Huh, en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen kun pystyn nyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Sunnuntai-aamuna leikittiin meidän taaperon kanssa, ja hän jotenkin leikin tuoksinassa onnistui tökkäämään mua niin pahasti silmään, että mun sarveiskalvoon tuli haava. Se sattui aivan törkeän paljon, siis tuntui niin kuin se sormi olisi edelleen ollut silmässä ja painanut sarveiskalvoa kynnellä. Tunne oli ihan hirveä. Säikähdin tietty sitä, koska yleensä kun joku tökkää silmään, niin se tuntuu kyllä ikävältä, mutta tunne menee melko nopeasti ohi. Nyt kipu tuntui kuitenkin vain yltyvän, enkä voinut haaveillakaan silmän avaamisesta. Silmä vaan tulvi vettä ihan lakkaamatta, ja puristin sitä kiinni minkä pystyin.

Me lähdettiin siitä heti sitten käymään Terveystalolla, ja sain onneksi ajan osaavalle lääkärille. Lääkäri laittoi silmään puudutustippoja, jotka tuntuivat kuin maailman suurimmalta lahjalta, kivulta lähti pahin terä edes hetkeksi. Hän sitten tutki silmän, ja kävi ilmi, että suoraan mun pupillin päällä oli naarmu. Siksi siis näkö on ollut sumea siitä asti. Sain kosteuttavat silmätipat, antibioottivoiteen ja särkylääkkeet kipuun, ja pääsin onneksi heti kotiin.

Puudutustippojen teho lakkasi tunnissa, ja hirvittävä kipu tuli takaisin. Sunnuntain vietin pimeässä silmälapun kanssa silmä jatkuvasti kyynelehtien, ja Antti Tuiskun Antti Tapani -kirjaa kuunnellen. Onneksi oli äänikirja, sillä olisin varmaan tullut hulluksi jos ei olisi ollut edes jotain muuta ajateltavaa. Sunnuntaina en pystynyt pitämään silmää auki ollenkaan, sillä kipu oli niin kova. Ihan koko päivän tuntui siltä, kuin se sormi olisi edelleen ollut siellä silmässä.

Mulla on hieman huonompi näkö oikeassa silmässä, kuin vasemmassa, ja olen siis tottunut siihen, että vasen silmä hieman kompensoi oikeaa. Sain silmälasit vitosluokalla, mutta en ole käyttänyt niitä juuri ollenkaan. Eilen pystyin pitämään sentään toista silmää jo auki, ja alkuillasta kipu alkoi helpottaa vasemmassakin silmässä sen verran, että arskat päässä pystyin pitämään molempia silmiä auki. Näin kuitenkin melkein kaiken tekstin kahtena, ja kauas näin tosi sumeasti.

Tänään silmä on ollut jo sen verran hyvä, että näen tosi lähelle melkein tarkasti. Kauemmas nään kuitenkin tosi sumeasti edelleen. Täytyy toivoa, että sarveiskalvo uusiutuu nopeasti, kuten yleensä pitäisi, ja pian näkö olisi taas entisensä.

Kaksi asiaa ainakin opin tästä kokemuksesta. 1) Saan olla ihan hemmetin kiitollinen yleensä normaalisti toimivasta näöstä. Mitään ei todellakaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja näkö on kyllä mulle töiden kannalta se kaikkein tärkein aisti. Olen ollut aivan hukassa kun en ole nähnyt, ja kokemus on muistuttanut siitä, miten onnekas olen kun ylipäätään näen yhtään mitään. 2) Sinne optikolle voisin mennä, kunhan silmä paranee, ja hommata ne silmälasit. Tämä kokemus olisi ollut huomattavasti vähemmän hankala, jos pystyisin laseilla korjaamaan huonommin toimivan oikean silmän näköä, ja olisin nähnyt tämän ajan edes yhdellä silmällä normaalisti. Eli joo, heti kun silmä on terve, mä menen optikolle ja hommaan itselleni ne silmälasit. Olipahan kunnon potku pyllylle tämä.

Sellaista, insta storyssa tästä kerroinkin jo eilen. Tämä kulunut viikko on ollut töiden kannalta äärimmäisen hankala, kun ensin podin pahinta migreeniä muutamaan vuoteen, ja sitten pari päivää siitä tapahtui tämä. Olen julkaissut Oton avustuksella vain sovittuja yhteistöitä, jotka olin aiemmin tehnyt valmiiksi. Nyt kuitenkin uskon, että silmä tässä paranee, ja pystyn tuottamaan sisältöä normaaliin tapaan taas. Kiitos hurjasti kaikista tsemppiviesteistä, joita olette instassa laittaneet, sekä kärsivällisyydestä. Niistä on tullut voimaa <3 Ootte best!

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Postasin jo kerran tällä viikolla ihan tavallisen asupostauksen, jonka jälkimaininki oikeastaan vain boostasi tämän postauksen tekemistä. Tänään puhutaan nimittäin siitä, miten mä olen oppinut olemaan minut itseni kanssa. Voin kertoa, että ei ole ollut kaikkein helpointa kasvaa äidiksi ja aikuiseksi kymmenien tuhansien silmäparien alla. Mä aloitin tämän blogin 19-vuotiaana epävarmana nuorena naisena, ja näiden reilun seitsemän vuoden aikana musta on tullut kolmen lapsen äiti, vaimo, täystyöllistetty yrittäjä ja ennen kaikkea M I N Ä.

Tämä postaus on osa Prisman kampanjaa, mutta pääroolissa olen minä. Minä kaikkine piirteineni, hyvine ja huonoine puolineni, ihan vaan minä juuri sellaisena kuin olen.

Nuorena, ja vielä näin ensisynnyttäjien keski-ikää pikkuhiljaa lähestyvänä kolmen lapsen äitinä olen yrittänyt mahduttaa itseäni kaikenlaisiin muotteihin. Olen halunnut antaa itsestäni aikuisen, vastuuntuntoisen ja fiksun kuvan kaikilla tavoilla. Olen yrittänyt pukeutua vaatteisiin, joissa näytän äidiltä. Olen halunnut olla vanhempien äitien silmissä ja rinnalla tasavertainen. Olen pohtinut, voinko äitinä pukeutua minihameeseen, ylipolvensaappaisiin tai tennareihin ja tyllimekkoon. Jo muutama vuosi sitten tajusin sen, että ei ole olemassa mitään muottia, johon mun pitäisi äitinä mahtua. Tajusin sen, että en koskaan kykene täyttämään kaikkia niitä odotuksia, joita äitejä kohtaan luodaan eri puolilta.

Sitä luulisi, että kun sen tajuaa, lakkaa yrittämästä olla standardi-äiti jokaisella elämän osa-alueella. Mutta mitä vielä, mulla meni monta vuotta lakata yrittämästä. Sen sijaan, että olisin antanut itselleni luvan olla hyvä juuri sellaisena kuin olen, yritin kahta kauheammin olla hyvä kaikilla tavoilla. Se heijastui myös pukeutumiseen. Ne paineet ja odotukset itseä kohtaan istuivat niin syvällä, että vielä tänä keväänäkin löysin itseni miettimästä, voinko äitinä pukeutua glitterhameeseen ja vaaleanpunaiseen neuleeseen, vai näytänköhän jonkun mielestä tyhmältä. Kun kirjoitin tuon lauseen ylös, mä vihdoin koin herätyksen. En näyttänyt tyhmältä, vaan kuulostin tyhmältä. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä tyhmältä? Mitä väliä sillä on, jos jonkun mun mielestä mun asuun sopisi paremmin toiset kengät, jos itse tykkään niistä mitkä mulla on jalassa? No ei kertakaikkiaan yhtään mitään.

Tänä keväänä, mä olen vihdoin löytänyt sen varmuuden itsestäni, ja tajunnut, että kukaan muu ei kanna mun kroppaa ja mun vaatteita, kuin minä. Ainoa, jota mun vaatekaapin täytyy miellyttää on minä. Ainoa, jonka mielipiteellä mun vaatteista on väliä, on minä. Lisäksi kuuntelen vähän meidän lapsia, koska heillä on yleensä tosi hyviä asuideoita. Mutta noin niinkuin muuten, oikeasti ihan sama, mitä muut ajattelevat. Ihan sama jos mulla on sun mielestä rumat housut tai liian pieni paita, ihan sama jos mun kengät ei sun mielestä sovi mun asuun, ihan sama jos et ikinä pukisi mun mekkoa päällesi. Älä pue, pue ihan mitä haluat. Mä puen mitä mä haluan. Ja yleensä mulla on mun lasten mielestä ihan törkeän siistejä asuja, ja näytän tosi hyvältä. Mä luotan niiden arviointikykyyn, kun ne on cooleja muutenkin, eikä ikinä hauku toisia.

Prisma haluaa, että jokainen voisi olla minut itsensä kanssa. Mitä se mulle tarkoittaa, olla minut itseni kanssa? Se tarkoittaa sitä, että voin tehdä juuri niitä valintoja, joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä, mitä muut ovat siitä mieltä. Oli kyse sitten vaatteista, tai mistä tahansa, mä voin tehdä juuri niin, kuin musta ja meidän perheestä tuntuu hyvältä. Some-aikakaudella on todella helppoa sortua paineen alla, ja yrittää miellyttää muita. Mutta me itse ollaan kuitenkin ne, jotka itsemme ja valintojemme kanssa eletään. Siksi me itse ollaan ne kaikkein tärkeimmät ihmiset, joita pitäisi miellyttää.

Mä valitsin itselleni asuksi IvanaHelsingin mielettömän upean Rosalin-mekon, joita on tänä keväänä ja kesänä saanut Prismoista kautta maan. Rosalin-mekko on kaunis ja näyttävä, ja menee yhtä hyvin arjessa ja juhlassa, kun vain vaihtaa asusteita. Me kuvattiin tämä asu Suomenlinnassa, kun oltiin siellä meidän perheen, appiukon ja Oton pikkusiskon kanssa retkellä yhtenä päivänä. Yhdistin asun mun lemppari-Vanseihin, joilla oli helppo kävellä mukulakivikaduilla. Olen yhdet korkkarit pilannut Suomenlinnassa vietetyissä häissä, ja sen jälkeen opin, että sinne paras valinta on mukavat, matalat kengät.

Me ollaan varmaan juuri sellainen Prisma-perhe, joista mediassa on paljon puhuttu. Mutta sitten me ollaan niin paljon muutakin kuin juuri sitä, ja juuri siksi mä haluan rohkeasti kirjoittaa täällä kaikesta mitä ajattelen, ja mitä meidän elämään kuuluu. Mun mielestä on ihan mielettömän mageeta olla Prisma-perhe. Yleensä kun me käydään Prismassa, meillä on hauskaa, paitsi kerran, kun kuopus oli juuri oppinut sanomaan ”pois täältä” ja hän huusi koko kauppareissun ajan rattaissa ”pois täältä, apuaa, äitii, isiii, pois täältä!”. Mä haluan näyttää, että ei ole olemassa mitään perhemuottia, eikä ole olemassa mitään Prisma-perhettäkään, koska ihan oikeasti jokainen  perhe on erilainen.

Prisma on muuten oikeasti myös aika hyvä kauppa, oli perhettä tai ei. Mä fiilaan ihan täysillä Prisman arvoja, ja olen samaa mieltä siitä, että muodin kuuluisi olla kaikkien halukkaiden saatavilla. Prisma haluaa demokratisoida muodin ja riisua muodista elitistisyyden, sillä muoti ei kuulu vain catwalkeille, vaan ihan kaikille. Itsensä hyväksymisen lisäksi Prisma (ja minä) haluaa kannustaa kaikkia hyväksymään myös toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, sellaisena kuin itse itsensä kokee hyväksi.

Prismoissa on tälläkin hetkellä saatavilla vaikka mitä ihania vaatteita, niin tunnetuilta merkeiltä kuin Prisman omiltakin merkeiltä. Tämä mun mekko on IvanaHelsingin, ja mun mielestä on ihan mahtavaa, että Prismoista saa myös muita kotimaisia huippumerkkejä, kuten Neulomoa. Kotimaisten vaatteiden lisäksi kauppareissun yhteydessä löytää myös tunnettuja ulkomaisia merkkejä, urheiluvaatteita ja kaikkea mahdollista.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli voimaannuttavaa, ja mitä enemmän mä kirjoitin, sitä enemmän mulle tuli se fiilis, että mä riitän just tällaisena. Ja te kaikki siellä riitätte myös just sellaisina kuin te olette. Ollaan kaikki minut itsemme kanssa!

Kiitos hurjasti kaikille jotka ovat kommentoineet edelliseen postaukseen, tai lähettäneet ihania viestejä. On tullut kyllä niin loistava fiilis siitä palautteesta mitä olen saanut, ja on ollut hienoa kuulla teidän tarinoita ja ajatuksia! Jatkan kommentteihin vastaamista huomenna, kun pääsen viettämään vähän ”normaalimpaa” työpäivää. Alkuviikko on ollut ihan hulinaa, kun kuvattiin maanantaina koko päivä ja tiistaina vielä muutama tunti sitä videoprojektia josta aiemmin mainitsin, ja tänään olin lounastapaamisessa ja kirjan julkkareissa kaksi lasta mukanani. Olipahan äksöniä kerrakseen, voin kertoa. Mutta oli just hauskaa!

Kuvaukset olivat kyllä uskomattoman  mahtava kokemus meille kaikille, enkä malta odottaa lopputulosta. Parasta oli ehdottomasti se huikea porukka jossa päästiin projektia tekemään. Ja se on kyllä myös yksi oman työni parhaista puolista, että pääsen niin usein tutustumaan niin mielettömän hienoihin uusiin ihmisiin. Mä oon just sellainen people person joka rakastaa jutella ihmisten kanssa ja tutustua ja vaihtaa ajatuksia. Se sopii tähän ammattiin kuin nenä päähän. Rakastan myös kliseisiä kielikuvia, kuten olette ehkä saattaneet joskus huomata.

Huomenna mä en aio pistää nenää ulos ovesta ollenkaan, paitsi jos tulee sellainen fiilis että lähden sittenkin nauttimaan upeasta auringosta, jälleen. Tällä viikolla ollaan ulkoiltu yhteensä yli kymmenen tuntia jo alkuviikon kolmen päivän aikana, ja vaikka se on ollut ihanaa, sellainen verkkaripäivä houkuttelisi ihan tosi kovaa. Ehkä huomenna on juuri sellainen päivä? Aamulla puen jalkaan vaan ne samat verkkarit jotka illalla tiputan sängyn viereen lattialle, ja pidän niitä ihan koko päivän.  Juon liian monta kuppia kahvia, ja hengaan lattiatyynyllä taaperon kanssa lukemassa kirjoja. Kuulostaa aika hyvältä suunnitelmalta. Päikkäriaikaan makaan sohvalla tekemässä töitä läppäri sylissä, edelleen niissä samoissa verkkareissa.

Vaihtelu on toinen tämän ammatin parhaista puolista: yhtenä päivänä kuvataan kolme tuntia meren jäällä viimeisen päälle topattuna, toisena edustetaan pr-tilaisuudessa ja tutustutaan uusiin ihmisiin, ja kolmantena makoillaan verkkareissa yksin kotona naputtelemassa konetta. Mä rakastan vaihtelua ja sitä, että yksikään päivä ei ole samanlainen kuin joku toinen. Vaikka olen sosiaalinen tyyppi ja tykkään olla ihmisten kanssa, on välillä ihan best vaan olla ja öllöttää kotona ja naputella sormet sauhuten läppäriä, yksin.

Tosin tässä naputellessani tajusin, että huomenna vietetän Naistenpäivää, ja meillä liittyy siihen ihan oma perinne. Ehkä illalla riisunkin siis verkkarit ja vaihdan ne vähän siistimpiin pöksyihin, ja mennään ostamaan kaikille meille meidän perheen naisille Naistenpäivän kukat, niinkuin meillä on tapana. Se on ihana perinne. Innolla odotan millaisen kukan taapero valitsee itselleen, kun hän pääsee ensimmäistä kertaa mukaan Naistenpäivän kukkaostoksille niin että tietää mitä ”kukka” tarkoittaa edes.

Kiitos teille kaikille vielä ja ihanaa huomista Naistenpäivää jo etukäteen kaikille teille upeille, mahtaville, mielettömille naisille siellä ruutujen takana <3 

Olen jutellut viime aikoina paljon ystävieni kanssa, ja tavannut myös työn kautta paljon sekä uusia tyyppejä että vanhoja tuttuja. Tulin pohtineeksi, että mitkä on sellaisia asioita, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä? Mikä saa mut tykkäämään jostain ihmisestä, mikä antaa luotettavan kuvan, ja mistä syntyy se tunne että tuosta tyypistä olisi ihanaa kuulla lisää? Listasin kahdeksan asiaa, jotka viehättävät mua muissa ihmisissä.

1. Toisten kannustaminen

Sellainen tsemppaava meininki ja kannustaminen eteenpäin, on musta todella ihana piirre ihmisissä. Voi olla että tulee myös omasta lapsuudesta, koska mua on kotona aina kannustettu eteenpäin ja uskottu mun unelmiin. Siksi ehkä tykkään siitä piirteestä myös muissa. Lannistaminen ja tyrmääminen taas saa mut heti kavahtamaan kauemmaksi, en ymmärrä miksi joku haluaa lytätä toisen unelmia heti kättelyssä.

2. Pyyteetön auttaminen

Ihmisestä kyllä näkee, auttaako hän siksi että toivoo hyötyvänsä siitä jotain, vai auttaako hän ihan vaan koska haluaa auttaa. Pyyteetön auttaminen, sellainen että tarjoutuu avuksi vaikka tietää että ei todennäköisesti hyödy siitä itse mitenkään, on mun mielestä ihailtavaa. Yritän tehdä sitä myös itse enemmän. Miksi ei voisi pelastaa toisen päivää, kun huomaa että hän on unohtanut lompakkonsa viereiseen hampurilaisravintolan loosiin, tai miksi ei voisi tarjoutua ystävälle muuttoavuksi vaikka itsellä ei muuttoja lähiaikoina olekaan näköpiirissä.

3. Toisten kehuminen ”selän takana”

On tärkeää kehua ihan suoraan päin naamaa, ja antaa positiivista palautetta silloin kun sille on syytä. Mutta vielä enemmän mua innostaa ja kiinnostun ihmisestä, joka kehuu mulle jotain toista tyyppiä vaikka tämä ei ole kuuloetäisyydellä, ja joka ei luultavasti koskaan edes saa tietää että häntä on kehuttu mulle. Siitä tulee jotenkin hyvä, aito fiilis sekä kehutusta että kehujasta. On hieno taito nähdä hyvää toisissa, ja mun mielestä on tosi inspiroivaa kuulla millaisista ihmisistä toiset tykkäävät, saavat voimaa tai millaisia ihmisiä he ihailevat.  Selän takana pahan puhuminen taas on luotaantyöntävää, eikä mua kiinnosta ollenkaan keskustella toisten ihmisten negatiivisista mielipiteistä, jotka eivät liity omaan elämääni mitenkään. ’

4. Kyky nähdä harmaan sävyjä

Se että näkee mustan ja valkoisen välissä olevan valtavan kirjon, on hieno taito. Liian usein mediassa, lehdissä, blogeissa tai esimerkiksi vanhemmuudessa ollaan ehdottomia ja harrastetaan tarpeetonta vastakkainasettelua. Merkkivaatteet ja ketjuvaatteet, vegaanit ja sekaanit, ympäristöystävälliset ja kerskakuluttajat, fitnesstyypit ja bodylovet, korvikkeet ja imetys, etc. Vastakkainasettelu on puuduttavaa ja hölmöä, kun totuus on kuitenkin se että suurin osa ihmisistä asettuu sinne ääripäiden välimaastoon, eikä kukaan ihminen ole toista parempi, vaan erilainen. Vastakkainasettelu on toki provosoivaa ja sillä saa ehkä huomiota, mutta ei sillä mitään todellista kansan syvien rivien mielipidettä saada kuuluviin, vaan ainoastaan ne omasta asiastaan vauhkoavat ääripäät. Vaatii taitoa kyetä tuomaan oma tietous ja mielipide esiin toisia kunnioittavasti ja ilman vastakkainasettelua, mutta se on ehdottomasti mahdollista.

5. Kyky ymmärtää erilaisuutta

Edellisestä kohdasta päästäänkin sopivalla aasinsillalla mun seuraavaan lempparipiirteeseen. Kyky ymmärtää erilaisuutta on äärimmäisen tärkeä, varsinkin tämän päivän monimuotoisessa yhteiskunnassa. Ei vaan voi ajatella, että se oma tapa elää on ainoa oikea ja muut olisivat jotenkin huonompia. Se että osaa ymmärtää erilaisia elämäntilanteita ja ihmisiä sen oman kuplan ulkopuolella, on tärkeä taito ihan jo keskustelunkin kannalta. Mun mielestä on avartavaa, mielenkiintoista ja mahtavaa jutella ihmisen kanssa, jolla on vaikka täysin erilainen elämäntilanne kuin mulla, tai joka omaa jostain asiasta täysin erilaisen mielipiteen kuin minä. Me edustetaan joidenkin ystävieni kanssa esimerkiksi erilaisia poliittisia suuntauksia, mutta pystytään silti juttelemaan politiikasta ja sitä sivuavista asioista ilman tappelua tai hampaiden kiristelyä.

6. Toisen parhaiden puolien tuominen esiin

Musta on ihan mahtavaa, miten jotkut puhkeavat oikein kukkaan esimerkiksi rakastuessaan juuri siihen oikeaan tyyppiin. Juuri sillä oikealla tyypillä on nimittäin taito tuoda ne toisen parhaat puolet esiin, muistuttaa miksi joku on ihana silloin kun hän ei itse muista, ja kertoa että hienosti menee silloin kun toinen epäröi. Usein ”seura tekee kaltaisekseen”, ja esimerkiksi positiivisuus synnyttää lisää positiivisuutta. Jos hengailee ystävän kanssa jutellen kaksi tuntia unelmien saavuttamisesta, vaikutuksen tehneistä ihmisistä ja asioista joihin voi itse vaikuttaa, on luultavasti paljon paremmalla tuulella, kuin jos käyttäisi kaksi tuntia Tosi tv-julkkisten haukkumiseen.

7. Täysillä heittäytyminen

Joistain ihmisistä vaan näkee heti, että he eivät harrasta mitään itsesensuuria, vaan ovat aidosti joka tilanteessa omia itsejään. Sellaisten ihmisten kanssa on hauskaa, ja uskaltaa itsekin heittäytyä kokeilemaan uusia asioita tai sanomaan jonkun asian ääneen, mitä ei ole ennen uskaltanut. Mä voin suoraan myöntää että joissain tilanteissa mua vaikka jännittää, enkä kehtaa tehdä jotain niin täysillä kuin oikeasti haluaisin, jos olen yksin. Heittäytyvän kaverin kanssa taas saatankin päätyä tekemään juuri niin kuin halusin, ja huomata että ihan turhaan jännitin ja himmailin. Ihan korvaamattoman arvokasta!

8. Hyvä kuuntelutaito

Ihan äärimmäisen tärkeä juttu on taito kuunnella toista. Ja se toimii ihan molemmin päin. Sellaiset tyypit jotka on kiinnostuneita siitä mitä toisella on sanottavaa, ja ehkä vielä kysyvät lisäkysymyksiä, on myös itse mielenkiintoisia. On tärkeää näyttää, että sillä mitä toinen sanoo on merkitystä, ja että kuuntelija oikeasti kuuntelee, eikä vaan vastaile ympäripyöreästi jotain.

!DISCLAIMER! Pakko näin kovilla pakkasilla huomauttaa että nämä kuvat on otettu nollakeleillä yli viikko sitten, kun oltiin autolla käymässä kaverin luona, ettei tarvitse ihmetellä. 

Tässä on vain murto-osa asioista, joita arvostan ja ihailen muissa ihmisissä, mutta nämä mulla tuli ihan ekana itsellä mieleen. Tulipa hyvä mieli kun ajattelin niitä kaikkia ihmisiä, jotka mua inspiroivat kirjoittamaan tämän listauksen. On ihan mieletöntä saada tuntea niin ihania ihmisiä!

Millaisia piirteitä te ihailette muissa ihmisissä? Mitkä piirteet kiinnittävät positiivisen huomion? Ketkä on sellaisia ihmisiä joita te ihailette?