Pian on kolme vuotta siitä kun synnytin esikoiseni. Ihanan, minikokoisen tyypin, 3010g ja 46 senttiä täyttä rakkautta ja täydellisyyttä. Vaikka ensisynnyttäjän liian aikaisilla 35+6 viikoilla käynnistyneessä perätilasynnytyksessä oli omat kommervenkkinsa ja riskinsä, tuo kokemus teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Mun kroppa ei ole luotu raskaanaoloon, se on varma. Viimeksi kärsin ensin lähes päivittäisestä, hirveästä aurallisesta migreenistä ensimmäiset 16 viikkoa. Muutaman seesteisen keskiraskausviikon jälkeen makasin viikolta 25 asti vuodelevossa aina viikolle 34 asti säännöllisten 5-10min välein tulleiden ja 24/7 jatkuneiden, kipeiden supistusten vuoksi. Kuka tietää mitä ilman vuodelepoa olisi tapahtunut, kun tälläkin kertaa levon kanssa synnytin jo viikolla 37+0. Ensimmäisellä kerralla meinasin synnyttää myös jo viikolla 34+3, mutta supistuksia estävät lääkkeet hidastivat synnytyksen käynnistymistä kymmenellä päivällä.

Kolme tuntia ennen kuin Zelda syntyi, viimeinen mahakuva <3

Raskaus oli se asia mistä mä aina haaveilin lapsena ja vähän vanhempanakin. Se tuntui niin uskomattomalta ja ihmeelliseltä asialta, mitä se ehdottomasti onkin, mutta raskauden raskaus yllätti mut kuitenkin. En ollut varautunut siihen, miten rankkaa on makoilla kymmenen viikkoa paikoillaan, voimatta itse hoitaa rakasta esikoista. En myöskään ollut varautunut siihen, miten paljon voi pelätä, että omalle vauvalle sattuu masussa jotain. Miten halvaannuttavaa ja raastavaa se pelko voi olla.

Synnytys sen sijaan oli se asia, jota yritin visusti olla ajattelematta ensimmäiseen synnytykseeni asti. Se oli jotain pelottavaa, täysin hallitsematonta, ja taatusti hemmetin kivuliasta. Ensimmäinen synnytys kuitenkin käänsi kaiken päälaelleen, ja toinen vain vahvisti ajatuksia. Raskaudesta tuli mielessäni se pelottava, hankala asia, ja synnytys taas oli jotain niin uskomattoman hienoa ja ihmeellistä, että en usko että maailmasta voi löytyä mitään hienompaa kokemusta. Vaikka musta tuntuu että mun kroppa on viimeinen, jonka tulisi ikinä olla raskaana, synnyttämisen koen olevan ihan mun juttu.

En voi väittää, etteikö toisten kasvavat masut ja ultrakuvat herättäisi välillä sellaisia pieniä ”voi että, jos sittenkin vielä kolmas joskus” -ajatuksia. Mutta silti, mä en halua että meidän pienet joutuvat katsomaan vierestä kun äiti ei voi muuta kuin maata kuukausikaupalla, pahimmassa tapauksessa sairaalassa. En myöskään halua enää koskaan kokea sitä hirveää menettämisen pelkoa. Ainahan sitä sanotaan, että jokainen raskaus on erilainen, ja niin varmasti onkin. Mutta mulle kaksi raskautta samoine ennenaikaisuuden uhkineen, eivät mielestäni jätä enää tilaa riskinotolle. Raskautta en jää kaipaamaan, mutta synnyttämistä kyllä.

Mulla ei oikeastaan ollut punaista lankaa kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Mä vaan halusin kirjoittaa synnyttämisestä, koska synnytystä mulla on ikävä. Siihen tunteeseen voisi jäädä koukkuun, ehkä mä olenkin koukussa. Joskus olen kirjoittanut, että voisin synnyttää vaikka kerran kuussa, niin ihanaa se on, ja edelleen olen samaa mieltä. En ehkä olisi samaa mieltä, jos synnytykseni eivät olisi olleet kestoltaan neljä tuntia ja 1,5 tuntia, ei voi tietää. Mutta se tunne kuinka saa tehdä omalla kropalla töitä, ja kuinka kivusta huolimatta jotenkin vain kykenee toimimaan, ja vihdoin niin julmetun pitkän odotuksen jälkeen saa sen oman pienen ihmisen rinnalle, on vaan jotain sellaista, mitä mulla eivät riitä sanat kuvaamaan.

Suurin syy siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin oli se, että haluaisin lukea teidän synnytyksistä, jos te haluatte niistä kertoa! Mä voisin lukea synnytyskertomuksia vaikka joka päivä, niihin ei kyllästy ikinä. Vaikka toki se tunnelataus on omassa synnytyksessä obviously kaikkein suurin, niin kyllä toisten ihanat tarinat saavat vaan silmät kostumaan. Huomenna alkaa Livillä se Toisenlaiset äidit, joka ilmeisesti noudattaa aikalailla samaa kaavaa kuin viime vuosien Erilaiset äidit. Mä en malta odottaa sitä, sillä tiedän jo valmiiksi että mulla tulee itku joka jaksoa katsoessa. Ei siihen muuta tarvita kuin se synnytys.

Joten sana on nyt vapaa. Kertokaa ihmeessä omasta synnytyksestänne vaikka kokopitkä stoori jos haluatte. Tai kertokaa jos teillä on jäänyt jokin asia erityisesti mieleen. Mua kiinnostaa lukea ihan kaikenlaisista synnytyksistä, lyhyitä tai pitkiä kertomuksia, positiivista tai negatiivista, ihan mitä vaan!

PS: Mun omat synnytyskertomukset löytyvät TÄÄLTÄ(ensimmäinen) ja TÄÄLTÄ(toinen), jos ette ole lukeneet ja haluatte lukea!

Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?

Mä lopetin imetyksen tiistaina, päätöksen lopetuksesta tosin tein vasta tänään. Alunperin mulla ei ollut mitään tavoitteita imetyksen suhteen, olin vain onnellinen siitä että Zeldan kanssa se sujui niin helposti. Muutaman kuukauden imetettyäni mä aloin ajatella että haluan imettää niin lähelle yhden vuoden ikää kuin mahdollista, ja siinä mä myös koen onnistuneeni. Kaikilla imettävillä äideillä ja myös niillä jotka eivät imetä on varmasti omat mielipiteensä siitä, minkä ikäiseksi asti imetystä on hyvä jatkaa.

Mulle henkilökohtaisesti se ajatus että imetän vuoden ikään tuntui sopivalta, ja etenkin nyt tässä viimeisen parin kuukauden aikana kun imetys on muuttunut Zeldan kasvaessa, on se ajatus vahvistunut. Viimeaikoina ainoastaan illan viimeiset imetykset ovat sujuneet rauhallisesti, ja päivisin imetys on ollut yhtä kiipeilyä, tukasta repimistä, läpsimistä ja vapaanaolevan rinnan nipistelyä, ei niin mukavaa siis.

Aamuyön imetyksistä luovun myös oikein mielelläni, ne kun eivät enää pitkiin aikoihin ole olleet varsinaista imetystä vaan pelkkää huvitutteilua, ja unen pätkimistä. Aina (ne hurjat kolme kertaa) kun olen ollut yön pois kotoa, on Zelda nukkunut kokonaisen 12h yön, mutta mun ollessa kotona typy herää aina tismalleen kello 4.30 ja tulee viereen nukkumaan, syömään, nukkumaan, syömään, vartin välein vaihtaen. Frankfurtissa ollessani Zelda oli tehnyt taas oman uniennätyksensä, siinä missä itse heräilin Suomen aikaa 4.30 (Saksan aikaa 3.30) eteenpäin kello seitsemän herätykseeni asti vartin välein.

Mä järkeilin tämän lopetuksen ajankohdan tänään itselleni niin, että on reilumpaa Zeldaa kohtaan lopettaa kerralla, kun hän kerran on ollut jo kaksi päivää ilman, kuin että olisin tänään imettänyt ja sitten ollut taas huomenna ja lauantaina blogigaaloissa. Kaksi päivää ilman imetystä olivat jo sujuneet hienosti, eikä Zelda ollut kaivannut maitoa nukahtaessaan tai muutenkaan. Tämä päivä sujui myös yllättävän helposti, eikä Zelda kertaakaan hapuillut rintaa tai tehnyt elettäkään siihen suuntaan että kaipaisi maitoa.

Tällä hetkellä neiti nukkuu omassa sängyssään, lastenhuoneessa, jo kolmatta tuntia, jännittävää nähdä kuinka tämä yö sujuu, kun hän tietää että olen kotona ja on tottunut tulemaan viereen rinnalle nukkumaan. En kuitenkaan aio enää pyörtää päätöstäni, kävi miten kävi, koska se vasta hämmentäisikin Zeldaa. Toivotaan siis että yö sujuu nätisti kuten kaksi edellistäkin, ja me saataisin jatkossa nauttia suurimmaksi osaksi kokonaisista yöunista katkonaisten sijaan.

Zelda on n. 10 kuukauden iästä syönyt hapanmaitotuotteita, ja nyt ollaan tosiaan n. reilun viikon ajan annettu pieniä määriä tavallista maitoa, eikä oireita ole tullut. Zelda syö mielellään jugurttia, viiliä, rahkaa, juustoa ja monia muita maitotuotteita joten kalsiumin saannista en ole huolissani. Tiaran kanssa aikoinaan tavalliseen maitoon siirtyminen oli haasteellista, eikä Tipa vieläkään oikein välitä maidosta muuten kuin smoothiessa tai myslin kanssa, mutta onneksi niissä se sentään menee.

Tänään olen miettinyt paljon kulunutta vuotta ja etenkin imetystä, enkä voi sanoin kuvailla miten hyvä fiilis mulla on! Mä oon ylpeä siitä että onnistuin, vaikka taustalla oli Tiaran kanssa koetut imetysvaikeudet. Imetys oli aivan ihanaa, helppoa, parasta, läheistä ja luonnollista. Ajoittain imetys oli myös rajoittavaa, kipeää, ja vaikeaa, mutta päällimmäisinä tunteina silti on vain se, miten ihanaa se oli, ja miten haikeaa on lopettaa. Kaikki tunteet laidasta laitaan tuli kyllä käytyä läpi imetyksen aikana, ainakin kertaalleen, mutta suurimmaksi osaksi mä nautin imetyksestä. Ja ennenkaikkea nautin siitä, että näin kuinka tärkeää se oli Zeldalle.

Neljän päivän kuluttua Zelda täyttää vuoden ja nyt on aika hyväksyä se että vauvasta on tullut taapero. Tänäänkin on seisottu ilman tukea jatkuvasti ja otettu pari haparoivaa askelta. Äitikään ei ole enää ättä vaan ihan selkeä äiti. Ja mun on aika suunnata katse lopullisesti kauemmas imetysvaatteista, kohti vaikka korsetteja jos mieli tekee, ja nauttia pitkästä aikaa siitä että isi on 100% kaikkeen yhtä sopiva vaihtoehto kuin äiti.

Olen aloittanut ja pyyhkinyt pois tämän viimeisen kappaleen valehtelematta kymmenen kertaa, sillä ainakin mulla imetykseen liittyy niin vahvoja tunteita, että on vaikea lopettaa tätä postausta ja koettaa mahduttaa tähän kaikki mitä haluaa kertoa. Ehkä tyydyn vain sanomaan, että imetys on ihanaa, ja mulle tulee sitä kova ikävä, mutta aika aikansa kutakin.

Millaisia imetyskokemuksia teillä on? Miten lopetus sujui ja missä vaiheessa lopetitte imetyksen?

Varmaan jokaikinen teistä on viimeistään tänään törmännyt Mami Go Go -blogista alkaneeseen A beautiful body -haasteeseen? Mä mietin koko päivän että uskallanko osallistua itse. En siksi etten uskaltaisi näyttää kroppaani, en siksi että häpeäisin itseäni vaan siksi että monien mielestä tuntui olevan tekopyhää huomion hakemista osallistua haasteeseen jos kroppa ei ole täynnä taisteluarpia. Kyynelsilmin toisten ihanan koskettavia tarinoita lukeneena mulla oikeasti pisti niin monta kertaa vihaksi kun luin jonkun haukkuvan kirjoittajaa siitä että on tekopyhää osallistua jos ei ole näkyviä merkkejä synnytyksestä.

Päätin kuitenkin kuunnella ystäviäni, niitä oikeita, jotka muistuttivat minua siitä, että ei tämän haasteen tarkoitus ole kilpailla siitä kenellä on pahimmat arvet ja eniten kiloja vaan se että voi tuntea itsensä kauniiksi  äitinä, omassa vartalossaan ja saa kertoa oman tarinansa. Se että jokaikinen äiti on kaunis, ja jokaikinen äiti saa olla ylpeä vartalostaan ja siitä että on luonut sisällään uutta elämää, jäi siitä sitten paljon jälkiä tai ei ollenkaan, tai jotain siltä väliltä.

Uskokaa tai älkää myös mun vartaloni on muuttunut ja paljon onkin. Mulle on tullut muotoa vähän joka puolelle ja vaikka joku ei näitä muotoja ehkä huomaa kuten minä niin voin vakuuttaa että ne toisten silmiin pienet muutokset saattavat itsestä tuntua maailman suurimmilta. Munkin kroppa on käynyt läpi kaksi raskautta ja kaksi synnytystä viimeisen kahden vuoden aikana ja mä kyllä näen sen kun mä katson itseäni peilistä. Mulle ne muutokset ovat todellisuutta ja kyllä mäkin koen epävarmuutta peilin edessä.

Ensimmäisen raskauden jälkeen mä onneksi pääsin sinuiksi itseni kanssa ja vaikka toisen raskauden aikana ulkonäkökriisi ja painoahdistus koittivat välillä nostaa päätään mä otin yritin ottaa rennosti. Mä tiesin että mitä tahansa ikinä koskaan mun vartalolle tapahtuukin, se palkinto on kuitenkin maailman paras ja kaiken sen arvoinen. Ja vaikka niitä jälkiä ei sitten jäänytkään muutamaa hassua arpea enempää, en koe olevani yhtään vähemmän oikeutettu olemaan ylpeä kropastani kuin joku joka sai enemmän jälkiä. Joku toinen saa maailman helpoimman raskauden ja miljoona tiikeriraitaa, joku toinen saa loputtomasti ongelmia raskausaikana vuodelevosta migreeneihin ja supistuksiin mutta kroppa palautuu nopeasti.

Mun mielestä on aika lopettaa ihmisten arvottaminen ulkonäön perusteella. Miten kukaan voisi olla tekopyhä omalla vartalollaan? Tuo on ehkä tyhmintä mitä koskaan olen kuullut! Mä toivon että Mintun aloittama mieletön haaste antaa rohkeutta mahdollisimman monelle äidille olla ylpeä itsestään juuri sellaisena kuin on. Tässä olen minä, kaksi kertaa raskaanaolleena ja kaksi kertaa +15kg lihoneena. Kaksi kertaa synnyttäneenä, kolme kuukautta viimeisestä synnytyksestä.

Heippa! Näin sunnuntain kunniaksi ajattelin toteuttaa ensimmäisen toivepostauksen joita toivoitte. Kuten otsikosta voikin ehkä päätellä, kirjoitan tällä kertaa siitä mitä samaa ja mitä erilaista on meidän kahdessa ihanassa naperossa ja meidän tavassa hoitaa heitä. Tietysti suurimmaksi osaksi koitetaan hoitaa molempia tyttöjä samoin periaattein, mutta on joitakin asioita jotka väistämättä aiheuttavat eroja koko vauva-aikaan.

Suurimpana erona kasvatuksessa on se että Zeldaa mä imetän kun taas Tiara oli melkein alusta asti korvikevauva ennenaikaisuutensa ja pienen kokonsa vuoksi. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa enkä koe toista huonommaksi, vaikka tietenkin imetyksen puolesta puhuvat sen antamat terveyshyödyt. Tiaran kanssa oli todella helppoa kun Ottokin saattoi syöttää niin yöllä kuin päivälläkin pullosta. Zeldan kanssa taas melkeinpä ainoa ruuanlähde olen minä, muutaman kerran Zelda on saanut pumpattua maitoa pullosta mutta pullo ei nauti kovinkaan suurta suosiota meidän pienemmän neidin mielessä joten 99,9% ajasta Zeldaa syötän minä.

Varmasti imetyksestä johtuen, Zelda on aikapaljon mun perään. Nyt kun ikää on tullut lisää se pari kuukautta ja hän ei ole enää vastasyntynyt, Zeldalle on tärkeää että äiti on lähettyvillä ja jos iskee hätä niin silloin hän yleensä rauhoittuu vaan mun sylissä. Tiara oli alusta asti ihan isin tyttö, aina rauhoittui nopeammin Oton sylissä ja nykyäänkin vielä Tiara on ihan Oton tyttö vaikka varmaan äitikin on ihan kiva hänen mielestään kun usein kertoo kuinka äiti on rakas ja ihana. Mä veikkaan että Zeldakin kun tuosta kasvaa vielä sinne puolenvuoden ikään ja päästään aloittamaan kiinteät niin sitten Ottokin saa suuremman roolin kun syöttäminen ei ole enää vain äidin juttu joten tästä en ota mitään paineita.

Imetys vaikuttaa tietysti myös yöuniin ja vieläpä aika paljonkin. Tiara alkoi kolmen kuukauden iässä nukkumaan 9-12h mittaisia kokonaisia yöunia mutta siihen asti hän oli heräillyt suunnilleen kolmen tunnin välein syömään koska alussa häntä piti pienen koon vuoksi herättää tasan kolmen tunnin välein syömään että paino saatiin nousemaan. Tiarakin onneksi aina nukahti heti syötön jälkeen, vaikka syöttöjä olikin niin tiuhaan. Korvike täyttää masua paremmin kuin rintamaito joten mä en usko että Zelda tulee nukkumaan yhtä pitkiä pätkiä ennen kuin me aloitetaan kiinteät. Mutta Zelda taas on synnäriltä asti nukkunut n. 5-6h mittaisen pätkän ja herännyt vain 1-2 kertaa yössä syömään enkä koe sitä ollenkaan rankaksi koska en missään vaiheessa ole joutunut valvomaan yöllä vaan tytsy jatkaa aina heti uniaan.

Olen siitä todella onnellinen että molemmat tytöt ovat aina olleet hyviä nukkumaan ja toivon että näin on myös jatkossa! Tiara nukkui alusta asti yönsä pinnasängyssä ja silloin kun hän vielä söi öisin niin aina jompikumpi meistä nousi lämmittämään pulloa ja toinen sitten syötti. Zelda taas nukkuu mun vieressä ja mä en usein edes itse herää kunnolla siihen kun Zelda syö. Mä koen olevani nyt paljon pirteämpi kuin silloin kun Tiara oli ihan pieni koska kyllä se pullonlämmitys oli paljon hankalampaa öisin kuin imetys ja siinä aina katkesi kunnolla yöunet kun taas nyt havahdun vain hetkeksi siihen että Zelda ähertää nälissään ja sitten jatkan unia.

En tiedä johtuuko hyvien yöunien aiheuttamasta pirteydestä vai siitä että esikoinen vaatii jo muutakin täytettä päiviin kuin sohvalla möllöttelyn ja silmiin tuijottelun, mutta Zeldan kanssa ollaan oltu heti alusta asti paljon menevämpiä kuin Tiaran. Tiaran kanssa meillä usein oli ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana montakin päivää jolloin vain makoiltiin yhdessä sohvalla tai sängyllä ja ehkä käytiin vaunukävelyllä jos oltiin oikein meneväisellä tuulella. Zelda taas on ihan parin viikon ikäisestä ollut mukana niin leikkipuistossa kuin missä tahansa muuallakin. Ei me Tiarankaan kanssa pelkästään kotona völlätty mutta kuitenkin oltiin aikapaljon rauhassa omissa oloissamme ennen kuin uskaltauduttiin vauvakerhoon Tiaran ollessa jo neljän kuukauden ikäinen.

Tiaran kanssa oli ihanan rauhallista ja kiireetöntä, oli aikaa tuijotella pienen neidin tuhinaa loputtomiin ja loikoilla yhdessä vaikka koko päivä Oton ollessa töissä. Zeldan kanssa me otetaan rennosti yleensä silloin kun Tiara on päikkäreillä tai jo yöunilla, kun muuten menoa ja vilskettä kyllä riittää eikä kauheasti ole aikaa rentoiluun. Zelda on kuitenkin saanut paljon läheisyyttä koska imetykset ovat ihania läheisyystankkaushetkiä kiireen keskellä, ja koska Zelda on ollut paljon Tulan kyydissä esimerkiksi kauppareissuilla, kävelyillä ja ihan pienenä kotonakin. Täytyy muuten sanoa että Tula + tuplarattaat on autottomalle perheelle aivan loistava yhdistelmä kun käy tekemässä viikon ruokaostokset kerralla; kauppareissun päätteeksi toinen muksu reppuun ja näin on ruhtinaallisesti tilaa rattaissa ostoksille!

Näitä edellämainittuja juttuja lukuunottamatta me ollaan yritetty toimia mahdollisimman samalla tavalla Zeldan kuin Tiarankin kanssa. Antaa läheisyyttä ja aikaa, leikkiä, lorutella ja laulella. Zeldakin on tottunut jo pienenä kirjojen lukemiseen kuten Tiara koska usein lueskelen Tiaralle kirjaa ja Zelda kuuntelee myös siinä vieressä. Joskus myös luen kirjaa Tipalle samalla kun imetän Zeldaa. Zelda on myös tottunut sekä ruotsin kieleen että suomen kieleen jo pienestä kun Otto on puhunut ruotsia sekä Tiaralle että Zeldalle. Jännää nähdä miten Zeldan kielellinen kehitys sitten eroaa Tiaran kehityksestä, koska Zeldalle on puhuttu synnäriltä asti ruotsia ja Tiaralle vasta paljon vanhempana.

Molemmat tytöt ovat luonteeltaan perustyytyväisiä ja rauhallisia, eivätkä pienestä hermostu. Kumpikaan ei ole koskaan inhonnut pukemista tai vaipanvaihtoa ja molemmat ovat aina olleet kovia syömään paitsi Tiara nykyään vähän vähemmän mutta se taitaa kuulua ikään. Neuvolakortteja vertaillessa huomaa ettei verrattavaa kauheasti ole, molemmista kirjoitetut tekstit alkavat yleensä aina sanoilla ”tyytyväinen, rauhallinen, suloinen…” tms. Se on neitien kehityksessä erilaista, että Zelda on kasvanut Tiaraa nopeammin koska Zeldan paino ei tippunut paljoa alussa toisin kuin siskollaan. Ja olihan meidän gasellisääri-Zelda siskoaan viisi senttiä pidempikin syntyessään.

Mä oon huomannut myös että kaikki tähänastiset taidot kuten esimerkiksi hymyileminen, nyrkkien löytyminen ja jokeltelu ovat Zeldalla tulleet suunnilleen paria viikkoa aiemmin kuin Tiaralla, johtuen varmasti siitä että Zelda oli syntyessään ollut sen viikon verran kauemmin kohdussa kasvamassa kuin siskonsa. Ei sitä turhaan sanota että yksi kohdussa vietetty päivä vastaa kahta kohdun ulkopuolella vietettyä. Mutta eipä noilla taidoilla mikään kiire ole, nyt toisen lapsen kanssa sen huomaa vaan aina yhtäkkiä että ”ai kato se osaa jo tehdä tuolla tavallakin!”, siinä missä ensimmäisen kanssa niitä uusia taitoja odotti kuin kuuta nousevaa ja niistä oli ihan ylenpalttisen innoissaan.

Kahden lapsen äitinä otteet ovat varmemmat ja luotan itseeni enemmän kasvattajana. Tiarasta on jo kasvanut ihana, hyvinkäyttäytyvä pikkutaapero joten jotainhan mun ja meidän on ainakin täytynyt tehdä oikein, miksemme siis onnistuisi Zeldankin kanssa! Loppuyhteenvetona se, että vaikka toimintatavat eroavat joiltain osin, periaatteet ovat edelleen tismalleen samat. Meillä on kaksi ihanaa tyttöä, niin erilaista, niin samanlaista♥

Oletteko muut kahden (tai useamman) lapsen äidit huomanneet että olette toimineet eri tavalla ensimmäisen ja toisen lapsen kanssa? Miten? Miten arki on muuttunut toisen lapsen kanssa? Onko muutokset tuntuneet suurilta vai onko kaikki ollut samanlaista kuin ennenkin?