Kerran viikossa, sunnuntaiaamuisin on mun vuoro nukkua, ihan niin pitkään kuin ikinä haluan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valvon lauantai-iltana myöhään, jos jaksan, ja tunnen jo illalla itseni ihanan rentoutuneeksi kun tiedän ettei minun tarvitse nousta ylös ennenkuin musta itsestäni tuntuu siltä. Valmistaudun nukkumaan yöni hyvin, muistan jo illalla muistuttaa Tiaraa, että aamulla herätetään sitten isi eikä äitiä, koska on äidin vuoro nukkua. Lauantai-iltana fiilis on katossa: ”Aaaaaah, huomenna saan NUKKUA!”

Sitten tulee yö. Vietän vielä vähän normaalia pidemmän tuokion sängyssä älypuhelinta näpräten, lopulta nukahdan ja herään siihen että puhelin läsähtää kädestä naamaan. Isken puhelimen ikkunalaudalle, ja otan kulauksen vettä. Nukahdan, vihdoin, kunnolla. Kello on ehkä kaksi yöllä silloin.

Aamulla herään, en auringonpaisteeseen, enkä linnunlauluun, vaan pimeään syyskuiseen aamuun, kello puoli seitsemän, kuten tavallista. Koska on sunnuntai, ensimmäisenä ei herääkään Tiara, vaan Zelda, joka ei osaa itse tulla pinnasängystä herättämään ketään. Otto nukkuu vieressäni kuin tukki. Sanon napakasti Otolle että nyt ylös, Zelda on hereillä, ja tiedän, että ne aamu-unet olivatkin sitten siinä. Makaan tunnin sängyssä yrittäen nukahtaa, puoli kahdeksalta otan sen saman älypuhelimen taas käteen ja luovutan. ”Tiaraa, Zeldaa, tulkaa tänne, äitikin heräsi!”.

Silloin kun on mun vuoro nukkua, kaikki menee päinvastoin kuin muina öinä. Silloin ensimmäisenä herää kuopus eikä esikoinen. Silloin mä joudun herättämään Oton, että saan itse nukkua. Siksi en saa nukkua. Paradoksaalista, eikö? Jos sittenkin sattuu käymään niin, että Tiara herää ensin, onnistuu tulemaan hiljaa herättämättä Zeldaa meidän makkariin herättämään Oton, yleensä jompikumpi meidän yleensä niin aamuaurinkoisista mukuloista hermostuu jostain, ja herään siihen. Ennen puolta kahdeksaa.

Kerran kaikki meni tosi hyvin, kumpikaan lapsista ei herättänyt mua, ei hermostunut, ja Ottokin oli saanut nukuttua hyvin. Arvatkaa moneltako heräsin, ihan itse? Puoli kahdeksan. Kun äiti saa nukkua, äiti ei saa nukkua, koska äiti ei osaa. Kateellisena vilkuilen kelloa perheen kaksilahkeisen tuhistessa lauantaisin puoli kahteentoista, ”kyllä minäkin silloin nuorena jaksoin nukkua noin pitkään!”.

Mä oon maailman onnellisin että Ottoa on siunattu hyvillä aamu-unen lahjoilla, koska hän on meistä se joka joutuu viisi kertaa viikossa nousemaan tarkasti sillä sekunnilla kun kello soi, eikä saa heräillä rauhassa lasten kanssa niinkuin minä. On vain hyvä että hän osaa nukkua silloin kun saa. Mutta miten kykenisin itse samaan?

Silloin kun meillä oli vain Tiara, ja hän nukkui yöt täysillä, mä osasin vielä nukkua pitkään. Usein me Tiaran kanssa nukuttiin aamuisin jopa kymmeneen asti ihan arkenakin, ja viikonloppuisin vedettiin sikeitä koko perhe. Zeldan syntymän jälkeen mä olen kuitenkin menettänyt aamunukkumiskykyni ihan kokonaan. Totuin imetyksen, ja vieressä nukkumisen ansiosta katkonaisiin yöuniin, ja kykenin toimimaan arjessa hyvin niistä huolimatta. En tuntenut itseäni väsyneeksi.

Nykyisin yöt menevät pääsääntöisesti molemmilla tytöillä tosi hyvin, satunnaisia heräilyjä pahasta unesta tai hampaista johtuen saattaa joskus olla. En tunne itseäni väsyneeksi, jos vain menen ajoissa nukkumaan. Olisi vaan niin ihanaa kerran viikossa, valvoa pitkään vailla kellontuijotusta, ja tietää saavansa aamulla nukkua. Tiedän kuinka nautinnollista se on, ja haluaisin nauttia siitä tunteesta vielä joskus.

Osaatteko te muut äidit vielä nauttia pitkistä yöunista, tai aamu-unista siis? Palautuuko nukkumataito jossain vaiheessa, vai onko mut tuomittu nousemaan viimeistään puoli kahdeksalta joka aamu tästä hamaan tulevaisuuteen? 😀

Jo pidemmän aikaa mulla on ollut to do -listalla aikeena toteuttaa tyylikatsaus. Viimeksi olen tehnyt laajempaa tyylikatsausta vuosi sitten heinäkuussa, ja kollaasia viime talven ja kevään asuista tämän vuoden heinäkuussa. Viimeksimainitussa keskityin enemmän silloiseen pinkkiin kuontalooni, ja siihen mitä ihmettä sille tekisin, joten nyt on aika keskittyä enemmän siihen tyyliin, onneksi pinkin tukan jälkeiseen, tyyliin.

Kesällä pätkäisin pidennyksistä, vaalennuksesta ja pinkinnyksestä kärsineen tukkani pitkään polkkamittaan, ja se taisi olla suurimpia tekijöitä siinä, millaiseksi vaatekaapin sisältö on muodostunut. Polkkamittainen tukka vanhensi mun lookia, ainakin teidän mukaan, ja ehkä mä olen itsekin sen jollain tasolla huomannut. Etenkin kesän aiheuttaman pakollisen vaatteidenvähennyksen jälkeen huomaan syksyn tyylissäni enemmän klassisia piirteitä kuin koskaan aikaisemmin. Kesällä kuitenkin vielä irroittelin, ja nautin helteistä, siitä että vaatteita ei tarvinnut kerrostaa vaan ulos saattoi lähteä vaikka ohuessa valkoisessa kesämekossa.

Hamstrasin kesällä sekä Tukholmasta että Berliinistä kivoja kenkiä, ja kengät kyllä vaikuttavat pukeutumiseen tosi paljon. Kun on enemmän valinnanvaraa kengissä, on helpompi kokeilla erilaisia asuja, eikä asukuvistakaan tule niin yksitoikkoisia kun yksi tärkeä asuste vaihtuu usein. Mä olin jotenkin unohtanut kenkäpuolen aivan kokonaan ennen tätä kesää, ja miettinyt vain laukkuja. Mutta mites toi laukkutilanne, Coachin Bleecker Preston näyttäytyy 11/18 asukuvassa. Luottolaukku on definately löytynyt! Laukku on toki vielä vähän huomiotaherättävämpi asuste kuin kengät, etenkin jos sattuu olemaan kooltaan suuri.

Mutta kuten aiemminkin todettua, tuo laukku vain on ihan täydellinen mulle, eikä mulla ole mitään tarvetta sitä yleensä vaihtaa mihinkään toiseen. Asukuvia varten pelkästään en viitsi vaihtelun vuoksi laukkua vaihtaa, vaikka se ehkä tekisi kuvista vaihtelevampia, niin se olisi kuitenkin huijausta. Jos jotain laukkua pitäisi miettiä, olisi konjakinruskea arkilaukku seuraavana hankintalistalla, sillä sellainen multa puuttuu ihan kokonaan. Mutta eipäs mennä asioiden edelle! Himotuslistaa on tulossa myöhemmin.

Kuutisen viikkoa treenejä takana, ja huomaan jo nyt miten paljon itsevarmempi fiilis mulla on vaatteissa kuin vaatteissa. Mulla on aina ollut tosi hoikat ja pitkät jalat, ja litteä takamus, mutta nyt molempiin alkaa ehkä viimeinkin tulla jotain muotoa, mikä saa mut rakastamaan farkkuja vielä enemmän kuin ennen. Se on myös ehdoton plussa, että farkut eivät enää kiristä mahasta päivällisen jälkeen, niitä tulee käytettyä nykyään paljon enemmän. Puhuin jokin aika sitten mukavuudenhalusta pukeutumisessa, ja se on kyllä myös yksi suurimpia tekijöitä siinä, mitä aamulla päätyy kaapista päälle.

Me kuvattiin Tiaran kanssa tänään joitakin syksyn tähänastisia suosikkeja tätä postausta varten, sellaisia, joiden luulen tulevan näkymään paljon asukuvissa.

Mä tykkään näistä kaikista ihan hulluna! Näiden ympärille on hyvä lähteä rakentamaan syksyn ja talven lookia. Ruskeat nilkkurit täytyy ottaa tehokäyttöön nyt kun on vielä vähän lämpimämpää, koska mä olen ainakin niin vilukissa ettei aukoista sisään kulkeva tuuli oikein houkuttele. Ihanat villahuivit ovat mukavia, lämpimiä ja näyttäviä asusteita, jotka piristävät asuja.

Millaisia asusteita teillä on varattuna syksylle? Mitä mieltä olette mun syksyn valinnoista ja kuluneen kesän/syksyn asuista? Mikä asu on lemppari?

Terkkuja pieneltä kuvausassistentilta, joka innokkaasti auttoi mua asettelemaan asusteita kuvausta varten<3

Nyt on ollut aika vaatepainotteinen blogipäivä, huomenna siis luvassa jotain ihan muuta! Meillä oli tänään tosi kiireinen päivä, ja siksi tämä postauskin venähti näin myöhäiseksi, pahoittelut siitä. Oikein ihanaa alkavaa viikkoa kaikille<3

Ihastun aina syksyisin viininpunaiseen. Kun syyskuun alussa alkavat viileämmät ilmat, koko kevään ja kesän ajan tunkkaiselta tuntunut väri alkaa taas näyttää houkuttelevalta. Viime syksynä hamstrasin kyseistä väriä asusteissa, lastenvaatteissa ja collegeissa. Tänä syksynä löysin täydelliset housut. Cubuksen farkkuillassa ihastuin viininpunaisiin Jane jeggingseihin, ja vaikka ilta oli all about jeans, mä päädyin sitten ostamaan melkeinpä epäfarkkumaisimmat farkut, tai jeggingssit joita kaupasta löytyi.

Viininpunaiset Janet ovat vähän napakammat kuin muut kokeilemani saman mallin värit, mutta se on oikeastaan tosi hyvä, jeggingssit kun tuppaavat aina löystymään käytössä. Olen pitänyt näitä viininpunaisia ihanuuksia jalassani melkein joka päivä ostamisen jälkeen, ne ovat vain niin ihanat!

Neuletakki Sheinside* / Toppi BikBok / Jeggingssit Cubus / Kello Guess* / Kaulakoru Glitter* / Aurinkolasit Glitter* / Laukku Coach / Kengät Topshop / * = saatu blogin kautta

Tänä syksynä on näkynyt paljon myös superpitkiä neuletakkeja, ja valitsin itselleni sellaisen Sheinsiden valikoimasta. Saamani neuletakki on myös ollut kovassa käytössä heti alusta asti, se on ihanan lämmin ja pehmeä!Tykkään siitä että neuleen pinta on eläväinen, ja harmaa tuntuu noin isona pintana jotenkin lempeämmältä, kuin vaikkapa kokomusta, jota myös mietin neuleen väriksi. Neuletakissa on ihanat mustat napit, joilla sen saa vaikka sääreen asti kiinni jos oikein paleltaa, parhaimmillaan se on kuitenkin auki liehuen.

Ainoa ongelma neuletakin kanssa on se, että sen kanssa on vaikea löytää takkia pidettäväksi! Millaisia takkeja te käytätte pitkien neuletakkien kanssa? Nahkatakkia ei voi laittaa, jotenkin tosi hölmön näköistä kun piiiiitkä helma jatkuu lyhyen nahkatakin jälkeen. Vielä hölmömmän näköistä ainakin mun päällä on, jos puen lantiolle tai puoleen reiteen ulottuvan takin, jonka alta helma pilkottaa. Kokeilin myös neuleen kanssa lähestulkoon yhtäpitkää trenssitakkia, mutta takki taas on malliltaan sellainen, että ei vaan näytä mun silmään hyvältä. Parhaimmillaan pitkä neule on ihan ilman takkia, mutta näillä keleillä se ei vaan onnistu. Takkivinkkejä otetaan siis vastaan!

Me lähdetään viettämään aurinkoista sunnuntaipäivää ulos tyttöjen ja Oton kanssa. Ihanaa sunnuntaita kaikille, palailen illalla!

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

Lama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

Noihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

Silloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

Mä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3

Ollaan pakoiltu illalla alkavaksi mainostettua myrskyä, ja sitä enteillyttä sadetta tänään sisällä koko päivä, kun rampattiin eilen koko päivä vesisateessa. Ihanaa vaihtelua tuijottaa tuulta ja sadetta ikkunoista sen sijaan että itse kävelisi siellä! Tytöt ovat onneksi kehitelleet vaikka ja mitä leikkejä paloasemaleikistä vauvanhoitoon, legoihin ja piirtämiseen. Itse sain siivottua viimeinkin makuuhuoneen kaikki kaapit ja järjesteltyä kengät, joten varmaankin sitä tyylikatsausta voisi pian alkaa toteuttelemaan syksyn lemppareiden, ja kuluneen vuoden tyylimuutosten pohjalta.

Onneksi, oi onneksi tänään ei ollut lenkkipäivä, mua ei olisi huvittanut ollenkaan lähteä tuonne juoksemaan. Sen sijaan vedin aamulla kunnon circuitin ja jalat saivat kyytiä. Aamutreenien jälkeen pidin oikein kunnon rauhallisen suihkuhetken ihan yksin. Se oli ihanaa, laitoin öljyhoidon hiuksiin, ja kuorin ihon. Olen viettänyt koko päivän ilman meikkiä, kiitos teidän eiliseen iho-postaukseen tulleiden vinkkien. Onhan se ihan perusjuttuja että ilman meikkiä kannattaa olla mahdollisimman paljon, mutta arvatkaapa muistaako tälläinen tuulispää sellaista ajatella, ainakaan tarpeeksi usein! No ei. Huomasin tänään että kuopuksellakin on nykyään kaula. Siis kaula! Tiedättekö sen tunteen, kun vauvanpyöreys asteittain häviää taaperoiässä, ja pienen pallopään ja pullamasun väliin kasvaa kaula? Ihan hullua että meidän nuorempikin on jo muka noin iso, niin se aika vain rientää. Hänestä on kehkeytynyt oikea pörröpäinen höpötyskone, juttua tulee taukoamatta, ja vaatteet ja kengät vaihtuvat ainakin kymmenen kertaa päivässä. Tänäänkin päällä oli yhtäaikaa mm. kahdet housut, joiden päällä isosiskon pikkuhousut, kahdet sukat, ja hiuspanta, sekä tietenkin paita ja huppari. ”Ihan itsekö puit, waaaaau!”

Tytöillä on ihan omat juttunsa, ja he leikkivät tosi nätisti yhdessä. He ovat kuin paita ja peppu, niin kiinni toisissaan että voi että. Zelda odottaa Tiaraa aina kerhosta kotiin niin malttamattomana, työntää kokoajan rattaita ulko-ovelle ja hokee ”keeho, keeho. Tiaa, Tiaa, keeho!”. Ja kun sitten lopulta mennään hakemaan esikoista kerhosta, tytöt juoksevat toisiaan kohti ja halaavat onnesta soikeana. Ihanaa että he ovat niin tärkeitä toisilleen.

Tämä päivä on ollut hyvän fiiliksen päivä, ja sitä hyvää fiilistä halusin välittää näillä kuvillakin. Hengailtiin parvekkeella ruuan jälkeen, ja tytöt laskivat meidän sukulaisilta saatuja itse poimittuja omenoita. Pitäisi varmaan pyöräyttää huomenna syksyn miljoonas omenapiirakka, kun kerrankin on kunnon tuoreita läheltä tuotuja herkkuomppuja!

Meidän rentoiluperjantai jatkuu seuraavaksi sohvaöllöttelyllä, ja ehkä herkkuleivillä joita voisi väsätä iltapalaksi! Palailen huomenna, aivan ihanaa viikonloppua kaikille<3