Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.

Kaupallinen yhteistyö Polarn O. Pyretin kanssa.

Tänään me aloitettiin taaperon kanssa pehmeä lasku päivähoitoon ja se aloitettiin ulkoilemalla. Eli oltiin aamu-ulkoilujen ajan päiväkodin pihalla, ja taapero sai siellä touhuta kaikkien muiden kanssa, mutta me vanhemmat oltiin mukana. Se sujui ihan mahtavasti. Siellä hän makasi vesilätäkössä kaivelemassa lapiolla, keinui isosiskonsa kanssa, haki leluja, jutteli opettajille ja kaivoi lumikasaa. Suurimmaksi osaksi ajasta hän ei edes huomannut, että me vanhemmat oltiin siellä pihalla myös.

Huomenna päästään taas ulkoilemaan ja käydään hetki leikkimässä sisälläkin, ennen kuin lähdetään taas kotiin. Parin päivän päästä vuorossa on vielä lounas ja päikkärit päiväkodissa, joiden ajan me vanhemmat odotellaan. Sitten on pehmeä lasku ohi, ja ensi viikolla alkaa sitten ihan oikea päivähoito. Tämä on tosi hyvä tapa totutella päiväkotiin, kun saa rauhassa tutustua päiväkodin rytmiin ja tapoihin. Samalla tavalla totuteltiin aikanaan myös esikoisen ja keskimmäisen kanssa, jotka muuten aloittivat päivähoidon päivälleen neljä vuotta sitten samassa paikassa.

Disclaimer! Hanskattomat kuvat on otettu +8 asteen lämmössä ja oltiin näissä kamppeissa vain kuvien oton ajan. Eli n. 3min. 

Täällä Helsingissä kelit on just nyt todella arvaamattomat. Lumi sulaa nopealla vauhdilla, asteet ovat kunnolla plussalla, mutta maa on vielä kylmä. Tavallaan on jo välikausikeli, mutta meillä on vielä silti topat käytössä, koska on nopeampaa pukea vähemmän kerroksia ja yksi paksumpi vaate päällimmäiseksi. Mutta pian se välikausi jo tulee sieltä, ja nyt mä kirjoitinkin kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa listaa siitä, mitä varusteita taapero tarvitsee päiväkodin aloitukseen (näin lähestyvään välikausiaikaan). Toki näissä on päiväkoti-, vuodenaika- ja paikkakuntakohtaisia eroavaisuuksia, mutta tällä listalla pääsee ainakin hyvään alkuun.

Me saimme kuopukselle kaikki tarvittavat välikausivarusteet tähän kevääseen PO.Pista, joka on ollut meidän luottomerkki päiväkotivarusteissa jo vuosien ajan (ks. allaolevat kuvat v. 2014 & 2015).

Mitä ulkovarusteita lapsi tarvitsee mukaan päiväkotiin välikausivuodenaikaan (eli kevät & syksy)?

Kuorivaatteet

Tärkeää on laadukkaat kuorivaatteet, eli hyvällä vesipilarilla varustettu hengittävä haalari tai kuoritakki ja kuorihousut. Taaperolle usein haalari on helpompi pukea itse, mutta jotkut tykkäävät ennemmin takista ja housuista. Meillä on ollut taaperoikäisillä molempia käytössä, riippuen siitä, kummasta vaihtoehdosta lapsi on itse tykännyt enemmän. Tänä keväänä käytössä on taaperolla Polarn O. Pyretin suloisen pinkki kuorihaalari, jonka taapero valitsi ihan itse. Polarn O. Pyretin kuorihaalarissa on vesipilariarvo 10 000, täysin teipatut saumat ja se on täysin tuulenpitävä sekä hengittävä. Haalarissa on säädettävä vyötärö ja vaihdettavat jalkalenksut, sekä pitkä vetoketju toiseen lahkeeseen alas asti, joka helpottaa pukemista. Pienempien koossa vetoketjuja on vielä kaksi, mutta me otettiin vielä hieman reilu koko 98, joka luultavasti menee sitten myös syksyllä.

Kuorihanskat & lapasia/sormikkaita

Vedenpitävät hanskat, jotka pitävät kädet lämpimänä leikissä kuin leikissä. Lämpimämpiin ja kuivempiin päiviin on ihan hyvä olla myös sormikkaat tai lapaset.

Sadevaatteet

Vaikka kuorivaatteissa on yleensä parempi vedenpitävyys ja hengittävyys kuin sadevaatteissa, monet päiväkodit silti toivovat erikseen sadevaatteita. Tämä kannattaa varmistaa ihan päiväkodista. Sadevaatteita kannattaa kaupassa sovittaa välikausivaatteiden päälle, sillä niin ne usein puetaan. On tärkeää, että lapsi pystyy kuitenkin liikkumaan, eikä joudu seisoskelemaan vaan puupökkelönä pihalla vesikelillä. Me valittiin Polarn O. Pyretin sadevaatevalikoimasta aivan hurmaavan suloinen tummansininen pilkullinen sadetakki, sekä keltaiset henkselilliset sadehousut.

Sadehanskat

Meiltä nämä löytyivät jo valmiina, mutta Polarn O. Pyreteissä on ihania ja tosi laadukkaita sadehanskoja tähän kevääseen. Monet taaperot rakastavat vesileikkejä (ainakin meidän).

Välikerros kuori- ja/tai sadevaatteiden alle

Tähän suosittelen ehdottomasti merinovillaa! Merinovilla pitää lämpimänä ja kuivana ja hengittää hyvin. Polarn O. Pyretin merinovillavaatteet on todella laadukkaita ja pitkäikäisiä, meillä esim. on edelleen taaperolla käytössä sama villasetti, joka otettiin käyttöön 9kk iässä. Alkuun settiä käytettiin lahkeet ja hihat käärittynä, ja edelleen se menee kokonaan avattuna. Ollaan pesty ne miljoona kertaa, kun taapero on kaatanut niille ties mitä, mutta edelleen ovat nypyttömät ja siistit, kuten tuosta hieman alempana olevasta takki- ja harmaat villahousut -kuvasta näkyykin.

Merinovillalle vaihtoehtona on Polarn O. Pyretillä myös Windlfleece (jonka ympäristöystävällistä konepesua varten voi ostaa Guppyfriend -pesupussin). Lisäksi hyvä vaihtoehto on kevyttoppatakki, jonka voi kylmemmillä ilmoilla pukea kuorivaatteiden alle. Näissä kuvissa, joissa taaperolla on kuorihaalari, on hänellä myös kevyttoppis siellä alla. Se menee hyvin myös ihan vain yksinään esim. kaupunkitakkina. Pinkkiin hullaantunut taaperomme valitsi itse myös kevyttoppatakin värin, sen piti ehdottomasti olla pinkki.

Gore-tex -kengät tai muut vedenpitävät välikausikengät

On tärkeää, että jalat pysyvät kuivana kevätsäällä. Vedenpitävät välikausikengät on tosi hyvä olla, vaikka kesällä käyttäisikin mieluummin perus lenkkareita tai ballerinoja.

Kumisaappaat

Kumisaappaat on ainakin meidän päiväkodissa metsäretkillä pakolliset. Polarn O. Pyretin kumisaappaat on valittu esim. Loppi.Se -sivun testissä kaikkein parhaiksi, eikä ihme. Ne ovat sopivan kevyet, helppo lapsen itse pukea jalkaan ja niissä on hyvät ja pitävät pohjat. Meillä on ollut toisenkin merkin kumppareita, jotka esim. näin kevään jäällä ovat liian liukkaat. Näissä PO.Pin saappaissa on hyvin kuvioitu pohja, jonka ansiosta lapsi ei liukastu niin herkästi. Taapero valitsi itse tummansiniset raitakumisaappaat.

Lämmin pipo ja kevyempi pipo

Kevääseen meillä on Polarn O. Pyretin heijastava resoripipo, sekä viime kevään turkoosiraidallinen puuvillatrikoosetti. Heijastavat uutuuspipot ovat siis kauttaaltaan heijastavia ja niitä saa useassa eri värissä.

Kaulahuivi

On tärkeää suojata kaula hyvin, sillä kevättuuli on arvaamaton. Tähän sopii hyvin esim. trikoinen tuubihuivi.

Siinäpä ne tärkeimmät ulkokamppeet. Meillä on hyvin kaikki hanskassa tällä hetkellä, mikä on ihanaa. Polarn O. Pyretillä on tällä hetkellä meneillään tarjous, että kuoritakin ostaja saa kuorihousut puoleen hintaan. Aika loistava alennus siis arvokkaasta setistä! Kuoritakeissa ja -housuissa on aivan herkulliset värit!

Lopuksi kasasin vielä muistilistan kokonaisuudessaan siitä, mitä taaperolla olisi hyvä olla päiväkotia varten.

MUISTILISTA: MITÄ LAPSI TARVITSEE PÄIVÄKOTIIN

Sisätossut

Reppu

Vaihtovaatteita reppuun (alusvaatteita, sukkia, päikkäriasu, puhdas paita ja housut/sukkahousut)

Nimikointitarroja (kaikki mahdollinen on hyvä nimikoida, esim. tarramonsterilla on loistavat tarrat tähän tarkoitukseen)

Oma unilelu tai muu tärkeä juttu, jonka kanssa uni tulee paremmin

Aurinkolasit & aurinkovoide keväämmällä 

Vesipullo

Kuorivaatteet ja hanskat

Sadevaatteet ja hanskat

Vedenpitävät kengät

Kumisaappaat

Pipo ja huivi

Kuva perheestä 

Tuo viimeinen kohta, kuva perheestä, on musta aivan ihana juttu. Ainakin meidän päiväkodissa lapsilla on oman naulakkopaikkansa kaapin ovessa oma kuva ulkopuolella ja sisäpuolella sitten vanhempien tai koko perheen kuva, jota voi katsella aina, jos ikävä yllättää. Me valitaan yhdessä taaperon kanssa hänelle mieluisa kuva, joka viedään hänen oman kaappinsa oveen.

Me ollaan aika innoissamme tästä aloituksesta kaikki, varsinkin kun tämä päivä meni  niin hienosti. Tsemppiä hurjasti kaikille, joilla päiväkodin aloitus on lähiaikoina edessä! Pssst! Kannattaa käydä osallistumassa mun instagramin puolella (@iinalaura) arvontaan, jossa voi myös voittaa haluamansa kuoritakin tai kuorihaalarin!

Tuleeko teillä jotain muuta mieleen, mitä lapsi tarvitsee mukaan päiväkotiin? Millaiset varusteet te olette kokeneet kaikkein kätevimmiksi pienten lasten päiväkotiulkoilussa?

Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä? 

Meillä oli aivan ihana hiihtoloma varsin talvisissa maisemissa. Vaikka alkuviikosta Oulussakin jo lämpeni ja luisteltiin plus-asteilla, loppua kohden päästiin hytisemään 20 asteen pakkasissa eka kertaa tälle talvelle. Niiden jälkeen Helsinkiin viikonlopuksi luvatut +4 astetta tuntuvat varmaan suunnilleen kesältä.

Me päästiin Oulussa tekemään kaikkea talvista. Lapset kävivät poroajelulla, ratsastamassa ja suuressa pulkkamäessä, ollaan luisteltu yhdessä koko perhe ja leikitty leikkipuistossa jäätävässä viimassa, mutta upeassa auringonpaisteessa. Lisäksi ollaan vietetty paljon aikaa meidän läheisten kanssa, juuri niin kuin suunniteltiinkin. Ja pääsin myös sinne saunaan, aivan niin kuin toivoinkin. Kertakaikkisen ihana reissu, joka me kuvattiin myös videolle. Pääsette meidän mukaan Ouluun ensi viikolla, kunhan saan videon editoitua valmiiksi. Materiaalia kertyi satoja klippejä viikon aikana, niin siinä on vähän hommaa niitä läpikäydessä.

Näiden reissujen jälkeen on aina niin haikea olo, että ei tiedä miten päin olisi. On raastavaa, kun suunnilleen puolet elämästä on aina 600km päässä. Vaikka ikävä on välillä ihan hirveä, on toisaalta niin onnekas, kun on ihana perhe ja ystävät kahdessa paikassa, kaukana toisistaan tai ei. On onnekasta, että on ihmisiä keitä ikävöidä. Onnekas olen myös siinä, että Ottokin haluaa viettää aikaa Oulussa ja nauttii siellä olemisesta yhtä paljon kuin minä. Monesti se onkin Otto, joka Helsingissä toteaa, että olispa nyt just ihana ajaa vaan Ouluun viikoksi.

Me ollaan näiden vuosien aikana leikitelty ainakin tuhat kertaa sillä ajatuksella, että muutettaisiin joskus Ouluun. Mutta eihän se ratkaisisi mitään. Sitten olisi se toinen puoli elämästä taas 600km päässä. Kummassa tahansa asutaankin, aina saa ikävöidä. Paras ratkaisu olisi varmaan se SpaceX:n HyperLoop -tyhjiöputki, niin pääsisi edes moikkaamaan vähän nopeammin ja ekologisemmin vaikka joka viikko. Mutta sitä taitaa joutua odottelemaan vielä jonkin aikaa (jos ei ikuisesti), niin nyt on tyytyminen tähän. Nykyisin sentään on videopuhelut ja muut, silloin kun minä olin pieni niin me soiteltiin vaan lankapuhelimella mummun ja papan kanssa.

Tänään tultiin illalla takaisin Oulusta kotiin, ja täytyy kyllä taas olla kiitollinen siitä, miten hienosti matka sujui koululaisen, viisivuotiaan ja taaperon kanssa. Tyypit ovat niin tottuneita matkusteluun, että ne matkat menevät yleensä hyvin ilman sen suurempia kriisejä tai yllätyksiä. Niin myös tänään. Parasta oli kun ajettiin kotipihaan, niin isommat tytöt ihan ekana sanoivat taaperolle, että ”Sinä jaksoit niin hienosti koko matkan, me ollaan niin ylpeitä sinusta!” ennen kuin me aikuiset ehdittiin sanoa mitään. Siinä sai tippa linssissä kehaista kaikkia kolmea itsekin. Ihanat typpit!

Nyt on ihanaa olla kotona, ja nautitaan vielä viikonlopun ajan lomafiiliksistä lasten kanssa. Sitten onkin aika palata rytinällä arkeen, ensi viikko on täynnä touhua ja toimintaa! Viikonloppuna päästään vielä viettämään perheenjäsenen synttäreitä, mutta huomenna aiotaan ottaa vaan iisiä koko päivä, vuokrataan ehkä leffa ja syödään jotain super hyvää mutta älyttömän helppoa ruokaa. Mikähän sellainen olis?

PS: Käykää kurkkaamassa mun instatilillä mun top3:t kaikesta mahdollisesta. Ja saa vielä lähettää top3-kysymyksiäkin! Storiesissa tällä hetkellä mm. kolme parasta vitsiä, taaperon parhaita juttuja ja mun inhokkiruuat. Ja ainakin 50 muuta top3:a, joita multa kysyttiin!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta?