi juomaan lasista, jos ei saa harjoitella juomista oikeasta lasista, vaan juo aina nokkamukista. Juominen onnistuukin jo hienosti, mutta tietty välillä täytyy aina kokeilla, että mitä tapahtuu jos vähän kaataa. Jokainen saa olla mukana arjessa omien taitojensa mukaan, ja taidot eivät kartu jos niitä ei saa kartuttaa harjoittelemalla.

Koska sotkua tulee usein, on tärkeää myös kiinnittää huomiota siihen, millä sitä pyyhkii. Kun sotkua miettii ympäristönäkökulmasta on hyvä, että sitä siivoaa biohajoavalla materiaalilla. Meillä ei siivota esimerkiksi mikrokuituliinalla jota voi kyllä käyttää ja pestä pesukoneessa uudelleen ja uudelleen, mutta josta irtoaa pestessä mikromuoveja (ja niitä pyyhittyjä pölyhiukkasia ja muita, jotka myös siirtyvät pesun mukana) vesistöihin.  Me käytetään arjen pikkusotkuissa Lotuksen Quick & Chic- paperipyyhkeitä.

Lotus Quick & Chic -paperipyyhkeissä on uusi pakkaus, joka suojaa lialta, vedeltä ja kosteudelta, sekä pitää pakkauksen ryhdikkään siistinä viimeiseen arkkiin asti. Meillä on näitä paketteja keittiössä, olkkarissa ja autossa, ja kaikki ovat kovassa käytössä. Lasten on helppo ottaa itsekin paperia, ja sen saa otettua yhdellä kädellä, mikä on mulle kätevää kun sylissä on usein taapero samalla kun pyyhin sotkua. Me käytetään siivouksessa aina myös ekologisia myrkyttömiä puhdistusaineita, jotka eivät kuormita ympäristöä. Paperipyyhkeellä ja ekologisella puhdistussuihkeella saa sotkut kuin sotkut helposti pois, ja lapset voivat itsekin putsata sotkunsa turvallisesti.

Mulle on tärkeää, että lapset saavat olla mukana ja tehdään perheenä yhdessä kaikkea. Lapset rakastavat osallistua ruuanlaittoon, pöydän pyyhkimiseen ja kattamiseen tai askarteluun, ja saavat olla mukana omien taitojensa mukaan. Aina löytyy jokaiselle joku pieni homma jota voi tehdä ja jossa voi auttaa.

Jätteen vähentäminen on hieno päämäärä näinä aikoina, kun pieniä arkisia valintoja on tärkeää punnita. Esimerkiksi Lotuksen uusi Smart -WC paperi on mun mielestä todella fiksu keksintö. Uuden innovaation ansiosta Smart -rullan jokainen arkki on käyttökelpoinen, eikä paperirullaan jää lainkaan hävitettävää hylsyä. Lapsia naurattaa aina kun paperi loppuu, eikä siitä jää ollenkaan pahvirullaa.

Smart wc-paperin rullat ovat myös tuplapaksuja, eli yhdessä rullassa on kahden normirullan verran paperia. Tämä pidentää yhden rullan kestoa, ja samalla myös yhden standardikokoisen wc-paperipaketin kestoa. Samalla jätteen määrä vähenee yhteensä 12 pahvihylsyn ja yhden muovisen paketin verran per Lotus Smart-paketti. Kun miettii paljonko wc-paperia kuluu vaikka vuoden aikana meidän viisihenkisessä perheessä, on jätteen väheneminen todella merkittävää jo pelkästään vaihtamalla Smart- wc-paperiin.

Kun nyt miettii, niin on tosi hassua, että kaikissa vessapapereissa on se pahvinen hylsy! Siis varmasti on vaatinut paljon tuotekehitystä päästä siitä eroon, mutta nyt kun tällainen vaihtoehto löytyy, olisi tosi outoa ostaa taas puolet ohuempia rullia, joissa ne pahvihylsyt vielä on.

Viimeksi kun mä kirjoitin meidän perheen paperin käytöstä, joku kommentoi että ”sä se sitten postaat mistä vaan, vaikka paskapaperista”, ja mä mietin, että totta hemmetissä postaan juuri siitä. Se on yksi arjen eniten käytettyjä juttuja ihan meillä jokaisella, ja jos  voin vaikuttaa siitä postaamalla ihmisten arkiseen kulutusvalintaan positiivisesti, niin todellakin sen teen. Se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että me influenceritkin käydään vessassa, ja pyyhitään pyllyt käydessämme, tai ainakin minä pyyhin. Se varmaan olisi yllättävämpää, jos kertoisin, että en käytä wc-paperia ollenkaan.

Eli jotta kenellekään ei jää epäselväksi, me olemme ihmisiä, ihmiset käyvät vessassa ja ainakin toivottavasti käyttävät wc-paperia. Mulle ei ole koskaan ollut mikään ongelma puhua asioista niiden oikeilla nimillä, eikä ole nytkään.

Otatteko te lapsia mukaan arjen sotkuisempiin puuhiin, kuten ruuanlaittoon? Minkä ikäisestä olette antaneet harjoitella itse esim. maidon kaatamista mukiin, tai pöydän kattamista?